Syöksähdimme heti viimeisen Mikado-näytöksen jälkeen viikoksi Lappiin talvilomalle. Loma teki tiiviin näytösjakson jälkeen hyvää. Hiihdimme ja laskettelimme. En ole elämässäni paljoakaan lasketellut (ehkä 10 kertaa on jo täynnä), mutta olen ihan hyvin uskaltanut laskea... aiemmin. Tällä kertaa jouduin myöntämään, että poden jonkinlaista korkeanpaikan kammoa. Osin tietysti se liittyy siihen, että ei luota omiin laskettelutaitoihinsa riittävästi, osin se on jotain muuta.
Laskimme ensin Oloksella. Siihen asti meni ihan hyvin, kunnes eräs vielä minuakin kokemattomampi laskettelija meni hieman edelläni suunnilleen koko mäen leveydeltä edestakaisin. Säikähdin, että törmäämme, yritin kääntyä nopeasti, mutta vauhtia oli liikaa. Lensin nenälleni. Polvi kolahti rinteeseen, mutta ei sen pahempaa.
Toinen laskettelukerta oli Levillä. Sielläkin sujui alkuun ihan hyvin, vaikka ensimmäistä rinnettä hieman turhan jyrkkänä pidinkin. Kertaalleen kupsahdin siirtymärinteessä, kun suksi kanttasi, mutta ei käynyt kuinkaan. Olihan lumi lämpimän sään pehmittämää.
Päätimme laskea alas kondolihissille. Se tarkoitti punaista rinnettä alkuun ja pidempää sinistä. Punainen rinne lähti suunnilleen tunturin laelta. Samuli tokaisi, että onpa kauniit näköalat ja lähti laskemaan rinnettä alas. Minua hirvitti. Katsoin tarkkaan, että edellä menneet pikkulapset ja äitinsä eivät varmasti olisi tiellä. Suoriuduin rinteen puoliväliin asti muussaantuneesta rinteestä huolimatta ihan hyvin. Samuli oli pysähtynyt tutkailemaan rinnekarttaa ja minä pysähdyin siihen. Hetken kuluttua jouduin toteamaan, että nyt on kyllä pakko laskea rinne alas asti, jottei iske niin kova korkeanpaikan kammo, etten uskalla laskea. Pääsin rinteen ihan nätisti alas ja sininen jatkorinne oli varsin leppoisa.
Korkeanpaikan kammoni on valikoiva. Kondolihississä ei ollut mitään oireita. Enhän myöskään pelkää pienkoneen kyydissä.
Vielä kerran muksahdin. Se sattui viimeisessä laskussa eturinteellä. Rinne oli tosi pehmeä ja hankala laskea. Kaaduin ja valuin aikani pää edellä jyrkkää rinnettä alaspäin. Jouduin kipuamaan hakemaan toista sauvaa korkeammalta, kun vihdoin valumisvauhti pysähtyi.
En aio tähän kuitenkaan luovuttaa. Eiköhän sitä tule taas joskus käytyä laskettelemassa. Pelosta huolimatta.
keskiviikkona, huhtikuuta 20, 2011
lauantaina, maaliskuuta 26, 2011
Jännitys tiivistyy
Tänä iltana on vuorossa kauan odotettu Mikadon ensi-ilta. Huomasin tänään myös jännittäväni hieman. Kuvittelin, että mitään erityistä jännitystä ei tulisi. Eilisessä kakkoskenraalissa saimme palautetta ohjaajalta, että muutamassa kohdassa olimme väsyneen ja jopa kyllästyneen oloisia. No, ihmekös tuo, tässä on kova treeniputki alla. Eiköhän ensi-ilta kuitenkin sytytä parempaan suoritukseen!
Toivon mukaan ei käy omalle kohdalle sellaisia käpyjä kuin torstain ykköskenraalissa. Ensin kirsikankukkaoksa meinasi pursuta jakkutakin alta esiin liian aikaisin ja jouduin sitä korjailemaan. Sitten kimonon hiha tarttui rampin kaiteeseen ja piti nykäistä, että sai sen kulkemaan mukanaan...
Onhan noita treeneissä ollut muitakin sattumuksia. Milloin kirsikan kukat ovat tarttuneet toisiinsa tai jonkun peruukkiin. Eikä ole yksi tai kaksi kertaa, kun joku on saanut jalalleen liikuteltavan sermin. Omat jalkanikin ovat kokeneet kyseisen kohtalon kuten myös varpailleastumisen. Pidetään peukkuja, että mitään näistä ei käy tänään!
Toivon mukaan ei käy omalle kohdalle sellaisia käpyjä kuin torstain ykköskenraalissa. Ensin kirsikankukkaoksa meinasi pursuta jakkutakin alta esiin liian aikaisin ja jouduin sitä korjailemaan. Sitten kimonon hiha tarttui rampin kaiteeseen ja piti nykäistä, että sai sen kulkemaan mukanaan...
Onhan noita treeneissä ollut muitakin sattumuksia. Milloin kirsikan kukat ovat tarttuneet toisiinsa tai jonkun peruukkiin. Eikä ole yksi tai kaksi kertaa, kun joku on saanut jalalleen liikuteltavan sermin. Omat jalkanikin ovat kokeneet kyseisen kohtalon kuten myös varpailleastumisen. Pidetään peukkuja, että mitään näistä ei käy tänään!
tiistaina, maaliskuuta 22, 2011
Mikado-maski
Olen kahdesti tullut Mikado-treeneistä kotiin maskit naamalla. Olen ajatellut, ettei sillä ole väliä, kun autoilen enkä kohtaa kovin montaa ihmistä kotimatkalla. Fail - molemmilla kerroilla. Ei niinkään, että olisin niin kovin montaa ihmistä kohdannut, muttamutta...
Ensimmäisellä kerralla viereisen autopaikan vuokrannut naapuri tuli laittamaan autoaan lämpiämään juuri, kun purin autostani tavaraa. Yritin olla katsomatta liikaa päin... Säästä keskusteltiin.
Tällä toisella kerralla tänään joku oli parkkeerannut autopaikalleni. Yritin tihrustaa parkkilapusta asunnon numeroa, mutta en saanut siitä pimeässä selvää. Itse asiassa asunnon numerosta ei näkynyt haamuakaan. No, eipä siinä, vaikka olisin sen asunnon numeron nähnytkin, tuskin olisin kehdannut mennä maskit päällä säikyttelemään naapuria. Sen sijaan kirjoitin Mikado-mainoksen taakse viestin, että on parkkeerannut varatulle paikalle ja laitoin sen tuulilasinpyyhkijän alle...
Ensimmäisellä kerralla viereisen autopaikan vuokrannut naapuri tuli laittamaan autoaan lämpiämään juuri, kun purin autostani tavaraa. Yritin olla katsomatta liikaa päin... Säästä keskusteltiin.
Tällä toisella kerralla tänään joku oli parkkeerannut autopaikalleni. Yritin tihrustaa parkkilapusta asunnon numeroa, mutta en saanut siitä pimeässä selvää. Itse asiassa asunnon numerosta ei näkynyt haamuakaan. No, eipä siinä, vaikka olisin sen asunnon numeron nähnytkin, tuskin olisin kehdannut mennä maskit päällä säikyttelemään naapuria. Sen sijaan kirjoitin Mikado-mainoksen taakse viestin, että on parkkeerannut varatulle paikalle ja laitoin sen tuulilasinpyyhkijän alle...
sunnuntaina, maaliskuuta 13, 2011
Mikado tulee!
Harmittavasti sairastumiseni osui juuri kiihkeimpään operettitreenijaksoon. Viiden päivän kuumeilu ja sen jälkeen yhäti jatkuva yskä ja nuha ovat vaikeuttaneet harjoituksiin osallistumista. Kahdet harjoitukset jäivät kokonaan väliin ja yksissä olin vain katsomassa. Siitä huolimatta ehdin tällä viikolla kaksiin treeneihin. Eilisen seitsemän tunnin treenipäivän jälkeen lauluäänestä oli kyllä jäljellä vain rippeet... Eilen minut maskeerattiin ensimmäistä kertaa. Maski jäi hieman puutteelliseksi, kun oli olevinaan kiire lavalle. Kosmetologiopiskelija ei viitsinyt jatkaa loppuun, vaikka kävin, tarkistettuani tilanteen lavalla, erikseen sanomassa, että vielä ei olekaan kiire ja olisi aikaa jatkaa. No, lähinnä irtoripset jäi laittamatta. Tässä hieman esimakua tulevasta:
Tervetuloa katsomaan Mikado-operettia! Esityspäivät ja muuta infoa löytyy konservatorion sivuilta.
Tervetuloa katsomaan Mikado-operettia! Esityspäivät ja muuta infoa löytyy konservatorion sivuilta.
torstaina, maaliskuuta 03, 2011
Ikäkriisi huipentumassa?
Tuo maaginen etappi, 30 vuotta, tulee huomenna täyteen. Olen jo vuosia potenut jonkin sortin ikäkriisiä, mistä löytyy todisteita blogistanikin. Kriisi lähenee huippuaan. Yksi huipennus oli se, että sain hiljattain käsittääkseni itseäni nuoremman esimiehen. Että voinkin olla jo niin vanha, että esimies on nuorempi!
Kolmenkympin rajapyykin ylitys tuntuu tuottavan myös fyysistä tuskaa: sairastuin flunssaan ja makaan nyt 38 asteen kuumeessa kotona. Toivottavasti huominen ja ylihuominen päivä ovat parempia, jotta pystyn edes vähän juhl... eikun suremaan vanhenemistani.;)
Kolmenkympin rajapyykin ylitys tuntuu tuottavan myös fyysistä tuskaa: sairastuin flunssaan ja makaan nyt 38 asteen kuumeessa kotona. Toivottavasti huominen ja ylihuominen päivä ovat parempia, jotta pystyn edes vähän juhl... eikun suremaan vanhenemistani.;)
sunnuntaina, helmikuuta 06, 2011
Jäällä ja salilla
Menin tiistaina Oulunkylään toiveikkain mielin: kerrankin näytti siltä, että tiistaina ei sada lunta. Kaksi viikkoa sitten satoi lunta ja luistelu oli raskasta. Viikko sitten satoi lunta, ja jätin luistelun väliin viikontakaisen kokemuksen vuoksi. Menin sen sijaan salille. Nyt ei satanut, kun pääsin Oulunkylään asti. Päädyin kuitenkin kuuluttamaan tiistaikilpailut. Istuin siis ensimmäisen jäävuorotunnin kuuluttajan kopissa. Sinä aikana alkoi lumisade.
Pääsin jäälle vasta noin 20 yli kahdeksan. Jätin alkuverryttelyn väliin, kun en halunnut enää pitkittää jäälle pääsyä. Jäätä oli ajettu yhden radan verran. Se oli appelsiinia, joka ohjasi luistinta. Vasen polvi vääntyi ikävästi kaarteessa. Se osa, jota ei ollut vedetty, oli nuhjuinen, ja raskaampi luistella kuin appelsiinirata. Loppuverryttelykin jäi tekemättä...
Verryttelyjen puutteen huomasin seuraavana päivänä Total Combat -tunnilla. Onneksi tällä kertaa vieressäni ei ollut samanlaista jumppaajaa kuin viikkoa aiemmin. Hän nimittäin astui aina askelen minua lähemmäs, kun yritin ottaa askelen hänestä kauemmas ennen tunnin alkua. Combat-tunnilla kun nyrkkeillään ja potkitaan eri suuntiin. Nyt ei siis ollut niin suurta riskiä, että väsyneillä jaloillani olisin osunut kanssajumppaajaan.
torstaina, tammikuuta 27, 2011
Sekoilua Salmisaaressa
Päätin tänään tappaa aikaa ennen kuoroa käymällä salilla Salmisaaressa. Sinne ei kuitenkaan ollut kovin helppo löytää, vaikka periaatteessa Salmisaaren liikuntakeskus näkyvällä paikalla onkin.
Ensinnäksin tarkistin kartasta etukäteen, mistä sinne ylipäätään ajetaan. Perillä tulkitsin opaskarttaa väärin ja ajoin parkkihalliin. Otin portilla lipukkeen ja parkkeerasin. Ulko-ovista ei kuitenkaan näyttänyt pääsevän ulos. Ajattelin, että josko oven vieressä olevalle lukijalle pitäisi vilauttaa parkkilappua. Päätin kuitenkin kysäistä keskenään rupattelevilta ihmisiltä tästä asiasta.
- Pitääkö noille oville vilauttaa tota korttia, vai miten...?
- Pitää.
- Siis tätä?
- Eikun eii... siis mihin sä olet menossa?
- No nyt ensin ulos ja sitten tuonne [kuntosalin nimi].
- Eei, mutta et sä varmaan pääse tänne takaisin sisään, vaikka pääsisit ulos. Sinuna en jättäisi autoa tänne. [Kuntosalilla] on tuolla pihaparkki.
Sitten he ystävällisesti neuvoivat minulle, missä parkkipaikka on ja missä voin maksaa haamupysäköintini. Onneksi maksuautomaatti oli niin fiksu, ettei veloittanut muutaman minuutin sisällä olosta ensimmäisen tunnin hintaa, vaan päästi ilmaiseksi menemään.
Ulkona löysin parkkipaikan ja totesin, että se oli juuri siellä, minne olin aikonut ajaa, mutta opaskartta johti siinä risteyksessä harhaan. Kun sain auton parkkiin, piti vielä etsiä, mistä liikuntakeskukseen pääsee sisään ja sisällä vielä etsiskellä pukuhuoneet ja salilla oikeat laitteet... Jäi aika lyhyeksi treeni kaiken tämän jälkeen!
Ensinnäksin tarkistin kartasta etukäteen, mistä sinne ylipäätään ajetaan. Perillä tulkitsin opaskarttaa väärin ja ajoin parkkihalliin. Otin portilla lipukkeen ja parkkeerasin. Ulko-ovista ei kuitenkaan näyttänyt pääsevän ulos. Ajattelin, että josko oven vieressä olevalle lukijalle pitäisi vilauttaa parkkilappua. Päätin kuitenkin kysäistä keskenään rupattelevilta ihmisiltä tästä asiasta.
- Pitääkö noille oville vilauttaa tota korttia, vai miten...?
- Pitää.
- Siis tätä?
- Eikun eii... siis mihin sä olet menossa?
- No nyt ensin ulos ja sitten tuonne [kuntosalin nimi].
- Eei, mutta et sä varmaan pääse tänne takaisin sisään, vaikka pääsisit ulos. Sinuna en jättäisi autoa tänne. [Kuntosalilla] on tuolla pihaparkki.
Sitten he ystävällisesti neuvoivat minulle, missä parkkipaikka on ja missä voin maksaa haamupysäköintini. Onneksi maksuautomaatti oli niin fiksu, ettei veloittanut muutaman minuutin sisällä olosta ensimmäisen tunnin hintaa, vaan päästi ilmaiseksi menemään.
Ulkona löysin parkkipaikan ja totesin, että se oli juuri siellä, minne olin aikonut ajaa, mutta opaskartta johti siinä risteyksessä harhaan. Kun sain auton parkkiin, piti vielä etsiä, mistä liikuntakeskukseen pääsee sisään ja sisällä vielä etsiskellä pukuhuoneet ja salilla oikeat laitteet... Jäi aika lyhyeksi treeni kaiken tämän jälkeen!
sunnuntaina, tammikuuta 23, 2011
Hiljaista blogosfäärissä
Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että blogaan entistä harvemmin. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei elämässäni tapahtuisi mitään. Päinvastoin. Tällä hetkellä tapahtuu niin paljon, että on harvemmin aikaa istua alas kirjoittamaan.
Toisaalta saan aiempaa harvemmin kesken tekemisen sellaisia ahaa-elämyksiä, että kirjoitanpa tuosta ja tuosta asiasta, tuosta ja tuosta näkökulmasta. Pää käy ehkä sen verran ylikierroksilla, että se syö kaiken kirjallisen luovuuden. Toisaalta paikka paikoin, aika ajoin, itsesensuurin kynnys on kohonnut enkä kirjoittele ihan kaikesta, mistä aiemmin olisin kirjoitellut. Ehkä.
Mitä elämässäni on sitten tällä hetkellä käynnissä. Tässäpä muutamia asioita:
Toisaalta saan aiempaa harvemmin kesken tekemisen sellaisia ahaa-elämyksiä, että kirjoitanpa tuosta ja tuosta asiasta, tuosta ja tuosta näkökulmasta. Pää käy ehkä sen verran ylikierroksilla, että se syö kaiken kirjallisen luovuuden. Toisaalta paikka paikoin, aika ajoin, itsesensuurin kynnys on kohonnut enkä kirjoittele ihan kaikesta, mistä aiemmin olisin kirjoitellut. Ehkä.
Mitä elämässäni on sitten tällä hetkellä käynnissä. Tässäpä muutamia asioita:
- työ
- laulutunnit + kotitreenit
- mupe-tunnit + läksyt ja kotitreenit
- kuoro, jonka kanssa on aloitettu valmistautuminen Mikado-operettiin
- liikuntaharrastus (salia, luistelua, hiihtoa, juoksua)
- luottamustehtävät Suomen Luisteluliitossa (hallitus, valiokunta, nuorten maajoukkuetiedotus ja viikonloppujen nettipäivitykset)
- hääjärjestelyt
- yhteisen kodin etsiskely
keskiviikkona, tammikuuta 12, 2011
Lumisia toimitusvaikeuksia
Työpaikkaruokalassa ei ollut tänään rasvatonta maitoa. Maitoautomaatissa oli lappu: "Valion toimitusvaikeuksien vuoksi tänään ei ole maitoa tarjolla". Ruokapöydässä kuulin, että "toimitusvaikeudet" olivat lähempänä kuin luulinkaan: auto, jonka oli pitänyt tuoda maitoa, ei ollut suostunut ajamaan pihaan, koska se oli niin huonosti aurattu. Toivottavasti kiinteistönhuoltofirma sai kuulla kunniansa, sillä mieluusti joisin maitoa lounaalla tulevina päivinä.
maanantaina, joulukuuta 20, 2010
Talviautoilua
Talviautoilu on toistaiseksi sujunut ihan mukavasti. Jaloa on saanut kaivella lumen alta harva se kerta, kun ollut lähdössä liikenteeseen, mutta se on vain mukavaa.
Liikenteessä pelottaa kuitenkin se, että kaistat ovat kaventuneet, paikoin jopa hävinneet olemasta. Välillä pelottaa, että naapurikaistalla ajava ajaa kylkeen, kun sen kaista kapenee riittävästä esimerkiksi mutkassa.
Tänään oli myös lähellä, että olisin ajanut edellä menevän perään. Edellä ajanut auto lähti valoista ylittämään katua, mutta sitten ylitettävällä kadulla meni hälytysajossa ollut poliisiauto. Auto pysähtyi osittain keskelle katua. En ollut ihan heti perässä, mutta silti ehdin säikähtää, ajanko perään, kun auto ei meinannutkaan pysähtyä. Se liukui eteenpäin ja ABS:t rutisivat. Onneksi ei rysähtänyt!
Joskus yksi henkilö on riitävän pelottava yleisö
Tänään oli vuorossa säveltapailun laulukoe. Opetellusta ohjelmistosta arvottiin yksi laulu ja yksi laulu prima vistana. Nämä piti sitten esittää opettajalle ja etukäteen opeteltua laulua laulaa kaanonina opettajan kanssa. Uskokaa tai älkää, tätä tilannetta jännitin enemmän kuin kahta edellistä esiintymistä. Yleisöä oli kuitenkin vain se yksi henkilö: opettaja.
keskiviikkona, joulukuuta 15, 2010
Toistolla on merkityksensä
Esiinnyin eilen konservatoriolla. Kyseessä oli laulunopettajani oppilaiden konsertti. Yleisöä ei ollut toisiemme lisäksi (4 oppilasta, opettaja ja pianisti) kuin kaksi henkilöä. Normaali tilanteessa olisin varmasti kuitenkin jännittänyt aika paljon. Tällä kertaa kuitenkaan ei jännittänyt juuri lainkaan. Hieman mietitytti, muistanko sanat - siinä kaikki.
Luulenpa, että sillä on merkityksensä, että viime viikolla vierailin lavalla aika monta kertaa treenien ja itse esiintymisen vuoksi. Oli jotenkin itsevarmempi olo. Toistuva esiintyminen siis helpottaa jännitystä. Toisaalta kyse voi olla myös siitä, että olen todella väsynyt ja vähän nuhainenkin. Tai sitten on vaan vielä niin hyvä flow päällä viime viikon vuoksi. Joka tapauksessa olen edelleen ihan fiiliksissä viime viikosta.:)
Luulenpa, että sillä on merkityksensä, että viime viikolla vierailin lavalla aika monta kertaa treenien ja itse esiintymisen vuoksi. Oli jotenkin itsevarmempi olo. Toistuva esiintyminen siis helpottaa jännitystä. Toisaalta kyse voi olla myös siitä, että olen todella väsynyt ja vähän nuhainenkin. Tai sitten on vaan vielä niin hyvä flow päällä viime viikon vuoksi. Joka tapauksessa olen edelleen ihan fiiliksissä viime viikosta.:)
maanantaina, joulukuuta 13, 2010
Toisenlainen tapa viettää pikkujouluja
Työpaikallani järjestettiin tänä vuonna toista kertaa kykykilpailu, Tieto Talent. Kilpailuun haetaan mukaan videoilla, jokaisesta maasta valitaan voittaja ja näistä voittajista finaaliin valitaan 10. Finaalista tehdään euroviisujen kaltainen suora TV-lähetys, joka lähetetään eri puolille paikallisiin Talent-partyihin. Paikallisissa juhlissa äänestetään suosikkiesityksiä ja pisteet lasketaan euroviisutyylisesti siten, että jokainen maa antaa viidelle suosikilleen pisteitä. Viime vuonna finaali oli Tallinnassa, tänä vuonna Riikassa.
Hain tänäkin vuonna mukaan, mutta en pärjännyt Suomen ehdokasäänestyksessä elokusuussa. Olin jo suunnilleen unohtanut koko homman ja ilmoittautunut Kaapelitehtaalle Helsingin Talent-juhlaan, joka on samalla pikkujoulut. Sitten alkoi tapahtua. Marraskuun 23. päivä minulta kysyttiin firman communicatorissa, olenko sama henkilö, joka haki Talent-kisaan ja voisiko soittaa. Sain puhelun Talent-tuotantotiimiltä. He kertoivat, että Suomen finalisti olisi suurella todennäköisyydellä jättämässä kisan väliin, ja kysyivät, haluaisinko lähteä tässä tapauksessa kisaan mukaan hänen sijastaan. Totesin, että tulee vähän aikatauluhaastetta. On kuorokeikkaa ja ohjausryhmän palaveria sillä viikolla.
- Riikasta lentää vain tunnin Helsinkiin, voit tulla keskiviikkoillaksi hoitamaan kuorovelvollisuutesi.
- Onko siinä palaverissa LiveMeeting-mahdollisuus? Perjantaina on läpimenoharjoitus ja sun pitää olla stagella joskus 10 ja 11 välillä. Ehdit vielä kello 12 palaveriin.
Kaiken siis vakuutettiin järjestyvän. Suorastaan tärisin jännityksestä puhelun jälkeen. Selvittelin aikataulujani ja esimiehen kantaa asiaan ja ilmoitin samana päivänä, että olen käytettävissä. Minun käskettiin vielä olemaan puhumatta asiasta kenellekään, koska asia ei ollut alkuperäisen kilpailijan osalta varma. Kahden päivän päästä se oli varma. Finaaliin oli aikaa kaksi viikkoa. Edelleenkin piti pitää matalaa profiilia asiasta. Olisi jo tehnyt mieli tuuletella riemusta.
Seuraavien päivien aikana varattiin lentolippuja, kyselin muutamaa kollegaa kannustusjoukkoihin ja kuvattiin maaesittelypostikorttiin kuvamateriaalia. Hiihtelin puusuksilla Helsingin keskustassa ja laskin mäkeä Kaivopuistossa. Vihdoin 30.11. asia julkaistiin intranetissa eikä enää tarvinnut pitää asiaa pimennossa.
Samaan aikaan tein vähän pidempää päivää. Olihan minun saatava finaalipäivänä olevaan ohjausryhmän kokoukseen materiaaleja kasaan yhdessä projektitiimini kanssa. Itsenäisyyspäiväviikonlopun pystyi vielä rauhoittumaan. Matkaan lähdin 7.12.
Saavuin Riikaan iltaviiden jälkeen. Saavuttuani hotelliin sain heti totutella ajatukseen, että kameroita on kaikkialla: making of -dokumenttiin kuvattiin kilpailijoiden saapumisia. Attasea ehdotti, että esittäisin divaa, joka toteaa, ettei tunne vastaanottajia, mutta en syttynyt ajatukselle.
Illalla pääsin heti kokeilemaan Maria Ilmoniemen johtaman bändin kanssa ja ottamaan tuntumaa lavaan ja kameroihin. Treenin jälkeen pääsi katsomaan, miltä esitys näytti. Tuottaja Tomi Teikon mielestä olin aika jännittynyt. Omasta mielestäni olisin voinut olla paljon jännittyneempikin.
Illalla etsiydyin paikalliseen ruokakauppaan. En löytänyt lähintä ja jouduin kysymään neuvoa kadulla. Paikallinen nainen oli ystävällinen ja neuvoi minut kauppaan. Matkalla hän tiedusteli, mistä tulen ja kohta kuultuaan, että olen Suomesta, alkoi selittää, mihin aikaan on mahdollista ostaa alkoholia. Ei suinkaan mitään stereotypioita suomalaisista.
Tarkoituksenani oli lentää takaisin Suomeen Auditen keikalle keskiviikoksi. Myöhään tiistai-iltana kuitenkin näytti siltä, että Finnairin lentoemäntien lakkoa tukevat tukilakot saattaisivat vaikeuttaa myös muiden yhtiöiden lentoja. Päätin, että en lähde takaisin Suomeen, kun oli epävarmaa, pääsisinkö takaisin. Oman stressini lisäksi lievitin järjestelyorganisaation stressiä.
Keskiviikon ohjelmassa oli aamupalaveri studiossa ja making of -materiaalin kuvausta. Lisäksi tein töitä. Ehdin myös käydä kääntymässä vanhassa kaupungissa ostamassa asioita, joita olin unohtanut kotiin. Illalla ohjelmassa oli keskiaikainen illallinen Maza Gilde -talossa. Tätä varten saimme munkin kaavut. Kuljimme läpi vanhan kaupungin rumpusäestyksessä soihdut kourassa. Illallisen ohjelmaan kuului hyvän ruuan ja musiikin lisäksi saippuan ja kynttilän tekoa ja rahan lyöntiä.
Torstaina oli kaksi läpimenoharjoitusta. Ensin ilman asuja ja illalla kenraaliharjoitus asujen ja yleisön kanssa. Ensimmäinen läpimeno jännitti ehkä eniten. Kuulimme ensimmäisen kerran toistemme esitykset ja tutustuimme kilpailun juontajiin Mikko Leppilampeen ja Lauris Reiniksiin.
Läpimenon jälkeen syötiin myöhäinen lounas. Minulle oli aikataulutettu meikkaus kello 17.30. Aikataulu oli kuitenkin pahasti myöhässä ja pääsin meikattavaksi vasta 40 minuuttia myöhemmin. Tuli hieman kiire, kun piti sen jälkeen käydä vaihtamassa vaatteet ja juosta uudestaan make-up-huoneeseen yläkropan puuteroimista varten. Ennen meikkaukseen menoa olin saanut tiedon, että perjantain ohjausryhmän kokous pitäisi siirtää. Ehdin järjestää siirron ennen valmistautumista kenraaliharjoitukseen.
Kenraaliharjoituksessa sali ei ollut täynnä. Yleisö oli latvialaista. Olin edelleen hermostunut, mutta en yhtä hermostunut kuin ensimmäisissä treeneissä. Kenraali meni ihan mukavasti. Iltaa jatkettiin illallisella. Illallisella kuulin, että perjantain treeniaikataulua oli lykätty 1,5 tuntia eteenpäin. Olin huojentunut siitä, että ohjausryhmän palaveri tuli siirretyksi aiemmin päivällä. Uuden aikataulun myötä perjantain palaveriaika ei olisi sopinutkaan minulle.
Perjantaina kaikki, mikä voi mennä pieleen, tuntui menevän pieleen. Läpimenoharjoituksissa steadycam-mies putosi ensimmäisen esityksen aikana lavalta bändikuoppaan. Kamera meni rikki ja miestä sattui polveen. Treenien jatkoa lykättiin ensin 10 minuuttia, sitten 30 minuuttia ja taas 30 minuuttia. Lopulta noin kaksi tuntia myöhemmin päästiin jatkamaan. Juontajat sekoilivat käsikirjoituksessaan, jossa Lauris teki kiusaa Mikolle, koska Mikko ei ollut antanut Laurikselle tarvittavaa VIP-passia lavalle pääsyä varten. Yhteistyön backstagen ja lavan välillä piti olla siinä mielessä saumatonta, että molempien piti tietää, mihin väliin tulee keskeytyksiä puolin ja toisin. Haastatteluissa sekoiltiin. Itsekin menin sanoissani sekaisin. Kannustajani eivät lopulta päässeetkään paikalle, kun lentoja peruttiin hurjan lumisateen vuoksi. Jälkikäteen kuulin, että kaiken kukkuraksi tuntia ennen lähetystä oli palanut sulake, joka oli vienyt sähköt ja verkkoyhteydet. Finaalin alkaessa kaikki oli kuitenkin valmista.
Salissa oli yli 600 latvialaista tietolaista ja 100 henkeä Talent-finalistien pöydässä. Tunnelma oli katossa. Mikon ja Lauriksen kisailu toimi paljon paremmin, kun sali oli täynnä latvialaisia, joille Lauris on yhtä pidetty kuin Mikko suomalaisille. Olin hieman hermostunut, mutta toisaalta jo paljon tyynempi kuin aiemmin. Olihan se jo neljäs kerta, kun show vietiin läpi.
Minua edeltänyttä kilpailijaa haastatellessaan Lauris tuli sanoneeksi firman nimen väärin: Tiesto. Kun pääsin backstagelle, kuulin, kun Lauris sai paikalliselta tuottajalta huutia. "Lauris! Tiesto! That is bad! Very bad!" Oli raukka parka hieman järkyttynyt mokastaan ennen minun haastatteluani. Minusta moka ei ollut niin vakava.
Olin miettinyt, että finaalissa pitää parantaa kertosäkeen laulamista. Ehdin ajatella esitykseni aikana, milloin piti keskittyä tilaan ja lopulta mielestäni suoritus menikin paremmin kuin treeneissä, joissa kertosäe tuppasi jäämään alavireiseksi. Olin suoritukseeni tyytyväinen.
Äänestystauolla esiintyivät viime vuoden voittajat Tsekeistä ja Latviasta. Latvian voittaja lauloi yhdessä Leppilammen kanssa Oopperan kummituksen. Sen jälkeen Leppilampi vetäisi Robbie Williamsia. Siinä vaiheessa huomasi, mikä on ero harrastelijaesiintyjän ja ammattiesiintyjän välillä. Leppilampi otti koko lavan haltuunsa.
Äänestystuloksessa ei ollut paljon juhlimista: jäin viimeiselle sijalle yhdessä Venäjän kanssa. Meni melkein kuin euroviisuissa: Ruotsi voitti, Suomi hävisi. En sentään jäänyt nollille.:D Mutta mitäpä tuosta, kivaa oli ja koko viikko oli aivan huikea kokemus! Lauantaina oli kotiinpaluu ja sunnuntaina sairastin nuhaa ja kurkkukipua. Edelleen olen väsynyt, mutta iloinen viime viikosta.
Tunnelmia viikon varrelta löytyy YouTubesta.
Hain tänäkin vuonna mukaan, mutta en pärjännyt Suomen ehdokasäänestyksessä elokusuussa. Olin jo suunnilleen unohtanut koko homman ja ilmoittautunut Kaapelitehtaalle Helsingin Talent-juhlaan, joka on samalla pikkujoulut. Sitten alkoi tapahtua. Marraskuun 23. päivä minulta kysyttiin firman communicatorissa, olenko sama henkilö, joka haki Talent-kisaan ja voisiko soittaa. Sain puhelun Talent-tuotantotiimiltä. He kertoivat, että Suomen finalisti olisi suurella todennäköisyydellä jättämässä kisan väliin, ja kysyivät, haluaisinko lähteä tässä tapauksessa kisaan mukaan hänen sijastaan. Totesin, että tulee vähän aikatauluhaastetta. On kuorokeikkaa ja ohjausryhmän palaveria sillä viikolla.
- Riikasta lentää vain tunnin Helsinkiin, voit tulla keskiviikkoillaksi hoitamaan kuorovelvollisuutesi.
- Onko siinä palaverissa LiveMeeting-mahdollisuus? Perjantaina on läpimenoharjoitus ja sun pitää olla stagella joskus 10 ja 11 välillä. Ehdit vielä kello 12 palaveriin.
Kaiken siis vakuutettiin järjestyvän. Suorastaan tärisin jännityksestä puhelun jälkeen. Selvittelin aikataulujani ja esimiehen kantaa asiaan ja ilmoitin samana päivänä, että olen käytettävissä. Minun käskettiin vielä olemaan puhumatta asiasta kenellekään, koska asia ei ollut alkuperäisen kilpailijan osalta varma. Kahden päivän päästä se oli varma. Finaaliin oli aikaa kaksi viikkoa. Edelleenkin piti pitää matalaa profiilia asiasta. Olisi jo tehnyt mieli tuuletella riemusta.
Seuraavien päivien aikana varattiin lentolippuja, kyselin muutamaa kollegaa kannustusjoukkoihin ja kuvattiin maaesittelypostikorttiin kuvamateriaalia. Hiihtelin puusuksilla Helsingin keskustassa ja laskin mäkeä Kaivopuistossa. Vihdoin 30.11. asia julkaistiin intranetissa eikä enää tarvinnut pitää asiaa pimennossa.
Samaan aikaan tein vähän pidempää päivää. Olihan minun saatava finaalipäivänä olevaan ohjausryhmän kokoukseen materiaaleja kasaan yhdessä projektitiimini kanssa. Itsenäisyyspäiväviikonlopun pystyi vielä rauhoittumaan. Matkaan lähdin 7.12.
Saavuin Riikaan iltaviiden jälkeen. Saavuttuani hotelliin sain heti totutella ajatukseen, että kameroita on kaikkialla: making of -dokumenttiin kuvattiin kilpailijoiden saapumisia. Attasea ehdotti, että esittäisin divaa, joka toteaa, ettei tunne vastaanottajia, mutta en syttynyt ajatukselle.
Illalla pääsin heti kokeilemaan Maria Ilmoniemen johtaman bändin kanssa ja ottamaan tuntumaa lavaan ja kameroihin. Treenin jälkeen pääsi katsomaan, miltä esitys näytti. Tuottaja Tomi Teikon mielestä olin aika jännittynyt. Omasta mielestäni olisin voinut olla paljon jännittyneempikin.
Illalla etsiydyin paikalliseen ruokakauppaan. En löytänyt lähintä ja jouduin kysymään neuvoa kadulla. Paikallinen nainen oli ystävällinen ja neuvoi minut kauppaan. Matkalla hän tiedusteli, mistä tulen ja kohta kuultuaan, että olen Suomesta, alkoi selittää, mihin aikaan on mahdollista ostaa alkoholia. Ei suinkaan mitään stereotypioita suomalaisista.
Tarkoituksenani oli lentää takaisin Suomeen Auditen keikalle keskiviikoksi. Myöhään tiistai-iltana kuitenkin näytti siltä, että Finnairin lentoemäntien lakkoa tukevat tukilakot saattaisivat vaikeuttaa myös muiden yhtiöiden lentoja. Päätin, että en lähde takaisin Suomeen, kun oli epävarmaa, pääsisinkö takaisin. Oman stressini lisäksi lievitin järjestelyorganisaation stressiä.
Keskiviikon ohjelmassa oli aamupalaveri studiossa ja making of -materiaalin kuvausta. Lisäksi tein töitä. Ehdin myös käydä kääntymässä vanhassa kaupungissa ostamassa asioita, joita olin unohtanut kotiin. Illalla ohjelmassa oli keskiaikainen illallinen Maza Gilde -talossa. Tätä varten saimme munkin kaavut. Kuljimme läpi vanhan kaupungin rumpusäestyksessä soihdut kourassa. Illallisen ohjelmaan kuului hyvän ruuan ja musiikin lisäksi saippuan ja kynttilän tekoa ja rahan lyöntiä.
Torstaina oli kaksi läpimenoharjoitusta. Ensin ilman asuja ja illalla kenraaliharjoitus asujen ja yleisön kanssa. Ensimmäinen läpimeno jännitti ehkä eniten. Kuulimme ensimmäisen kerran toistemme esitykset ja tutustuimme kilpailun juontajiin Mikko Leppilampeen ja Lauris Reiniksiin.
Läpimenon jälkeen syötiin myöhäinen lounas. Minulle oli aikataulutettu meikkaus kello 17.30. Aikataulu oli kuitenkin pahasti myöhässä ja pääsin meikattavaksi vasta 40 minuuttia myöhemmin. Tuli hieman kiire, kun piti sen jälkeen käydä vaihtamassa vaatteet ja juosta uudestaan make-up-huoneeseen yläkropan puuteroimista varten. Ennen meikkaukseen menoa olin saanut tiedon, että perjantain ohjausryhmän kokous pitäisi siirtää. Ehdin järjestää siirron ennen valmistautumista kenraaliharjoitukseen.
Kenraaliharjoituksessa sali ei ollut täynnä. Yleisö oli latvialaista. Olin edelleen hermostunut, mutta en yhtä hermostunut kuin ensimmäisissä treeneissä. Kenraali meni ihan mukavasti. Iltaa jatkettiin illallisella. Illallisella kuulin, että perjantain treeniaikataulua oli lykätty 1,5 tuntia eteenpäin. Olin huojentunut siitä, että ohjausryhmän palaveri tuli siirretyksi aiemmin päivällä. Uuden aikataulun myötä perjantain palaveriaika ei olisi sopinutkaan minulle.
Perjantaina kaikki, mikä voi mennä pieleen, tuntui menevän pieleen. Läpimenoharjoituksissa steadycam-mies putosi ensimmäisen esityksen aikana lavalta bändikuoppaan. Kamera meni rikki ja miestä sattui polveen. Treenien jatkoa lykättiin ensin 10 minuuttia, sitten 30 minuuttia ja taas 30 minuuttia. Lopulta noin kaksi tuntia myöhemmin päästiin jatkamaan. Juontajat sekoilivat käsikirjoituksessaan, jossa Lauris teki kiusaa Mikolle, koska Mikko ei ollut antanut Laurikselle tarvittavaa VIP-passia lavalle pääsyä varten. Yhteistyön backstagen ja lavan välillä piti olla siinä mielessä saumatonta, että molempien piti tietää, mihin väliin tulee keskeytyksiä puolin ja toisin. Haastatteluissa sekoiltiin. Itsekin menin sanoissani sekaisin. Kannustajani eivät lopulta päässeetkään paikalle, kun lentoja peruttiin hurjan lumisateen vuoksi. Jälkikäteen kuulin, että kaiken kukkuraksi tuntia ennen lähetystä oli palanut sulake, joka oli vienyt sähköt ja verkkoyhteydet. Finaalin alkaessa kaikki oli kuitenkin valmista.
Salissa oli yli 600 latvialaista tietolaista ja 100 henkeä Talent-finalistien pöydässä. Tunnelma oli katossa. Mikon ja Lauriksen kisailu toimi paljon paremmin, kun sali oli täynnä latvialaisia, joille Lauris on yhtä pidetty kuin Mikko suomalaisille. Olin hieman hermostunut, mutta toisaalta jo paljon tyynempi kuin aiemmin. Olihan se jo neljäs kerta, kun show vietiin läpi.
Minua edeltänyttä kilpailijaa haastatellessaan Lauris tuli sanoneeksi firman nimen väärin: Tiesto. Kun pääsin backstagelle, kuulin, kun Lauris sai paikalliselta tuottajalta huutia. "Lauris! Tiesto! That is bad! Very bad!" Oli raukka parka hieman järkyttynyt mokastaan ennen minun haastatteluani. Minusta moka ei ollut niin vakava.
Olin miettinyt, että finaalissa pitää parantaa kertosäkeen laulamista. Ehdin ajatella esitykseni aikana, milloin piti keskittyä tilaan ja lopulta mielestäni suoritus menikin paremmin kuin treeneissä, joissa kertosäe tuppasi jäämään alavireiseksi. Olin suoritukseeni tyytyväinen.
(Kuva: Ksenija Saulite, Talent Latvia)
Äänestystauolla esiintyivät viime vuoden voittajat Tsekeistä ja Latviasta. Latvian voittaja lauloi yhdessä Leppilammen kanssa Oopperan kummituksen. Sen jälkeen Leppilampi vetäisi Robbie Williamsia. Siinä vaiheessa huomasi, mikä on ero harrastelijaesiintyjän ja ammattiesiintyjän välillä. Leppilampi otti koko lavan haltuunsa.
Äänestystuloksessa ei ollut paljon juhlimista: jäin viimeiselle sijalle yhdessä Venäjän kanssa. Meni melkein kuin euroviisuissa: Ruotsi voitti, Suomi hävisi. En sentään jäänyt nollille.:D Mutta mitäpä tuosta, kivaa oli ja koko viikko oli aivan huikea kokemus! Lauantaina oli kotiinpaluu ja sunnuntaina sairastin nuhaa ja kurkkukipua. Edelleen olen väsynyt, mutta iloinen viime viikosta.
Tunnelmia viikon varrelta löytyy YouTubesta.
sunnuntaina, marraskuuta 14, 2010
Sattumuksia Seinäjoen reissussa
Kävin Seinäjoella noin vuoden tauon jälkeen. Ohjelmassa oli Suomen Luisteluliiton kokouksia ja koulutusta sekä kisojen seuraamista.
Optimistisena en ollut varannut lippua junaan ennakkoon, vaan menin asemalle noin puoli tuntia ennen junan lähtöaikaa ja yritin ostaa lipun automaatista. Automaatti kuitenkin ilmoitti, että paikan varaus ei onnistunut. Lipunmyynti oli auki, joten menin kyselemään tilannetta sieltä. Kuulemma haluamaani junaan oli vain ykkösluokan paikkoja vapaana. Toki junaan olisi voinut hypätä ja lipun ostaa konnarilta, mutta sittenpä olisi saanut seisoa. Ostin sitten lipun tunnin myöhempään junaan.
Junan lähtöön oli siis puolisentoista tuntia aikaa, joten ajattelin, että ehdin hyvin käydä syömässä. Menin paikalliseen Amarilloon. Tilasin nopeasti, mutta ruoka ei tullut yhtä nopeasti. Huomasin aikani odoteltuani, että myös naapuripöydän porukka odotti edelleen ruokaa, vaikka oli odottanut sitä jo siinä vaiheessa, kun tulin sisään ravintolaan. Reilun 20 minuutin odottelun jälkeen ja ymmärrettyäni muidenkin odottavan, kysyin tarjoilijalta tilannetta. Enhän ehtisi syödä ennen junanlähtöä, jos odottelu kestäisi kovin kauan. Tarjoilija kävi tarkistamassa tilanteen ja tuli kertomaan, että pari minuuttia enää. Sainkin ruuan kyselyn jälkeen erittäin nopeasti.
Naapuripöydän aikuiset odottivat edelleen ruokaansa. Kuulin jupinaa siitä, että heidän jälkeensä tulleetkin jo saavat ruokansa. Mielessä kävi, että kun Pohjanmaalla ollaan, kunhan kukaan ei tulisi minulle valittamaan siitä, että ohitin heidät - tahtomattani toki - jonossa. No, ei sentään niin käynyt...
***
Junassa istuin pöytäpaikassa, jossa siis kahdet tuolit ovat vastakkain. Kolme muuta pöydänympäryspaikkaa kuuluivat isovanhemmille ja noin 6-7-vuotiaalle pojalle. Aluksi poika istui vieressäni ikkunapaikalla. Havahduin ajatuksistani keskusteluun:
- No sitten pitää pyytää kiltisti, että anteeksi, pääsisikö tästä ohi.
- En mä uskalla, sanoi poika ja painoi päätänsä polviin.
- No, toinen vaihtoehto on, että tulet tuolta pöydän alta.
- Joo, se on parempi vaihtoehto! riemastui poika.
Siinä vaiheessa minä nousin ja sanoin pojalle, että kyllä minä voin sinut tästäkin päästää.
***
Yritin myöhemmin junassa torkkua. Kuuntelin musiikkia sen verran kovalla, että se peitti taustahälyn. Yhtäkkiä havahduin ja katsahdin ylös. Siinä seisoi mies, jonka rintapielessä luki tarkastaja.
- Lippujen tarkastus. Kaikkien matkaliput.
- Aha, joo... sanoin ja kaivoin lippuni esiin.
Arvoitus minulle on, miten tarkastaja sai minut havahtumaan tilanteeseen. En tiedä, nukuinko, mutta ainakin olin unen rajamailla. Enpä ole tätä ennen muuten lipuntarkastajiin junassa törmännytkään.
Optimistisena en ollut varannut lippua junaan ennakkoon, vaan menin asemalle noin puoli tuntia ennen junan lähtöaikaa ja yritin ostaa lipun automaatista. Automaatti kuitenkin ilmoitti, että paikan varaus ei onnistunut. Lipunmyynti oli auki, joten menin kyselemään tilannetta sieltä. Kuulemma haluamaani junaan oli vain ykkösluokan paikkoja vapaana. Toki junaan olisi voinut hypätä ja lipun ostaa konnarilta, mutta sittenpä olisi saanut seisoa. Ostin sitten lipun tunnin myöhempään junaan.
Junan lähtöön oli siis puolisentoista tuntia aikaa, joten ajattelin, että ehdin hyvin käydä syömässä. Menin paikalliseen Amarilloon. Tilasin nopeasti, mutta ruoka ei tullut yhtä nopeasti. Huomasin aikani odoteltuani, että myös naapuripöydän porukka odotti edelleen ruokaa, vaikka oli odottanut sitä jo siinä vaiheessa, kun tulin sisään ravintolaan. Reilun 20 minuutin odottelun jälkeen ja ymmärrettyäni muidenkin odottavan, kysyin tarjoilijalta tilannetta. Enhän ehtisi syödä ennen junanlähtöä, jos odottelu kestäisi kovin kauan. Tarjoilija kävi tarkistamassa tilanteen ja tuli kertomaan, että pari minuuttia enää. Sainkin ruuan kyselyn jälkeen erittäin nopeasti.
Naapuripöydän aikuiset odottivat edelleen ruokaansa. Kuulin jupinaa siitä, että heidän jälkeensä tulleetkin jo saavat ruokansa. Mielessä kävi, että kun Pohjanmaalla ollaan, kunhan kukaan ei tulisi minulle valittamaan siitä, että ohitin heidät - tahtomattani toki - jonossa. No, ei sentään niin käynyt...
***
Junassa istuin pöytäpaikassa, jossa siis kahdet tuolit ovat vastakkain. Kolme muuta pöydänympäryspaikkaa kuuluivat isovanhemmille ja noin 6-7-vuotiaalle pojalle. Aluksi poika istui vieressäni ikkunapaikalla. Havahduin ajatuksistani keskusteluun:
- No sitten pitää pyytää kiltisti, että anteeksi, pääsisikö tästä ohi.
- En mä uskalla, sanoi poika ja painoi päätänsä polviin.
- No, toinen vaihtoehto on, että tulet tuolta pöydän alta.
- Joo, se on parempi vaihtoehto! riemastui poika.
Siinä vaiheessa minä nousin ja sanoin pojalle, että kyllä minä voin sinut tästäkin päästää.
***
Yritin myöhemmin junassa torkkua. Kuuntelin musiikkia sen verran kovalla, että se peitti taustahälyn. Yhtäkkiä havahduin ja katsahdin ylös. Siinä seisoi mies, jonka rintapielessä luki tarkastaja.
- Lippujen tarkastus. Kaikkien matkaliput.
- Aha, joo... sanoin ja kaivoin lippuni esiin.
Arvoitus minulle on, miten tarkastaja sai minut havahtumaan tilanteeseen. En tiedä, nukuinko, mutta ainakin olin unen rajamailla. Enpä ole tätä ennen muuten lipuntarkastajiin junassa törmännytkään.
tiistaina, marraskuuta 09, 2010
Ja kolhusta jälleen
Suunnistuskolhuni mustelma osoittaa jo häipymisen merkkejä, vaikka onkin levinnyt laajalle. Itse iskukohdassa on edelleen kuitenkin kova ja kipeä nestepatti. Menin siis uudestaan lääkäriin. Sain lähetteen ultraäänikuvaan, jonne pääsin iltapäivällä.
- Ohhoh, onpa siellä... iso, sanoi röntgenhoitaja, kun näki mustelman ensimmäisen kerran. Luulin ensin, että hän kommentoi jotain muuta, kunnes tajusin hänen puhuvan mustelmastani.
Röntgenlääkäri totesi, että nestepatti on lihaksen päällä, mutta ei onneksi sisällä.
- Ei tämmöisille kukaan varmaan mitään tee. Aika parantaa. Jos se tulehtuu, niin sitten antibioottia ja tyhjennys.
Lääkäri käski myös välttää "äärimmäistä" liikuntaa, mutta ei kuitenkaan pitäisi levätäkään. Yritin selvittää, mitä äärimmäinen tarkoittaa, saamatta kunnollista vastausta. Kuulemma kuulun "pahimpaan joukkoon", kun määrittelin itseni entiseksi kilpaurheilijaksi, joka yrittää pitää kunnostaan huolta...
No, äärimmäistä tai ei, kävin luistelemassa illalla. Jalka ei ollut luistelusta moksiskaan, mutta loppuveryttelylenkin aikana se kolotti. Sää ei suosinut: räntäsade teki jäästä hiljalleen huonon luisteltavan.
- Ohhoh, onpa siellä... iso, sanoi röntgenhoitaja, kun näki mustelman ensimmäisen kerran. Luulin ensin, että hän kommentoi jotain muuta, kunnes tajusin hänen puhuvan mustelmastani.
Röntgenlääkäri totesi, että nestepatti on lihaksen päällä, mutta ei onneksi sisällä.
- Ei tämmöisille kukaan varmaan mitään tee. Aika parantaa. Jos se tulehtuu, niin sitten antibioottia ja tyhjennys.
Lääkäri käski myös välttää "äärimmäistä" liikuntaa, mutta ei kuitenkaan pitäisi levätäkään. Yritin selvittää, mitä äärimmäinen tarkoittaa, saamatta kunnollista vastausta. Kuulemma kuulun "pahimpaan joukkoon", kun määrittelin itseni entiseksi kilpaurheilijaksi, joka yrittää pitää kunnostaan huolta...
No, äärimmäistä tai ei, kävin luistelemassa illalla. Jalka ei ollut luistelusta moksiskaan, mutta loppuveryttelylenkin aikana se kolotti. Sää ei suosinut: räntäsade teki jäästä hiljalleen huonon luisteltavan.
torstaina, marraskuuta 04, 2010
Suunnistuskolhusta...
Suunnistuskolhuni jatkaa elämäänsä. Se on laajentunut laajenemistaan. Tällä hetkellä se on noin kahden kämmenenkokoinen. Siitä ei enää saa aikaiseksi julkaisukelpoisia kuvia sijaintinsa ja leviämisensä vuoksi... Pystyn istumaan suhteellisen hyvin, mutta aina välillä on vaihdettava asentoa ja istumisen jälkeen kävellessä sattuu. Olen hautonut mustelmaa päivittäin 2-3 kertaa kylmällä lääkärin määräyksen mukaan ja käyttänyt Trombosol Forte -voidetta. Jos ei ensi alkuviikkoon mennessä ole turvotus kunnolla laskenut, on käytävä uudestaan lääkärissä.
Sisäinen kello edistää
Jokin aika sitten, kun olin oikein stressaantunut, heräsin joka aamu noin kello 5. Herätys minulla on arkisin yleensä 6.45. Nyt viime aikoina aamuherääminen on siirtynyt noin kello 6:een. No, nyt kahtena päivänä olen laittanut kellon soittamaan kello 6, jotta olen ehtinyt aamulla tehdä töitä ennen palavereita. Sisäinen kelloni otti saman tien pakkia ja on nyt näinä aamuina sitten herättänyt minut viideltä. Miksi sisäinen kelloni edistää?
sunnuntaina, lokakuuta 31, 2010
Suunnistuskolhukuvia
Eilinen suunnistukolhu on hiljalleen levinnyt koko reidenlevyiseksi mustelmaksi.
Eilen illalla kolhu näytti tältä:
Tänään tältä:
Eilen illalla kolhu näytti tältä:
Tänään tältä:
lauantaina, lokakuuta 30, 2010
Suunnistuskolhu
Kävin tänään todennäköisesti viimeistä kertaa tänä vuonna suunnistamassa. Noin puolentoista kuukauden tauon jälkeen tartuin taas karttaan seuran sprinttikisassa. Suunnistusrutiinia ei siis juuri ollut, ei varsinkaan 1:5000-mittakaavan kartalla, kun yleensä käytössä on 1:10000-mittakaava.
No, suunnistus lähti ihan kohtuullisesti käyntiin. Pienen tuumailun ja pienen koukun jälkeen löytyi ykkösrasti. Matkalla kakkoselle tuli tarkistettua yksi väärä rasti ennen kuin oma löytyi. Kolmoselle valitsin kallioiden ylityksen sijaan hieman pidemmän reitin kuntopolkua pitkin. Rasti löytyi vauhdikkaasti. Neloselle mennessä juoksin ensin etsimäni polun ohi, kunnes huomasin perässäni tulleen suunnistajan koukkaavan metsään. Painelin perässä. Mäen päällä polulla tuli vastaan vanhempi herrasmies, joka väisti ja minäkin hieman. Heti ohituksen jälkeen liukastuin juurakossa ja olin kumossa. Oikea ylätakareisi iskeytyi kiveen, kädet osuivat maahan ja kuraantuivat.
Ylös noustuani huomasin, että reittä kolottaa niin, että oli pakko mieltei ontua. Raahauduin nelosrastille, joka oli hyvin lähellä paikkaa, jossa kaaduin. Päätin yrittää jatkaa matkaa. Seuraavan rastivälin kävelin... ja pummasin. Oli koiven takia muutakin mietittävää. Viitosrastilta lähtiessä tuntui, että pystyn jatkamaan, mutta seuraavat kaksi rastiväliä tuli otettua vähän rauhallisemmin. Ja kutos-seiska-väliä hieman pummattuakin. Osan matkaa rastivälillä 7-8 jo juoksin. Ja viimeiset välit 8-9, 9-10 ja 10-maali pistelin jo ihan täyttä kyytiä.
Jalan kolhu ei siis estänyt juoksemista. Maaliin päästyäni huomasin kuitenkin, että istuessa sattuu. Autolla kotiin ajelu ei tuntunut kovin mukavalta. Kotiin päästyäni huomasin, että mustelman alun lisäksi jalassa oli pieni haava. Jalka on sen verran arka, että on välillä vaikea löytää asentoa, jossa se ei sattuisi. Ja erityisesti istuminen on edelleen kivuliasta. Kävellessä ei enää satu niin paljoa.
Harvemmin olen saanut suunnistusvammoja takareiteen. Yleisempiä kohtia ovat olleet sääret ja polvet. Toivottavasti tämä kipu hellittää pian. Muuten toimistotöiden tekeminen voi olla hankalaa, kun istuminen sattuu.
No, suunnistus lähti ihan kohtuullisesti käyntiin. Pienen tuumailun ja pienen koukun jälkeen löytyi ykkösrasti. Matkalla kakkoselle tuli tarkistettua yksi väärä rasti ennen kuin oma löytyi. Kolmoselle valitsin kallioiden ylityksen sijaan hieman pidemmän reitin kuntopolkua pitkin. Rasti löytyi vauhdikkaasti. Neloselle mennessä juoksin ensin etsimäni polun ohi, kunnes huomasin perässäni tulleen suunnistajan koukkaavan metsään. Painelin perässä. Mäen päällä polulla tuli vastaan vanhempi herrasmies, joka väisti ja minäkin hieman. Heti ohituksen jälkeen liukastuin juurakossa ja olin kumossa. Oikea ylätakareisi iskeytyi kiveen, kädet osuivat maahan ja kuraantuivat.
Ylös noustuani huomasin, että reittä kolottaa niin, että oli pakko mieltei ontua. Raahauduin nelosrastille, joka oli hyvin lähellä paikkaa, jossa kaaduin. Päätin yrittää jatkaa matkaa. Seuraavan rastivälin kävelin... ja pummasin. Oli koiven takia muutakin mietittävää. Viitosrastilta lähtiessä tuntui, että pystyn jatkamaan, mutta seuraavat kaksi rastiväliä tuli otettua vähän rauhallisemmin. Ja kutos-seiska-väliä hieman pummattuakin. Osan matkaa rastivälillä 7-8 jo juoksin. Ja viimeiset välit 8-9, 9-10 ja 10-maali pistelin jo ihan täyttä kyytiä.
Jalan kolhu ei siis estänyt juoksemista. Maaliin päästyäni huomasin kuitenkin, että istuessa sattuu. Autolla kotiin ajelu ei tuntunut kovin mukavalta. Kotiin päästyäni huomasin, että mustelman alun lisäksi jalassa oli pieni haava. Jalka on sen verran arka, että on välillä vaikea löytää asentoa, jossa se ei sattuisi. Ja erityisesti istuminen on edelleen kivuliasta. Kävellessä ei enää satu niin paljoa.
Harvemmin olen saanut suunnistusvammoja takareiteen. Yleisempiä kohtia ovat olleet sääret ja polvet. Toivottavasti tämä kipu hellittää pian. Muuten toimistotöiden tekeminen voi olla hankalaa, kun istuminen sattuu.
keskiviikkona, lokakuuta 27, 2010
Ollako vanha vaiko eikö olla?
Tällä viikolla musiikin perusteiden opettaja totesi, että solfien suhteen voin päättää ottaa härkää sarvista tai sitten olla ottamatta.
- Näitä tarvitsee kuitenkin ammattiopinnoissa.
Minä mumisten myöntelin. Mietin vain, että ilmeisesti opettajan silmissä rinnastuin samalla tunnilla istuviin lukiolaisiin, joilla on vielä ammattiopinnot edessä. Tai sitten sillä oli joku visio minun uranvaihdostani... josta en vielä itsekään tiedä.;)
***
Toinen ikäjuttu, mitä olen aina välillä miettinyt. Yves Rocher on tarjonnut minulle tarjouskirjeissään aina silloin tällöin jo parin vuoden ajan ikääntyvälle iholle tarkoitettuja tuotteita. Onpa jopa väittänyt jonkin niistä seerumeistaan olevan suosikkituotteeni. Jotenkin en ole kokenut vielä tarpeelliseksi tuollaisiin tarjouksiin tarttua, vaikka kyllähän sitä sanotaan, että ryppyvoiteita pitäisi alkaa käyttää mahdollisimman nuorena, jos haluaa, että niillä on jokin vaikutus.
- Näitä tarvitsee kuitenkin ammattiopinnoissa.
Minä mumisten myöntelin. Mietin vain, että ilmeisesti opettajan silmissä rinnastuin samalla tunnilla istuviin lukiolaisiin, joilla on vielä ammattiopinnot edessä. Tai sitten sillä oli joku visio minun uranvaihdostani... josta en vielä itsekään tiedä.;)
***
Toinen ikäjuttu, mitä olen aina välillä miettinyt. Yves Rocher on tarjonnut minulle tarjouskirjeissään aina silloin tällöin jo parin vuoden ajan ikääntyvälle iholle tarkoitettuja tuotteita. Onpa jopa väittänyt jonkin niistä seerumeistaan olevan suosikkituotteeni. Jotenkin en ole kokenut vielä tarpeelliseksi tuollaisiin tarjouksiin tarttua, vaikka kyllähän sitä sanotaan, että ryppyvoiteita pitäisi alkaa käyttää mahdollisimman nuorena, jos haluaa, että niillä on jokin vaikutus.
Tilaa:
Kommentit (Atom)