Oppirahat

Kai se on niin, että jokaisesta lukkopoljin-kenkä-yhdistelmästä pitää maksaa oppirahat. Toisin sanoen kaatua pyörällä, kun ei saa kenkää irti polkimesta. Tämä kävi maantiepyörän kanssa useita vuosia sitten ja tänään hybridipyöräni kanssa, jota varten ostin pyöräilykengät vasta vähän aikaa sitten. Kilometrejä kenkien kanssa ei ole vielä kummoisesti kertynyt.

Onneksi ei käynyt pahemmin. Polveen tuli pintanaarmuja (aivan kuin suunnistuksessa kärsineet kesäsääreni eivät olisi jo riittävän koreat ilmankin). Huolestuneempi olen pyöräni takavaihtajasta, joka sai kaatumisessa tällin. Vaihteet eivät meinanneet pysyä kaatumisen jälkeen. Pyöräilykohteessani sain onneksi ensiapua vaihtajan säätämiseen ja 15 kilometrin kotimatka sujui vaihtajan kanssa jo hieman helpommin. Ja varovaisuusaste oli noussut huimasti. Pidin varani ennen jokaista punaista valoa ja otin jalan irti polkimesta hyvissä ajoin.

Voiko nilkkavammoihin tottua?

Kaksi miestä rynnisti rinteestä polulle, jossa juoksin. Perästäni kuului:
- Voi v**tu!
- Onko sulla teipissä?
- On, mutta se on tietysti jo niin löystynyt, tuumi toinen tyynenä.

Samassa miehet juoksivat ohitseni.
- Vähän rusahti. Voi olla, että on huomenna turvoksissa... tai sitten ei.

Kovin välinpitämättömältä kuulosti viimeinenkin lausahdus. Eikä jalka kovasti voinut sattua, koska juoksu jatkui. Jäin vain miettimään, että voiko nilkkavammoihin tottua, jos ne toistuvat usein? Itse toivon, että nilkkani vamma ei uusi, kun ei ole edellisestäkään täysin toipunut. Märässä suunnistusmetsässä tämä vaikutti jälleen hieman etenemiseen C-radalla.

Rikoo on riskillä ruma?

"Rikoo on riskillä ruma", sanoi kaverini minulle yleisurheilun viikkokilpailuissa vuosia vuosia sitten, ehkä 80- ja 90-lukujen taitteessa, kun näki ensimmäistä kertaa päälläni punaiset juoksutrikooni. Itsekin tunsin trikoissa oloni sen verran alastomaksi, että halusin vetää trikoiden päälle lyhytlahkeiset urheilushortsit.

Tämä tuli mieleeni, kun olin päättänyt yhdistää kaupassa käymisen ja juoksulenkin. Lähikaupasta, joka on tässä tapauksessa Sellon Prisma, piti hakea unohtunut ostos ennen sulkemisaikaa. Ajattelematta loppuun asti vedin kotona päälleni mustat juoksutrikooni, jotka eivät kastu heti vesisateessakaan läpi asti. Olinhan menossa sateella juoksemaan.

Noustessani Sellon autohallista kauppojen tasolle, tuntui, että kaikki katsovat. En ihmettele. Punainen tuulitakkini, joka on samaa kuosia kuin ensimmäinen luistelupukuni ja muuten 14 vuotta vanha(!), sekä juoksutrikoovarustukseni oli varmasti huomiota herättävä yhdistelmä. Vedin lippalakin syvälle silmilleni ja yritin toimia nopeasti. Kauppaan sisään, täsmäisku hyllyjen väliin ja äkkiä kassan kautta pihalle. Mutta. Tietysti matkalle sattui yksi tuttavapariskunta, onneksi olivat urheilijoita, joten ehkä ymmärsivät, ja hidas kassa. Kaupassa käynti tuntui piinalliselta.

Tampereella minulla oli tapana käydä iltarastien jälkeen kaupassa suunnistusvermeissä. Useimmiten päälläni olivat kuraiset suunnistushousut ja joku kulunut T-paita. Siellä tällaisessa asussa esiintyminen ei juuri itseä häirinnyt, koska oli aika pieni todennäköisyys törmätä tuttuihin esimerkiksi Lielahden S-marketissa. Mutta täällä lähikauppa-Prismassa tuttuihin saattaa törmätä helpommin ja vaikkei tuttuihin törmäisikään, silti tuntuu, että kynnys mennä kauppaan minkänäköisenä tahansa on täällä Espoossa suurempi. Miksiköhän näin?

Iltarastien suosio yllätti

Autossani tuoksui multainen metsämaa, kun lähdin tiistaina töistä. Auto oli toiminut iltarastivarusteiden säilytystilana sunnuntaista lähtien. Sylvesterin mitat riittivät juuri ja juuri lähtö- ja maalipuomin, pöydän, tuolin, maalivaatteiden, opasteidein ja kahden muovilaatikollisen kuljettamiseen. Olin ajoissa pystyttämässä opasteita kisapaikalle Espoon keskukseen, mutta huomasin, että yksi mukaan poimimani nuolikyltti osoittikin väärään suuntaan. Se jäi käyttämättä.

Kilpailunvalvoja ja ratamestarin sijainen olivat jo paikalla, kun minä kilpailunjohtajana pääsin viimein perille. Teoriassa meillä oli hyvin aikaa tehdä alkuvalmistelut. Olimmehan paikalla tuntia ennen kuin karttojen myynti on ilmoitettu alkavaksi. Innokkaimmat kuntorasteilijat tulivat kuitenkin paikalle hyvissä ajoin ennen kello 16.30:tä eli yli puoli tuntia ajoissa. Tässä vaiheessa asioiden järjestely oli vielä pahasti kesken eikä tulospalvelua ollut paikalla. Päätin, ettei karttoja myydä ennen kuin tulosvastaavat ovat saapuneet. Tulosvastaavat olivat paikalla tasan 16.30 ja siitä alkoi karttojenmyyntiruljanssi, kun tulijoita oli jo jonoksi asti.

Karttoja myytiin kello 19:ään asti. Koko sinä aikana suunnistajia tuli tasaiseen tahtiin. Harvenemista tapahtui vasta hieman ennen kello 19:ää. Kaksi ja puoli tuntia istuin ja myin karttoja. Kerran ehdin astua ulos autosta ja venytellä käsiäni. Viimeiset puoli tuntia kierrätimme karttoja, koska emme olleet osanneet varautua niin suureen suosioon. Kun kartat loppuivat, niitä pyrittiin ostamaan takaisin metsästä palaavilta. Loppujen lopuksi onneksi kaikki halukkaat pääsivät metsään.

Maalin sulkemisajaksi on ilmoitettu kello 20.30. Käytännössä viimeiset suunnistajat palasivat metsästä vasta kello 21. Onneksi heillä oli kännykkä mukanaan ja liikkuivat yhdessä, niin onnistuin saamaan heidät kiinni ja tarkistamaan tilanteen. Eräässä toisessakin tapauksessa soitin suunnistajan perään, koska hänen kilpailukorttinsa oli vielä metsässä olevien pinossa. Hän oli kuitenkin jo hyvän aikaa aikaisemmin lähtenyt paikalta. Sanoi kyllä ilmoittaneensa paluustaan, mutta jostain syystä tätä ei ollut huomattu.

Kun pääsin vihdoin kotiin, olin aivan poikki. Karttaruljanssin pyörittäminen oli syönyt kaiken energian. Osittain tämä johtui siitäkin, että en suunnitelmistani poiketen ehtinyt syödä eväitäni kartan myynnin lomassa (paitsi puolikkaan banaanin hieman ennen klo 19:ää). Porskutin siis puolilta päivin syömäni lounaan voimalla aina kello 19 asti. Jännää oli huomata, että iltarastien järjestämisen jälkeen olo oli melkein yhtä raukea kuin sen jälkeen, kun itse on ollut metsässä juoksemassa.

Maksimia metsästämässä

Jotta saisin täyden hyödyn irti FRWD-laitteestani, tarvitsen tiedon maksimisykkeestäni. Siitä on vuosia, kun kävin testauttamassa sykkeeni Varalan urheiluopistolla. Nyt yritin selvittää maksimisykettäni kotikonstein. Verryttelin noin puolen tunnin hölkällä. Venyttelin. Ja sitten juoksin 800 metriä rennon kovaa. Pidin 2 minuutin ja 15 sekunnin palautuksen ja juoksin toisen kerran 800 metriä rennon kovaa.

Tuntui, etten olisi enempää jaksanut. Ja niinhän se pitikin olla, kun maksimia haetaan. Silti jäi sellainen olo, että mahdoinko sittenkään osata ottaa itsestäni ihan kaikkea irti. Ehkä en osaa enää puristaa loppuun asti. Ehkä olisi pitänyt juosta vielä vähän pidempään tai ehkä yrittää vielä kolmatta kertaa 800 metriä. Maksimisyke toisella 800 metrillä oli 186. Laskennallisesti maksimin pitäisi olla 193. Ehkä tässä joskus kokeilen vielä uudestaan... voisi kokeilla mäkijuoksulla tai mäkikuivaluistelulla hakea maksimia.

Herättäjäjuhlat

Herättäjäjuhlat pidettiin tänä vuonna Leppävaarassa eli melkein naapurissa. Autojen parkkeeraus oli järjestetty Vermoon, minkä vuoksi jännitin mahdollisia ruuhkia Perkkaalle, mutta onneksi turhaan. Koska juhlat olivat niin lähellä, pitihän niihin vähän osallistuakin.

Perjantaina kävimme kuuntelemassa Aholansaari sinfonietan konsertin Tapiolan kirkossa, kun kuulimme, että mukana keikalla on tuttu harpisti. Olikin komea konsertti.:)

Eilen puolestaan kävimme juhlakentällä Leppävaaran yleisurheilustadionilla iltaseuroissa. Olin varustautunut siihen, että seuroissa tylsistyy. Olihan ainoa asia, minkä olin körttien seuroista kuullut, se, että jos puhe alkaa kyllästyttää, voi aloittaa virrenveisuun. Yllätyksekseni seuroissa ei todellakaan ehtinyt tylsistyä. Ne kestivät vain tunnin, missä ajassa ehti ainakin neljä eri puhujaa pitää puheensa. Väliin veisattiin Siionin virsiä. Puheet olivat hyvin elämänläheisiä ja sidottu mielenkiintoisesti tosielämän tapahtumiin, joten niitä jaksoi kuunnella.

Potkupallosta

Luulin, että voin välttää jalkapallon EM-kilpailuiden seuraamisen, kun eihän niissä ole edes mukana Suomea. En tiedä jalkapallosta oikein mitään eikä suoranaisesti kiinnostakaan juurikaan. Luuloni on osoittautunut vääräksi. Lehtijutut ja urheilu-uutislähetyksien jalkapallo-osuudet olisi voinut vielä ohittaa, mutta tässä syitä, jotka ovat estäneet välttämästä EM-jalkapallon:

1) Töissä kisoista puhutaan päivittäin.
2) Kävelin juhannuksena sisään huoneeseen, jossa epäpenkkiurheilija oli jämähtänyt seuraamaan Hollanti-Venäjä-ottelun ratkaisuhetkiä sattumalta. No, siihen jämähdin sitten minäkin.
3) Erään projektin päätöspäivällisen jälkeen päädyimme tänään katsomaan Turkki-Saksa-ottelua. No, katsoin kyllä vain osan ensimmäisestä puoliajasta.

Nyt joku varmaan on sitä mieltä, että kohdat 2 ja 3 olisi voinut välttää... Totta, mutta kai sitä tuntee jotain sosiaalista painetta. Ja olihan tämänkin päivän ekalla puoliajalla jännittäviä tilanteita ja päivällä kuulemani fakta Turkin pelaajavajeesta oli myös ihan mielenkiintoinen... Joten ei tämä nyt ihan kamalaa ole.:)

Venlat Tampereella

Viikonloppuna kisattiin Venlojen ja Jukolan viesti Tampereella. Olin mukana Espoon Akilleksen ykkösjoukkueessa. Alun perin minun oli tarkoitus juosta kakkosjoukkueessa, mutta minut siirrettiin perjantaina ykköseen ykkösjoukkueeseen sijoitetun rasitusvamman vuoksi. Juoksin toisen osuuden. Ensimmäisen osuuden juoksija teki kovan tuloksen ja tuli vaihtoon sijalla 156. Se oli minun tasoiselleni suunnistajalle kova paikka lähteä matkaan. Alkumatkan pysyin ihan hyvässä tahdissa, mutta noin rastilla seitsemän oli pakko hieman jarrutella, koska tuntui, ettei jaksa. Tämä oli ensimmäinen kerta Venlojen viestissä, kun fyysinen kuntoni ei riittänyt. Aiemmin olen juossut sen verran hitaampien joukossa, etteivät fysiikan rajat ole tulleet vastaan. Rasteja oli matkalla 20, joten senkin vuoksi oli hieman passailtava, ettei ihan simahtanut.

Kun hellitin vauhtia, alkoi myös tulla virheitä. En kuitenkaan ollut yksin virheideni kanssa, vaan rasteja pyörittiin ihan porukalla. Rata oli rankka eikä rankkuutta vähentänyt yhtään iso oja, joka ylitettiin kohtisuorasti. Menomatkalla ennen ensimmäistä rastia upposin siihen reittäni myöden ja kannoin kuraa mukanani koko loppumatkan.

Kun urakka oli viimein takana, vaihdoin sijalta 326 eli olin pudottanut sijaamme 170 pykälää. Mielestäni kuitenkin suunnistin ihan omalla tasollani eli sen puolesta voin olla tyytyväinen. Lopullinen sijoituksemme oli 317 eli parempi kuin viime vuoden sijan perusteella määräytynyt joukkuenumeromme 360.

Taking Chances... Globen

Olin viikonlopun Tukholmassa. Ohjelmassa oli kavereiden tapaamista ja ennen kaikkea Céline Dionin konsertti. Se olikin todella vaikuttava kokemus. Tässä muuta kuva paikan päältä, vaikkei pokkarilla korkealta hyviä kuvia saanutkaan... eikä järkkäriä olisi saanut käyttää (eikä minulla sellaista olekaan).







Ihastuin myös lämppäribändinä toimineeseen Calaisaan, jonka levyn ostin.

Monipuolista liikuntaa

Tällä viikolla on tullut liikuttua ihan reilusti, kuten harjoituspäiväkirjastani voit lukea. Itselleni eksoottisin laji tällä viikolla oli tämänpäiväinen jousiammunta, jota pääsimme työpaikan virkistyspäivänä kokeilemaan. Vaistoammunnassa onnistuin jopa kerran ampumaan yhden kymppi plussan, kuten kuvasta näkyy.



Täytynee kyllä tunnustaa, että kun välimatkaa pidennettiin kymmenestä metristä, osumatarkkuus heikkeni merkittävästi...:D

Metsään meni tämän päivän suoritus

Osallistuin seuraotteluun Väransbyn maastossa Kirkkonummella. Alkumatka kulki hyvin ja rastit löytyivät hyvin. Seitsemäs rasti tuotti tuskaa, samoin yhdeksäs. Niitä pyörin molempia reilun vartin. Työkaveri suositteli tänään vahvasti Frwd-urheilutietokonetta ja vaikutti niin hyvältä, että pitää pistää vakavaan harkintaan. Sittenpähän saisi selville, missä sitä oikein pyörii, kun pummii.

Sain vähän lisää naarmuja. Ikävintä oli, että sain naarmun kohtisuoraan siihen edellisviikkoiseen nähden. No, onneksi ei tällä kertaa naarmu ei ollut yhtä paha.

Niin ja heh, olin kuulemma saanut pienen fanin, kun suunnistustutun tytär oli nähnyt tämän ja muita saman ohjelman videoita... :D

Vapaaehtoistyötä

Olin tänään iltavuorossa Ristin killan minigolf-radalla. En muista, milloin viimeksi olinkaan siellä ollut. Onneksi systeemit olivat pysyneet pääsääntöisesti samoina viime vuosina, niin hommaan pääsi nopeasti kiinni. Yllätyksellisintä oli, että radalla oleva lankapuhelin soi. Eipä ollut ennen
sellaista tapahtunut minun vapaaehtoisvuoroillani. Onneksi soittaja kysyi varsin helppoja asioita: päivän aukioloa ja radan tarkempaa sijaintia. Päivä oli lämmin ja asiakkaita riitti koulujen kevätjuhlapäivästä huolimatta.

Illalla poislähtiessäni olin kääntymässä Kesäkadulta Merikannontielle, kun vasemmalta tuli auto. Eikä mikä tahansa auto, vaan poliisiauto. Se tuli hiljaa ja lopulta pysähtyi. Autoa kuljettanut poliisi ei katsonut suoraan päin vain kuikuili ikään kuin jonnekin kauemmaksi. Kesti tovi ennen kuin tajusin, että risteys oli tasa-arvoinen... ja minä siis oikealta tuleva poliisiautoon nähden.

Jälleen metsässä

Tällä viikolla jäi Espoorastit väliin, joten päätin korvata tämän puutteen lähtemällä Länsirasteille. Ja olikin kyllä hauskaa suunnistaa. Otin reippaasti 5 kilometrin radan, koska maasto näytti helpolta (ja sitä se myös pääsääntöisesti oli) eikä flunssastakaan ole juuri mitään oireita jäljellä, vaikkakaan viime viikon antibioottikuuri ei vienyt kaikkia viimeisiä limoja kurkusta lotkumasta.

Alkumatka sujui kohtuullisen vauhdikkaasti. Toisen rastin jälkeen piti vähän jarrutella, koska maastossa joku nainen ulkoilutti kahta koiraa irrallaan ja toinen niistä alkoi haukkua ja tuli kohti (niille, jotka eivät tiedä: pelkään koiria). Perässäni tullut mies huusi ulkoiluttajalle, että pistäisi koirat kiinni, mutta nainen ei reagoinut mitenkään. Ennen kolmatta rastia saavutin pariskunnan, joka oli koiraepisodin aikana saanut etumatkaa minuun. Hipsin kolmosrastin luo jyrkänteen alle samalla, kun pariskunta tähyili mäenrinteellä rastin perään. Aina välillä on kiva huomata, että alkaa hahmottaa maastoa paremmin kuin aloittelevat suunnistajat... Ehkä se nyt jo on tietysti aikakin, kun olen vuodesta 2002 kiertänyt rasteilla.

Nelosrastilla olin samaan aikaan erään toisen pariskunnan kanssa. Tämän pariskunnan nainen kiersi seuraavat neljä rastia jotakuinkin samaa tahtia minun kanssani. Vuorotellen aina toinen oli ensin seuraavalla rastilla. Rastilla kuusi sain kiinni miehen, joka oli huudellut koiranomistajalle. Hänkin paineli muutamat seuraavat rastit samaa tahtia minun ja sen toisen naissuunnistajan kanssa.

Sitten tapahtui minun illan mokani. Päädyin rastille kymmenen samaan aikaan edellämainittujen miehen ja naisen kanssa. Mutta en ollut vielä löytänyt rastia yhdeksän. Oli palattava takaisin. Tällaista vähän aavistelinkin, mutta luen erittäin huonosti kalliopintaa ja niiden neniä ja notkelmia. Rastille yhdeksän mennessäni näin jälleen sen pariskunnan, jonka olin jättänyt kolmosrastilla, tähyilemässä mäen päällä. Rasti kymmenen löytyi nopeasti uudestaan.

Lähdettyäni kympiltä kohti yhtätoista vastaani tuli ilmeisesti "naapuriseuran" mies, joka oli aiemmin painellut vauhdilla minusta ohi. Hän kysyi yllättäen: "Oliko tuolla rasti?" Selvitin, mitä rastia hän oli etsimässä ja kyllä, kymppirasti oli häneltä hukassa.

Taivalsin rastille yksitoista ja samalla, kun sain leimatuksi, kymppiä etsiskellyt mies tuli rastille. Ei siis kestänyt kovin kauaa häneltä rastinotto. Seuraavalle rastille matkalla ihastelin taloa, jolla oli oma tenniskenttä pihassa ja sitä seuraavalle mennessä rauniota, jonka juurelta rasti löytyi.

Viimeisellä rastivälillä neljältätoista viidelletoista tein jotain, mitä en oikeastaan suosittele kennellekään. Lähdin juoksemaan kovakuntoiselta näytteneen suunnistajamiehen perään. Tässä oli kaksi ongelmaa: a) en pystynyt hänen peesissään koko rastiväliä b) en tiennyt tarkalleen, missä olin, kun olin kadottanut miehen näkyvistäni. Kuin ihmeen kaupalla tulin kuitenkin suoraan viimeiselle rastille. Tällä kertaa siis riskin otto kannatti, mutta lopputulos olisi voinut olla jotain aivan muuta. Maali olikin sitten todella lähellä viimeistä rastia.

Autolle päästyäni huomasin, että koiranulkoiluttajalle huudellut mies tuli viereiselle autolle. Vaihdoimme pari sanaa omista epäonnistumisistamme metsässä. Sitten kaasuttelin pois paikasta, johon minut oli pakkoperuutettu. Olin sananmukaisesti puun ja auton välissä. Puu oli vain noin 5-10 cm päässä auton vasemasta takaovesta. Yksi liikenteenohjaajista irvisteli, kun toinen viittoili minua peruuttamaan siihen paikkaan. No, onneksi ei käynyt kuinkaan.

Ai niin. Aikaa suunnistukseen meni 1 tunti 17 minuuttia ja 1 sekunti.

Lisää urheiluvammoja...

Tämän sain tänään Espoorasteilla vasemman jalan polven kohdalle oksasta:

Kaaduin myös kerran, mutta siitä tuli vain kurainen polvi housuihin...

Digiaika-ahdistus

Eipä olekaan sitten viime kesän digi-tv-aika ahdistanut. Kun vihdoin sain digiboksin hankituksi, on kaikki sujunut suhteellisen hyvin. Mitä nyt jonkin tallennusbugin kanssa olen tapellut. Mutta nyt pari päivää sitten ahdisti jälleen.

Olin kuun alkupuolella päivittänyt Kaon-boksini ohjelmiston. Boksi tarjosi sitä aina, kun sen käynnisti. Päivitys ladattiin verkon kautta ja sitä ennen ilmoitettiin, että kaikki tallennus ja toisto pysäytetään, jos päivitys aloitetaan. No, ei siinä vielä mitään. Pari päivää sitten oli tarkoitus katsoa Euroviisujen esikatseluja, jotka olin tallentanut, kun en ollut ehtinyt katsoa. Esikatselu nro 2 ei lähtenyt pyörimään, mutta esikatselu 3 pyöri. Sitten tajusin tehneeni päivityksen näiden kahden ohjelman välillä. Kokeilin muitakin tiedostoja eikä mikään ennen päivitystä tallennettu enää pyörinyt... Otin yhteyttä maahantuojaan ja sieltä vain vahvistettiin, että päivitetyllä ohjelmistolla ei voi toistaa ennen päivitystä tallennettuja tiedostoja.

Olisi pitänyt vissiin ostaa tallentavan boksin sijasta karvalakkimallin boksi ja VHS-nauhuri! Olisivatpa tallenteet säilyneet hieman pidempään...

Liikunnan ilosta ja asenteesta

On hienoa kuulla lasten suusta urheilusuorituksen jälkeen, että oli kivaa. Tällaisia lausahduksia olen saanut kuulla sivusta muun muassa luistelukoululaisten suusta ja äitinsä kanssa iltarasteilla käyneiltä pikkulapsilta. Siitä se kipinä liikuntaan syttyy.

Toisaalta vähän vanhempien lasten jo kohtuullisen tosissaan tehtävissä treeneissä ihailtava asenne on "en kyllä tee vähemmän kuin muut". Kunpa olisi itsellänikin ollut nuorempana samainen asenne ja ennen kaikkea niitä muita, joihin verrata omia tekemisiään. Pääsääntöisesti harjoittelin yksin. Tuolla "en kyllä tee vähemmän kuin muut"-asenteella on tietysti riskinä se, että tekee niin paljon liikaa, että menee tukkoon tai ylikuntoon. Omaa kroppaa pitää osata kuunnella myös.

Itse odottelen, että pääsisin pian taas nauttimaan liikunnasta täysin siemauksin. Eilen yskänärsytystä oli vielä kiusaksi asti. Tänään on ollut jo hieman parempi päivä eikä pieni liikunta ainakaan vielä tunnu lisänneen yskänärsytystä kuten aiemmin tällä viikolla. Liikuntatauko on jo kestänyt sen verran kauan, että on välillä tuntunut siltä, että pää hajoaa. Pitäisi päästä purkamaan stressiä lenkkipolulle... ehkä tiistaina rasteille sitten.

Ogelin nurmikon salaisuus

Helmikuussa ihmettelin nurmikon viherrystä Ogelin urheilukentällä. Tänään pääsin tutustumaan nurmikkoon lähietäisyydeltä ja selvisi, että se onkin vaihdettu tekonurmeksi. Ei siis ihme, että talvellakin vihersi.

*Ysk* *köh* *niisk*

Yskä ja nuha jatkuvat. Eilen olin vetämässä nuorille luistelijoille treeniä ja tuli itsekin vähän noustua Malminkartanon täyttömäen rappuja ja juostua pari vetoa. Lievä hengästyminen ei sinänsä lisännyt paljoa yskimistä, mutta illalla sitten yskittikin enemmän. Uni ei meinannut tulla, kun kurkkua kutitti koko ajan. No, taisin yhden jälkeen yöllä nukahtaa lopulta ja sain nukkua aamuun asti.

Kurkun lisäksi pohjelihakset reagoivat treeniin: tänään on polvitaipeen alapuolella yläpohje ollut kipeä eilisestä rasituksesta. Jotain hyötyäkin siis liikunnasta oli, mutta toivottavasti en onnistunut pahentamaan tautiani kovin pahasti...

Kevätflunssa

Luulin jo välttäneeni liikkeellä olevan kevätflunssan, mutta jostain se sittenkin tarttui matkaani. Vappuaattona alkoi kurkku olla kipeä. Vappupäivänä mietin aamulla, olenko ollenkaan piknik-kunnossa, mutta päätin lopulta lähteä. Koska sää oli sen verran hyvä, viihdyinkin Ulliksella useamman tunnin. Sitten iski väsy ja päänsärky ja lähdin kotiin lepäämään.

Eilen sinnittelin töissä eikä olo kyllä merkittävästi pahentunut. Iltapäivästä vain aloin ollu aika väsynyt. Tänään flunssan räkäinen osuus on alkanut ja olo on voimaton. Kuumetta ei kuitenkaan taida olla. Jospa siis pääsisin tästä siinä mielessä helpolla. Kunhan vain maltan levätä. Huominen Keskuspuisto-Olari-kierros jää kyllä juoksematta.

Renkaanvaihto käy liikunnasta!

Sylvesteri sai tänään kesäkengät. En onneksi ollut yksin vaihtamassa renkaita, vaan sain apua ja opastusta. Haastavinta oli jälleen pölykapselien irroittaminen. Myös mutterit olivat niin tiukalla, että minun käsivoimillani ei niitä avattu, vaan piti käyttää jalkoja apuna... Käytännössä kaksi rengasta sain vaihdettua alusta melkein loppuun itse. Pölykapselin sain laitettua vain yhteen renkaaseen takaisin.

Hiki tuli ja haba kasvoi, kun renkaita kantoi ja pultteja väänteli.;) Kunnon liikuntaa siis.

Muu liikunta, mitä olen tässä hiljattain harrastanut on ollut perinteisempää. Suunnistusta ja juoksua ja pallojumppaa. (En kyllä tiedä, onko pallojumppa kovin perinteistä.) Suunnistuksen olen ottanut vähän varoen vielä, mutta tiistaina innostuin kyllä välillä juoksemaan niin, että nilkka oli vähän kovilla, mutta saattoihan tuo tehdä sille hyvääkin.

Metsät ovat vielä kovin märkiä. Tällä viikolla matkalla oli kurakoita, viime viikolla metsässä oli suonkaltaisia märkiä plänttejä, joita ei ollut kartassa ja toisaalta varsinaiset suot olivat ylityskelvottomia, lähes pieniä lampia. Toista se oli toissakesänä, kun metsässä oli niin kuivaa, ettei soita erottanut muusta maastosta.