Olin eilen Espoorasteilla kilpailunjohtajana. Iltarastitapahtuma saattaa vaikuttaa rauhalliselta urheilutapahtumalta, mutta yksi ilta voi sisältää monenlaista isompaa ja pienempää sattumaa. Kilpailunjohtajana on myös tapahtuman turvallisuuspäällikkö, joten pitää olla erityisen tarkkaavaisena.
Ja mitäpä sitten eilen sattuikaan?
* Eräs suunnistaja tuli metsästä palattuaan kyselemään, onko meillä ylimääräistä auton avainta. No, olihan meillä autonaivanparkki, mutta pian selvisi, että suunnistaja ei ollut jättänyt avaintaan sinne, vaan ottanut taskussaan mukaan. Taskuun oli tullut reikä ja avain oli pudonnut metsään. Suunnistaja pyysi puhelinta lainaan ja soitti vaimolleen:
- Huonoja uutisia. Taskuun tuli reikä ja auton avain putosi metsään, mies kertoi yllättävän rauhallisena.
Hän lähti etsimään auton avaintaan metsästä ja noin 1,5 tunnin päästä hänen vaimonsa toi vara-avaimen. Varsinainen avain jäi löytymättä. Toki pyysimme rastit metsästä keräävää kilpailun valvojaa olemaan tarkkaavainen, josko näkyisi yhtä ylimääräistä avainta metsän siimeksessä.
* Yksi suunnistaja tuli ilmoittamaan nähneensä kuolleen hirvenvasan metsässä ja halusi, että siitä ilmoitetaan maanomistajille.
* Yksi vanhempi miessuunnistaja tuli metsästä käsi verillä. Pääsin kokeilemaan sairaanhoitotaitojani ja laastaroin miehen kättä.
* Yksi suunnistaja tuli tulosten purkuun toinen silmä sen näköisenä, että siihen on osunut jokin. Kyseessä oli kuitenkin silmän toiselle puolen kierähtänyt piilolinssi.
* Espoorastien toinen yhteyshenkilö soitteli kesken tapahtuman ja ilmoitti, että kartalle oli jäänyt merkitsemättä yksi kielletty alue ja sen vuoksi hän oli saanut vihaisen yhteydenoton alueen kupeessa asuvalta.
* Yhdestä yli 80-vuotiaasta miehestä kerrottiin havainto, että hän oli ollut maassa pitkällään, mutta kieltäytynyt palaamasta suorinta tietä maaliin. Kyselimme muilta suunnistajilta havaintoja kyseisestä herrasta. Ja seurailimme ajan kulumista. Lopulta mies tuli maaliin vietettyään metsässä liki 3 tuntia 3,6 kilometrin radalla. Maali oli jo virallisesti mennyt kiinni. Kun olimme tekemässä lähtöä, Espoorastien vastuuhenkilö soitteli taas: tämän seniorisuunnistajan poika oli ollut yhteydessä ja kysellyt, onkohan isänsä jo tullut pois metsästä. Oli ilo kertoa, että isä oli turvallisesti poissa metsästä. :)
* Yhtä äitiä ja pikkutyttöä kaipailtiin myös metsästä. Perheen isä pyysi puhelinta lainaan ja sai selville, että perheen naiset olivat yhä metsässä, kun pikkutytölle oli tullut vähän väsy kesken matkan. Hekin pääsivät lopulta onnellisesti pois metsästä.
* Sitten tietenkin oli yksi tapaus, joka oli kirjanpitomme mukaan yhä metsässä noin vartti maalin kiinnimenon jälkeen. Soitin hänelle ja hän vastasi frisbeen heiton parista.
Ei varsinaisesti käynyt aika pitkäksi illan aikana...
keskiviikkona, kesäkuuta 27, 2012
sunnuntaina, kesäkuuta 17, 2012
Venlailua
Tänä vuonna Venlojen viesti olikin lähellä, nimittäin Vantaan Hakunilassa. Paikalle pääsi julkisilla kulkuvälineillä ja niiden käyttöä jopa suositeltiin. Kovin hyvin ei kuitenkaan oltu kilpailukeskuksen karttoihin merkitty, mitkä bussipysäkit ovat lähinnä teltta-alueita. Niinpä minäkin jäin bussista pysäkillä, joka oli lähinnä kilpailukeskusta... mutta erittäin kaukana teltta-alueelta, jossa seuramme teltta oli. Noh, onneksi olin varannut aikaa riittävästi, niin ei tullut hoppu.
Oli aurinkoinen päivä ja ennen kello 14.00 tapahtunutta yhteislähtöä suorastaan kuuma. Lähtöalueella varjoisat paikat olivat kortilla.
Viitoitus K-pisteelle oli pitkä. Niin pitkä, että en käynyt verrytellen K:lla asti. Totesin kiivettyäni jyrkän rinteen ja laskeuduttuani hetken matkaa, että en taida mennä mäen alle asti katsomaan, missä se K luuraa. Lähdön tapahduttua selvisi, että tämän alamäen jälkeen oli vielä pellon ylitys ja yksi ylämäki ennen kuin oltiin K-pisteellä asti.
Minulla oli rinnassani lähtönumero 949. Eli suhteellisen takajoukoista sai lähteä, vaikka takana olikin vielä monta rivillistä joukkueita. Yritin lähtöviitoituksella heti parannella asemia, mutta toisaalta ei halunnut laittaa kaikkia paukkuja ensimmäiseen kilometriin. Meno jonoutui ja muuttui kävelyksi ylämäissä ennen K-pistettä. Sen jälkeen oli hivenen enemmän tilaa juosta.
Ensimmäiset rastit olivat kohtalaisen lähekkäin toisiaan. Yhdellä väärällä kukkulalla kävin kääntymässä ja kiersin rastille lopulta hassusta suunnasta. Kertaalleen puolestaan olin menossa oikeaan suuntaan, mutta sitten kuulin takanani huudeltavan oman rastini numeroa, koukkasin taaksepäin, vain huomatakseni, että tämä porukka muodosti letkan, joka lähti siihen suuntaan, johon olin ollut itsekin menossa. Mitä tästä opimme: useimmiten kannattaa pitää oma päänsä (vaikka ihan aina se ei olekaan fiksua... joten ota siitäkin nyt selvää, milloin kannattaa ja milloin ei).
Lyhyitä rastivälejä seurasi pidempi siirtymä ja jälleen lyhyitä rastivälejä. Maasto vaihteli hyväkulkuisesta tiheikköön. Tiheikköpätkillä oli mahdotonta päästä muista ohi ja niinpä vauhti hyytyi välillä kävelyksi, vaikka ei olisi tahtonutkaan.
Toista tiheiden rastivälien osuutta seurasi viitoitettu siirtymä mäelle, joka oli ylitetty matkaan lähtiessä. Ihmettelin, kun kovin moni muu ei juuri juossut tätä siirtymää, ainakaan kovin reippaasti. Skippasin siirtymällä olleen juomarastin. Olihan matkaa enää vain vähän. Viereisellä viitoituksella tuli vastaan kakkososuuden juoksijoita matkalla K-pisteelle.
Viitoituksen jälkeen oli jyrkkä ylämäki, joka vei aika hyvin mehuja. Rasti löytyi ihan ok, kunhan oli päässyt mäen yli. Lähdin seuraavalle rastille kompassisuunnalla muiden perään. Jostain syystä tällä rastivälillä ajatus kuitenkin hajosi. Kesken matkan aloin katsoa, että olen ottanut suunnan aivan väärin ja kun tulimme rastille, ajattelin, että nyt pitää kiireesti lähteä oikealle rastille viereistä kuntorataa pitkin. Onneksi en ehtinyt kauas, kun huomasin, että ohittamani rasti olikin oikeasti seuraava rastini, ja olin miltei siis jättänyt sen väliin, kun olin jo lukenut väliä seuraavalle rastille. Huh. Siitä olisi tullut nolo hylky.
Seuraavat rastivälit olivat enemmän tai vähemmän juoksemista kuntopolkua ylös, alas. Kunto meinasi loppua kesken. Tällä kertaa maalialueen ylikulkusilta sentään oli kiltisti tehty: sinne tultiin alamäkeä, joten sillalle ei tarvinnut nousta, riitti, että ylitti sen ja laskeutui maalialueelle.
Vaihdoin sijalla 709. Kaksi sijaa paremmalla sijalla kuin viime vuonna, vaikka lähtönumero oli heikompi. Seurakaveri, joka oli lähtenyt vierestäni matkaan (nro 948) oli onnistunut pistelemään hurjaa vauhtia ja oli vaihtanut sijalla 298. Joten tämän perusteella voi todeta, että lähtörivillä ei ole niin kovin suurta merkitystä, jos on hyvässä kunnossa ja osaa suunnistaa. Minun kuntoni ja taitoni eivät tällä kertaa parempaan riittäneet. Oma joukkueeni (seuran nelosjoukkue) sijoittui lopulta sijalle 839 ja tämän vierestäni lähteneen seurakaverin joukkue (seuran kolmosjoukkue) sijalle 693. Ykkösjoukkueemme oli hienosti sijalla 252. Kakkosjoukkue oli sijalla 673 (vaikka aloitusosuuden jälkeen oli seuran joukkueista neljäntenä). Vitosjoukkue löytyy sijalta 969. Eli loppujen lopuksi joukkueet sijoittuivat numeronsa mukaiseen järjestykseen.
Oli aurinkoinen päivä ja ennen kello 14.00 tapahtunutta yhteislähtöä suorastaan kuuma. Lähtöalueella varjoisat paikat olivat kortilla.
Viitoitus K-pisteelle oli pitkä. Niin pitkä, että en käynyt verrytellen K:lla asti. Totesin kiivettyäni jyrkän rinteen ja laskeuduttuani hetken matkaa, että en taida mennä mäen alle asti katsomaan, missä se K luuraa. Lähdön tapahduttua selvisi, että tämän alamäen jälkeen oli vielä pellon ylitys ja yksi ylämäki ennen kuin oltiin K-pisteellä asti.
Minulla oli rinnassani lähtönumero 949. Eli suhteellisen takajoukoista sai lähteä, vaikka takana olikin vielä monta rivillistä joukkueita. Yritin lähtöviitoituksella heti parannella asemia, mutta toisaalta ei halunnut laittaa kaikkia paukkuja ensimmäiseen kilometriin. Meno jonoutui ja muuttui kävelyksi ylämäissä ennen K-pistettä. Sen jälkeen oli hivenen enemmän tilaa juosta.
Ensimmäiset rastit olivat kohtalaisen lähekkäin toisiaan. Yhdellä väärällä kukkulalla kävin kääntymässä ja kiersin rastille lopulta hassusta suunnasta. Kertaalleen puolestaan olin menossa oikeaan suuntaan, mutta sitten kuulin takanani huudeltavan oman rastini numeroa, koukkasin taaksepäin, vain huomatakseni, että tämä porukka muodosti letkan, joka lähti siihen suuntaan, johon olin ollut itsekin menossa. Mitä tästä opimme: useimmiten kannattaa pitää oma päänsä (vaikka ihan aina se ei olekaan fiksua... joten ota siitäkin nyt selvää, milloin kannattaa ja milloin ei).
Lyhyitä rastivälejä seurasi pidempi siirtymä ja jälleen lyhyitä rastivälejä. Maasto vaihteli hyväkulkuisesta tiheikköön. Tiheikköpätkillä oli mahdotonta päästä muista ohi ja niinpä vauhti hyytyi välillä kävelyksi, vaikka ei olisi tahtonutkaan.
Toista tiheiden rastivälien osuutta seurasi viitoitettu siirtymä mäelle, joka oli ylitetty matkaan lähtiessä. Ihmettelin, kun kovin moni muu ei juuri juossut tätä siirtymää, ainakaan kovin reippaasti. Skippasin siirtymällä olleen juomarastin. Olihan matkaa enää vain vähän. Viereisellä viitoituksella tuli vastaan kakkososuuden juoksijoita matkalla K-pisteelle.
Viitoituksen jälkeen oli jyrkkä ylämäki, joka vei aika hyvin mehuja. Rasti löytyi ihan ok, kunhan oli päässyt mäen yli. Lähdin seuraavalle rastille kompassisuunnalla muiden perään. Jostain syystä tällä rastivälillä ajatus kuitenkin hajosi. Kesken matkan aloin katsoa, että olen ottanut suunnan aivan väärin ja kun tulimme rastille, ajattelin, että nyt pitää kiireesti lähteä oikealle rastille viereistä kuntorataa pitkin. Onneksi en ehtinyt kauas, kun huomasin, että ohittamani rasti olikin oikeasti seuraava rastini, ja olin miltei siis jättänyt sen väliin, kun olin jo lukenut väliä seuraavalle rastille. Huh. Siitä olisi tullut nolo hylky.
Seuraavat rastivälit olivat enemmän tai vähemmän juoksemista kuntopolkua ylös, alas. Kunto meinasi loppua kesken. Tällä kertaa maalialueen ylikulkusilta sentään oli kiltisti tehty: sinne tultiin alamäkeä, joten sillalle ei tarvinnut nousta, riitti, että ylitti sen ja laskeutui maalialueelle.
Vaihdoin sijalla 709. Kaksi sijaa paremmalla sijalla kuin viime vuonna, vaikka lähtönumero oli heikompi. Seurakaveri, joka oli lähtenyt vierestäni matkaan (nro 948) oli onnistunut pistelemään hurjaa vauhtia ja oli vaihtanut sijalla 298. Joten tämän perusteella voi todeta, että lähtörivillä ei ole niin kovin suurta merkitystä, jos on hyvässä kunnossa ja osaa suunnistaa. Minun kuntoni ja taitoni eivät tällä kertaa parempaan riittäneet. Oma joukkueeni (seuran nelosjoukkue) sijoittui lopulta sijalle 839 ja tämän vierestäni lähteneen seurakaverin joukkue (seuran kolmosjoukkue) sijalle 693. Ykkösjoukkueemme oli hienosti sijalla 252. Kakkosjoukkue oli sijalla 673 (vaikka aloitusosuuden jälkeen oli seuran joukkueista neljäntenä). Vitosjoukkue löytyy sijalta 969. Eli loppujen lopuksi joukkueet sijoittuivat numeronsa mukaiseen järjestykseen.
14. päivä - tuo epäonnen päivä?
14. huhtikuuta kaaduin kotipihassa ja siinä tuoksinassa lähti kynsi. 14. kesäkuuta kaaduin kotona sisällä rappusissa, oikeammin liukastuin ja tulin pyllymäkeä alas viimeiset kolme porrasta yrittäen epätoivoisesti pitää käsin itseäni pystyssä. Onneksi tällä kertaa tuli vain lähinnä mustelmia käsivarsiin ja selkään. Pitää olla varuillaan seuraavien kuukausien 14. päivä....
tiistaina, toukokuuta 29, 2012
Suunnistusmetsässä puhuminen
Kuinka mielellään sitä rupattelisikaan kanssasuunnistajien kanssa ja auttaisi, mutta kun oma suunnistus yleensä kärsii jo pelkästä moikkaamisesta.
Ilmeisesti menostani näkee, että en pidä kovin kiirettä. Prisma-rasteilla ainakin kaksi suunnistajaa kysyi, missä ollaan ja toinen suunnilleen liimautui minuun kiinni, kun yritti hahmottaa, missä paikka, jota näytin omalta kartaltani, oli hänen kartallaan. Kilpaile siinä nyt sitten.
Tänään Firmaliigassa minulle taas juteltiin. Tosin juttelinpa minäkin, kun yritin varoittaa perässä tullutta suunnistajaa maassa olevasta piikkilangasta.
- Menipäs tämä nyt hankalaksi, tuumasi miessuunnistaja, kun pääsimme metsästä tielle suunnilleen samaan aikaan.
- Kun tuolla on tota piikkilanka-aitaa ja kaikkea, hän jatkoi.
- Niinpä, nii-in... sanoin ja yritin samalla päästä itseni kanssa selvyyteen, missä kohtaa olin tiellä. Olin melkein lähdössä minulle jutelleen miehen perään, kunnes tajusin, että olin todellakin aivan väärässä kohtaa siihen nähden, minne olin pyrkinyt.
***
- Löysitkö jo nelosrastin?
- Mikä on sun nelonen?
- No, me lähdettiin samalle radalle, joten se on...
- Jaa, joo, se on tuolla taaempana, tuumasin. Hetkeä aiemmin olin ihmetellyt, kun kyseinen mies oli lähtenyt aivan väärään suuntaan rinteellä. En vain ollut rinteen alla enää heti varma, oliko kyse samasta henkilöstä. Sinipaitaisia suunnistajamiehiä kun oli metsä täysi.
***
- Onko sinun mielestäsi tämä polku kartalla? kysäisi valkopaitainen mies.
- Noo, en ole ihan varma, mikä kartalla olevista poluista tämä on, tuumin ja samalla yritin paikantaa itseni. Ja siinä main sainkin olinpaikastani varmuuden juuri ylitetyn ojan perusteella.
***
Kieltämättä jokaisella kerralla oma ajatus hajosi, kun kanssasuunnistaja keskeytti ajatuksenjuoksun. En sentään sen takia pahemmin eksynyt, kuten joskus on käynyt. Joku seurakaveri on todennut, että ei ole vastaavissa tilanteissa kuulevinaan. Minä en jotenkin pysty siihen.
Ilmeisesti menostani näkee, että en pidä kovin kiirettä. Prisma-rasteilla ainakin kaksi suunnistajaa kysyi, missä ollaan ja toinen suunnilleen liimautui minuun kiinni, kun yritti hahmottaa, missä paikka, jota näytin omalta kartaltani, oli hänen kartallaan. Kilpaile siinä nyt sitten.
Tänään Firmaliigassa minulle taas juteltiin. Tosin juttelinpa minäkin, kun yritin varoittaa perässä tullutta suunnistajaa maassa olevasta piikkilangasta.
- Menipäs tämä nyt hankalaksi, tuumasi miessuunnistaja, kun pääsimme metsästä tielle suunnilleen samaan aikaan.
- Kun tuolla on tota piikkilanka-aitaa ja kaikkea, hän jatkoi.
- Niinpä, nii-in... sanoin ja yritin samalla päästä itseni kanssa selvyyteen, missä kohtaa olin tiellä. Olin melkein lähdössä minulle jutelleen miehen perään, kunnes tajusin, että olin todellakin aivan väärässä kohtaa siihen nähden, minne olin pyrkinyt.
***
- Löysitkö jo nelosrastin?
- Mikä on sun nelonen?
- No, me lähdettiin samalle radalle, joten se on...
- Jaa, joo, se on tuolla taaempana, tuumasin. Hetkeä aiemmin olin ihmetellyt, kun kyseinen mies oli lähtenyt aivan väärään suuntaan rinteellä. En vain ollut rinteen alla enää heti varma, oliko kyse samasta henkilöstä. Sinipaitaisia suunnistajamiehiä kun oli metsä täysi.
***
- Onko sinun mielestäsi tämä polku kartalla? kysäisi valkopaitainen mies.
- Noo, en ole ihan varma, mikä kartalla olevista poluista tämä on, tuumin ja samalla yritin paikantaa itseni. Ja siinä main sainkin olinpaikastani varmuuden juuri ylitetyn ojan perusteella.
***
Kieltämättä jokaisella kerralla oma ajatus hajosi, kun kanssasuunnistaja keskeytti ajatuksenjuoksun. En sentään sen takia pahemmin eksynyt, kuten joskus on käynyt. Joku seurakaveri on todennut, että ei ole vastaavissa tilanteissa kuulevinaan. Minä en jotenkin pysty siihen.
maanantaina, toukokuuta 28, 2012
Kilpailuvietistä
Kävipä niin, että helatorstaiaamuna kurkkuni oli kipeä. Se ei estänyt minua lähtemästä Prisma-rasteille kauden ensimmäiseen suunnistukseen. Kieltämättä siinä vaiheessa, kun pidin kaatosadetta autossa kuravellisellä pellolla ennen kilpailua, ehdin miettiä, onkohan tässä nyt mitään järkeä. Sairastun vielä oikein kunnolla. Sade taukosi, mutta alkoi suoritukseni aikana uudestaan. Tulin metsästä likomärkänä. Vaihdoin vaatteet ja lähdin ajamaan autolla kohti kotia penkin lämmitys täysillä.
Seuraavat neljä päivää podin nuhaa, mutta kuumetta ei tullut. Viidentenä päivänä olin jo taas lähdössä metsään. Firmaliigan osakilpailuun. Tällä kertaa päivä oli aurinkoinen ja maasto lenkkipolkujen pilkkoma. Olin etukäteen miettinyt, uskallanko lainkaan lähteä suunnistamaan. Olinhan vielä nuhainen, vaikka jo paranemaan päin.
- Jos mä vaan lähinnä kävelen...
- Sinäkö pystyisit kävelemään? Ei, korkeintaan sitten, kun olet juossut ensin itsesi läkähdyksiin, arveli mieheni.
Aivan täysin mieheni arvioi ei pitänyt paikkansa, mutta myönnetään, kyllä sitä tuli ihan sillai kevyesti hölkättyä niitä rastivälejä, joilla pääsi kuntopolkua pitkin. Kuka nyt raaskisi kävellä, kun on selkeä baana rastilta toiselle? En minä ainakaan.
Taudin uhmaamisesta ei tullut jälkiseuraamuksia, vaan paraneminen on edennyt hyvin.
Sunnuntaina olin mukana Naisten kympillä. Sovimme kollegan kanssa, että menemme hölkkääjien lähtöön. Oli tarkoitus juostahölköttää sellaista vauhtia, että pystyy vaihtamaan kuulumisia matkan aikana. Mutta kyllä sentään otti päähän, että hölkkääjien lähdössä oli porukkaa, joka käveli ensimmäisen 200 metrin jälkeen. Ja noh, vielä enemmän harmitti, kun reitin lopussa oli kapeampaa väylää ja useammat olivat jo uuvahtaneet niin, että kävelivät. Joutui itsekin hissuttelemaan.
- Kyllä huomaa, että olet suunnistanut, kun pistelet tuolta nokkosien läpi muiden ohi, totesi kollegani, kun olin jälleen kerran koukkinut edellä menevien ohi.
- Ei siinä ollut nokkosia, virnuilin.
Loppumatkasta kiihdytin vauhtia ja tulin hyvävoimaisena maaliin. Ehkä ensi kerralla voisi mennä siihen juoksijoiden lähtöön hännille. Josko siinä sitten saisi hölkätä koko matkan ilman, että pitää väistellä kävelijöitä. Toisaalta hölkkääjien lähdössä lähteminen todennäköisesti mahdollisti sen, että kilpailuviettini pysyi jotenkuten hallinnassa koko matkan enkä aloittanut loppukiriä kuin vajaa kilometri ennen maalia. Pystyttiin oikeasti vaihtamaan kollegan kanssa kuulumiset. :)
Seuraavat neljä päivää podin nuhaa, mutta kuumetta ei tullut. Viidentenä päivänä olin jo taas lähdössä metsään. Firmaliigan osakilpailuun. Tällä kertaa päivä oli aurinkoinen ja maasto lenkkipolkujen pilkkoma. Olin etukäteen miettinyt, uskallanko lainkaan lähteä suunnistamaan. Olinhan vielä nuhainen, vaikka jo paranemaan päin.
- Jos mä vaan lähinnä kävelen...
- Sinäkö pystyisit kävelemään? Ei, korkeintaan sitten, kun olet juossut ensin itsesi läkähdyksiin, arveli mieheni.
Aivan täysin mieheni arvioi ei pitänyt paikkansa, mutta myönnetään, kyllä sitä tuli ihan sillai kevyesti hölkättyä niitä rastivälejä, joilla pääsi kuntopolkua pitkin. Kuka nyt raaskisi kävellä, kun on selkeä baana rastilta toiselle? En minä ainakaan.
Taudin uhmaamisesta ei tullut jälkiseuraamuksia, vaan paraneminen on edennyt hyvin.
Sunnuntaina olin mukana Naisten kympillä. Sovimme kollegan kanssa, että menemme hölkkääjien lähtöön. Oli tarkoitus juostahölköttää sellaista vauhtia, että pystyy vaihtamaan kuulumisia matkan aikana. Mutta kyllä sentään otti päähän, että hölkkääjien lähdössä oli porukkaa, joka käveli ensimmäisen 200 metrin jälkeen. Ja noh, vielä enemmän harmitti, kun reitin lopussa oli kapeampaa väylää ja useammat olivat jo uuvahtaneet niin, että kävelivät. Joutui itsekin hissuttelemaan.
- Kyllä huomaa, että olet suunnistanut, kun pistelet tuolta nokkosien läpi muiden ohi, totesi kollegani, kun olin jälleen kerran koukkinut edellä menevien ohi.
- Ei siinä ollut nokkosia, virnuilin.
Loppumatkasta kiihdytin vauhtia ja tulin hyvävoimaisena maaliin. Ehkä ensi kerralla voisi mennä siihen juoksijoiden lähtöön hännille. Josko siinä sitten saisi hölkätä koko matkan ilman, että pitää väistellä kävelijöitä. Toisaalta hölkkääjien lähdössä lähteminen todennäköisesti mahdollisti sen, että kilpailuviettini pysyi jotenkuten hallinnassa koko matkan enkä aloittanut loppukiriä kuin vajaa kilometri ennen maalia. Pystyttiin oikeasti vaihtamaan kollegan kanssa kuulumiset. :)
sunnuntaina, toukokuuta 13, 2012
Syy hiljaiseloon
Blogini on ollut melkein kuukauden hiljaa. Siihen on syynsä. Kävipä nimittäin niin, että jouduin muuttopäivämme aamuna pieneen tapaturmaan. Olisin kertonut siitä jo aiemmin ja varmaan mehukkaammin yksityiskohdin höystettynä, mutta tapaturman jälkeen kirjoittamisessa on ollut tiettyjä haasteita. Menetin nimittäin kynnen oikean käden keskisormestani. Sormi on edelleen turta, mutta ei juurikaan kipeä ja olen jo tottunut kirjoittamaan ilman sitä.
Näin kaikki tapahtui:
Olimme heränneet aikaisin lauantaina 14.4. tarkoituksenamme pakkailla vielä viimeisiä tavaroita ja siivota nurkista tieltä pois tavaroita. Kävin ensin kellarissa kääntymässä - en enää muista, miksi - ja lähdin sen jälkeen viemään roskia ja kierrätyspapereita ulos. Jalassani samat kengät kuin kellarikierroksella. Olin jättänyt kengännauhat solmimatta ja tunkenut niitä vaelluskenkien varren sisään. Enhän kuin käväisisi ulkona.
Astuin ovesta ulos vasemmassa kädessäni kaksi roskapussia, oikeassa pussillinen jätepaperia. Ehdin ulko-ovelta noin viiden metrin päähän, kun tunsin astuvani oikealla jalalla vasemman kengän nauhojen päälle. Yritin korjata tilannetta, mutta toisella kertaa, kun nostin vasenta jalkaa, jonka kengännauhat olivat oikean alla, tunsin lähteväni kaatumaan eteenpäin. Eipä siinä ollut paljoa tehtävissä. Luonnollisena reaktiona laitoin kädet eteen. Koska alla oli alamäki, kaatumisessa oli sen verran vauhtia, että kolautin viimetöikseni leukani asfalttiin.
Hetken maassa maatuani nousin ylös. Roskapussit olivat pitkin pihaa. Tunsin naamassani kosteaa verta. Katsoin sormeani ja totesin, että keskisormen kynsi on vain hahmollaan paikallaan. Siitä huolimatta ehdin ajatella, että veisinkö kuitenkin roskat sinne, minne kuuluvat. Katsoin sormeani uudestaan ja totesin, että sen verran pahasti taisi sattua, että pitää palata sisälle. Takkikin oli rikki.
Koska sormeni oli loukkaantunut, en halunnut kaivella avainta takkini taskusta. Soitin ovikelloa. Samuli tuli avaamaan ja säikähti.
- Mitä on tapahtunut?
- Mä kaaduin..., sopersin turvonneeen huulen vaikeuttamalla puheella.
Samuli oli jo hetken ehtinyt ihmetellä, miksi niin pian palasin, oli melkein ollut närkästynyt.
Menin vessan lavuaarin päälle. Kasvoistani tippui verta. Huuhtelin sormeani. Olin matkalla riisunut kenkäni, en tiedä, miksi. Tottumuksesta kai. Mutta voin sanoa, että niitä ei ollut helppo laittaa takaisin jalkaan... Samuli alkoi etsiä hädissään haavanhoitotarpeita, mutta totesi pian:
- Pitäisikö lähteä Jorviin?
- Emmä tiedä...
Tätä keskustelua käytiin jonkin aikaa, kunnes todettiin, että parempi olisi lähteä. Kun ei muuta keksitty, otettiin vessapaperia, jolla pitelin naamaani ja sormeani. Yllättävän rationaalisesti siinä pystyi ajattelemaan. Pidin huolta, että käsilaukku lähti mukaan ja sitä myöden henkkarit ja kela-kortti. Samuli auttoi kengät jalkaani ja solmi nauhat.
Kaatuminen tapahtui puoliyhdeksän aikoihin aamulla. Olimme Jorvissa hieman ennen kello yhdeksää. Ensiavussa oli hiljaista. Otin vuoronumeron ja jouduin odottamaan jonkin aikaa, vaikka jonossa ei ollut ketään.
Kun viimein pääsin tiskille, tiskin takana ollut henkilö tuli tarkistamaan vammojani tiskin toisellepuolen. Vessapaperi oli ikävästi tarttunut puoleksi irrallaan olleeseen kynteen. Hampaani olivat tehneet syvän haavan huuleen, mutta se ei onneksi ollut läpi asti. Sain kylmäpussin huulta varten ja sidetaitoksen sormea ja leukaa varten. Vielä tarkisteltiin osoitetta ja jotain mumisivat, että sitten ensiavussa poistellaan vanhoja osoitteita. Sitten ei kun ruskeaa viivaa seuraten odotushuoneeseen.
Odotushuoneessa ei ollut ketään. Jouduimme silti odottamaan.
Lopulta lääkäri kutsui luokseen. Hän varmisti, että jäykkäkouritusrokotus on voimassa. Onhan se, viime kesänä uusittu. Totesi, että huulen sisäpuolella olevalle haavalle ei tarvitse tehdä mitään, koska ei enää vuoda (siitä olin hieman eri mieltä kyllä).
- Teidän pitää juoda kylmiä juomia, että turvotus laskee. (Myöhemmin totesin tämän mahdottomaksi, koska hampaita vihloi)
Leukaan ja kämmeniin totesi, että hoitaja saa putsata ja laastaroida. Lopuksi katsoi sormea. Tarkisti, että sormi taipuu, nivel toimii. Sen kummemmin asiaa kyselemättä, tarttui kynteen, joka oli kiinni oikeasta reunastaan. Ja nyppäsi. Sattui. Kynsi ei lähtenyt. Nyppäsi toisen kerran, vähän voimakkaammin. Se oli kynnen menoa. Sattui vähän enemmän.
Seuraavat hetket lääkäri vietti tuijottaen tietokoneen ruutua, kun ihmetteli, mistä saisi minulle sairauslomatodistuksen tulostettua. Hetken pähkäiltyään totesi, että ehkä voisi lähettää minut sairaanhoitajan luo ja etsiä todistuksen tulostamista sillä välin. Hyvä niin. Hoitajaakin joutui kuitenkin odottelemaan jonkin tovin.
Hoitaja olisi oman arvionsa mukaan halunnut tikata huuleni sisäpinnalla olleen haavan.
- Näkikö lääkäri tämän?
- Näki ja sanoi, ettei sille tarvitse tehdä mitään.
- Ai, no ei sitten... et säkään varmaan haluaisi ylimääräisiä naruja suuhun.
Hoitaja pyyhki leukaani ja huuliani ja kämmeniäni suolaliuoksella ja sormea puhdisti lorottamalla samaista nestettä sen päälle. Se ei tehnyt kipeää. Lopuksi paikkasi leuan, kämmenet ja sormen laastarein ja antoi joitain hoito-ohjeita ja haki minulle lääkärintodistuksen. Hän kysyi, onko kysyttävää, mutta eipä siinä hetkessä osannut kaikkea kysellä.
Selvisimme Jorvista ulos noin tunnissa. Eikä muuttopakun hakukaan viivästynyt kuin puolisen tuntia. Minun osaltani muuttopäivä oli kyllä aika tehoton. Yritin toimia työnjohtajana, mutta sen verran sekava olo oli, ettei siitäkään meinannut tulla mitään. Jotain pikkusälää pakkailin vasemmalla kädellä. Pihassa ja rappukäytävässä oli veritippoja todisteena aamun tapaturmassa ja herättämässä naapureiden hämmennystä.
Kaksi kertaa piti käydä apteekissa hakemassa lisää oikeanlaisia laastareita ja rasvateippiä. Sormi ja leuka vuosivat niin paljon, että laastereita piti uusia useampi kerta päivän aikana. Ensimmäisellä apteekkikäynnillä laastarin alta tai sen läpi alkoi valua verta apteekin lattialle.
Kävin parin päivän päästä uudestaan lääkärissä, koska halusin lisää hoito-ohjeita. Tämä lääkäri totesi, että kynsi oli lähtenyt merkillisesti. Ja totta tosiaan, se on revennyt vasemmasta alareunastaan ja oli tosiaan oikeasta reunastaan kiinni. Ja yläosassa on kynttä jäljellä (vieläkin hieman, vaikka osan olen jo leikannut pois). Kaikille ei herkkähermoisille on katsottavissa kuva, joka on otettu 20.4. eli vajaa viikko tapaturman jälkeen.
Tällä hetkellä sormessa on vielä jonkin verran rupea, vähän vanhaa kynttä ja ihan pienen pieni alku uutta kynttä. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää. Kuulemma ensimmäinen uusi kynsi voi olla oudonmallinen.
Suojelusenkelit olivat matkassa, kun ei käynyt tämän pahemmin. Ei esimerkiksi murtunut luita.
Näin kaikki tapahtui:
Olimme heränneet aikaisin lauantaina 14.4. tarkoituksenamme pakkailla vielä viimeisiä tavaroita ja siivota nurkista tieltä pois tavaroita. Kävin ensin kellarissa kääntymässä - en enää muista, miksi - ja lähdin sen jälkeen viemään roskia ja kierrätyspapereita ulos. Jalassani samat kengät kuin kellarikierroksella. Olin jättänyt kengännauhat solmimatta ja tunkenut niitä vaelluskenkien varren sisään. Enhän kuin käväisisi ulkona.
Astuin ovesta ulos vasemmassa kädessäni kaksi roskapussia, oikeassa pussillinen jätepaperia. Ehdin ulko-ovelta noin viiden metrin päähän, kun tunsin astuvani oikealla jalalla vasemman kengän nauhojen päälle. Yritin korjata tilannetta, mutta toisella kertaa, kun nostin vasenta jalkaa, jonka kengännauhat olivat oikean alla, tunsin lähteväni kaatumaan eteenpäin. Eipä siinä ollut paljoa tehtävissä. Luonnollisena reaktiona laitoin kädet eteen. Koska alla oli alamäki, kaatumisessa oli sen verran vauhtia, että kolautin viimetöikseni leukani asfalttiin.
Hetken maassa maatuani nousin ylös. Roskapussit olivat pitkin pihaa. Tunsin naamassani kosteaa verta. Katsoin sormeani ja totesin, että keskisormen kynsi on vain hahmollaan paikallaan. Siitä huolimatta ehdin ajatella, että veisinkö kuitenkin roskat sinne, minne kuuluvat. Katsoin sormeani uudestaan ja totesin, että sen verran pahasti taisi sattua, että pitää palata sisälle. Takkikin oli rikki.
Koska sormeni oli loukkaantunut, en halunnut kaivella avainta takkini taskusta. Soitin ovikelloa. Samuli tuli avaamaan ja säikähti.
- Mitä on tapahtunut?
- Mä kaaduin..., sopersin turvonneeen huulen vaikeuttamalla puheella.
Samuli oli jo hetken ehtinyt ihmetellä, miksi niin pian palasin, oli melkein ollut närkästynyt.
Menin vessan lavuaarin päälle. Kasvoistani tippui verta. Huuhtelin sormeani. Olin matkalla riisunut kenkäni, en tiedä, miksi. Tottumuksesta kai. Mutta voin sanoa, että niitä ei ollut helppo laittaa takaisin jalkaan... Samuli alkoi etsiä hädissään haavanhoitotarpeita, mutta totesi pian:
- Pitäisikö lähteä Jorviin?
- Emmä tiedä...
Tätä keskustelua käytiin jonkin aikaa, kunnes todettiin, että parempi olisi lähteä. Kun ei muuta keksitty, otettiin vessapaperia, jolla pitelin naamaani ja sormeani. Yllättävän rationaalisesti siinä pystyi ajattelemaan. Pidin huolta, että käsilaukku lähti mukaan ja sitä myöden henkkarit ja kela-kortti. Samuli auttoi kengät jalkaani ja solmi nauhat.
Kaatuminen tapahtui puoliyhdeksän aikoihin aamulla. Olimme Jorvissa hieman ennen kello yhdeksää. Ensiavussa oli hiljaista. Otin vuoronumeron ja jouduin odottamaan jonkin aikaa, vaikka jonossa ei ollut ketään.
Kun viimein pääsin tiskille, tiskin takana ollut henkilö tuli tarkistamaan vammojani tiskin toisellepuolen. Vessapaperi oli ikävästi tarttunut puoleksi irrallaan olleeseen kynteen. Hampaani olivat tehneet syvän haavan huuleen, mutta se ei onneksi ollut läpi asti. Sain kylmäpussin huulta varten ja sidetaitoksen sormea ja leukaa varten. Vielä tarkisteltiin osoitetta ja jotain mumisivat, että sitten ensiavussa poistellaan vanhoja osoitteita. Sitten ei kun ruskeaa viivaa seuraten odotushuoneeseen.
Odotushuoneessa ei ollut ketään. Jouduimme silti odottamaan.
Lopulta lääkäri kutsui luokseen. Hän varmisti, että jäykkäkouritusrokotus on voimassa. Onhan se, viime kesänä uusittu. Totesi, että huulen sisäpuolella olevalle haavalle ei tarvitse tehdä mitään, koska ei enää vuoda (siitä olin hieman eri mieltä kyllä).
- Teidän pitää juoda kylmiä juomia, että turvotus laskee. (Myöhemmin totesin tämän mahdottomaksi, koska hampaita vihloi)
Leukaan ja kämmeniin totesi, että hoitaja saa putsata ja laastaroida. Lopuksi katsoi sormea. Tarkisti, että sormi taipuu, nivel toimii. Sen kummemmin asiaa kyselemättä, tarttui kynteen, joka oli kiinni oikeasta reunastaan. Ja nyppäsi. Sattui. Kynsi ei lähtenyt. Nyppäsi toisen kerran, vähän voimakkaammin. Se oli kynnen menoa. Sattui vähän enemmän.
Seuraavat hetket lääkäri vietti tuijottaen tietokoneen ruutua, kun ihmetteli, mistä saisi minulle sairauslomatodistuksen tulostettua. Hetken pähkäiltyään totesi, että ehkä voisi lähettää minut sairaanhoitajan luo ja etsiä todistuksen tulostamista sillä välin. Hyvä niin. Hoitajaakin joutui kuitenkin odottelemaan jonkin tovin.
Hoitaja olisi oman arvionsa mukaan halunnut tikata huuleni sisäpinnalla olleen haavan.
- Näkikö lääkäri tämän?
- Näki ja sanoi, ettei sille tarvitse tehdä mitään.
- Ai, no ei sitten... et säkään varmaan haluaisi ylimääräisiä naruja suuhun.
Hoitaja pyyhki leukaani ja huuliani ja kämmeniäni suolaliuoksella ja sormea puhdisti lorottamalla samaista nestettä sen päälle. Se ei tehnyt kipeää. Lopuksi paikkasi leuan, kämmenet ja sormen laastarein ja antoi joitain hoito-ohjeita ja haki minulle lääkärintodistuksen. Hän kysyi, onko kysyttävää, mutta eipä siinä hetkessä osannut kaikkea kysellä.
Selvisimme Jorvista ulos noin tunnissa. Eikä muuttopakun hakukaan viivästynyt kuin puolisen tuntia. Minun osaltani muuttopäivä oli kyllä aika tehoton. Yritin toimia työnjohtajana, mutta sen verran sekava olo oli, ettei siitäkään meinannut tulla mitään. Jotain pikkusälää pakkailin vasemmalla kädellä. Pihassa ja rappukäytävässä oli veritippoja todisteena aamun tapaturmassa ja herättämässä naapureiden hämmennystä.
Kaksi kertaa piti käydä apteekissa hakemassa lisää oikeanlaisia laastareita ja rasvateippiä. Sormi ja leuka vuosivat niin paljon, että laastereita piti uusia useampi kerta päivän aikana. Ensimmäisellä apteekkikäynnillä laastarin alta tai sen läpi alkoi valua verta apteekin lattialle.
Kävin parin päivän päästä uudestaan lääkärissä, koska halusin lisää hoito-ohjeita. Tämä lääkäri totesi, että kynsi oli lähtenyt merkillisesti. Ja totta tosiaan, se on revennyt vasemmasta alareunastaan ja oli tosiaan oikeasta reunastaan kiinni. Ja yläosassa on kynttä jäljellä (vieläkin hieman, vaikka osan olen jo leikannut pois). Kaikille ei herkkähermoisille on katsottavissa kuva, joka on otettu 20.4. eli vajaa viikko tapaturman jälkeen.
Tällä hetkellä sormessa on vielä jonkin verran rupea, vähän vanhaa kynttä ja ihan pienen pieni alku uutta kynttä. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää. Kuulemma ensimmäinen uusi kynsi voi olla oudonmallinen.
Suojelusenkelit olivat matkassa, kun ei käynyt tämän pahemmin. Ei esimerkiksi murtunut luita.
tiistaina, huhtikuuta 03, 2012
Maalauksen metakeskustelu
Kirjoittelin jokin aika sitten maalaamisesta. Maalaamisurakka on nyt melkein valmis, mutta vain melkein. Maalarinteippien alta on paljastanut kohtia, joita pitää yrittää paikkailla jossain vaiheessa ja muutama seinäpinta on tarkoitus maalata vasta muuton jälkeen.
Jostain syystä blogitekstien kommentointi on siirtynyt enimmäkseen Facebookin puolelle, kun ruukaan julkaista siellä linkkejä teksteihin. Kaikki kun eivät kuitenkaan Facebookia käytä, kerrottakaan yhteenvetona maalaustekstiin tulleita vinkkejä.
Jostain syystä blogitekstien kommentointi on siirtynyt enimmäkseen Facebookin puolelle, kun ruukaan julkaista siellä linkkejä teksteihin. Kaikki kun eivät kuitenkaan Facebookia käytä, kerrottakaan yhteenvetona maalaustekstiin tulleita vinkkejä.
- Telaa ei tarvitse pestä, jos sitä käyttää piakkoin uudelleen. Riittää, että sen sulkee muovipussiin. Tietysti tällöin seuraavan kerran pitää jatkaa samalla värillä. Tätä neuvoa hyödynsimmekin, kun erästäkin huonetta maalattiin neljään kertaan, että saatiin keltainen pinta turkoosin päälle. Hyvin toimi.
- Teippauksen sijaan voisi käyttää rajaajaa. Tätä emme kuitenkaan lähteneet kokeilemaan, vaan jatkoimme maalarinteipin ja maalarinteippi-muoviyhdistelmän (valmista tavaraa esim. Bauhausista). Noh, erityisesti siinä neljään kertaan maalatussa huoneessa teippien irrottaminen kattolistojen reunoista oli haastavaa... puukon kanssa heiluessa tuli välillä tehtyä enemmän hallaa kuin hyvää.
Rouvautumisanekdootti
- N.N. Mediapexistä päivää! Onko Vuorinen Suvi Aliisa puhelimessa?
- Ei ole.
- Olisiko mahdollista saada puhelimeen tästä numerosta?
- Ei ole.
- Anteeksi, pahoittelut, väärä numero.
***
Ainakin kerran aiemmin olen vastaavassa tilanteessa vanhasta muistista myöntänyt, että kyllä on puhelimessa, mutta tämä oli näppärä tapa päästä eroon lehtimyyjästä.
- Ei ole.
- Olisiko mahdollista saada puhelimeen tästä numerosta?
- Ei ole.
- Anteeksi, pahoittelut, väärä numero.
***
Ainakin kerran aiemmin olen vastaavassa tilanteessa vanhasta muistista myöntänyt, että kyllä on puhelimessa, mutta tämä oli näppärä tapa päästä eroon lehtimyyjästä.
sunnuntaina, maaliskuuta 25, 2012
Kuorolaulu - tuo vaarallinen harrastus
Audite-kuoron kanssa esiinnyimme torstaina Musiikkitalon Organo-salissa. Sitä ennen ehdimme harjoitella kyseisessä salissa kahdesti. Toinen harjoitus oli minulle hieman kohtalokas: kolautin pääni yksien salin urkujen rakenteeseen. Rakenteen terävä kulma oli juuri sopivasti kulkureitillämme pääni korkeudella. Kuvittelin, että sain vain mojovan kuhmun, mutta hetken pideltyä päätäni huomasin, että hiusten seassa oli jotain kosteaa... Niin, vertahan siellä oli. Olin saanut kuhmun lisäksi haavan. Onneksi sentään verta ei juossut solkenaan. Sen verran kova tälli oli kyseessä, että seuraavana päivänä leveä hymy, joka liikutti päänahkaa, sattui. En myöskään ollut kuulemma ainoa, joka teloi päänsä harjoituksissa.
Organo-salissa olisi ollut muitakin mahdollisia vaaranpaikkoja: erittäin kapeat rappuset parvelle, tikkaat urkujen sisään ja urkujen sisällä oleva laudoitus, joka kesti korkeintaan yhden kävelijän kerrallaan. Onneksi mitään muuta ei kuitenkaan käynyt.
Organo-salissa olisi ollut muitakin mahdollisia vaaranpaikkoja: erittäin kapeat rappuset parvelle, tikkaat urkujen sisään ja urkujen sisällä oleva laudoitus, joka kesti korkeintaan yhden kävelijän kerrallaan. Onneksi mitään muuta ei kuitenkaan käynyt.
Kirjastossakäymisen hankaluus
Olen jotenkin kadottanut kirjastossakäymisen taidon. Tammikuussa menin kirjastoon lainaamaan kirjaa, joka minulla jo oli lainassa. Tällä kertaa menin neljän nuottiopuksen kanssa kirjastoon, kun niitä ei voinut enää uusia netissä, kun kolme uusimiskertaa oli tullut täyteen. Tarkoituksena oli palauttaa osa ja uusia joku sekä lisäksi etsiä yhtä uutta nuottiopusta.
Tajusin kuitenkin kirjastoon kävellessäni, että eihän minulla ole kirjastokorttia mukana. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin palauttaa kaikki kirjat ja luikkia tiehensä... Pitää ottaa tässä joku kerta uusiksi, jotta saa suoritettua sen lainaamisenkin.
Niin, ja toisessa tapauksessa minun oli tarkoitus palauttaa Sibelius Akatemian kirjastoon pari nuottia. (Tällä kertaa sentään tiesin, missä kirjasto sijaitsee, kun syksyllä etsin sitä vielä vanhasta paikasta Töölöstä.) Aioin yhdistää kuoron esiintymisen Musiikkitalolla ja vierailun kirjastolla. Lopulta muistin ottaa palautettavat nuotit mukaan vasta esiintymispäivänä enkä kahtena harjoituskertana.
Konserttimme jälkeen livahdin Sibelius Akatemian tiloihin jonkun oven avauksesta ja kävin kirjaston ulkopuolella jättämässä nuottini palautusboksiin. Mutta mutta, palatessani huomasin, että Sibiksen puolelta ei pääse pois ilman avainta... siis ei pääse uloskaan ilman avainta. Onneksi joku ystävällinen sattui olemaan siinä aulassa ja laski minut pois, etten jäänyt Akatemialle jumiin!
Tajusin kuitenkin kirjastoon kävellessäni, että eihän minulla ole kirjastokorttia mukana. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin palauttaa kaikki kirjat ja luikkia tiehensä... Pitää ottaa tässä joku kerta uusiksi, jotta saa suoritettua sen lainaamisenkin.
Niin, ja toisessa tapauksessa minun oli tarkoitus palauttaa Sibelius Akatemian kirjastoon pari nuottia. (Tällä kertaa sentään tiesin, missä kirjasto sijaitsee, kun syksyllä etsin sitä vielä vanhasta paikasta Töölöstä.) Aioin yhdistää kuoron esiintymisen Musiikkitalolla ja vierailun kirjastolla. Lopulta muistin ottaa palautettavat nuotit mukaan vasta esiintymispäivänä enkä kahtena harjoituskertana.
Konserttimme jälkeen livahdin Sibelius Akatemian tiloihin jonkun oven avauksesta ja kävin kirjaston ulkopuolella jättämässä nuottini palautusboksiin. Mutta mutta, palatessani huomasin, että Sibiksen puolelta ei pääse pois ilman avainta... siis ei pääse uloskaan ilman avainta. Onneksi joku ystävällinen sattui olemaan siinä aulassa ja laski minut pois, etten jäänyt Akatemialle jumiin!
sunnuntaina, maaliskuuta 18, 2012
Maalaamisen ihanuus ja kamaluus
Olemme hiljalleen parantumassa influenssasta, joten talon remontoiminen on päässyt kunnolla vauhtiin. Edelleen molemmat yskimme ja niistämme, mutta parempaan päin ollaan menossa.
Tänä viikonloppuna maalasimme melkein kokonaan keskikerroksen. Ainoastaan keittiö oli maalattu jo etukäteen. Maalaaminenhan kuulostaa helpolta hommalta: sen kun vain telalla vetelee väriä seinään. Mutta kun se ei ole ihan niin yksinkertaista.
Ensinnäkin aluksi pitää suojata pintoja, joita ei halua maalattavan alueen reunoilta maalata, ja poistaa esim. verhotankoja. Kattolistojen, ikkunanpielien, ovenpielien ja värinvaihtokulmien teippaaminen on tuskaista puuhaa. Teippi ei meinaa millään mennä suoraan, ja vaarana pyörii joko teipin luiskahtaminen maalattavalle alueelle tai suojattavan alueen kaistaleen esiin jääminen. Onneksi nyt maalatulta alueelta ei tarvinnut liiemmin lattiasta huolehtia, koska sekin on menossa vaihtoon.
Toisekseen maalatessa hankalia paikkoja ovat kulmat ja erinäiset raja-alueet, jonne pitäisi saada maalia siihen teippiin asti. Isolla telalla ei pääse aina ihan kiinni asti ja pienemmällä maalausjäljestä tulee erilaista kuin muissa kohdin. Ja sitten tietysti tela osuu välillä milloin kattoon ja milloin vieressä olevaan seinään... ja tulee kiire pyyhkiä maalia pois... jos mokansa huomaa heti sen tehtyään.
Kolmanneksi teippien poistaminen on aika jännittävää. Silloin paljastuu
a) missä kohtaa teippi on ollut osin maalattavan pinnan päällä, jolloin vanhaa maalia näkyy
b) missä kohtaa teippi on ollut joko epätarkasti teipattu tai päästänyt alleen maalia, jolloin maali on sotkenut väärää pintaa.
c) paikkoja, joissa teippi vie mukanaan juuri maalatun pinnan ja edellisenkin maalin, jolloin tulee näkyviin seinämateriaalia.
Lisäksi teippi katkeilee ja on hankala nyhtää irti kattolistan välistä.
Neljänneksi telan putsaaminen on työlästä. Sain kulumaan lukemattoman määrän vesilitroja joka kerta, kun putsasin teloja. Se on lisäksi aikaa vievää eikä tunnu koskaan tulevan valmiiksi.
Kaikesta huolimatta lopulta valmistunut työ tuntuu hyvältä. Homma etenee ja suurimmaksi osaksi syntyy ihan hyvää jälkeä. Se on hieno fiilis. Viis kolottavista lihaksista ja väsyneestä olosta. Kyllä me vielä päästään muuttamaankin!
Tänä viikonloppuna maalasimme melkein kokonaan keskikerroksen. Ainoastaan keittiö oli maalattu jo etukäteen. Maalaaminenhan kuulostaa helpolta hommalta: sen kun vain telalla vetelee väriä seinään. Mutta kun se ei ole ihan niin yksinkertaista.
Ensinnäkin aluksi pitää suojata pintoja, joita ei halua maalattavan alueen reunoilta maalata, ja poistaa esim. verhotankoja. Kattolistojen, ikkunanpielien, ovenpielien ja värinvaihtokulmien teippaaminen on tuskaista puuhaa. Teippi ei meinaa millään mennä suoraan, ja vaarana pyörii joko teipin luiskahtaminen maalattavalle alueelle tai suojattavan alueen kaistaleen esiin jääminen. Onneksi nyt maalatulta alueelta ei tarvinnut liiemmin lattiasta huolehtia, koska sekin on menossa vaihtoon.
Toisekseen maalatessa hankalia paikkoja ovat kulmat ja erinäiset raja-alueet, jonne pitäisi saada maalia siihen teippiin asti. Isolla telalla ei pääse aina ihan kiinni asti ja pienemmällä maalausjäljestä tulee erilaista kuin muissa kohdin. Ja sitten tietysti tela osuu välillä milloin kattoon ja milloin vieressä olevaan seinään... ja tulee kiire pyyhkiä maalia pois... jos mokansa huomaa heti sen tehtyään.
Kolmanneksi teippien poistaminen on aika jännittävää. Silloin paljastuu
a) missä kohtaa teippi on ollut osin maalattavan pinnan päällä, jolloin vanhaa maalia näkyy
b) missä kohtaa teippi on ollut joko epätarkasti teipattu tai päästänyt alleen maalia, jolloin maali on sotkenut väärää pintaa.
c) paikkoja, joissa teippi vie mukanaan juuri maalatun pinnan ja edellisenkin maalin, jolloin tulee näkyviin seinämateriaalia.
Lisäksi teippi katkeilee ja on hankala nyhtää irti kattolistan välistä.
Neljänneksi telan putsaaminen on työlästä. Sain kulumaan lukemattoman määrän vesilitroja joka kerta, kun putsasin teloja. Se on lisäksi aikaa vievää eikä tunnu koskaan tulevan valmiiksi.
Kaikesta huolimatta lopulta valmistunut työ tuntuu hyvältä. Homma etenee ja suurimmaksi osaksi syntyy ihan hyvää jälkeä. Se on hieno fiilis. Viis kolottavista lihaksista ja väsyneestä olosta. Kyllä me vielä päästään muuttamaankin!
maanantaina, maaliskuuta 05, 2012
Allerginen vanhenemiselle?
Vietin jo toista vuotta peräkkäin syntymäpäiväni korkeassa kuumeessa. Olenkohan siis allerginen vanhenemiselle? Valitettavasti kuume ei estä vanhenemista, vaan tekee siitä entistä ikävämpää.
Tällä kertaa kyseessä on influenssa.
Tällä kertaa kyseessä on influenssa.
maanantaina, helmikuuta 27, 2012
Mitä Reittiopas ei tiedä - ja muita joukkoliikennesattumuksia
Vein Jaloni tänään paikattavaksi syksyisen tärskyn jäljiltä. Joku oli marraskuussa niistänyt autoni takaosasta muoviosan paikoiltaan ja palan maalia. Nyt olisi tarkoitus saada uutta maalia pintaan. Joudun sinnittelemään keskiviikkoiltaan asti ilman autoa. Ja onpa niin uskomatonta, mitä kaikkea yhteen joukkoliikennepäivään sitten ehtiikään mahtua.
***
Lähdin autohuollosta, erittäin läntisestä Espoosta, noin kello 8.10 kävelemään bussipysäkille, jonne oli matkaa reilun kilometrin verran. Jouduin osan matkasta taapertamaan kinoksessa, kun ei ollut jalkakäytävää eikä oikein tilaa kävellä autotiellä. Hyppäsin eri bussiin, kuin mitä Reittiopas oli suositellut, koska suositeltu bussi olisi tullut vasta noin 10 minuutin kuluttua, enkä halunnut nuhaisena värjötellä kauaa pysäkillä. Todennäköisesti bussilla oli hitaampi reitti kuin sillä suositellulla bussilla.
Kohteeni oli Helsingin keskustan tuolla puolen, joten vaihdoin bussista metroon Ruoholahdessa ja metrosta ratikkaan Sörnäisissä. Tämän vaihdon piti olla se viimeinen. Mutta eipäs ollutkaan, kun ratikka ajoikin varikolle oman reittinsä sijaan ja oli vielä vaihdettava toiseen ratikkaan. Olin perillä noin 9.30. Melko pitkällinen matka siis.
***
Iltapäivällä olin lähdössä sitten kohti konservatoriota. Ajattelin, että pääsen helpoimmalla, kun hyppään ratikkaan, joka vie minut suoraan Ruoholahteen, vaikka Reittiopas suositteli ratikka + metro -yhdistelmää. Noh, ratikka eteni noin 150 metriä, minkä jälkeen kuski kuulutti, että ei päästä eteenpäin, koska edellä olevan ratikan edessä on väärinpysäköity auto. Odottelin tovin, mutta päätin sitten vaihtaa bussiin. Kävelin muutaman sata metriä ja harkitsin jo nuhatokkurassa kotiin suuntaamista, mutta hyppäsin ensimmäiseen sopivaan bussiin.
Olin ratikassa valinnut matkakortin lukijasta vaihtoehdoksi 0, eli raitiovaunulippu. Tietenkään se ei kelvannut bussissa, joten jouduin maksamaan vielä kaupungin sisäisen lipun. Valinta 1. Maksoin siis matkani tavallaan kaksi kertaa. Ärsyttävää.
***
Ruoholahdesta kotiinpäin lähtiessä Reittopas ehdotti ensimmäisenä vaihtoehtona 110T + 15. Totesin mielessäni, että ei kiitos, en halua mennä kiertoreittiä ajelevalla bussilla 110T. Seuraava yhteys oli 109 + 15, mutta vasta reilun puolen tunnin päästä. Kulutin aikaani käymällä kaupassa, mutta olin silti liian aikaisin bussipysäkillä.
Päätin kokeilla onneani, ja hyppäsin ensimmäiseen ohiajaneeseen bussiin, jonka reitti kulkee Tapiolan kautta, jossa siis oli tarkoitus vaihtaa bussiin 15. Tapiolassa kun voi odotella lämpimässä, vaikka odotusaika venyisi.
Bussi 105, jonka kyydissä olin, saapui Tapiolaan pari minuuttia sen jälkeen, kun edellinen 15 oli mennyt. Tai siis, jonka olisi pitänyt mennä aikataulunsa mukaan pari minuuttia aiemmin. Toiveilin, että kyseinen bussi olisi vähän myöhässä, ja toiveeni toteutui! 18 minuutin odottamisen sijaan, pääsin parin minuutin sisään bussiin 15, joka vei kotikonnuille.
***
Niin ja siis mitä Reittopas ei tiedä: kulkijan terveydentilaa (nuha), lämpimiä odotustiloja (Tapiola) ja väärinpysäköityjä autoja...
***
Lähdin autohuollosta, erittäin läntisestä Espoosta, noin kello 8.10 kävelemään bussipysäkille, jonne oli matkaa reilun kilometrin verran. Jouduin osan matkasta taapertamaan kinoksessa, kun ei ollut jalkakäytävää eikä oikein tilaa kävellä autotiellä. Hyppäsin eri bussiin, kuin mitä Reittiopas oli suositellut, koska suositeltu bussi olisi tullut vasta noin 10 minuutin kuluttua, enkä halunnut nuhaisena värjötellä kauaa pysäkillä. Todennäköisesti bussilla oli hitaampi reitti kuin sillä suositellulla bussilla.
Kohteeni oli Helsingin keskustan tuolla puolen, joten vaihdoin bussista metroon Ruoholahdessa ja metrosta ratikkaan Sörnäisissä. Tämän vaihdon piti olla se viimeinen. Mutta eipäs ollutkaan, kun ratikka ajoikin varikolle oman reittinsä sijaan ja oli vielä vaihdettava toiseen ratikkaan. Olin perillä noin 9.30. Melko pitkällinen matka siis.
***
Iltapäivällä olin lähdössä sitten kohti konservatoriota. Ajattelin, että pääsen helpoimmalla, kun hyppään ratikkaan, joka vie minut suoraan Ruoholahteen, vaikka Reittiopas suositteli ratikka + metro -yhdistelmää. Noh, ratikka eteni noin 150 metriä, minkä jälkeen kuski kuulutti, että ei päästä eteenpäin, koska edellä olevan ratikan edessä on väärinpysäköity auto. Odottelin tovin, mutta päätin sitten vaihtaa bussiin. Kävelin muutaman sata metriä ja harkitsin jo nuhatokkurassa kotiin suuntaamista, mutta hyppäsin ensimmäiseen sopivaan bussiin.
Olin ratikassa valinnut matkakortin lukijasta vaihtoehdoksi 0, eli raitiovaunulippu. Tietenkään se ei kelvannut bussissa, joten jouduin maksamaan vielä kaupungin sisäisen lipun. Valinta 1. Maksoin siis matkani tavallaan kaksi kertaa. Ärsyttävää.
***
Ruoholahdesta kotiinpäin lähtiessä Reittopas ehdotti ensimmäisenä vaihtoehtona 110T + 15. Totesin mielessäni, että ei kiitos, en halua mennä kiertoreittiä ajelevalla bussilla 110T. Seuraava yhteys oli 109 + 15, mutta vasta reilun puolen tunnin päästä. Kulutin aikaani käymällä kaupassa, mutta olin silti liian aikaisin bussipysäkillä.
Päätin kokeilla onneani, ja hyppäsin ensimmäiseen ohiajaneeseen bussiin, jonka reitti kulkee Tapiolan kautta, jossa siis oli tarkoitus vaihtaa bussiin 15. Tapiolassa kun voi odotella lämpimässä, vaikka odotusaika venyisi.
Bussi 105, jonka kyydissä olin, saapui Tapiolaan pari minuuttia sen jälkeen, kun edellinen 15 oli mennyt. Tai siis, jonka olisi pitänyt mennä aikataulunsa mukaan pari minuuttia aiemmin. Toiveilin, että kyseinen bussi olisi vähän myöhässä, ja toiveeni toteutui! 18 minuutin odottamisen sijaan, pääsin parin minuutin sisään bussiin 15, joka vei kotikonnuille.
***
Niin ja siis mitä Reittopas ei tiedä: kulkijan terveydentilaa (nuha), lämpimiä odotustiloja (Tapiola) ja väärinpysäköityjä autoja...
keskiviikkona, helmikuuta 15, 2012
Palvelu vs. itsepalvelu
Finnair on ilmoittanut lopettavansa lähtöselvityksen asiakaspalvelun turistiluokan osalta. Jokaisen pitää siis jatkossa hoitaa lähtöselvitys itsepalveluautomaateilla tai netissä tai tekstiviestillä. Normaalin turistiluokassa matkustelun osalta minusta järjestely on ihan ok, mutta olisipa jäänyt erityiskohtelu saamatta häämatkalla, jos olisimme olleet itsepalvelun varassa. Lähtöselvityksessä meille varattiin kolmen paikan penkkirivistä kaksi paikkaa ja kolmas blokattiin. Lisäksi matkustamohenkilökunnalle merkittiin tiedoksi "honeymooners", minkä ansiosta saimme lennolla shampanjaa. Onneksi ehdimme tärkeälle matkallemme ennen tätä uudistusta. :)
lauantaina, helmikuuta 11, 2012
Yllätysnopea käsittely
Edellisessä tekstissäni manailin sitä, että maanmittaustoimisto on hyppyyttänyt käymään asiakaspalvelussaan uudestaan ja uudestaan. Täytyy nyt heidän edukseen mainita kuitenkin, että heti, kun heillä oli kaikki tarvittava materiaali päätöksentekoon, päätös syntyi samana päivänä. Vein viimeisen liitteen keskiviikkona aamulla ja iltapäivällä oli sähköpostissa ilmoitus, että asiakirjat ovat valmiina. Torstaina Samuli kävi hakemassa ne, joten minulle tuli asiakaspalveluvierailuja 4 kappaletta, Samulille 2. Käsittelyajaksi oli ilmoitettu 3-6 kuukautta, mutta tämähän hoitui paljon nopeammin loppujen lopuksi.
tiistaina, helmikuuta 07, 2012
Talo!
Löysimme marraskuun lopussa, juuri ennen Kuuban matkaani, talon! Alkukauppa tehtiin joulukuussa ja loppukauppa eilen. :) Olen nyt elämäni ensimmäistä kertaa asuntovelallinen. Talo vapautuu meille kuun lopussa.
Olen saanut juosta pankin lisäksi Etelä-Suomen Maanmittaustoimistossa, kun päätimme hakea lainhuudatuksen ja lisäkiinnitykset itse. Ensin veimme hakemukset tammikuun alussa henkilökohtaisesti perille asti. Sitten oli jokin kysymys, jota yritin selvittää puhelimitse, mutta puhelimella ei päässyt asiakaspalveluun läpi. Niinpä kävin paikan päällä. Tänään kävin viemässä lisäliitteeksi loppukauppakuitin. Sitten sain puhelinsoiton: ensiasunnonostajan vakuutus puuttuu liitteistä. Ei siis riittänyt, että verottajalta oli todistus aiheesta. Eivätkä sitten aiemmin viitsineet ilmoittaa aiemmin... esimerkiksi hakemusta jätettäessä olisi ollut luonnollinen hetki mainita puuttuvasta liitteestä. Tai silloin kun hakemus kirjattiin lepääväksi. Noh, vielä (ainakin) kaksi reissua siis tiedossa sinne virastoon. Lisäliitteen vienti ja lopulta asiakirjojen haku.
Olen saanut juosta pankin lisäksi Etelä-Suomen Maanmittaustoimistossa, kun päätimme hakea lainhuudatuksen ja lisäkiinnitykset itse. Ensin veimme hakemukset tammikuun alussa henkilökohtaisesti perille asti. Sitten oli jokin kysymys, jota yritin selvittää puhelimitse, mutta puhelimella ei päässyt asiakaspalveluun läpi. Niinpä kävin paikan päällä. Tänään kävin viemässä lisäliitteeksi loppukauppakuitin. Sitten sain puhelinsoiton: ensiasunnonostajan vakuutus puuttuu liitteistä. Ei siis riittänyt, että verottajalta oli todistus aiheesta. Eivätkä sitten aiemmin viitsineet ilmoittaa aiemmin... esimerkiksi hakemusta jätettäessä olisi ollut luonnollinen hetki mainita puuttuvasta liitteestä. Tai silloin kun hakemus kirjattiin lepääväksi. Noh, vielä (ainakin) kaksi reissua siis tiedossa sinne virastoon. Lisäliitteen vienti ja lopulta asiakirjojen haku.
sunnuntaina, helmikuuta 05, 2012
Pakkasta
Palasin viikko sitten lauantaina Englannista työmatkalta. Lämpötilaeroa oli yli 20 astetta. Englannissa, kun lämmintä oli noin 10 astetta, Suomessa yli 10 astetta pakkasta. Ja siitähän se on vain kiristynyt.
Tänä viikonloppuna pidettiin nuorten SM-kilpailut Ogelissa. Kilpailujen ylituomari oli kaukaa viisas ja päätti lyhentää kisat yksipäiväisiksi jo viikolla. Samoin luisteltavia matkoja lyhennettiin. Onneksi niin. Olin lähdönvalmistelijana ja sain tuta kireän pakkassään. Kisojen alussa pakkasta oli 15, lopussa 19-20. Kilpailijoita oli ilmoittautunut mukaan satakunta, mutta poisjääntejä tuli paljon. Silti kisat kestivät 3,5 tuntia, joista olin jäällä noin 3 tuntia. Olin varustautunut villahousuin, toppahousuin, monin paidoin ja toppatakein... mutta kylmähän siellä silti ehti tulla paikoitellen. Taukoja oli vain yksi, jolloin juuri ja juuri ehti saada itsensä lämpöiseksi. Sitä seurasi noin tunnin ja 45 minuutin jäällä olo.
Mutta oli kyllä osa luistelijoistakin jäässä! Sääliksi kävi joitain lapsia, jotka värjöttelivät ennen luisteluaan ja luistelun jälkeen olivat kasvoiltaan valkoisen punervia. Osaa sää kangisti, mutta muutama teki ennätyksiään, mikä on tosi hienoa, kun jää ei kuitenkaan ole luistavin mahdollinen kireässä pakkassäässä.
Tänä viikonloppuna pidettiin nuorten SM-kilpailut Ogelissa. Kilpailujen ylituomari oli kaukaa viisas ja päätti lyhentää kisat yksipäiväisiksi jo viikolla. Samoin luisteltavia matkoja lyhennettiin. Onneksi niin. Olin lähdönvalmistelijana ja sain tuta kireän pakkassään. Kisojen alussa pakkasta oli 15, lopussa 19-20. Kilpailijoita oli ilmoittautunut mukaan satakunta, mutta poisjääntejä tuli paljon. Silti kisat kestivät 3,5 tuntia, joista olin jäällä noin 3 tuntia. Olin varustautunut villahousuin, toppahousuin, monin paidoin ja toppatakein... mutta kylmähän siellä silti ehti tulla paikoitellen. Taukoja oli vain yksi, jolloin juuri ja juuri ehti saada itsensä lämpöiseksi. Sitä seurasi noin tunnin ja 45 minuutin jäällä olo.
Mutta oli kyllä osa luistelijoistakin jäässä! Sääliksi kävi joitain lapsia, jotka värjöttelivät ennen luisteluaan ja luistelun jälkeen olivat kasvoiltaan valkoisen punervia. Osaa sää kangisti, mutta muutama teki ennätyksiään, mikä on tosi hienoa, kun jää ei kuitenkaan ole luistavin mahdollinen kireässä pakkassäässä.
keskiviikkona, tammikuuta 04, 2012
Pari sanaa suorituksesta: "Uusiks meni"
Tänä iltana asioiden hoitaminen ei oikein sujunut.
Menin ensin kirjastoon etsimään Mozartin Das Veilchenista nuottia alemmasta sävellajista kuin, mikä minulla on kopiona. Tein haun kirjaston koneella. Hakutuloksia selaillessani törmäsin tuttuun kirjan nimeen - Das Lied im Unterrich, mittlere Stimme. Kirjan eräpäivä 7.1.12. Kirja tuntui niin tutulta, että kaivoin kirjastokorttini, kirjauduin sisään ja tarkistin asian: kyseinen kirja on minulla lainassa...
Sitten menin kauppaan. Maksettuani ostokseni huomasin kuitista artikkelin nimeltä moniviljasämpylä. En kuitenkaan ollut ostanut moniviljasämpylöitä. Tajusin nopeasti, että olin punninnut karjalanpiirakat moniviljasämpylöinä. Sovin kassan kanssa, että hän hyvittää minulle moniviljasämpylöiden hinnan ja minä käyn punnitsemassa karjalanpiirakat uudestaan ja maksan ne sitten. Hämmennykseni vaihtui huvitukseksi, kun huomasin, että hintaeroa ostoksella oli 2 senttiä. Naureskelin kassalle, että olipa taas hyödyllistä puuhaa tämä... ja häntäkin huvitti.
Pitää jatkossa kiinnittää enemmän huomiota punnitustarroihin. Ostinhan tällä viikolla jo banaanin verigreippinä. Tämän huomasin kyllä vasta kotona.
Menin ensin kirjastoon etsimään Mozartin Das Veilchenista nuottia alemmasta sävellajista kuin, mikä minulla on kopiona. Tein haun kirjaston koneella. Hakutuloksia selaillessani törmäsin tuttuun kirjan nimeen - Das Lied im Unterrich, mittlere Stimme. Kirjan eräpäivä 7.1.12. Kirja tuntui niin tutulta, että kaivoin kirjastokorttini, kirjauduin sisään ja tarkistin asian: kyseinen kirja on minulla lainassa...
Sitten menin kauppaan. Maksettuani ostokseni huomasin kuitista artikkelin nimeltä moniviljasämpylä. En kuitenkaan ollut ostanut moniviljasämpylöitä. Tajusin nopeasti, että olin punninnut karjalanpiirakat moniviljasämpylöinä. Sovin kassan kanssa, että hän hyvittää minulle moniviljasämpylöiden hinnan ja minä käyn punnitsemassa karjalanpiirakat uudestaan ja maksan ne sitten. Hämmennykseni vaihtui huvitukseksi, kun huomasin, että hintaeroa ostoksella oli 2 senttiä. Naureskelin kassalle, että olipa taas hyödyllistä puuhaa tämä... ja häntäkin huvitti.
Pitää jatkossa kiinnittää enemmän huomiota punnitustarroihin. Ostinhan tällä viikolla jo banaanin verigreippinä. Tämän huomasin kyllä vasta kotona.
sunnuntaina, joulukuuta 11, 2011
Kuuba!
Palasin tiistaina Kuubasta, missä kävimme Audite-kuoron kanssa kuorofestivaaleilla (Festival Internacional de Coros aka Festival Internacional de Caos). Festivaalit järjestettiin Santiago de Cubassa, mutta ehdimme viettää muutaman päivän Baracoassa ja yhden päivän Havannassa. Matka oli elämyksellinen, vaiherikas ja ehdottomasti kokemisen arvoinen, vaikka omaa menoani hidastikin ennen matkaa alkanut flunssa. Yritin silti ottaa matkasta kaiken irti. Erilaisia kommelluksia sattui matkan varrella, mutta tyydyn nyt esittelemään vain joitakin makupaloja kuvien muodossa. Espanjankielentaitoiset voivat käydä tutustumassa festivaaleista julkaistuihin teksteihin, joissa Audite esiintyy:
Juttu päätöskonsertista, jonka kohokohdaksi nostetaan Auditen esittämä La Maza:
http://www.bohemia.cu/2011/12/05/noticias/finalizo-festival-coro-santiago-cuba-2.html
yleisempi juttu:
http://www.cubarte.cult.cu/periodico/noticias/cuba-y-finlandia-acortan-distancias-a-traves-de-la-musica/159823.html
ja puffi:
http://www.radiorebelde.cu/noticia/presente-finlandia-festival-internacional-coros-20111203/
Kuvakooste
Excursio Río Toalla Baracoan lähellä.
Parque Nacional Alejandro de Humboldt, jossa teimme 9 kilometrin vaelluksen ja pulahdimme vesiputouksen luona uimaan.
Rantanäkymää Baracoan lähellä.
Guantanamo, jossa poikkesimme syömään bussimatkalla Baracoasta Santiago de Cubaan.
Catedral de Nuestra Señora de la Asunción, Santiago de Cuba. Kirkko oli virallisesti kiinni, mutta kiltti suntio esitteli kirkkoa meille, kun pienemmällä porukalla kiersimme kaupunkia.
Ayuntamiento, Santiago de Cuba.
Kuva on otettu vastaavasta hevoskyydistä Santiago de Cubassa. Hevoskärryt olivat ihan varteenotettava menopeli Kuubassa, jossa moottoritielläkin oli yksi kolmesta kaistasta varattu hevoskyydeille.
Tässä toinen tunnelmapala samaisesta hevoskyydistä napattuna.
Maalle tärkeät henkilöt olivat Havannassa selvästi esillä Plaza de la Revoluciónin lähettyvillä. Ja monessa muussakin paikassa. Niin, ja jos et tiennyt, nyt on 53. vuosi sitten Kuuban vallankumouksen.
Näitä amerikanrautoja riitti. Kuulemma osaan on vaihdettu Ladan moottorit, jotta varaosia saa, vaikka Kuuba onkin USAn kauppasaarrossa.
Juttu päätöskonsertista, jonka kohokohdaksi nostetaan Auditen esittämä La Maza:
http://www.bohemia.cu/2011/12/05/noticias/finalizo-festival-coro-santiago-cuba-2.html
yleisempi juttu:
http://www.cubarte.cult.cu/periodico/noticias/cuba-y-finlandia-acortan-distancias-a-traves-de-la-musica/159823.html
ja puffi:
http://www.radiorebelde.cu/noticia/presente-finlandia-festival-internacional-coros-20111203/
Kuvakooste
Excursio Río Toalla Baracoan lähellä.
Parque Nacional Alejandro de Humboldt, jossa teimme 9 kilometrin vaelluksen ja pulahdimme vesiputouksen luona uimaan.
Rantanäkymää Baracoan lähellä.
Guantanamo, jossa poikkesimme syömään bussimatkalla Baracoasta Santiago de Cubaan.
Catedral de Nuestra Señora de la Asunción, Santiago de Cuba. Kirkko oli virallisesti kiinni, mutta kiltti suntio esitteli kirkkoa meille, kun pienemmällä porukalla kiersimme kaupunkia.
Ayuntamiento, Santiago de Cuba.
Kuva on otettu vastaavasta hevoskyydistä Santiago de Cubassa. Hevoskärryt olivat ihan varteenotettava menopeli Kuubassa, jossa moottoritielläkin oli yksi kolmesta kaistasta varattu hevoskyydeille.
Tässä toinen tunnelmapala samaisesta hevoskyydistä napattuna.
Maalle tärkeät henkilöt olivat Havannassa selvästi esillä Plaza de la Revoluciónin lähettyvillä. Ja monessa muussakin paikassa. Niin, ja jos et tiennyt, nyt on 53. vuosi sitten Kuuban vallankumouksen.
Näitä amerikanrautoja riitti. Kuulemma osaan on vaihdettu Ladan moottorit, jotta varaosia saa, vaikka Kuuba onkin USAn kauppasaarrossa.
sunnuntaina, marraskuuta 13, 2011
Esiintyminen ja kilpaileminen vs. harjoittelu
Esiinnyin torstaina konservatoriolla laulunopettajani oppilaiden lauluillassa. Menin paikalle väsyneenä. Olen nukkunut pitkään huonosti ja tehnyt jatkuvasti hieman pidempää työpäivää, mikä on huono yhdistelmä. Mietin, miten jaksan keskittyä, miten jaksan eläytyä. Mutta kas vain, konsertin jälkeen olinkin virkeämpi ja paremmalla tuulella kuin ennen sitä. Nukuinkin seuraavan yön paremmin kuin pitkään aikaan arkiyönä.
Konsertin jälkeen eräs toinen laulaja valitteli, kuinka esiintyminen on kamalaa, kun jännittää ja hengitys ei toimi ja... Ja että olisi paljon mukavampaa vain laulaa laulutunnilla. Kuulun hänen kanssaan tässä asiassa eri sakkiin. Vaikka esiintyminen jännittääkin, se on se suola, miksi treenaan. Ilman sitä olisi minusta turha harjoitella. Ja jos totta puhutaan, mieluummin vain esiintyisin enkä treenaisi muuta kuin sen verran, että saan jonkinlaisen varmuuden esitettävistä sävellyksistä.
Samanlaisen jaon olen huomannut myös kilpaluistelijoissa: on niitä, jotka jännittävät kilpailemista yli kaiken ja jättäisivät sen mieluummin väliin kokonaan, mutta pitävät treenaamisesta kuin hullu puurosta. Itse puolestani olisin mieluiten vain kilpaillut, tietysti sillä oletuksella, että kilpailut menisivät aina hyvin ja niistä jäisi hyvä mieli... Treenaaminen oli monesti pakkopullaa.
On jännää havaita, että kahdesta eri harrastuksesta löytyy samantyyppistä jakoa eri tyyppisiin ihmisiin ja mielihaluihin.
Konsertin jälkeen eräs toinen laulaja valitteli, kuinka esiintyminen on kamalaa, kun jännittää ja hengitys ei toimi ja... Ja että olisi paljon mukavampaa vain laulaa laulutunnilla. Kuulun hänen kanssaan tässä asiassa eri sakkiin. Vaikka esiintyminen jännittääkin, se on se suola, miksi treenaan. Ilman sitä olisi minusta turha harjoitella. Ja jos totta puhutaan, mieluummin vain esiintyisin enkä treenaisi muuta kuin sen verran, että saan jonkinlaisen varmuuden esitettävistä sävellyksistä.
Samanlaisen jaon olen huomannut myös kilpaluistelijoissa: on niitä, jotka jännittävät kilpailemista yli kaiken ja jättäisivät sen mieluummin väliin kokonaan, mutta pitävät treenaamisesta kuin hullu puurosta. Itse puolestani olisin mieluiten vain kilpaillut, tietysti sillä oletuksella, että kilpailut menisivät aina hyvin ja niistä jäisi hyvä mieli... Treenaaminen oli monesti pakkopullaa.
On jännää havaita, että kahdesta eri harrastuksesta löytyy samantyyppistä jakoa eri tyyppisiin ihmisiin ja mielihaluihin.
Tilaa:
Kommentit (Atom)