Lihaskipua punttien nostelusta

Kävin eilen pitkästä aikaa kunnolla punttisalilla. Edellinen kerta oli niin pikainen, ettei sitä lasketa. Tein ohjelman vähän niin kuin vanhasta muistista eli ihan kohtuullisen treenin... (5' pyörää, jalkakyykkyjä 20*20kg-15*30kg-2*10*40kg-15*30kg-20*20kg, askellus eteen 20*20kg-10*30kg-20*20kg, ylätaljaa eteen ja taakse 3*10*20kg, hauiskääntöjä, hartioiden nostoja ja pystypunnerrusta 2*10*2*5kg ja 10*2*4kg, vatsaa 3*10*5kg + kiertoja 30*5kg, penkkipunnerrusta 3*10*20kg, sisäreisiä 3*10*20kg, pyörää 5'). Ja sen kyllä huomaa. Tänään ovat lihakset olleet jo sen verran kipeät, että melkein pelolla odotan huomista. Yleensä toinen päivä treenin jälkeen on se pahin...

Teemabiisejä

Tässä viimeisen vuoden aikana on ollut tapana kuunnella autoilleissa työpäivän aikana tai työmatkoilla jotain tunnelmaan sopivaa musiikkia. Jokin aika sitten päätin, että Mikan Relax (Take it easy) voisi olla sellainen, jota kannattaisi kuunnella. Niinpä ostin levyn. On tullut viime aikoina stressattua ihan liikaa kaikesta. Muiden muassa työasiat ja -ihmiset pyörivät päässä ja tulevat uniin, useimmin valitettavasti painajaisiin. Myös harrastukset stressaavat.

Pitäisi muistaa Raamatun kohdat Matt. 6:27 ja Luuk. 12:25, joista toisesta Leena Huovinen saarnasi viime sunnuntaina Tuomasmessussa. Eli eipä murehtiminen ainakaan elämän päiviä lisää.

Aiempia autoilun aikaisia "teemabiisejäni" ovat olleet, ja ovat välillä vieläkin, Marikon Unstoppable ja Time has come (joo, välillä tarvitsee vähän tsemppiä... sopii kuunneltavaksi myös ennen urheilusuoritusta). Myös Rihannan Disturbia (...I am going crazy) ja Please don't stop the music ovat olleet listoilla kiireisimpinä hetkinä.

Hiekkaa ladulla

Kävin tänään jälleen hiihtämässä. Jokohan tämä oli viimeinen kerta tänä talvena? Ainakin kevätaurinko paistelee siihen malliin, että lumet alkavat varmaa olla sulamaan päin. On hassua, kun kadut ovat täysin lumettomia ja silti pääsee vielä hiihtämään.

Kiersin Leppävaarassa 5,4 kilometrin lenkin. Kun lähdin kipuamaan mäkeä ylös urheilukentän liepeiltä, huomasin, että koko latubaanan leveydellä oli raita jotain roskaa. Luulin, että siinä oli puusta tippunutta roskaa tai että joku oli raahannut baanan yli jotain puuainesta. Totuus paljastui kuitenkin, kun hiihtää täräytyin suoraan roskiin: se oli hiekkaa! Johan tökkäsi. Hypähdin eteenpäin ja kurkistin olkani yli. Miksi ihmeessä joku haluaa sabotoida toisten hiihtoharrastusta levittämättä karkeaa hiekoitushiekkaa hiihtobaanalle? Onni onnettomuudessa oli, että hiekka ei ollut alamäessä! Ladut olivat jäisiä, joten vauhti alamäissä oli aika huima. Jos siinä vauhdissa olisi tökännyt, niin huonosti olisi käynyt.

Ikäasiaa ja viulumusiikkia...

- Olen varmaan porukan seniori, kohta 20.
- Jos sinä olet seniori, niin minä olen mummo.
- Ooksä muka mua vanhempi?
- Joo. Kuinka vanha ajattelet mun olevan?
- Hmm... mä itten näytän 14-vuotiaalta. Sä voisit olla 16 tai sitten 22.
- Voi kiitos, olen immarreltu... *grin*
- Kuinka vanha sä sitten olet?
- 28.
- Aijaa...

Näin jutustelin tänään kuorossa. Heh, jos oikeasti näytän 16-vuotiaalta, niin nyt olen jo siinä iässä, että olen siitä immarreltu.:D Toisin kuin viisi vuotta sitten Tukholmassa, jossa minua luultiin rippikoululaiseksi...

***

Kävimme maanantaina kuuntelemassa 100 Gypsy Violins -esityksen Finlandia-talolla. Olin ihmeissäni siitä, että a) soittivat ilman nuotteja b) ilman kapellimestaria. Heillä oli aina joku esisoittaja, joka saattoi välillä lyödä tahtia, mutta uskomattoman hyvin musiikki pysyi kasassa, vaikka esisoittaja välillä sooloili täysillä.

Kolmas, joka teki minuun vaikutuksen, oli simbalom-solisti. Hän oli aivan uskomattoman vikkeläkätinen. Eikä luulisi, että tuo soitin on maailman triviaalein soittaa, kun kieliä on paljon ja ne menevät limittäin...

Kankeutta nilkassa

Luulin jo, että toissasyksyinen nilkkavamma ei enää haittaisi oikein mitään liikuntaa. Tänään selvisi, että olin väärässä. Kävin pikapikaa punttisalilla ennen kuorotreenejä ja käytin muun muassa jalkaprässiä. Siinä huomasin, että vasen nilkka ei koukistunut niin kuin piti. Kantapää nousi ylös. Tuskin tuo mitään hallaa jäsenille teki, harmitti lähinnä. Edelleenkään en siis ole kokonaan kuntoutunut tuosta vammasta. Enkä ole muuten pelannut sählyä sen surullisen kuuluisan elokuun lopun jälkeen...

Hiihtosuunnistamassa

Sain päähäni ilmoittautua mukaan suunnistusseurani hiihtosuunnistuskilpailuun. Kovin hyviä pohjia kisaan ei ollut. Olihan takana 10 kilometria suksilla ja edellisen kerran olin lukenut karttaa suunnistusmielessä lokakuussa. Onneksi sentään sain lainaan kunnon välineet: karttatelineen ja hihaan kiinnitettävän emit-telineen.

Heti kisan alussa minulle valkesi, että olisi ehkä sittenkin pitänyt laittaa suksiin vähän pitovoidetta. Luistelubaanaa oli niukalta ja metsässä puikkelehtivat urat olivat niin kapeita, että pitovoiteettomilla suksilla eteenpäin menemisestä piti huolehtia lähinnä käsivoimin. Ihan hyväähän sen tietysti jäykille hartioilleni teki ja ei sillä, en edes omista pitovoidetta...

Suunnistuksellisesti reitti ei ollut hankala, mutta kartan lukeminen hiihtäessä oli mahdotonta, kun hiihtämiseenkin piti keskittyä. Senpä vuoksi piti säännöllisesti pysähdellä, että pysyi kärryillä, missä mennään. Lisäksi halusin olla varma, että mitään suurempia harhalenkkejä ei tule kierrellyksi, koska en halunnut joutua tekemään u-käännöksiä tai hiihtämään paljon ylimääräistä.

Kaaduin vain kerran ja se oli sellaisessa ylämäessä, jossa ei ollut virallista uraa, vaan seurasin jonkun muun jälkiä. Alamäissä kaatumiset olivat lähellä, kun lasku-urat olivat kapeita ja puikkelehtivat puiden välissä ja epätasaisella pinnalla. Onneksi pysyin pystyssä.

Aikaa 4,4 kilometrin reitillä kului melkein 52 minuuttia. Kärki meni reitin alle puolessa tunnissa, mutta en minä ihan hitainkaan ollut. Hisukisa oli jännä kokemus, mutten usko, että tästä tulee minulle uutta harrastusta. Ehkä ensi vuonna taas tähän seuran kisaan voisi osallistua, jos on kelejä järjestää kisa. Viime vuonna tämä osakilpailu jäi lumitilanteen vuoksi järjestämättä.