Olin harmitellut, että Vadelmavenepakolaista ei ollut hyvin saatavilla kirjastosta. Kaikki olivat lainassa ja jonossa liuta varauksia. Harkitsin kirjan varaamista, mutta sitten siinä olisi se ongelma, etten välttämättä saisi luettua sitä kuukaudessa ja sitten se pitäisi palauttaa, jos varausjono jatkuu.
Minulle ehdotettiin, että ostaisin kirjan. Ensimmäinen reaktioni oli suurin piirtein: "Minäkö, joka en ole eläissäni ostanut kuin kerran itselleni muuta kuin oppikirjoja, ja jolla puolet lahjaksi saaduistakin kirjoista makaa hyllyssä lukemattomina?"
Tarkemmin mietittynä, päädyin kuitenkin ostamaan sen kirjan. Teki niin mieli saada se käsiinsä ja kaipasin vaihtelua tässä koneella istumiseen niinä harvoina iltoina, kun olen kotona ennen nukkumaanmenoaikaa. Investointi kustansi kaikki 8 euroa. Ei paha. Tosin, kirjastosta lainaten kirjan hinnaksi olisi tullut maksimissaan 6,50 euroa sillä oletusarvolla, että olisin tehnyt varauksen (0,50 e) ja myöhästynyt palautuksen kanssa vähintään 30 päivää (myöhästymismaksu 0,20 e/päivä, mutta enintään 6 euroa). Tässä olisi kyllä ollut sivuvaikutuksena se, että olisin menettänyt lainausoikeuteni 5 euron velkojen kohdalla. Ja toisekseen, en oikeasti olisi kehdannut pantata kirjaa niin kauan.
Nytpä saan lukea kirjan kaikessa rauhassa. Katsotaan, kauanko siihen menee. Kenties kirja vie mukanaan ja saan sen luetuksia alta aikayksikön. Mutta pahimmassa tapauksessa siitä tulee yksi kirjoista, joka on minulla ikuisesti kesken...
maanantaina, syyskuuta 28, 2009
tiistaina, syyskuuta 22, 2009
Harharetket Kalajärvellä
Jos viime viikon TEA-kisassa olisin voittanut yksilökisan, ellei sitä olisi puuttuneen rastin takia mitätöity, niin tämän päivän suorituksella, joka oli yksilökisan uusinta, ei paljon juhlita. Omaan suoritukseen keskittyminen ei onnistunut sitten millään. Lähtökohdat olivat illan suoritukseen huonot: väsytti ja ärsytti, ennen kaikkea ensimmäistä. Toisekseen Kalajärven maastoista aiheutui déjà-vu-ajatuksia: täällä olen ennenkin eksynyt. Lisäksi kai otin jotain paineita viime viikon suorituksen takia.
Ykkösrasti löytyi vielä helpohkosti, vaikka hölmösti kiipesinkin yhdelle mäelle, josta piti sitten tulla monta käyrää lyhyellä matkalla alas eli jyrkästi.
Kakkosrastipiste oli kumpare. Rastirinkulan sisällä oli kaksi kumparetta ja etsin sitä väärää. No, kun sen luota ei rastia löytynyt, tajusin mennä sen toisen kumpareen luo. Kolmoselle mennessä yritin pitää vauhtia, mutta jouduin pähkäilemään eräälle polulle tultuani, oliko se kartassa oleva vai ei. Kun niitä polkuja oli siellä taas enemmän kuin kartta salli. Matkalla kolmoselle mietin, mahtaisiko vastaan jossain kävellä aasi, kun sellainen on samassa metsässä ennenkin bongattu. Rastin lähimaastossa meni sitten pieleen. Etsin jyrkännettä hieman väärästä kohtaa rinnettä.
Taisi olla siinä kolmosen tai nelosen tietämillä, kun mainitsemani déjà-vu-fiilis tuli. Nelosesta menin ensin selkeästi ohi, vaikka rastipisteen piti periaatteessa olla helppo. Siinä vaiheessa, hieman ymmällä ollessa, alkoi se muiden seurailu. Menin tarkistamaan jyrkänteen, jolla taidokkaamman näköinen suunistaja pysähtyi. Säntäilin takaisinpäin. En löytänyt etsimääni polkua ja seurasin vanhempaa miessuunnistajaa, joka oli kanssani ollut jo väärällä jyrkänteellä. No, hänen perässään lopulta löysin rastin.
Vitosrastille pystyi juoksemaan polkua miltei loppuun asti. Rastilta lähti toinen vanhempi mies tumman sinisessä asussa juuri, kun me (minun lisäkseni aiemmin mainitsemani vanha mies ja nainen, joka oli ollut nelosella yhtä aikaa meidän kanssamme).
Yritin koota ajatukseni enkä lähteä seuraamaan näitä miestä ja naista, joiden perässä olin vitosta lähestynyt. Aioin "oikaista" rinteen yli. He valitsivat polun. No, routa porsaan kotiin ajoi. Minäkin päädyin sinne polulle. Ohitin sen tumman sinisiin pukeutuneen miehen polulla. Sitten polku haarautui ja otin väärän polun suurimmaksi osaksi siitä syystä, että näin sen toisen vanhemman miehen juoksemassa siellä. Pistelin hänen peräänsä hetken matkaa, kunnes tajusin virheeni. Kipaisin takaisin sinne, mistä olin tullut ja jatkoin polun toista haaraa.
Sitten kadotin polun (tai olin ottanut sellaisen haaran, jota ei ollut kartassa). Jatkoin rinteen reunaa, mutten ollut enää varma, missä kohtaa rinnettä olin. Etenin epäröivästi. Lopulta näin rastin ja siltä lähdössä tämän tummapukuisen vanhemman miehen. Aivan, sen, jonka olin jo kerran ohittanut. Kävin rastilla hänen jälkeensä, juoksin polulla ohi ja totesin ohimennessäni hieman eksyilleeni.
Seuraava rastiväli oli helppo, mutta pystähtelin tämän tästä, koska olin tehnyt jo niin paljon virheitä. Toisiksi viimeiselle eli kasirastille mennessä syyllistyin taas muiden seurailuun, vaikka rastipiste oli helppo. Hieman minua ennen leimasivat parina kulkeneet naiset ja timmissä kunnossa ollut mies, joka tuli rastille vauhdilla ja leimasi nopeasti.
Lähdin ensin kohti viimeistä rastia naisten perään, mutta sitten päätinkin mennä sitä reittiä, jonka se mies oli valinnut. Näin lopulta kaikki kolme ja se mies, joka fyysisesti näytti kovalta suunnistajalta, näytti harhailevan. Minun piti hidastaa vauhtia, koska aloin epäillä omaa kartanlukuani: "eikö rasti olekaan niin helpossa paikassa ja ihan tuossa vieressä, kuten kuvittelin". No, olihan se siinä, missä olin sen ajatellut olevankin. Ilmeisesti tämä fyysisesti kovalta suunnistajalta näyttänyt ei ollutkaan kovin pätevä suunnistaja. Juoksin hänen edellään maaliin.
Aikaa kului reilut 52 minuuttia 3 kilometrin radalla. iSuunta kertoi, että olin siinä vaiheessa kolmas vaiko neljäs, mutta loppusijoitus tulee kyllä painumaan tuosta.
Ykkösrasti löytyi vielä helpohkosti, vaikka hölmösti kiipesinkin yhdelle mäelle, josta piti sitten tulla monta käyrää lyhyellä matkalla alas eli jyrkästi.
Kakkosrastipiste oli kumpare. Rastirinkulan sisällä oli kaksi kumparetta ja etsin sitä väärää. No, kun sen luota ei rastia löytynyt, tajusin mennä sen toisen kumpareen luo. Kolmoselle mennessä yritin pitää vauhtia, mutta jouduin pähkäilemään eräälle polulle tultuani, oliko se kartassa oleva vai ei. Kun niitä polkuja oli siellä taas enemmän kuin kartta salli. Matkalla kolmoselle mietin, mahtaisiko vastaan jossain kävellä aasi, kun sellainen on samassa metsässä ennenkin bongattu. Rastin lähimaastossa meni sitten pieleen. Etsin jyrkännettä hieman väärästä kohtaa rinnettä.
Taisi olla siinä kolmosen tai nelosen tietämillä, kun mainitsemani déjà-vu-fiilis tuli. Nelosesta menin ensin selkeästi ohi, vaikka rastipisteen piti periaatteessa olla helppo. Siinä vaiheessa, hieman ymmällä ollessa, alkoi se muiden seurailu. Menin tarkistamaan jyrkänteen, jolla taidokkaamman näköinen suunistaja pysähtyi. Säntäilin takaisinpäin. En löytänyt etsimääni polkua ja seurasin vanhempaa miessuunnistajaa, joka oli kanssani ollut jo väärällä jyrkänteellä. No, hänen perässään lopulta löysin rastin.
Vitosrastille pystyi juoksemaan polkua miltei loppuun asti. Rastilta lähti toinen vanhempi mies tumman sinisessä asussa juuri, kun me (minun lisäkseni aiemmin mainitsemani vanha mies ja nainen, joka oli ollut nelosella yhtä aikaa meidän kanssamme).
Yritin koota ajatukseni enkä lähteä seuraamaan näitä miestä ja naista, joiden perässä olin vitosta lähestynyt. Aioin "oikaista" rinteen yli. He valitsivat polun. No, routa porsaan kotiin ajoi. Minäkin päädyin sinne polulle. Ohitin sen tumman sinisiin pukeutuneen miehen polulla. Sitten polku haarautui ja otin väärän polun suurimmaksi osaksi siitä syystä, että näin sen toisen vanhemman miehen juoksemassa siellä. Pistelin hänen peräänsä hetken matkaa, kunnes tajusin virheeni. Kipaisin takaisin sinne, mistä olin tullut ja jatkoin polun toista haaraa.
Sitten kadotin polun (tai olin ottanut sellaisen haaran, jota ei ollut kartassa). Jatkoin rinteen reunaa, mutten ollut enää varma, missä kohtaa rinnettä olin. Etenin epäröivästi. Lopulta näin rastin ja siltä lähdössä tämän tummapukuisen vanhemman miehen. Aivan, sen, jonka olin jo kerran ohittanut. Kävin rastilla hänen jälkeensä, juoksin polulla ohi ja totesin ohimennessäni hieman eksyilleeni.
Seuraava rastiväli oli helppo, mutta pystähtelin tämän tästä, koska olin tehnyt jo niin paljon virheitä. Toisiksi viimeiselle eli kasirastille mennessä syyllistyin taas muiden seurailuun, vaikka rastipiste oli helppo. Hieman minua ennen leimasivat parina kulkeneet naiset ja timmissä kunnossa ollut mies, joka tuli rastille vauhdilla ja leimasi nopeasti.
Lähdin ensin kohti viimeistä rastia naisten perään, mutta sitten päätinkin mennä sitä reittiä, jonka se mies oli valinnut. Näin lopulta kaikki kolme ja se mies, joka fyysisesti näytti kovalta suunnistajalta, näytti harhailevan. Minun piti hidastaa vauhtia, koska aloin epäillä omaa kartanlukuani: "eikö rasti olekaan niin helpossa paikassa ja ihan tuossa vieressä, kuten kuvittelin". No, olihan se siinä, missä olin sen ajatellut olevankin. Ilmeisesti tämä fyysisesti kovalta suunnistajalta näyttänyt ei ollutkaan kovin pätevä suunnistaja. Juoksin hänen edellään maaliin.
Aikaa kului reilut 52 minuuttia 3 kilometrin radalla. iSuunta kertoi, että olin siinä vaiheessa kolmas vaiko neljäs, mutta loppusijoitus tulee kyllä painumaan tuosta.
keskiviikkona, syyskuuta 16, 2009
Öinen Helsinki
.jpg)
Kävimme tänään katselemassa öistä Helsinkiä ylävinkkelistä. :) Hienon näköistä, paljon hienompaa kuin matkustajakoneesta katsellen. Kännykällä otettu kuva ei kerro koko totuutta.
tiistaina, syyskuuta 15, 2009
Sävyä sääriin!
Joo-o, kyllästyin viininpunaisiin säärisuojiin... eiku. Juoksin läpi ojantapaisesta luonnonmuodosta tänään Espoorasteilla ja sain palkinnoksi ruosteenvärisen säären ja kengän. Jos olisi ollut tarkka, olisi voinut nähdä kartasta, että ojaa ei tarvitse ylittää. Sen olisi voinut kiertää. No, tulipahan taas opittua jotain.
Muuten sujui ihan mukavasti. Tosin paria rastia hieman hain, mutten pitkään. Tällä kertaa iSuunta oli armollinen: "aika 42,42, sijoitus ensimmäinen", mutta tulospalveluvastaava palautti maan pinnalle:
- Sä taidat olla tänään eka, jolla on kaikki rastit C-radalta.
- Joo, niin kuulin, että sinne vietiin yksi, joka oli ollut kateissa.
Eli tuskin sijoitukseni ihan ykkönen oli.
sunnuntaina, syyskuuta 13, 2009
Kakkoseksi, mutta palkinnoitta
Osallistuin tänään HPV:n kansallisiin suunnituskilpailuihin Luukissa. Etukäteen huvitti se, että kilpailuohjeen perusteella kisakeskuksesta oli matkaa lähtöön (2,3 km) enemmän kuin radan pituus D21C-sarjassa oli (2,2 km). Ja toden totta, matka lähtöön oli sen verran pitkä, että oli hilkulla, etten myöhästynyt lähdöstä, vaikka lähdin matkaan noin puoli tuntia ennen kuin oma lähtöaikani oli.
Yritin jälleen keskittyä omaan suoritukseen, mutta kuinkas sitten kävikään? Jo K-pisteeltä lähtiessä seurasin, mihin muut menivät. Pian kuitenkin uskaltauduin tekemään oman reittivalinnan. Ykkösrastista menin hieman ohi. Ehdin hetken kuikuilla ympärilleni mäen harjalla, kunnes huomasin rastin takavasemmalla. Kakkosrastille mennessä oli sopivasti polkua tukena.
Kakkosen ja kolmosen väli oli lyhyt suonylitys, mutta tässä kohtaa hämäännyin ja tulin juosseeksi pientä sykkyrää suolla. Tämä siitä syystä, että eräs vanhempi miessuunnistaja huuteli kakkoselta lähtiessäni:
- Hei, voitko näyttää ton jyrkänteen... olisitko kiltti ja näyttäisit ton kallion?
Minä yritin olla kuulematta ja jatkoin matkaani, koska en halunnut käyttää aikaani toisten neuvomiseen. Tämä miessuunnistaja juoksi hetken perässäni ja sitten meni ohi. Silmäkulmassani seurasin hänen menoaan ja lopulta olin hukassa omasta suunnastani. Löysin lopulta oikean rinteen suon toiselta puolen ja huomasin rastin takaoikealla.
Heti jälkeeni leimasi nainen, jonka tunnistin kilpailunumerosta siksi sarjani suunnistajaksi, joka oli lähtenyt 2 minuuttia jälkeeni. Yritin koota ajatukset omaan reitinvalintaan, mutta kyllähän siinä mentiin aika peräkanaa seuraavalle rastille. Viitosrastille mennessä tein vähän omia valintoja ja päädyin rinteessä vähän liian ylös. Näin, kun kilpasisareni kirmasi jo poispäin, kun itse en ollut vielä edes nähnyt rastia.
Viimeinen rastiväli oli noin 800 metriä eli melkein puolet koko matkasta! Kaiken lisäksi suurin osa rastivälistä oli juostavissa kuntopolkua pitkin. Miten tylsää! Oma suuntani vei minut hieman eri reittiä tuolle kuntopolulle kuin olin ajatellut, mutta eipä se varsinaisesti haitannut. Painelin suht reipasta vauhtia. Loppumatka lähellä kuutosrastia oli aikamoista suojuoksua.
Vikalta rastilta oli 100 metrin viitoitus maaliin. Ja maalista 500 metrin viitotus emitin purkuun. Olin viitosrastilla jo ollut ihan varma, että tämä minut ohittanut kilpasisareni voitti minut selkeästi. Siksi olin varsin yllättynyt, kun tuloslistalla olinkin kakkonen (kuudesta) ja tämä kyseinen nainen taisi olla neljäs, nelisen minuuttia minulle hävinneenä. Ilmeisesti viimeisellä pitkällä rastivälillä hän oli sitten jossain harhaillut.
Tällä kertaa sarjasta palkittiin vain voittaja, joten nyt ei ole "juustohöyliä", millä brassailla...
Yritin jälleen keskittyä omaan suoritukseen, mutta kuinkas sitten kävikään? Jo K-pisteeltä lähtiessä seurasin, mihin muut menivät. Pian kuitenkin uskaltauduin tekemään oman reittivalinnan. Ykkösrastista menin hieman ohi. Ehdin hetken kuikuilla ympärilleni mäen harjalla, kunnes huomasin rastin takavasemmalla. Kakkosrastille mennessä oli sopivasti polkua tukena.
Kakkosen ja kolmosen väli oli lyhyt suonylitys, mutta tässä kohtaa hämäännyin ja tulin juosseeksi pientä sykkyrää suolla. Tämä siitä syystä, että eräs vanhempi miessuunnistaja huuteli kakkoselta lähtiessäni:
- Hei, voitko näyttää ton jyrkänteen... olisitko kiltti ja näyttäisit ton kallion?
Minä yritin olla kuulematta ja jatkoin matkaani, koska en halunnut käyttää aikaani toisten neuvomiseen. Tämä miessuunnistaja juoksi hetken perässäni ja sitten meni ohi. Silmäkulmassani seurasin hänen menoaan ja lopulta olin hukassa omasta suunnastani. Löysin lopulta oikean rinteen suon toiselta puolen ja huomasin rastin takaoikealla.
Heti jälkeeni leimasi nainen, jonka tunnistin kilpailunumerosta siksi sarjani suunnistajaksi, joka oli lähtenyt 2 minuuttia jälkeeni. Yritin koota ajatukset omaan reitinvalintaan, mutta kyllähän siinä mentiin aika peräkanaa seuraavalle rastille. Viitosrastille mennessä tein vähän omia valintoja ja päädyin rinteessä vähän liian ylös. Näin, kun kilpasisareni kirmasi jo poispäin, kun itse en ollut vielä edes nähnyt rastia.
Viimeinen rastiväli oli noin 800 metriä eli melkein puolet koko matkasta! Kaiken lisäksi suurin osa rastivälistä oli juostavissa kuntopolkua pitkin. Miten tylsää! Oma suuntani vei minut hieman eri reittiä tuolle kuntopolulle kuin olin ajatellut, mutta eipä se varsinaisesti haitannut. Painelin suht reipasta vauhtia. Loppumatka lähellä kuutosrastia oli aikamoista suojuoksua.
Vikalta rastilta oli 100 metrin viitoitus maaliin. Ja maalista 500 metrin viitotus emitin purkuun. Olin viitosrastilla jo ollut ihan varma, että tämä minut ohittanut kilpasisareni voitti minut selkeästi. Siksi olin varsin yllättynyt, kun tuloslistalla olinkin kakkonen (kuudesta) ja tämä kyseinen nainen taisi olla neljäs, nelisen minuuttia minulle hävinneenä. Ilmeisesti viimeisellä pitkällä rastivälillä hän oli sitten jossain harhaillut.
Tällä kertaa sarjasta palkittiin vain voittaja, joten nyt ei ole "juustohöyliä", millä brassailla...
tiistaina, syyskuuta 08, 2009
Samoilua Petikossa
Tämän tiistain Espoorastit olivat Petikossa. Tiesin, että C-rata pyörii helpossa maastossa, koska ei ole oikein vaihtoehtoja, joten olin jo etukäteen päättänyt ottaa B-radan. Hetken mietin lähtöpaikalla kuitenkin C-rataa, koska tällä kertaa olisi ollut TEA-suunnistus ja olisi voinut "edustaa" työnantajaansa. Otin kuitenkin B:n, koska halusin muutakin kuin juosta.
Eivätpä ne rastit ihan mutkittelematta löytyneet sitten B-radalla. Ykköstä hain liian ylhäältä hetken aikaa. Rastilla oli samaan aikaan pariskunta, josta nainen neuvoi miestä. Tiedän, että juuri tuollainen toista neuvova pari hämää minua, kun en osaa keskittyä kunnolla omaan tekemiseen. Taitoin matkaa kakkoselle aluksi melkein rinta rinnan tuon pariskunnan kanssa. Tein oman reitinvalinnan ja olin vahingossa mennä rinteen ohi, jolta rastia piti hakea. Kolmosrastin kanssa ei ollut ongelmia. Nelosrastille mennessä olin mennä rastista pahasti ohi, mutta huomasin toisen suunnistajan spurttaavan rastilta poispäin. Tässä vaiheessa olin ensimmäistä kertaa yhtä aikaa rastilla tämänkertaisen "haastajani" kanssa. Tämä mustapukuinen mies oli nelosella hieman minun jälkeeni, viitosella järjestys oli vaihtunut. Oikeastaan neloselta lähtiessä päätin, että en aio seurata tämän miehen tekemisiä, mutta toisin kävi.
Rastiväli viitoselta kuutoselle oli hieman hankala, koska luettavaa oli vähän. Onneksi lähellä rastia oli polku rinteen harjalla ja sen perusteella osasin korjata suuntaani (kymmeniä metrejä oikeaan) ja mietin, että edelläni juossut suunnistaja paineli kyllä ihan väärään suuntaan, kun meni suoraan polusta yli. Korjausliikkeeni kannatti ja tulin polulta suoraan rastille. Jatkoin matkaa kohti seiskaa. Matkan varrella aiemmin mainitsemani mustapukuinen mies kysyi: "Joko löytyi kutonen?" Ja minä siihen, että jo. Mies sanoi: "No, ohhoh" ja lähti tulosuuntaani. Ajattelin, että nyt olisi mahdollista tehdä pesäeroa ja yritin pitää vauhtia yllä.
Seiska ja kasi löytyivät ongelmitta, mutta ysille mennessä epäröin. Polkuja oli taas enemmän kuin kartassa. Olin jo kohtuullisen lähellä rastia, kun ohitseni paineli punapukuinen poika. Vauhdista päätellen oli kovakin suunnistaja. Meni kuitenkin eri suuntaan kuin missä arvelin rastin olevan ja arvelin hänen olevan eri radalla. Kohta rasti jo näkyikin.
- Onko 156? kysyi sinipukuinen mies, joka oli tullut rastille heti jälkeeni.
- On.
Mies ei kuitenkaan leimannut ja ajattelin, että kiertää ilman aikaa, kunnes hän huuteli:
- Antti! Takasin!
Ilmeisesti Antti oli se punapukuinen poika, joka oli juossut vauhdilla rastista ohi. Anttia ei kuulunut eikä näkynyt. Ja mies puhisi.
- Kun on kovassa kunnossa ja juoksu kulkee, ei ehdi katsoa karttaa yhtään.
- Joo, semmosta se on, tuumin.
- Ihan sama juttu oli 30 vuotta sitten, saa juosta..., sanoi mies viitaten todennäköisesti itseensä.
- Ja sitten juosta vähän lisää. Tuttu tunne.
Ysillä haastajani sai minut taas kiinni. Rastiväli ysiltä kympille oli pitkä. Jälleen alkumatkasta oli vaikeasti luettavissa olevaa maastoa ja yritin ottaa tarkasti. Ja löytyihän se rasti ihan mukavasti. Nyt mustapukuinen haastajani leimasi minua ennen. Katsoin, että hän lähti rastilta outoon suuntaan. Näin hänet kotvan kuluttua kurvaamassa samalle polulle kuin, jonne itse olin menossa. Hänen peräänsä kirmasi nainen, joka oli myös ollut ysirastilla samaan aikaan kuin minä. Oikaisin mäenharjanteelta rastille, kun nämä mies ja nainen jatkoivat vielä polulla. Olin juoksemassa rastilta 11 poispäin, kun jälleen haastajani tuli vastaan ja kysyi:
- Joko löyty?
- Jo.
- Ai ykstoista?
- Joo, huusin juostessani.
Taas oli paikka tehdä eroa. Mutta sitten hieman harhailin lähestyessäni rastia 12 ja viimeiselle rastille haastajani tuli kohta jälkeeni. Olin toki maalissa ennen häntä, mutta koska hän oli lähtenyt minun jälkeeni, hänellä oli noin neljä minuuttia nopeampi loppuaika. Maalissa hän totesi minulle, että olin hänelle hyvä backup. :)
Eivätpä ne rastit ihan mutkittelematta löytyneet sitten B-radalla. Ykköstä hain liian ylhäältä hetken aikaa. Rastilla oli samaan aikaan pariskunta, josta nainen neuvoi miestä. Tiedän, että juuri tuollainen toista neuvova pari hämää minua, kun en osaa keskittyä kunnolla omaan tekemiseen. Taitoin matkaa kakkoselle aluksi melkein rinta rinnan tuon pariskunnan kanssa. Tein oman reitinvalinnan ja olin vahingossa mennä rinteen ohi, jolta rastia piti hakea. Kolmosrastin kanssa ei ollut ongelmia. Nelosrastille mennessä olin mennä rastista pahasti ohi, mutta huomasin toisen suunnistajan spurttaavan rastilta poispäin. Tässä vaiheessa olin ensimmäistä kertaa yhtä aikaa rastilla tämänkertaisen "haastajani" kanssa. Tämä mustapukuinen mies oli nelosella hieman minun jälkeeni, viitosella järjestys oli vaihtunut. Oikeastaan neloselta lähtiessä päätin, että en aio seurata tämän miehen tekemisiä, mutta toisin kävi.
Rastiväli viitoselta kuutoselle oli hieman hankala, koska luettavaa oli vähän. Onneksi lähellä rastia oli polku rinteen harjalla ja sen perusteella osasin korjata suuntaani (kymmeniä metrejä oikeaan) ja mietin, että edelläni juossut suunnistaja paineli kyllä ihan väärään suuntaan, kun meni suoraan polusta yli. Korjausliikkeeni kannatti ja tulin polulta suoraan rastille. Jatkoin matkaa kohti seiskaa. Matkan varrella aiemmin mainitsemani mustapukuinen mies kysyi: "Joko löytyi kutonen?" Ja minä siihen, että jo. Mies sanoi: "No, ohhoh" ja lähti tulosuuntaani. Ajattelin, että nyt olisi mahdollista tehdä pesäeroa ja yritin pitää vauhtia yllä.
Seiska ja kasi löytyivät ongelmitta, mutta ysille mennessä epäröin. Polkuja oli taas enemmän kuin kartassa. Olin jo kohtuullisen lähellä rastia, kun ohitseni paineli punapukuinen poika. Vauhdista päätellen oli kovakin suunnistaja. Meni kuitenkin eri suuntaan kuin missä arvelin rastin olevan ja arvelin hänen olevan eri radalla. Kohta rasti jo näkyikin.
- Onko 156? kysyi sinipukuinen mies, joka oli tullut rastille heti jälkeeni.
- On.
Mies ei kuitenkaan leimannut ja ajattelin, että kiertää ilman aikaa, kunnes hän huuteli:
- Antti! Takasin!
Ilmeisesti Antti oli se punapukuinen poika, joka oli juossut vauhdilla rastista ohi. Anttia ei kuulunut eikä näkynyt. Ja mies puhisi.
- Kun on kovassa kunnossa ja juoksu kulkee, ei ehdi katsoa karttaa yhtään.
- Joo, semmosta se on, tuumin.
- Ihan sama juttu oli 30 vuotta sitten, saa juosta..., sanoi mies viitaten todennäköisesti itseensä.
- Ja sitten juosta vähän lisää. Tuttu tunne.
Ysillä haastajani sai minut taas kiinni. Rastiväli ysiltä kympille oli pitkä. Jälleen alkumatkasta oli vaikeasti luettavissa olevaa maastoa ja yritin ottaa tarkasti. Ja löytyihän se rasti ihan mukavasti. Nyt mustapukuinen haastajani leimasi minua ennen. Katsoin, että hän lähti rastilta outoon suuntaan. Näin hänet kotvan kuluttua kurvaamassa samalle polulle kuin, jonne itse olin menossa. Hänen peräänsä kirmasi nainen, joka oli myös ollut ysirastilla samaan aikaan kuin minä. Oikaisin mäenharjanteelta rastille, kun nämä mies ja nainen jatkoivat vielä polulla. Olin juoksemassa rastilta 11 poispäin, kun jälleen haastajani tuli vastaan ja kysyi:
- Joko löyty?
- Jo.
- Ai ykstoista?
- Joo, huusin juostessani.
Taas oli paikka tehdä eroa. Mutta sitten hieman harhailin lähestyessäni rastia 12 ja viimeiselle rastille haastajani tuli kohta jälkeeni. Olin toki maalissa ennen häntä, mutta koska hän oli lähtenyt minun jälkeeni, hänellä oli noin neljä minuuttia nopeampi loppuaika. Maalissa hän totesi minulle, että olin hänelle hyvä backup. :)
maanantaina, syyskuuta 07, 2009
Yleisön pyynnöstä
Tarjosin perjantaina raamiksessa mustikkapiirakkaa, kun kerrankin oli mustikoita omasta takaa: kävin kesälomalla poimimassa.:) Olen joskus leiponut enemmänkin, mutta viime aikoina se on ollut vähäisempää, kun yksinään tai kaksistaan eivät leipomukset tule syödyksi loppuun. Yleisön pyynnöstä julkaisen mustikkapiirakan reseptini täällä. Perjantainen piirakka oli kaksinkertainen annos ja lisäksi käytin mustikoita enemmän kuin resepti sallii. Vanilliinisokerin sijaan käytössä oli vaniljasokeria. Kuva jäi ottamatta ennen kuin piirakka oli lähes mennyttä perjantaina.;)
Mustikkapiirakka
Pohja:
100 g margariinia/voita
3/4 dl sokeria
1 dl vehnäjauhoja
½ tl leivinjauhetta
2 ½ del kaurahiutaleita
2 tl vanilliinisokeria
Täyte:
3/4 dl mustikoita
3/4 dl sokeria
2 dl kermaviiliä
2 tl vanilliinisokeria
Valmistusohjeet:
1) Sekoita rasva ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi
2) Sekoita jauhot, leivinjauhe ja kaurahiutaleet keskenään
3) Yhdistä kuivat aineet rasvasekoitukseen
4) Levitä taikina matalareunaiseen (halkaisijaltaan 20 cm) vuokaan ja painele taikinaa myös reunoille, paista pohjaa 200 asteessa 15 minuuttia
5) Levitä torttupohjalle puolet mustikoista, sekoita kermaviili, sokeri ja vanilliinisokeri ja kaada seos mustikoiden päälle. Kaada loput mustikat pinnalle ja paista vielä 20 minuuttia.
(Alkuperäinen julkaisu: Kotiliesi 15/1980, Laura Raij ja Jouko Levanto)*
*Kiitos äidille lähdetiedoista.:)
Mustikkapiirakka
Pohja:
100 g margariinia/voita
3/4 dl sokeria
1 dl vehnäjauhoja
½ tl leivinjauhetta
2 ½ del kaurahiutaleita
2 tl vanilliinisokeria
Täyte:
3/4 dl mustikoita
3/4 dl sokeria
2 dl kermaviiliä
2 tl vanilliinisokeria
Valmistusohjeet:
1) Sekoita rasva ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi
2) Sekoita jauhot, leivinjauhe ja kaurahiutaleet keskenään
3) Yhdistä kuivat aineet rasvasekoitukseen
4) Levitä taikina matalareunaiseen (halkaisijaltaan 20 cm) vuokaan ja painele taikinaa myös reunoille, paista pohjaa 200 asteessa 15 minuuttia
5) Levitä torttupohjalle puolet mustikoista, sekoita kermaviili, sokeri ja vanilliinisokeri ja kaada seos mustikoiden päälle. Kaada loput mustikat pinnalle ja paista vielä 20 minuuttia.
(Alkuperäinen julkaisu: Kotiliesi 15/1980, Laura Raij ja Jouko Levanto)*
*Kiitos äidille lähdetiedoista.:)
tiistaina, syyskuuta 01, 2009
Ja taas sitä mentiin
Tänään kierretiin iltarastit Kantokasken koululta lähtien. Lauantain kisasta innostuneena kirmaisin matkaan sellaista vauhtia, että jo ensimmäisellä rastivälillä tuntui, etten taida ihan sitä vauhtia jaksaa juosta. Yritin kuitenkin jatkaa reipasta menoa.
Pahin kilpakumppanini tänään, niin koin, olin eräs sinipaitainen mies. Hän lähti ykkösrastilta samoihin aikoihin kuin minä. Valitsimme eri reitit, mutta hänen valintansa (polut) näytti nopeammalta. Eipä aikaakaan, kun näin miehen takaapäin vauhdikkaassa juoksussa. Kakkosrastille tulin vähän hänen jälkeensä. Kolmos- ja nelosrastilla en nähnyt kyseistä miestä. Ajattelin, että mahtoi mennä menojaan. Kunnes viitosrastilla näin hänet taas. Hän tuli sinne hetken minun jälkeeni. Viitosrasti oli se, jota pummasin. Pasmat menivät hieman sekaisin matkalla sille rastille, kun mäen rinteellä juoksenteli koira, jota säikähdin. Tai no, niitä oli kai kaksi samanlaista. Tämän kertoi Samuli jälkeenpäin. Se selvitti, mitä "teleporttia" koira oikein käytti, kun olin nähnyt sen jäävän takaoikealle ja hetken päästä se tulikin etuvasemmalta...
Kuutoselle menin menojani, mutta seiskarastilla sinipaitainen mies roikkui taas miltei kannassa. Siinä vaiheessa tein ratkaisevan virheen, kun luin ensin korkeuskäyriä ja sitten mäkiä väärin. Näin hänen poistuvan kasirastilta kohti ysiä, kun itse olin vasta menossa leimaamaan kasille. Tämän jälkeen en häntä enää nähnyt. Kasirastin jälkeen tajusin, mistä se tunne, ettei meinaa fyysisesti jaksaa saattoi johtua: verenluovutuksesta oli kulunut vasta reilu vuorokausi. Sillä rastivälillä annoin itselleni luvan olla "kilpailematta" sen sinipaitaisen miehen kanssa, kun olin ymmärtänyt, mistä jaksamattomuuteni johtui.
Maaliin asti pääsin hieman vajaassa tunnissa. Ei nyt ihan huonostikaan siis 4 kilometrin radalla. Harmi, etten tiedä sen sinipaitaisen miehen nimeä, jotta voisi tuloksista tarkistaa, miten loppumatka sujui.
Maaliin saavuttuani sain myös kokeneemmalta seurakaverilta kuulla, että saatoin olla väärässä sen tulkintani kanssa, että lauantain kisasta ei tule rankipisteitä. Kuulemma lista, jota olin lukenut, kertoo, mistä kisoista on jo pisteet laskettu. No, jääpi nähtäväksi.
Pahin kilpakumppanini tänään, niin koin, olin eräs sinipaitainen mies. Hän lähti ykkösrastilta samoihin aikoihin kuin minä. Valitsimme eri reitit, mutta hänen valintansa (polut) näytti nopeammalta. Eipä aikaakaan, kun näin miehen takaapäin vauhdikkaassa juoksussa. Kakkosrastille tulin vähän hänen jälkeensä. Kolmos- ja nelosrastilla en nähnyt kyseistä miestä. Ajattelin, että mahtoi mennä menojaan. Kunnes viitosrastilla näin hänet taas. Hän tuli sinne hetken minun jälkeeni. Viitosrasti oli se, jota pummasin. Pasmat menivät hieman sekaisin matkalla sille rastille, kun mäen rinteellä juoksenteli koira, jota säikähdin. Tai no, niitä oli kai kaksi samanlaista. Tämän kertoi Samuli jälkeenpäin. Se selvitti, mitä "teleporttia" koira oikein käytti, kun olin nähnyt sen jäävän takaoikealle ja hetken päästä se tulikin etuvasemmalta...
Kuutoselle menin menojani, mutta seiskarastilla sinipaitainen mies roikkui taas miltei kannassa. Siinä vaiheessa tein ratkaisevan virheen, kun luin ensin korkeuskäyriä ja sitten mäkiä väärin. Näin hänen poistuvan kasirastilta kohti ysiä, kun itse olin vasta menossa leimaamaan kasille. Tämän jälkeen en häntä enää nähnyt. Kasirastin jälkeen tajusin, mistä se tunne, ettei meinaa fyysisesti jaksaa saattoi johtua: verenluovutuksesta oli kulunut vasta reilu vuorokausi. Sillä rastivälillä annoin itselleni luvan olla "kilpailematta" sen sinipaitaisen miehen kanssa, kun olin ymmärtänyt, mistä jaksamattomuuteni johtui.
Maaliin asti pääsin hieman vajaassa tunnissa. Ei nyt ihan huonostikaan siis 4 kilometrin radalla. Harmi, etten tiedä sen sinipaitaisen miehen nimeä, jotta voisi tuloksista tarkistaa, miten loppumatka sujui.
Maaliin saavuttuani sain myös kokeneemmalta seurakaverilta kuulla, että saatoin olla väärässä sen tulkintani kanssa, että lauantain kisasta ei tule rankipisteitä. Kuulemma lista, jota olin lukenut, kertoo, mistä kisoista on jo pisteet laskettu. No, jääpi nähtäväksi.
Pettymys
Huomasin, että lauantain kisasta ei saanutkaan rankipisteitä. Sijoitukseni on rankissa laskenut sijalle 682 eikä sitä enää tänä vuonna voi parantaa. Noh, pitänee ensi kesäksi suunnitella oma kilpailuaikataulu hieman eri tavalla kuin tänä vuonna.:)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)