Urheilu ja minä - eli lyhyt kertomus menneestä reilusta 25 vuodesta

Elisan blogikirjoituksesta sain idean muistella ja jakaa urheiluhistoriaani täällä blogissa. En tiedä, kuinka montaa tämä kiinnostaa, mutta kirjoittelenpa kuitenkin. Urheilu on kuitenkin ollut ja on tavalla tai toisella vieläkin aika iso osa elämääni. Tai ehkä nykyistä tekemistä ei voi enää urheiluksi laskea, vaan ennemmin liikunnaksi.

Jos ollaan aivan tarkkoja, urheilu-urani alkoi vuonna 1984, kun osallistuin 3-vuotiaana Vaalan Pelsolla nappulahiihtoihin. Tästä kilpailusta saatu mitali nauttii palkintokaapissani vanhimman palkinnon asemaa. En kuitenkaan pidä tätä kilpailua käänteen tekevänä vaiheena, vaan sen aika oli myöhemmin. Kun olin 6-vuotias, äitini ehdotti, että lähtisin Pälkäneen urheilukentällä viikottain pidettäviin (yleisurheilun) sarjakisoihin. Vuodet tuossa välissä ovat mielessäni urheilun osalta kovin hämäriä. Mahdollisesti juoksin tai hyppäsin pituutta joskus Västilän Voiman kesäjuhlilla Längelmäellä, mutta varsinainen urheilu alkoi tuolloin kesällä 1987.

En enää tarkalleen muista, kuinka monta kertaa sinä kesänä tuli kisoissa käytyä, mutta palkintojenjakotilaisuudessa syksyllä sain minäkin lautasen, josta palkintojen keräily omalle hyllylleen taisi alkaa.

Yleisurheilua taisin jatkaa noin 18-vuotiaaksi asti. Se tosin alkoi jäädä pikaluistelun jalkoihin joskus 15-vuotiaana, mutta ei mennä vielä siihen. Yleisurheilun saralla ensimmäiset piirinmestaruuskilpailut, joihin osallistuin, taisivat olla vuonna 1990. Sain kuulantyönnöstä pronssia. Siitä lähtien jokakesäisessä sisulisähuipentumassa Tampereen Ratinan stadionilla osallistuin aina neljään lajiin, joista yleensä yksi oli kuulantyöntö ja toinen kiekonheitto, ja myöhemmin kolmantena moukarinheitto. Sen lisäksi täytelajina esimerkiksi 200 metrin juoksu, korkeus, keihäs tai 2000 metrin juoksu. Kuulassa ei tainnut ensimmäisen onnenkantamoisen jälkeen tulla mitalia, mutta kiekosta on muutama pm-mitali plakkarissa.

Nuorten SM-kisat, eli Vetoapukisat, olivat alun perin 13-14-vuotiaiden kisat, mutta sitten niistä tehtiin 14-15-vuotiaiden kisat. Elin siinä siirtymävaiheessa sellaista ikää, että olin mukana Vetoapukisoissa kolme kertaa. Ensimmäinen kerta oli hieman epäonninen: moukarinheiton aikataulu oli muuttunut alunperin ilmoitetusta ja saavuimme kisapaikalle Kuopioon vasta, kun karsintakilpailu oli käynnissä. Ehdin kuitenkin heittää kaksi kierrosta. Jatkopaikka ei hellinnyt. Seuraavana vuonna kilpailut olivat Kajaanissa. Taisin heittää siellä kiekkoa ja työntää kuulaa. Kumpaankaan ei ollut A-rajaa rikki, mutta joukkuekisaan pääsi seurakaverin siivellä jopa C-rajalla. Vuotta myöhemmin Kankaanpäässä tärppäsi joukkuekisassa: työnsimme seurakaverin kanssa kuulassa joukkuekisan pronssille. Jonain vuonna tuli kierrettyä aika monet kilpailut metsästäen kiekossa sitä A-rajaa, mutta ei sitä vaan tullut.

Viimeisen kerran SM-kisoissa olin mukana Orimattilassa 19-vuotiaiden kisoissa, joista mukaan lähti kiekon joukkuekisan hopea. Joukkuekaverini kuuluu tämän hetken Suomen kärkiheittäjiin kiekossa. Tässä kohtaa haluan korostaa, että jäimme kullasta vähän reilun metrin päähän... enkä niinkään tuoda esiin sitä, että mukana oli kaksi joukkuetta. ;) Ennen Orimattilan kisaa väliin mahtui yhdet 17-vuotiaiden kisat Turussa, jossa olin joukkueen kolmantena pyöränä ja yksi kuiva vuosi ilman SM-kisoja.

Yleisurheilun saralla tuli kokeiltua kaikkia muita lajeja paitsi estejuoksua. Kyllä, olen edellä mainittujen lajien lisäksi hypännyt seivästä, kolmiloikkaa, juossut aitoja (tosin vain juniorimatkoja 80 m ja 200 m), eri pituisia ratamatkoja 60 metristä 3000 metriin sekä viestejä ja kilpakävellyt. Aitaviesti on kylläkin kokematta. Kiekko ja moukari olivat kuitenkin ne lempparit. Kestävyysjuoksussa pärjäsin lähinnä kunnanmestaruuskisoissa, 6 kunnan kisoissa (Pälkäne, Luopioinen, Lammi, Padasjoki, Hämeenkoski, Hauho) ja pm-ottelussa. Keskimatkalla (300 m) tuli joskus jotain satunnaista menestystä seuraotteluissa. Hyppylajit jäivät paitsioon, kun kärsin jossain kasvuvaiheessa kantapääkivuista. Korkeuden osalta kärsin tekniikkaongelmista ja lopulta vaihdoin hyppytyylin flopista kierähdykseen. Eihän sillä tekniikalla kovin korkealta päässyt.

Yleisurheilussa pikkuveljeni oli aina lahjakkaampi, vaikka laiskempi treenaamaan. Tiedä, mihin rahkeet olisivat riittäneet moukarissa ja kiekossa, jos olisi ollut parempi treenimotivaatio hänellä.

Ennen kuin löysin pikaluistelun, ehdin myös hiihtää kilpaa. Mutta sen suhteen ei tullut mainittavaa menestystä edes pm-kisoissa. Paikallisissa hiihdon sarjakisoissa käytiin kovaa taistoa luokkatoverin kanssa. Siinä riitti jännitystä.

Pälkäneellä järjestettiin myös luistelun sarjakisoja. Niissä tuli käytyä muutama vuosi kaunoluistimilla ja hokkareilla luistellen ja joskus tuli kokeiltua pikaluistimia. Alkuun pikaluistimilla luistelu tuntui aivan mahdottomalta. Nilkat olivat koko ajan linkussa.

Kuudennen luokan korvilla aloitimme luistelun kesätreenit pikkuveljeni kanssa. Sitä seuranneena talvena tuli kierrettyä kilpailuja ympäri Suomea. Minulla oli käytössäni luistelupuvun sijaan hiihtotrikoo. Sain Hopealuistinfinaaliin (silloin 13-15-vuotiaiden SM-kisat) lainaksi oikean luistelupuvun. Kisat luisteltiin paukkupakkasessa Kajaanissa, mutta paransin 1000 metrin ennätystä 10 sekuntia. Varusteilla on väliä! Kisoista heltisi viimeinen palkintosija eli 6. sija, mihin tämä tulokas oli oikein tyytyväinen.

Sen jälkeen kolkuttelin monta vuotta siinä parhaimmiston takana. Eräänä vuonna oli jo hilkulla päästä mukaan nuorten maaotteluun (Suomi-Ruotsi-Norja), mutta erikoiskarsinnan jälkeen (karsittiin kolmesta kaksi luistelijaa mukaan), jäin rannalle. Kukaan ei varmaankaan tullut laskeneeksi, mikä merkitys oli sillä, että 500 metriä, jossa olisin mahtunut kahden valitun joukkoon, luisteltiin kisoissa kaksi kertaa ja pidemmät kertaalleen. Kertaalleen pääsin varanaisena kentälle luistelemaan yhden matkan kyseisessä maaottelussa Kangasalla ja kerran pääsin mukaan varsinaiseen joukkueeseen. Silloin kisattiin Norjassa Geithusissa. Hieno kokemus, mutta ei mainittavaa menestystä. (Suomen mäkimaajoukkue palasi samalla lennolla Suomeen.) Sinäkään vuonna en mahtunut kuitenkaan mukaan Hollantiin Viking Race -joukkueeseen. Siihen maailman aikaan Suomella oli paikkoja kyseisiin kisoihin puolet siitä, mitä nykyään. Tähän voisi kai sanoa, että "happamia, sanoi..."

Ainoa kerta, kun minut on hylätty, tapahtui Ruotsin Eskilstunassa Vikingloppet-kisassa. Minulle tulkittiin kaksi varaslähtöä, kun ensin oikeasti varastin ja toisella yrittämällä asentoni ei pysynyt vakaana. Kyllä silloin harmitti.

17-vuotiaiden ja 19-vuotiaiden sarjassa olin usempaan kertaan SM-pronssilla. Elämäni luisteluvuoden jälkeen, jolloin olin parantanut ennätyksiäni reilusti, ollut nuorten SM-mitaleilla ja maaottelujoukkueessa, minua ei valittukaan enää liiton valmennusryhmään. Sitä oli nuoren luistelijan vaikea ymmärtää. Olin laittaa luistimet naulaan. Jostain sitten kuitenkin kaivoin sisua jatkaa ja tuli treenattua kesäjäillä Hamarissa Norjassa, mutta jonkinlainen luovutusmeininki jäi takaraivoon. Sinnittelin aktiiviluistelijana vielä ensimmäisen opiskeluvuoden, mutta sitten totesin, että on aika hellittää: kun minusta ei ollut menestymään aikuisten SM-tasolla (paras saavutus taisi olla toinen sija yleisluistelijoiden SM-kisoissa ensimmäisen matkan jälkeen... lopputuloksissa taisin olla sitten toisiksi viimeinen tai jotain), niin eipä ollut näkyvyyttä, että koskaan olisi mitään mahdollisuuksia saavuttaa maailman kärkeä. Halusin myös, että opinnot etenisivät hyvään tahtiin. Taisin vielä seuraavana vuonna luistella SM-kisoissa statistina, mutta sen jälkeen ratamatkojen kellotukset ovat olleet viikkokisoja Helsingissä ja Tukholmassa.

Jälkikäteen ajatellen suurin puute luistelutreenaamisessani oli se, että treenasin miltei aina yksin. Silloin siitä tekemisestä puuttuu todella paljon, eikä vähiten sitä, että yrittäisi treeneissäkin loppuun asti. Pidin kilpailemisesta (jännityksestä huolimatta), mutta treenaaminen oli sellaista pakkopullaa. Ja nyt kun olen seurannut Suomen juniorijoukkuetta useamman vuoden tiedottajan näkökulmasta, niin täytyy todeta, että omat ennätykset ovat kovin vaatimattomia kaiken kaikkiaan.

Pari vuotta sitten tuli kokeiltua parina talvena ratamaratonluistelua (10 ja 20 kilometrin massalähtöjä). Ensimmäisenä vuonna luistelin siinä SM-pronssia, toisena kultaa. Sitten tuli rimakauhu enkä enää luistellut seuraavana talvena. En ehtinyt mielestäni treenata riittävästi. Tämä johtui pitkälti musiikkiopinnoista, joiden parissa olen viettänyt tiiviimmin viimeiset 4,5 vuotta Helsingin konservatoriossa. Musiikkiharrastus jäi urheilun jalkoihin aikoinaan nuorempana ja nyt olen kuronut tätä aukkoa kiinni.

Pikaluistelun sivulajina tuli muuten kokeiltua rullaluistelua ja siitäkin lajista kaapissani on pari nuorten SM-mitalia.

Samana kesänä, kun heivasin pikaluistelun kesätreenit, löysin suunnituksen. Alkuun juoksukuntoni oli hyvä, suunnistustaitoni nolla. Kipinä lähti siitä, että innostuin lähtemään Ristin killan joukkueessa Venlojen viestiin.  Sen jälkeen kiersin vuosia lähinnä iltarasteja ja seurakisoja, kunnes pari kesää sitten innostuin kokeilemaan kansallisia kisoja. Juoksukunto on vuosien varrella heikentynyt ja suunnistustaito parantunut, mutta kovin hyvä yhdistelmä näistä ei vieläkään muodostu. Rankisija painuu päälle 600. Mutta se ei haittaa, pääasia on, että metsässä juoksentelu ja rämpiminen on kivaa (vaikka onhan se ihan kiva aina välillä saada jokin palkinto kisoista). Venlojen viestejä on tuon ensimmäisen kerran jälkeen tullut kierrettyä Espoon Akilleksen riveissä yhteensä seitsemän kertaa. Suunnistusharrastuksen myötä myös kotikaupunki on tullut tutummaksi (kun iltarastit ovat ristiin rastiin ympäri Espoota) ja seuran kautta on tutustunut moniin espoolaisiin (muihinkin kuin teekkareihin tai diplomi-insinööreihin).

Nykyään liikunta on lähinnä suunnistusta ja kuntosalia. Silloin tällöin käyn luistelemassa, hiihtämässä ja juoksulenkillä. Kilpailu-urheiluun suunnistuksen harrastelun lisäksi minulla on edelleen kosketus taustatoimijana. Olen ollut mukana Suomen Luisteluliiton valiokunnissa ja hallituksessa ja edelleen päivitän liiton nettisivuja ja hoidan juniorimaajoukkueen kilpailutiedotusta. Sen lisäksi tulee osallistuttua pikaluistelukisojen järjestelyyn Helsingissä muutaman kerran talvessa. Viimeksi tänään olin kansallisissa kisoissa lähdönvalmistelijana. Samoin suunnituskisojen järjestelyä kuuluu kesän ohjelmaan aina, kun oma seura järjestää yhtään isommat kisat. Joten vaikka en voi itseäni enää kutsua urheilijaksi, niin urheilu ei ole jättänyt minua.

Kuvia urheiluvuosien varrelta löydät kotisivuiltani.

Hmm... ei tästä nyt niin lyhyt kertomus tullutkaan...

Aamujäällä

Sain aikaiseksi käydä tänään aamujäällä. Edellisestä kerrasta taitaa olla pari kolme vuotta ja silloinkin menin paikalle pitämään luistelukoulua. Viikonlopun sääennusteiden mukaan tänään oli paras luistelusää. Ongelmana ainoastaan "haastavat" jäävuoroajankohdat: aamulla 8-10 ja illalla 20.30-22.00. Katsoin paremmaksi vaihtoehdoksi herätä aamulla aikaiseen kuin mahdollisesti menettää yöunet liian myöhään illalla liikkumisen takia. Ja muutenkin, onhan se nyt kiva lauantai-iltana ottaa vain rennosti.

Olin nyt luistimilla toista kertaa tällä kaudella. Siihen nähden luistin kulki ihan ok. Tosin edelleen ennen joulua alkaneen flunssan peruina meinasi yskittää aina, kun oli luistellut kulmassa.

Minulla on ikuisuusongelmana se, etten löydä sopivaa peesiä. Pitäisi olla joku säännöllinen treenikaveri, jotta voisi olla varma peesistä. Tällä(kin) kertaa luistelin lähinnä itsekseen. Tarjolla olleet peesit luistelivat joko liian lujaa tai liian hitaasti. Kertaalleen menin nopeamman porukan peesiin ja pysyin siinä pari kierrosta, kunnes totesin, että tällä luistelumäärällä tasapaino ei ole siinä kuosissa, että uskaltaisin sinnitellä sen enempää peläten samalla kaatumista. Tarvitaan siis lisää treeniä. Toivottavasti siihen on kevätkaudella paremmat mahdollisuudet. Syksyllä jää tuli kovin myöhään (taisi olla 23.11.) ja sen jälkeen olin parina viikkona ulkomaan työmatkalla ja sen jälkeen kipeänä... Ja noh, myönnettäköön, että olen kyllä myös jonkin verran nirso sään suhteen. Ei huvita mennä luistelemaan -15 asteeseen tai kylmempään saati vesi- tai räntäsateeseen. Joten ajan lisäksi toivon hyviä säitä. :)

Työmatkailua

Laskujeni mukaan kotiuduin viime yönä yhdenneltätoista ulkomaantyömatkaltani vuoden sisään. Ihan jonniin verran on tullut siis reissattua. Matkakohteet sentään ovat olleet tässä Euroopassa, joten mitään pidempiä matkoja ei ole tullut tehtyä. Tosin muutaman päivän kestävät reissut ovat oikeastaan aika rasittavia.

Tällä kertaa matkani suuntautui Englantiin. Ja täytyy kyllä todeta, että euro ja Schengen-alue helpottavat matkustamista kummasti. Kumpaakaan näistä ei ole Englannissa, joten pitää suoriutui passintarkastuksista mennen tullen ja muistaa vaihtaa rahaa. Rahan vaihtaminen on tärkeää, koska saarivaltiossa ei aina pysty kortilla maksamaan (esimerkiksi taksimatkaa). Tähän käteisen pyörittelyyn olen kyllä törmännyt muuallakin, mutta euro helpottaa elämää.

Niin ja Englannissahan liikennekin kulkee väärää puolta. Tämä ja sääennuste (lähellä nollaa) sai minut pitäytymään auton vuokraamisesta.

Passintarkastuksesta ei ollut jonottamista suurempaa hidastetta matkan varrella, mutta sen sijaan paluumatkalla päänvaivaa aiheutti vaihtokenttä Arlandan järjestely. Passintarkastuksen jälkeen olisi pitänyt siirtyä uudelle portille, mutta vastassa oli lukittu ovi. Oven vieressä olevaa nappia painamalla ei suinkaan heti saanut ketään paikalle, vaan oven taakse ehti muodostua rypäs vaihtolennoille pyrkiviä ennen kuin oven tuli joku avamaan. Eikä siinä vielä kaikki: piti selviytyä nopeasti uudesta turvatarkastuksesta. (Ja samassa jouduin luopumaan vesipullostani) Aikamoinen ryysis siitä tuli, kun kaikilla oli lyhyt vaihtoaika ja kiire. Lopulta sitä ehti ihan hyvin uudelle portille ennen kuin boarding oli edes käynnissä.

Kohteesta riippumaton vaiva matkassa oli torstain vastaisena yönä alkanut nuha. Paluumatkalla korvat sattuivat ja menivät lukkoon laskeutumisien yhteydessä. Harmillista, että ei ollut suoraa lentoa, joten jouduin kärsimään laskeutumisesta kahdesti. No, hengissä ollaan ja parannellaan räkätaudiksi kääntynyttä tautia.

Autoilija kiipelissä - eli kuinka vaikeaa voikaan olla päästä pois parkkihallista

Parkkeerasin tänään lyhyesti P-Elielissä. Palatessani istuuduin autooni tyytyväisenä, kunnes tajusin, että jotain jäi tekemättä. En ollutkaan vielä maksanut. Kipitin lähimmälle maksuautomaatille, jossa oli pari ulkomaalaista miestä ja kolmas mies jonossa. Ulkomaalaisella oli puhelinlinja auki tukipalveluun. Kuulin, kun hän rikkonaisella englannilla selitti, että auto on kateissa.
- Yes, it looks like I have lost it.

Ajattelin, että tässä voi kestää. Ja niin taisi ajatella se jonossa ollut kolmas mieskin. Hän lähti reippain askelin toisaalle ja päätin seurata häntä, koska arvelin, että hän siirtyy toiselle maksuautomaatille. Olin oikeassa. Menin hänen peräänsä jonottamaan automaatille, mutta pian laite alkoi piipata ja mies kääntyi minuun päin:
- Tämä ei toimi. Se söi mun kortin... siis ei luottokorttia, mutta tuon parkkikortin.
- Voi ei... missähän täällä on lisää näitä...(automaatteja)?
- En tiedä, mutta mä en pääse ulos täältä, parahti miesparka. Automaatin näytöllä näkyi "Toiminto ei käytössä", kun mies painoi puhelinlinjan hälytysnappia.

Katsoin parhaaksi lähteä paikalta etsimään kolmatta automaattia. Löysinkin sellaisen suht helposti, ja se myös toimi. Joten itsellä ei ollut sen kummempia vaikeuksia ulospääsyn kanssa.

Ei sikäli, olenpa minäkin kokenut eri parkkihallin kanssa vähän vastaavaa. Siellä automaatti huoli vain käteistä, mutta mikään syöttämistäni seteleistä ei sille kelvannut eikä minulla ollut kolikoita. Soitin tukeen ja sieltä hälytettiin päivystäjä paikalle. Päivystäjää odotellessa tajusin käydä lähikahvilassa vaihtamassa seteleitä kolikoiksi, ja ehdin lopulta Arabiasta Ruoholahteen asti ennen kuin päivystäjä soitti: "Sinäkö olet se, joka on jumissa parkkihallissa?"

Niin ja eräällä toisella kerralla erään toisen parkkihallin ovi ei auennut, vaikka puomi toimi. Ja samaisen hallin portti on kerran sisäänajaessa herjannut: "Väärä läsnäolo". Joten sattuuhan noita. Kertaakaan en kuitenkaan ole hävittänyt autoani niin pahasti mihinkään halliin, että olisi pitänyt todeta: "Yes, I think I have lost it."

Ikäkriisiä - pitkästä aikaa

Olen kärsinyt jonkinasteista ikäkriisiä jo noin 26-27-vuotiaasta lähtien. Hetkeen en ole siitä tänne kirjoittanut, mutta nyt on taas aihetta. Nimittäin järkytyin eilen katsoessani linnanjuhlia. Siinä muiden muassa selostajat kertoivat sisään saapuneen vuoden veteraaniuhreilijan Kirsi Koron. Veteraaniurheilijan. Voi hyvän tähden, vastahan me oltiin junioreita ja viskottiin kiekkoa ja moukaria samoissa kisoissa! Okei, olen Kirsiä muutaman vuoden nuorempi, mutta silti... veteraaneja tässä sitten jo ollaan.

Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että tänään minuun oltiin yhteydessä Suomen Veteraaniurheiluliitosta (aivan muusta asiasta tosin), ja toivotettiin samassa yhteydessä tervetulleeksi veteraanien SM-kisoihin.

Vanha, mikä vanha. Ei kai tässä auta kuin nöyrtyä kohtaloonsa. :D

"Hyväksytty"

Eilen siis vihdoin oli vuorossa Vaccaj-suoritus. Yritin olla suuremmin jännittämättä, mutta epäonnistuin siinä surkeasti. Jännitystä ei ainakaan helpottanut se, että sain arvalla ehkä vaikeimman mahdollisen laulettavan, sen viimeisen lisäksi. Nimittäin 9b:n. Tuolla Sibelius-Akatemian sivuilla sitä kuvataan mm. näin:

"Tässä harjoituksessa laajennetaan taitoja jälkiheleellä. Harjoituksen melodiasta voitaneen olla Paton’n kanssa samaa mieltä: se on ”tavattoman yksinkertainen” ja siksi koristelun tarpeessa. Näin päästään käsiksi pikkunuotteihin. Kahden nuotin koristelu tehdään samoin kuin edellisessäkin harjoituksessa eli kolmaskymmeneskahdesosina. Kolmen nuotin jälkihele ajatellaan puolestaan neljän kolmaskymmeneskahdesosan loppuosana, jolloin ensimmäisen ääni on sidottuna päänuotin kahdeksasosaan."

Minulta kysyttiin, haluanko laulaa ensin viimeisen (pakollisen) ja sen jälkeen arvotun vai toisinpäin. Pyysin, että arvotaan ensin ja päätän sen perusteella. Toiveilin tietysti jotain helppoa, jolla olisi voinut lämmitellä ennen pakollista. Noh, kun sieltä sitten tuli tuo 9b, niin päätin laulaa viimeisen ensin.

Vaikka periaatteessa olin aika rauhallinen, laulaminen ei sujunut kovin hyvin. Ääni jäi kireäksi, ilmeisesti liian pinnalliseksi jääneen hengityksen takia. Jotenkin tämä olo kulminoitui tenutoon 9b:ssä juuri ennen kuin ylläkuvattu koristelu alkaa. Sain kuitenkin pidettyä ajatuksen sen verran kasassa, että keskityin laulamaan kuviot.

Sain yllättävänkin lempää palautetta, kun kuviot osuivat kohdilleen. Kritiikkiä tuli lähinnä rytmin elämisestä (hidastusta, kun on vaikeampi kohta jne.) ja joistakin kestoista, jotka eivät menneet aivan kirjoitetun mukaan.

Joka tapauksessa tämä osuus on nyt hyväksytysti suoritettu ja seuraavaksi voi keskittyä varsinaiseen tutkintoon valmistautumiseen.

Vaccajta, Vaccajta, vaan....

Olen ilmoittautunut suorittamaan D-tutkintoon kuuluvaa Vaccaj-suoritusta ensi perjantaiksi. Kiireisen arjen vuoksi mahdollisuuksia treenata pianon ääressä on rajallisesti, joten olen ottanut muut keinot käyttöön. Olen kuunnellut Vaccajta läpi leipoessani ja laulanut mukana, kuunnellut niitä läpi ajellessani Helsingin iltapäiväruuhkassa ja joskus aamuisinkin, kuunnellut ja laulanut läpi nuotit kourassa hotellihuoneessa, kuunnellut läpi nuotit nenän edessä lentokoneessa....

Sama meno jatkuu ensi viikollakin, koska vuorossa on jälleen työreissu alkuviikosta, juuri ennen  itse suoritusta. Onneksi torstaille saatiin sovitettua vielä yksi harjoitus pianistin ja opettajan kanssa. Pitää lisäksi toivoa, että pysyy terveenä, vaikka reissaa ja kotonakin olisi tarjolla kaktuksen siemeniä kurkkuun. Kotona minulle on myös todettu, että "hyvä, että pääset noista pian eroon." Toivottavasti pääsenkin eli olen terve ja suorituskykyinen perjantaina!

Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että kyse on näistä.

Totuttelua tulisuuteen

Perinteisesti en ole erityinen tulisen ruuan ystävä. Viime aikoina on kuitenkin tullut vastaan tilanteita, jolloin olen päätynyt totuttelemaan tuliseen ruokaan.

Ensin intialainen kollegani kutsui meidät luokseen lounaalle. Lupasi varoa tekemästä ruuasta kovin spicya, kun kerroin, että en tulisesta niin kovin pidä. Noh, kävi kuitenkin niin, että tarjolla ollut perunacurry oli niin tulista, että kasvoni punertuivat ja hikeä pukkasi pintaan. Ei auttanut, että ruokaan lisäsi sitruunaa. Muut tarjolla olleet olivat sen verran vähän tulisia, että sain syödyksi. Kuulemma perunacurryssakin oli noin 20 % siitä maustemäärästä, mitä normaalisti, eikä ollenkaan chiliä...

Toinen episodi tapahtui töissä, kun eräs toinen intialainen kollega tarjosi jotain intialaista snackiä. "It's not very spicy", minulle kerrottiin. Nooh, sen verran spicy se oli, että jäi puoliksi syömättä.

Tänään sitten puolestaan onnistuin itse vahingossa tekemään vähän turhan tulista ruokaa. Laitoin maltilliset alle puoli teelusikallista kotoa löytyvää chilijauhetta (50 % chipotlea - 50 % habaneroa) isoon annokseen kana-cashew-ananaskastiketta. Mutta se riitti tekemään ruuasta niin tulista, että suuta poltteli vielä maitopitoisen jälkiruuan syömisenkin jälkeen. Kuulemma ruoka oli hyvää... itse totesin, että sitä chiliä olisi voinut laittaa vieläkin vähemmän. Ehkä sitä toisaalta näin pikku hiljaa tottuu.... tai sitten ei.

Talvi yllätti tämänkin autoilijan

Tällä kertaa talvi pääsi yllättämään niin sanotusti housut kintuissa. Aamulla satoi lunta, mutta huomasin sen niin myöhään, että pikainen vilkaisu Reittioppaaseen paljasti, etten ehtisi kahdeksalta alkavaan palaveriin enää julkisilla. Ei auttanut muuta kuin urheilla autolla töihin.

Ajelin varovasti ja vasta loppumatkasta paikoitellen tuntui siltä, että auto vähän luistelee. Pääsin onneksi turvallisesti perille ja iltapäivällä tien pinta olikin jo kuiva.

Ja niin, on minulla jonniinmoinen selityskin siihen, miksi näin pääsi käymään. Palasin nimittäin viime yönä työmatkalta Saksasta. Auto oli matkan ajan kentällä parkissa, joten en voinut myöskään pyytää, että renkaani olisi vaihdettu matkan aikana...

Unelmakodin aakkoset

Hetkeen ei olekaan tullut osallistuttua mihinkään meemiin, mutta päätin tarttua haasteeseen, kun löysin Unelmakodin aakkoset Elisan blogista. Haasteen ideana on luetella unelmakodin aakkoset. Monet asiat ovat kodissamme ja kohdallaan, mutta jotakin aisioita vielä puuttuukin... ja ne toivottavasti järjestyvät ajan myötä. Siispä asiaan eli aakkosiin.

A - Autotalli tai -katos. Helpottaisi autolla liikkeelle lähtemistä erityisesti talvisin. Tämä talostamme vielä uupuu, mutta olemme suunnitelleet autokatoksen rakentamista jossain vaiheessa.

B - Boileri. Talossa on hyvä olla toimiva lämminvesiboileri. Meilläkin on vihdoin sellainen, kun saimme jokin aika sitten putkimiehen paikalle kytkemään uuden laitteen vanhan tilalle. Ja, a vot, kyllä nyt tulee kuumaa vettä ja veden painekin parani, puhumattakaan siitä, että tiskikonekin pesee nyt paremmin.

C - Coffee. Talossa pitää olla tarjolla hyvää kahvia. Suodatinkahvi ja espresso, molempia on hyvä olla saatavilla.

D – Divaani. Sohvassa sopii olla divaani. Mahtuu kaksi makuulle samaan aikaan. Saimme sohvamme reilu viikko sitten. Sen sisään saaminen oli oma urakkansa. Kuljetusfirma antoi periksi ja homma jäi meille. Vaati paljon lihasvoimaa ja oveluutta ennen kuin sohva oli paikallaan.

E - Eteinen. Tottahan joki talossa on jonkinlainen eteinen, mutta mielestäni eteisessä pitää olla riittävästi tilaa ulkovaatteille ja kengille ja sille, että tilassa useampi kuin yksi henkilö kerrallaan.

F – F-kustannuksen Toivelaulukirjakokoelma. Sellainen löytyy meiltä ja on monesti tarpeen, kun tarvitsee nuotteja tai haluaa muuten vain laulella jotain laulua.

G- Grilli. Kesäisin (ja miksei talvellakin) on kiva grillailla. Meille grilli ilmestyi ennen kuin olimme edes muuttaneet. Tästä lienee pääteltävissä, että taloutemme toinen henkilö on vielä innostuneempi grillailusta kuin minä.

H - Harjakatto. Harjakatto on kiva asia. Erityisesti siitä syystä, että se ei kerää lumia (ja ongelmia) samaan tapaan kuin tasakatto. Meillä harja on kohtuullisen jyrkkä ja korkealla. Hieman pelotti, kun Samuli kävi putsaamassa rännejä (siitä huolimatta, että hänellä oli asianmukaiset varusteet eli valjaat).

I – Iso parveke. Tilava parveke toimii moneen tarkoitukseen erityisesti kesäisin... ruokalutilana, tuuletuspaikkana, oleskelutilana.

J - Jäätelöä pakastimessa. Toisinaan iskee vastustamaton jäätelön mieliteko. Silloin on tärkeää, että pakastin on jäätelön suhteen hyvin varusteltu.

K - Keittiö. Keittiö on kodin sydän. Siellä pitää olla tilaa laittaa ruokaa yhdessä. Tämä toteutuu meillä. Tosin kaappitilaa saisi olla vähän enemmän.

L - Luonto. On mukavaa, että koti on luonnon helmassa. Alla näkymä keittiömme ikkunasta.

M - Musiikki. Talo saa olla täynnä musiikkia. Sen takaavat niin soittimet kuin kunnolliseen äänentoistoon kiinnitetyt äänilähteet.

N - Nurmikko. On mukavaa, että pihalla on nurmikkoa. Mutta ei liiaksi, jotta ruohonleikkuuseen ei kyllästy.

O - Omenapuu. Haluaisin pihalle omenapuun tai pari. Ehkä ensi kesänä?

P - Piha. Ylipäätään on kiva, että on pihaa. Monessa talossa, jota kävimme katsomassa, kun kotia etsimme, tontti oli niin pieni, ettei pihaa ollut juuri nimeksikään.

Q - Q. Olisi hienoa, jos kodista löytyisi Q. Tosin aikamoisen näppärä siippanikin on. :)

R - Rauha. Kotiin kuuluu se, että on omaa rauhaa. Niin ulkona kuin sisällä. Sisällä rauha ulkopuolisilta, mutta myös välillä talon muista asukeista. Tilaa siis pitää olla.

S- Sauna. Sauna on yksi tärkeä rentoutumispaikka ja sen olemassaolo on ehdoton vaatimus omakotitalolle.

T - Työhuone. On hyvä, että talosta löytyy rauhallinen työhuone, jossa voi välillä tehdä etätöitä ja toisaalta harjoitella esim. musiikkiläksyjä.

U - Ulkovarasto. Varastotilaa ei ole koskaan liikaa ja ulkovarasto on näppärä lisä.

V - Vaatehuone. Talossamme on ihanan iso vaatehuone! Ei tarvitse pähkäillä pienten kaappien varassa.

W – Wanhat kalusteet. Vaikka en ole erityisemmin antiikin perään, on mukava, että on muutama vanhempi huonekalu joukossa.

X – Xylitol-purkka. Tällaiselle karkkihiirelle pitää löytyä myös happohyökkäyksen torjujaa aina kaapista.

Y - Yläkerta. Mielestäni on kiva, että talo on useammassa kerroksessa.

Z – ZZZ. Kotona pitää pystyä nukkumaan hyvin ja makoisasti.

Å - Åma... oma koti kullan kallis.

Ä – Älykäs koti. Jossain vaiheessa kotiin olisi kiva saada lisää älyä... valo- ja lukitusautomatiikkaa, anturointia, ehkä saunan etälämmitystä...

Ö – Öinen pihavalo. On kiva, että pihalla on valo, kun saapuu myöhään kotiin. Hämärätunnistin tai lähestymistunnistin toimii. Tällä hetkellä meillä on käytössä hämärätunnistin.

En haasta ketään erikseen, mutta meemin saa vapaasti napata käyttöönsä.

Autoilu ei ole aina auvoista

Tänään sekä aamulla että iltapäivällä sain jälleen tuta, että ylistämäni yksityisautoilu ei aina ole auvoista. Aamulla matka töihin oli ruuhkainen, ja tööttiä pääsivät käyttämään niin kanssautoilijat kuin minä itse. Itse tööttäsin autolle, joka melkein vaihtoi kaistaa kylkeeni kehällä. Yksi keskisormikin vilahti, kun tietyön aiheuttamassa risteysruuhkassa joku autoilija tunki ilmeisesti sellaiseen väliin, johon toisen autoilijan mielestä ei olisi pitänyt. Lisäksi joku taisi tööttäillä, kun vihreillä nuolivaloilla jono ei liikkunut. Mutta syykin oli selvä: edessä oli bussi, joka ajaa kääntyvien kaistalta suoraan (suoraan ajaminen sallittu vain busseille).

Iltapäivällä meno oli tyssätä ennen kuin oli kunnolla alkanut. Nimittäin parkkihallin ovi ei auennut. Tulin viidenneksi autoksi jonoon ja perääni kertyi vain lisää autoja. Kuulemma vastaava ongelma oli ollut perjantaina ja ratkaisuun oli mennyt useampi tunti. Ehdin jo miettiä joko ratikkaan hyppäämistä tai takstin tilaamista, kun piti päästä kuudeksi Ruoholahteen. Ratikalla olisin jo varmaan myöhästynyt. Lopulta ongelma ratkesi ja liikenne rullasi suuremmitta ruuhkitta... mutta eväät jäivät ostamati, joten illasta tuli melko pitkä, kun ei ollut syönyt juuri mitään välipalaa. Pianotunti ja teoriatunti, ja kahdeksan jälkeen kotimatka.

Myönnetään siis: ei se auto kaikkea liikkumiseen liittyvää ratkaise.

Suunnistusta ja laulua

Tähän viikonloppuun on mahtunut niin suunnistusta kuin lauluakin. Etukäteen vähän mietitytti, onko järkevää lähteä seuran jotoskisaan konserttia edeltävänä päivänä. Päätin kuitenkin kokeilla.

Jotosmetsässä vierähti aikaa noin kolme tuntia. Matkaa oli (teoriassa) 9,5 kilometriä. Otin aika rauhakseen, koska halusin minimoida pummailuriskin ja toisekseen mahdolliset rasituskurkkuoireet. Tosin täytyy kyllä myöntää, että matkan varrella huomasin, ettei juoksukuntokaan ole tällä hetkellä kehuttava. Rastit löytyivätkin ihan mukavasti muutamaa perhosen keskusrastia lukuun ottamatta. On se vaan niin jännä, kun rasti, jolla käy kolmesti, voi olla kolme kertaa hankala löytää. Joka kerta lähestymissuunta on hieman eri.

Metsässä oli todella märkää. Suot olivat yhtä lätäkköä ja polskahduksia vain kuului, kun suunnistajat pulahtivat suolle juoksemaan. Minä kastuin lisäksi Gatoradesta. Kävi nimittäin niin, että pari vuotta käyttämättä ollut juomasäiliö oli päättänyt ruveta vuotamaan. Huomasin tämän ja lähdössä, mutta en malttanut jättää ottamatta reppua mukaan, koska tiesin viettäväni metsässä hyvän tovin. Niinpä olin selästä ja housuistani märkä sen lisäksi, että kengät, sukat ja sääret kastuivat soilla kahlatessa. Onneksi ei satanut. Ja onneksi juomaa riitti juotavaksikin.

Oli jälleen mukava samoilla metsässä vähän pidempi lenkki. Kotiin päästyä oli vähän rasitusyskää, mutta onneksi hellitti sunnununtaiksi.

Aamulla ääni ei ollut lainkaan auki, mutta kyllä se siitä pikku hiljaa virkosi. Minä ja muutamia muita opettajani Hanna-Leena Haapamäen oppilaita esiintyi tänään Sinebrychoffin taidemuseossa. Ennen konserttia oli mahdollista kokeilla salin akustiikkaa pianistin kanssa. Kokeilin kaikkia kolmea laulua, jotka esitin ja tein kahdessa sellaisen virheen, jota en ollut aiemmin tehnyt. Jännityshän se siitä vain kasvoi... Onneksi sain koottua itseni ennen esiintymistä ja h-hetkellä melkein kaikki sujui. Joitakin pieniä kömmähdyksiä kyllä tuli. Granadoksen El majo timido, Schumannin Seit ich ihn gesehen ja Vivaldin Se parto, se resto, saivat esittäjälleen hien pintaan. Se kuulunee asiaan. Jälleen kokemusta rikkaampana voi jatkaa treenailua.

Sain opetuksen...

Viikko sitten kävi jotain sellaista, mitä en soisi tapahtuvan: kolhin autoni Jalon. Olin ajamassa parkkihallista ulos, kun 90 asteen mutkassa väistin edessä ollutta sadevesikaivon ympärillä ollutta työmaata. En huomannut palopostikaappia, joka oli oikealla. En ennen kuin olin jo kääntänyt autoni siten, että kaapin kulma oli naarmuttanut auton oven ja painunut lopulta läpi oven pellistä. Järkytyin, mutta ei siinä tilanteessa voinut asialle enää oikein mitään. Suurin ongelma siinä vaiheessa oli se, että oven kahva oli saanut myös osumaa eikä ovi pysynyt kiinni. Ajelin kotiin siten, että ovi oli köytettynä lämmitysjohdolla kiinni. Samuli sai kotona sitten oven kikkailtua oikeasti lukkoon.

Harmitti suunnattomasti.

Sain auton korikorjaamolle tiistaina. Uhkakuvana oli, että korjaaminen kestää viikon. Onneksi kuitenkin työ oli valmis perjantaina, ja Jalo on taas entisensä.

Työviikon kuljin osittain Samulin kyydissä, osittain julkisilla. Lisäksi pidin yhden etäpäivän. Viikko muistutti taas, miksi auto on niin tarpeellinen. Esimerkiksi, kun maanantaina pääsin konservatoriolta kello 20 musiikin teoriatunnin jälkeen, olin kotona vasta lähes puolitoista tuntia myöhemmin. Samoin tiistaina ehdin kotiin melko myöhään, kun lähdin konservatoriolta kello 19. Aikamoisen pitkiä päiviä siis, kun konservatoriolle menin suoraan töistä. Yksinään työmatka kestää julkisilla noin tunnin ja 15-20 minuuttia julkisilla, kun se omalla autolla hujahtaa 30-40 minuutissa. Olin jo kahdessa päivässä melkoisen kypsynyt julksilla kulkemiseen.

Sain siis opetuksen varovaisuuteen auton kanssa, mikäli mielin sillä kulkea. Ja toisekseen opetuksen siitä, että kaskovakuutus on iloinen asia.

Ja nimi oli...

Olen itse jo jotakuinkin tottunut uuteen sukunimeeni, mutta kaikki ilmeisesti eivät. Sattuipa seuran suunnituskilpailuissa:

- 17.32 Suvi Sorvakko, sanoi lähdön valmistelija.
- Mm, joo, nyökkäsin.

Lähdön valmistelija katsoi jonkin aikaa ympärilleen ja omaa listaansa.
- Onko Suvi Sorvakko sama kuin Suvi Vuorinen?
- On, hymyilin.
- Jaa, koskas se on vaihtunut?
- Vuosi sitten kesällä.
- Jaa, jaa... aloin kattoa, että eihän tässä listalla ole Vuorista ollenkaan.... Niin sä voitit sen sudokun (seuran lehdestä) ja aattelin, että joku uus seuran jäsen...

***

Maalissa tulospalvelua oli hoitamassa hyvä ystäväni. Laitoin emit-kortin lukijaan ja ystäväni alkoi näpytellä koneelle nimeäni. Sattumalta huomasin, että nyt taitaa mennä väärin...
- Kirjoititko mun vanhan nimen?
- Mistä tiesit...? ystäväni kysyi hölmistyneenä.
- Näin, kun näpyttelit, naureskelin.

Ei taaskaan puhdasta suoritusta

Tänään kisat jatkuivat. Eikä ole kehumista suorituksessa nytkään. Kolmannella rastilla minut sai kiinni kaksi minuuttia jälkeeni lähtenyt suunnistaja ja siitä sisuuntuneena ajattelin, että pitää vähän pistää pökköä pesään. Tästä kuitenkin seurasi se, että lähdin aivan väärään suutaan, harhailin aikani ja lopulta palasin kolmoselle ja otin vauhtia uudelleen. Se siitä sitten taas. Aikaa hukkui yli 10 minuuttia ihan turhaan. Tämän jälkeen ei haitannut, että jälleen pari kertaa kysyttiin, missä ollaan. Tiesin, että suoritusta ei voi varsinaisesti enää pelastaa. Tulin viidenneksi ja kokonaiskisassa neljänneksi. Eroa kärkeen oli ihan liikaa.

Ehkä sitä vielä jonain päivänä oppii. Tärkeintä olisi pystyä pitämään ajatukset omassa suorituksessa.

Itkumuurilla

- OK... eikun... sulla on jokin ongelma kolmosrastilla.
- Ai...
- Mee tohon telttaan oikealle.

Tein työtä käskettyä ja marssin elämäni ensimmäistä kertaa itkumuurille. Olen kyllä kertaalleen jopa hoitanut itkumuuria, mutta itse en ole ollut asiakkaana aiemmin. Olin jokseenin hämmentynyt tilanteesta, koska tiesin käyneeni kolmosrastilla. Ajattelin, että onhan se kai mahdollista, että vieressä on ollut jokin muu rasti, jonka olen epähuomiossa leimannut. Mietin, pääsisikö tutkailemaan tarkistusliuskan piikkikuvioita. Mietin sitäkin, viitsinkö tulla toisena päivänä suunnistamaan, jos tulee hylky.

Itkumuurilla oli edelläni saman sarjan suunnistaja; hänelläkin häikkää kolmosessa. Hyvin pian selvisikin, että virhe oli ratatiedostossa. Toisin sanoen ratatiedostossa oli sarjamme kolmosrastilla eri koodi kuin metsässä. Väärä hälytys siis.

***

Suunnistus kulki alkuun hyvin, mutta jo nelosrastille mennessä alkoi hapuilu. Tilannetta ei auttanut, että perästäni tuli saman sarjan suunnistaja, joka alkoi huudella perääni. Tiedättehän, kuinka vihaan suunnistusmetsässä puhumista?
- Hei, löysiksä sen seuraavan jo?
En vastannut, vaan yritin jatkaa matkaa.
- Löysikkö jo sen seuraavan?
Ole nyt hiljaa, ajattelin.
- En, puuskahdan.
- Mä luulen, että meidän pitäis olka vähän alempana... mikäs tie tuo on. Katotaas nyt, missä me ollaan. Oisko tää toi edellinen jyrkänne...? Oisko?
Lopeta jo! ärähdän mielessäni.
- Mä luulen, että ollaan liian pitkällä.

Jäin pyörimään paikalleni, mutta lopulta totesin, että tämä kanssakilpailija oli kuitenkin oikeassa ja lähdin siihen suuntaan, mihin hän oli matkaa jatkanut. Ja rasti löytyi.

Seuraava rastiväli meni aivan mönkään. Päädyin aika pahasti rastista ohi ja jouduin juoksemaan takaisin. Se siitä kisasta sitten. Ei auttanut, vaikka seuraavat rastit löytyivät taas ihan ok ja jaksoin juostakin.

Olin kisan neljäs, mutta eroa kolmanteen oli seitsemisen minuuttia. Toki jälkeeni jäi kolme suunnistajaa + kaksi hylättyä, joten siihen nähden ei nyt valtavan huonosti mennyt. Huomenna jatkuu. Uskaltanen huomennakin pyöräillä paikan päälle, vaikka aiemmin olenkin manaillut, että pyöräily+suunnistus ei ole minulle sopiva yhdistelmä.

Uusia haasteita

Syksyisin on kai kovin tavallista aloittaa uusi harrastus. Minäkin kuulun tavallaan näihin aloittajiin tänä vuonna. Aloitin tällä viikolla pianon sivuaineen konservatoriolla. Laulajille tämä on pakollinen sivuaine, jos mielii saada musiikkiopiston päättötodistuksen. Maanantainen tunti ei toki ollut elämäni ensimmäinen. Edellisestä ehti kuitenkin vierähtää noin 18 vuotta. Silloin heitin pianonsoiton osalta hanskat tiskiin ja keskityin urheilemaan. Monesti olen sitä kyllä harmitellut. (Toki siitä harmittelusta oli kerran hyötyäkin, kun työnhakuun liittyvässä psykologisessa testissä oli helppo vastata, mikä asia elämässäni on jäänyt harmittamaan...)

Jännitin maanantain tuntia. En oikein tiennyt, mitä odottaa. Prima vistana pääsin sitten soittamaan jotain helpohkoa kappaletta ja sain kuin sainkin rämmittyä sen jotenkin läpi. Nyt on kotiläksynä tämä primavistattu ja yksi toinen kappale.

Toinen uusi juttu on musiikin perusteet 7 -kurssi. Musiikin harrastajat tuntevat sen paremmin kenraalibassona tai harmoniaoppina. Olin alun perin ajatellut, että menen vaihtoehtoiselle kurssille musiikin perusteet 8, joka olisi ollut yleistä musiikkitietoa. Ajattelin, että päästäisin itseni vähän helpommalla. Tätä kurssia ei kuitenkaan järjestetä joka vuosi. Kun kävin edeltävän musiikkitiedon kurssin (musiikin perusteet 4), silloin puhuttiin, että mupe 8 järjestetään joka toinen vuosi. Olin laskelmoinut, että tämä vuosi olisi sopivasti se joka toinen. Mutta laskelmointi ei auta, kun lukujärjestyksestä ei kurssia tälle vuodelle löydy. Tartuin siis haasteeseen ja ilmoittauduin mupe 7 -kurssille, josta lähipiirini on kertonut aivan riittävästi kauhukertomuksia. Pianotunnit toivottavasti tukevat hyvin kurssin suorittamista, johon kuuluu kirjoittamisen lisäksi soittamista.

Nämä asiat ja työkiireet saivat miettimään, miten mahdan syksyn jaksaa. Mietinnän lopputuloksena tein uhrauksen: jättäydyin pois kuorosta syksyn ajaksi. Päätös oli vaikea, mutta pidän sitä jaksamiseni kannalta oikeana. En halua ajaa itseäni aivan piippuun.

Hidas oppimaan vai vain taipumus rääkätä itseään?

Olen monien asioiden suhteen kohtuullisen nopea oppimaan. Mutta liikuntasuoritusten osalta ilmeisesti en. Tästä todisteena olen nyt kaksi viikkoa toistanut liikuntasuorituksia, jotka todistetusti vievät mehut. Toisaalta sittenpä tietää tehneensä jotain.

Ensinnäkin, hain pyöräni vanhalta asunnolta pari viikkoa sitten ja poljin kesän ensimmäiset kilometrit - kaikki viisi. Seuraavana päivänä sain päähäni pyöräillä suunnistamaan. Matkaa suunnistuspaikalle oli 10 kilometriä. "Eihän se oo pahakaan ja ennenkin olen pyöräillyt suunnistamaan". No, silloin ennen pohjalla oli vähän enemmän pyöräilykilometreja, kun lähdin pyörällä suunnistamaan. Kun pääsin Espoorasti-paikalle, en ollut lopen uupunut. Silti metsässä meno tuntui sumussa harhailulta. Luovutin yrittämisen jo aika alkuvaiheessa ja pysähtelin syömään mustikkaa. Oli niin kova janokin. Ehkä nestetankkaus oli epäonnistunut. Vietin metsässä reilun tunnin 3,5 kilometerin radalla. Ja sitten oli vielä poljettava kotiin. Olin melkoisen puhki päästyäni perille.

Tästä yhtään viisastumatta toistin tempun viime viikolla eli viikko ensimmäisen yrityksen jälkeen. Myönnettäköön, että tällä kertaa pyöräilymatka oli huomattavasti lyhyempi - vain 3,5 kilometria suuntaansa. Olin kuitenkin varmuuden vuoksi ajatellut ottaa C-radan (3-4 km), mutta koska C-radan kartat olivat loppu, otinkin B-radan, eli noin 5 km radan. Edellisen päivän jumpasta kipeytyneillä jaloilla taivalsin reitin läpi noin 1,5 tunnissa (mustikoille piti nytkin tehdä makutesti) ja poljin vielä kotiin. Tällä kertaa kokemus ei tuntunut yhtä uuvuttavalta kuin viikkoa aikaisempi. Ehkä tähän voisi tottua? Ajattelin vilkaista, kuinka pitkä pyöräilymatka olisi huomiseen Firmaliigaan... todennäköisesti olen tällä kertaa kuitenkin porvari ja ajan autolla paikalle ja takaisin.

Toinen liikuntasuoritus, josta en ottanut oppia oli SatsEnergy-tunti, jolla kävin viikko sitten maanantaina ensimmäistä kertaa ja tänään samalla tunnilla uudestaan. Tunti oli hämäävä. Aluksi tuntui, ettei siitä saa mitään irti. Suunnilleen puolivälissä kuitenkin tehtiin askelkyykkyhyppyjä ja muita jalkalihasliikkeitä, joita tein vähintään luistelukulmaan asti. Sen jälkeen en saanut koko lopputunnin aikana sykettä tasaantumaan ja olin aivan kuollut. Ja seuraavat kaksi, kolme päivää lihakset ympäri kroppaa olivat kipeät. Viikossa ehtii palautua ja niinpä menin tänään ko. tunnille uudestaan. Ohjaaja sanoi johonkin väliin: "tää on sun palautus, tehdään vähän jalkojen lihaskuntoa". Niinpä niin. Lähes sama kaava toistui kuin viime viikolla, tosin paikoitellen osasin vähän säästellä paukkuja enkä ajanut itseäni ihan yhtä puhki kuin viikko sitten. Nähtäväksi jää, kuinka kipeät lihakset minulla on huomenna...

Makupaloja matkalta Tukholmaan

Sain pari viikkoa sitten kutsun 30-vuotissyntymäpäiville Tumbaan Tukholman lähelle perjantaiksi 27.7. Ehdotin Samulille, että menisimme sinne pienkoneella. Samuli innostui ja varasi koneen. Jännitimme loppuun asti, tuleeko päiväksi sopivaa säätä. Ja tulihan se. Aivan mainio poutapäivä koko matkan Suomesta Ruotsiin. Perillä ehdimme olla vain puolitoista tuntia, kun Bromman lentokentältä matka Tumbaan kesti vähän reilun tunnin. Menomatka lentäen Malmilta Brommaan kesti 2 h 20 min, paluu 2 h 2 min, kun oli vähän myötäistä. Malmin lentokentälle piti ehtiä takaisin ennen kello 22.00. Laskeuduimme kohta 21.45 jälkeen. Samulille tämä oli ensimmäinen ulkomaan lento.

Tässä joitakin makupaloja ja maamerkkejä matkan varrelta.

Yleiskuva alkumatkalta

Turku

Naantali

Maarianhamina

Norrtälje

Bromma

Kuljetus Bromman platalta terminaaliin

Kungsholmenia ja Söderiä. Kuvassa näkyy alue, jolla asuin keväällä 2004.

Tukholman keskustaa

Kungliga Tekniska Högskolan ja Tukholman stadion

Helsinki ilta-auringossa

Ristiin rastiin Romaniaa

Tänä kesänä viimein toteutui matka kälyni kotimaahan Romaniaan. Se oli suunnitteilla jo vuosi sitten, mutta sitten päätimme Samulin kanssa järjestää sellaiset isommat juhlat ja matkasuunnitelma siirtyi. Meitä oli matkassa 6: veljeni ja vaimonsa, minun vanhempani ja me Samulin kanssa. Tämä on kertomus matkasta niin kuin reilu viikko matkan päättymisen jälkeen sen muistan. Päällimmäisenä muistuu mieleen Karpaatit, kuuden tunnin lounas, sadan kilometrin tietyömaa ja yliannos Euphoriaa...

ti 10.-ke 11.7.
Matkasimme Bukarestiin tiistain aikana. Meillä oli hieman epäoptimaaliset lennot (pitkä vaihto Münchenissä), joten matkaan hurahti leijonan osa päivästä. Perillä meitä oltiin vastassa. Kun astuimme ulos lentoasemalta liki 40-asteinen ilmamassa puski vastaan kuin kuivaan saunaan olisi astunut. Meille kerrottiin, että lämpöä olisi 44, mutta todellisempi lukema lieni 38. Lämpimämpää oli kuin missään, missä olen aiemmin ollut.

Ajomatka keskustaan oli vauhdikas. Sen aikana taisin kuulla radiosta Loreenin Euphorian ensimmäistä kertaa. Ajattelin, että onpa kiva, että se soi täälläkin. En tiennyt, että jatkossa kuulen sen autoradiosta useita kertoja päivässä.

Kun saavuimme hotelliin, josta olimme varanneet yöpaikan, meille kerrottiin, että toisessa huoneista ei ilmastointi toimi. Niinpä saimme upgraden toiseen hotelliin, joka oli neljän tähden hotelli, alkuperäisen kolmen tähden hotellin sijaan. Sehän meille sopi.

Söimme illallista ravintolassa ja sen päätteeksi veljeni ja vaimonsa saapuivat paikalle. Olivat päässeet perille autoillen Suomesta Romaniaan.

Keskiviikon yhtenä kohokohtana piti oleman tutustuminen parlamenttitaloon, jonka on aikoinaan rakennuttanut Nicolae Ceaușescu. Kävelimme tukalan kuumassa säässä rakennuksen toiseen päähän, josta piti pääsemän sisään. Rakennuksen koosta kertoo jotain se, että siellä on kuulemma jalkapallokentän kokoisia saleja... joten talon ohikäveleminen ei ole ihan pieni juttu, varsinaan siinä helteessä. Vartija kertoi, että sisäänkäynti olikin toisesta päästä rakennusta. Ei auttanut muu kuin kävellä takaisin - vain toteamaan, että talo olikin kokonaan kiinni eikä turisteilla ollut lainkaan sisäänpääsyä juuri näinä päivinä. Missään tätä ei ollut selkeästi kerrottu eikä tieto ollut näimmä kaikille vartijoillekaan kulkenut.

Parlamenttitalo näkyy bulevardin päässä:

Etanat olivat mieltyneet parlamenttitalon kiviaitaan:

Päivä jatkui lounaan merkeissä. Eikä minkä tahansa lounaan. Veljeni anoppi oli laittanut ruokaa kerrakseen veljeni syntymäpäivän kunniaksi. Lounas kesti kaikkine ruokalajeineen kuusi tuntia! Ja erittäin hyvää oli.


Päivän päätteeksi kävelimme Bukarestin vanhassa kaupungissa.

Muualla kaupungilla näkyi vanhaa ja vähän uudempaa (liekö sosialismin ajoilta) rakentamista sulassa sovussa:

to 12.7.

Torstaina palasimme lentokentälle, josta haimme vuokra-auton. Suuntasimme kohti Curtea de Argeșia. Kehätie, josta olimme kuulleet kaikenlaista pelottelua, ei ollutkaan niin pahasti ruuhkainen ja matka taittui mukavasti. Perillä ihailimme luostarin kirkkoa.

Yövyimme hieman pohjoisempana, josta näkyi jo vilahdus Karpaattien vuorista.

pe 13.7.

Perjantaina ajoimme vuorten yli Sibiuun ja sieltä Paltinișiin yöksi.

Matkalle mahtui patojärvi (ja oikea järvi Lacul Bâlea):

Serpentiiniteitä ja upeita vuorimaisemia:

Ja yksi Draculan linnan raunioksi väitetty kohde, jota ihailimme vain tien tasalta emmekä kiivenneet sen luo:

Lähellä yöpaikkaamme tiellä kävellyt lehmälauma hankaloitti matkan tekoa:

la 14.7. (huom: tällä kertaa 14. päivä ei ollut epäonnen päiväni)

Lauantaina tutuistuimme saksalaisvaikutteita saaneeseen Sibiuun:

Ja ajoimme Sighișoaraan, jossa tutustuimme vanhaan kaupunkiin:

Minä ajoin matkan Sibiusta Sighișoaraan. Harvoin puhisen autolla ajamisen jälkeen niin kiukusta. Koko sadan kilometrin matkalta tie oli täynnä tietyötä. Ilmeisesti Romaniassa korjataan teitä siten, että kaivetaan ensin koko korjattava tie auki ja valmistellaan levennystä kaivamalla kuoppa tien viereen, ja sitten vasta aloitetaan korjaaminen. Tiellä oli jatkuvasti joko liikennevaloin tai ihmisvoimin ohjattuja pätkiä, joissa oli vain yksi kaista käytössä. Lisäksi oli paljon pätkiä, josta oli asfalttikerroksia kaavittu pois, välillä hiekalle asti. Välillä suljettuja kaistanpätkiä piti väistellä ilman ohjausta. Erittäin rasittavaa ajamista, sanon minä.


Yövyimme Nadeșissa matkalle osuneessa majatalossa. Saavuimme tyhjään majataloon melko myöhään, mutta meidän jälkeemme saapuivat lopulta vielä belgialainen, puolalainen ja romanialainen perhe. Majatalon isäntä oli varsin puheliasta sorttia ja taikoi aamupalankin koko porukalle, vaikka ei varmaankaan ollut siihen alunperin varautunut.


su 15.7.

Sunnuntaina kävimme katsomassa terveysvaikutteista heliötermistä järveä Sovatassa ja suolakaivosta Praidissa. Suolakaivoksessa ei ollut opastettua kierrosta, vaan sen sijaan tarjolla oli lasten leikkipaikkoja, kioskeja, ravintola, kappeli ja infotauluja. Harvinaista kyllä infotaulut olivat romanian lisäksi englanniksi ja saksaksi. Turistit olivat kuitenkin pääasiassa romanialaisia kuten joka paikassa muutenkin. Alla kappelin risti.

Päivän ehdottomia kohokohtia olivat kuitenkin Lacul Roșu, jossa on kivettyneitä puita, ja sen lähellä sijaitseva kanjoni Cheile Bicazului, jossa autotie kulkee kallioiden puristuksessa.

Matkalla paikan päälle ei ollut tavatonta, että vuoristotien uloimmasta kaistasta puuttui romahtanut palanen:

 
Yöpaikka löytyi Bicazista.

ma 16.7.
Maanantaina jatkoimme matkaa Neamţin luostarin luo. Samalla seudulla oli paljon muitakin luostareita.

Kaikki nähty ei ollut matkalla kaunista. Reitillemme osui myös esimerkiksi ruma Bacaun kaupunki. Sielläkin oli toki kauniiksi kunnostettuja kirkkoja.

Ajoimme lähelle Slănic-Moldovaa yöksi.


ti 17.7.
Tiistaina vierailimme Slănic-Moldovassa, jossa oli paljon mineraalivesilähteitä. Tiettävästi eri lähteiden vesi auttaisi erilaisiin vaivoihin. Kuvaustekstit olivat vain romaniaksi, joten jäi hieman arvoitukseksi, mihin mikäkin vesi oli hyväksi, kun kaikkea ei viitsinyt kälyllä käännättää. Paikka on selvästi ollut jo pitkään kunnon turistikohde, mistä todisteena rapistunut Complex Turistic (ja lukuisat hotellit ja pensionaatit).

Paikka sijaitsi pikkutien päässä ja tie olisi jatkunut vielä pienempänä, joten päätimme kiertää hieman isommalle tielle. Isompia teitä lukuun ottamatta tämä oli tyypillinen näky (ja jos et arvaa, niin lasteja vetämässä ovat hevoset):

Seuraava suunniteltu kohde oli Sinaia. Emme kuitenkaan menneet suorinta tietä, vaan poikkesimme unkarilaisalueelle Băile Tuşnadiin syömään. Matkalla sinne keskellä peltoaukeaa radiosta alkoi yllättäen kuulua Yle Yksi:

Sieltä soi "Tän kylän ämmät" Matti Tuloiselan tulkitsemana... :D

Sinaiassa majoituimme hotelliin tarkoituksena yöpyä siellä kaksi yötä. Teimme iltakävelylenkin Peleşin linnan puistoon. Linnaan emme enää päässeet, koska se oli mennyt kiinni jo kello 17. Linna on ollut Romanian kuninkaallisten kesähuvila ennen Ceaușescun aikaa.

Minun osaltani tämä jäikin varsinaiseksi viimeiseksi tutustumiskohteeksi. Illalla alkoi nimittäin pahoinvointi...

ke 18.7.
Oksennellun ja ripuloidun yön jälkeen nousi yli 38 asteen kuume. Niinpä vietin päivän hotellihuoneen punkan pohjalla. Toiset kävivät katsomassa Draculan linnaa Branissa ja nousivat köysiradalla korkealle vuorelle. Onni onnettomuudessa, että sairastuin vasta siinä vaiheessa matkaa ja sellaiseen aikaan, jolloin oli tarkoituskin viipyä kaksi yötä samassa paikassa.

to 19.7.
Torstaina suuntasimme hyvissä ajoin kohti Bukarestia. Olimme varanneet aikaa, josko matkalla olisi ollut tietyö- tai ruuhkahidasteita. Matka taittui kuitenkin mukavan nopeaan ja olimme liiankin ajoissa perillä. Kuume oli laskenut ja pystyin jo vähän syömään jotain. Meillä oli jälleen pitkä vaihto, tällä kertaa Frankfurtissa. Jaksoin onneksi lähteä käymään Frankfurtin keskustassa, joten ei tarvinnut koko aikaa viettää lentokentällä. Kotona olimme seuraavan vuorokauden puolella.

***

Voit tutustua summittaiseen reittiimme alla olevan linkin kautta:

Reitti

Matka oli elämys: kauniita maisemia, hyvää ja halpaa ruokaa (6 henkeä saattoi syödä alle 50 eurolla siten, että osa söi useamman kuin yhden ruokalajin), halpaa majoitusta (pensionaattiyöpymiset maksoivat 70-130 leitä/2hh eli 15-29 euroa, hintaan kuului lakanoin varustettu huone, jossa oma kylpyhuone ja tv, useimmiten myös jääkaappi).