Outojen sattumusten päivä

Olimme eilen ripustamassa pyykkejä kuivumaan, kun kuului kauhea pamaus. Hetken ajattelin, että nytkö katolta tippui lunta auton päälle. Pienen selvittelyn jälkeen paljastui, että tuo pelkoni oli turha. Kyseessä oli sen sijaan parvekkeella räjähtänyt kivennäisvesipullo. Pullo oli ollut siellä ainakin uudesta vuodesta lähtien. Toisin sanoen se oli jo kestänyt monet lämpötilanvaihtelut. Mikä sitten lieni, että lopulta päätti räjähtää. Oli miten oli, onneksi parvekkeella ei ollut ihmisiä, koska pullon kuori oli pompannut ainakin metrin ja sisukset olivat jääpaloina pitkin parveketta. Note to self: älä jätä juomia pitkäaikaissäilytykseen parvekkeelle.

Alla olevassa kuvassa näkyy lopputulema. Pullo sijaitsi suunnilleen tuossa, missä etiketti näkyy.

Toinen outo sattumus oli, että sain iltapesuilla seuraa hiirestä! Taidettiin molemmat säikähtää toisiamme. Hiirulainen pyöri aikansa yrittäen ulos ovesta ja oven pielistä. Mietin jo, miten ihmeessä pääsen suihkuhuoneesta pois, jos hiiri on ovensuussa. En millään haluaisi päästää sitä ehdoin tahdoin asuintiloihin. Lopulta se löysi tiensä seinälaudoituksen taakse. Ja arvaatte varmaan, että suihkuhuoneessa on nyt hiirenloukkuvirityksiä... Pitäisiköhän kutsua lisäksi appivanhempien Miisu-kissa kylään?

Kausi ohi

Jälleen on Ogelin jään ylläpito lopetettu. Joka vuosi päätös lopetusajankohdasta tehdään kalenterin perusteella eikä meneillään olevalla säällä ole merkitystä. Minusta tänä vuonna kautta olisi voinut jatkaa pari viikkoa, koska jää saatiin luistelukuntoon vasta marraskuun lopussa eli noin 2-3 viikkoa myöhemmin kuin piti.

Minun osaltani luistelukertojen määrä (pikaluistimilla) jäi aika säälittäväksi tänä talvena. Olisinkohan 5 kertaa käynyt luistelemassa ja sen lisäksi oli luistimitta järjestämässä kolmia kilpailuja Ogelissa. Kovasti oli tarkoitus päästä kevätjäille, mutta talviloman jälkeen olin ensin noin kaksi viikkoa flunssassa. Siitä toivuttuani sunnuntaivuoro 3.3. oli peruttu jääpallon takia. Ja sitten, kuten tiedättekin, mahatauti iski pahimmoiksi syntymäpäivänäni 4.3., ja siitä toipuessa menikin sitten viime viikko.

Tosin pelkäsin jo ennakkoon pahoin, että tuolla viikolla voisi luistelut jäädä vähän vähiin, kun tiistaina oli tiedossa pidempi ilta konservatoriolla ja torstain vuoro oli jääpallon takia peruttu. Viikonloppuna olisin ehkä ollut jo luistelukunnossa, kun emme olleet kaupungissa. Pitää yrittää ehtiä vielä edes hiihtämään ennen kuin lumet sulavat.

Vanhenemisallergia

Diagnoosi vahvistuu vuosi vuodelta: kärsin vanhenemisallergiasta. Kaksi edellistä syntymäpäivää menivät korkeassa kuumeessa, tällä kertaa iski mahatauti. Koko eilisen syntymäpäiväni ravasin vessassa ja tyhjensin molemmista päistä, minkä ehdin... :P Epämiellyttävää, sanon minä. Nyt yritän hiljalleen alkaa tankata, josko tästä taas kuntoutuisi.

Arkistojen kätköistä

Tulipahan googletettua huvikseen itseään. Oli jotenkin hellyyttävää löytää tämä Hesarin artikkeli vielä netistä. :) Näimmä kirjoittelin itsekin aiheesta tänne blogiin.

**

Toinen arkistolöytö oli, kun etsin itseäni Tilastopajan sivuilta. Tarkoitus oli katsoa, oliko siellä myös juoksutuloksia. Olisin vertaillut suunnistusseurani testijuoksijoiden aikoihin omaani. Tietysti etsin itseäni tyttönimelläni. Olenhan tehnyt kaikki yleisurheilutulokset Vuorisena enkä yhtään tulosta uudella sukunimellä. Ei löytynyt. Mietin, että jaa, ehkä ovat tyhjentäneet epäaktiivit tilastoista. Kokeilin kuitenkin hakea nykyisellä sukunimelläni. Ja jo löytyi sivuni. Mutta mistäköhän tilastonikkari oli saanut tietoonsa uuden nimeni?

Niin ja löytyi se 3000 metrin ennätyskin netistä... nimittäin näyttäisi olevan vielä voimassa oleva seuran ennätys 19-sarjassa, vaikkei kaksinen olekaan.

Liikuntataukoa

Pettymysten pettymys. Luulin palaavani tällä viikolla liikunnan pariin: salia, luistelua, hiihtoa... oli siis suunnitelmissa. Mutta kuinkas kävikään, sairastuin flunssaan ja olen vain lepäillyt koko viikon. Toki viime viikon reissussa tuli käveltyä aika paljon, joten aivan täysin liikunnaton viikko se ei ollut. Kuitenkin harmittaa... toivottavasti tämä viheliäs tauti helpottaa pian.

Talviloma Lissabonissa

Vietimme talvilomaviikon Lissabonissa. Siellä oli kovin keväinen sää, joten Suomen lumet ja kotona odottavat lumityöt unohtuivat hetkeksi. Oli myös hyvä välillä hengähtää töistä ja muusta tekemisestä.

Lissabon on mielenkiintoinen kaupunki kaikkine historiallisine kohteineen. Valitettavasti kielestä ei juuri puhuttuna ymmärrä mitään. Onneksi moni puhuu englantia. Ironisinta oli, että kielitaidottomimmat portugalilaiset, joihin matkalla törmäsimme, työskentelivät hotellissamme. Yhden kanssa pärjättiin auttavan espanjan kanssa, mutta toisen kanssa ei vain löytynyt mitään yhteistä kieltä. Jotenkin saatiin asioita kuitenkin hoidettua.

Netistä asioita oli aina välillä vaikea selvittää, koska tiedot olivat vajavaisia tai ristiriitaisia. Esimerkiksi Lissabonin lentokentän sivuilla luki (ainakin englanninkielisellä puolella), että kentälle on rakenteilla metrolinja. Lissabonin metron sivuilla kuitenkin kerrottiin, että linja on olemassa. Ja niinhän se olikin. Lisäksi joukkoliikennelipuista oli sekavaa ja epäselvää tietoa, ja jokseenkin sekava oli järjestelmäkin. Periaatteessa Via Viagem -kortti kävi eri liikennevälineissä, mutta ei joka paikassa. Ei esimerkiksi keskustan vastarannalla olleessa metrossa. Olisi pitänyt ostaa uusi kortti ja ladata arvoa sille. Myöskään samalla kortille ei voinut ladata sekä arvoa että vuorokausilippua.

Hupaisin tapaus matkan varrella tapahtui ruokakaupan kassalla. Valitsimme summissa jonkin kassan ja ehdimme ihmetellä, miksi siinä hihna oli alempana kuin muilla kassoilla. Hetken jonotettuamme myyjä alkoi huudella meille jotain ja viittoili päämme päällä olevaa kylttiä, jossa oli rullatuolin kuva. Ehdin ymmärtää hänen puheestaan, että hän kysyi, olenko raskaana. Mutta en ymmärtänyt, miten se liittyi asiaan. Edessämme jonottanut nainen sanoi sitten englanniksi: "Hän kysyy, oletko raskaana, ja jos olet, voit mennä edeltä". En vielä siinäkään kohtaa ymmärtänyt tarkalleen, mistä on kyse, mutta kävelin kassasta ohi. Samuli perässäni tajusi ja nosti ostoksemme hihnalla edessämme olleen naisen edelle. Raskaana olevat olivat siis sillä kassalla prioriteettiasiakkaita siinä, missä liikuntavammaiset. Minusta tilanne oli vähän nolo. Vaikka raskaus on juuri ylittänyt puolivälin, en ole vielä sisäistänyt, että se on nähtävissä. Mutta uskottava se on, kun kaupan kassakin sen näki. Joten miksipä sitä täälläkään enää salaamaan. ;)

Alla on kuvakokoelma matkaltamme:

Jerónimoksen luostari oli yksi ensimmäisiä kohteitamme. Se sijaitsee Belémin kaupunginosassa. Siirryimme sinne bussilla, mutta liekö johtunut sinä päivänä olleesta osittaisesta lakosta, että jouduimme odottamaan bussia pitkään ja seisomaan täydessä bussissa. Belémissä poikkesimme myös kuuluisaan pastelariaan syömään pasteijoita.

Luostarin lähellä oli Tower of Belém, 1500-luvulla rakennettu alunperin puolustukseen tarkoitettu torni. Sittemmin se on toiminut myös vankilana.

Yhtenä päivänä teimme koko päivän reissun Sintraan, joka on noin 40 minuutin junamatkan päässä Lissabonista. Se on UNESCOn suojelukohde, kuten edellämainitut luostari ja tornikin. Sintrassa on mielettömän paljon nähtävää emmekä ehtineet kiertää kunnolla kuin kaksi kohdetta: Quinta da Regaleira ja Moorish Castle.

Kolme alla olevaa kuvaa on Quinta da Regaleirasta, joka on António Augusto Carvalho Monteiron rakennuttama alue. Siellä on linna, pieni kappeli ja huikea puisto, jossa on torneja, tunneleita, polkuja, lähteitä, vesiputouksia... you name it.

Ylhäällä vuorella on Moorish Castle, joka on maurien rakennuttamama puolustuslinnake. Komeat oli maisemat!

Vielä edellistä linnaa ylempänä on Penan palatsi ja puutarha. Näihin emme kuitenkaan olisi kunnolla ehtineet, joten ihastelimme palatsia vain etäältä.

Lissabonin kaupungissakin on maurien linnake: São Jorgen linna, jossa ei tiettävästi ole asuttu, vaan se on ollut täysin tarkoitettu puolustamiseen. Alla olevassa kuvassa linna näkyy mäen huipulla kaupungin toisella puolen.

Alla oleva kuva on otettu linnan terassilta kaupunkiin päin.

Sitten vielä yksi pieni yksityiskohta hotellihuoneestamme. Jouduimme kesken viikkoa vaihtamaan huoneesta toiseen. Ensimmäisessä huoneessa ulkoikkunat olivat vain kylpyhuoneessa. Ja huoneesta kylpyhuoneeseen oli ikkuna. No, ei siinä vielä mitään, toisessa huoneessamme "kylpyhuone" oli vain katosta avonaisilla seinillä erotettu alue, jonne ei ollut edes ovea. Ei siis kovin yksityisiä vessa- ja suihkukäyntejä... ja ulkoikkunat olivat suihkuttamisen jälkeen aina ihan kosteat. Mahtaisikohan Suomessa saada edes rakentaa näin?

Urheilu ja minä - eli lyhyt kertomus menneestä reilusta 25 vuodesta

Elisan blogikirjoituksesta sain idean muistella ja jakaa urheiluhistoriaani täällä blogissa. En tiedä, kuinka montaa tämä kiinnostaa, mutta kirjoittelenpa kuitenkin. Urheilu on kuitenkin ollut ja on tavalla tai toisella vieläkin aika iso osa elämääni. Tai ehkä nykyistä tekemistä ei voi enää urheiluksi laskea, vaan ennemmin liikunnaksi.

Jos ollaan aivan tarkkoja, urheilu-urani alkoi vuonna 1984, kun osallistuin 3-vuotiaana Vaalan Pelsolla nappulahiihtoihin. Tästä kilpailusta saatu mitali nauttii palkintokaapissani vanhimman palkinnon asemaa. En kuitenkaan pidä tätä kilpailua käänteen tekevänä vaiheena, vaan sen aika oli myöhemmin. Kun olin 6-vuotias, äitini ehdotti, että lähtisin Pälkäneen urheilukentällä viikottain pidettäviin (yleisurheilun) sarjakisoihin. Vuodet tuossa välissä ovat mielessäni urheilun osalta kovin hämäriä. Mahdollisesti juoksin tai hyppäsin pituutta joskus Västilän Voiman kesäjuhlilla Längelmäellä, mutta varsinainen urheilu alkoi tuolloin kesällä 1987.

En enää tarkalleen muista, kuinka monta kertaa sinä kesänä tuli kisoissa käytyä, mutta palkintojenjakotilaisuudessa syksyllä sain minäkin lautasen, josta palkintojen keräily omalle hyllylleen taisi alkaa.

Yleisurheilua taisin jatkaa noin 18-vuotiaaksi asti. Se tosin alkoi jäädä pikaluistelun jalkoihin joskus 15-vuotiaana, mutta ei mennä vielä siihen. Yleisurheilun saralla ensimmäiset piirinmestaruuskilpailut, joihin osallistuin, taisivat olla vuonna 1990. Sain kuulantyönnöstä pronssia. Siitä lähtien jokakesäisessä sisulisähuipentumassa Tampereen Ratinan stadionilla osallistuin aina neljään lajiin, joista yleensä yksi oli kuulantyöntö ja toinen kiekonheitto, ja myöhemmin kolmantena moukarinheitto. Sen lisäksi täytelajina esimerkiksi 200 metrin juoksu, korkeus, keihäs tai 2000 metrin juoksu. Kuulassa ei tainnut ensimmäisen onnenkantamoisen jälkeen tulla mitalia, mutta kiekosta on muutama pm-mitali plakkarissa.

Nuorten SM-kisat, eli Vetoapukisat, olivat alun perin 13-14-vuotiaiden kisat, mutta sitten niistä tehtiin 14-15-vuotiaiden kisat. Elin siinä siirtymävaiheessa sellaista ikää, että olin mukana Vetoapukisoissa kolme kertaa. Ensimmäinen kerta oli hieman epäonninen: moukarinheiton aikataulu oli muuttunut alunperin ilmoitetusta ja saavuimme kisapaikalle Kuopioon vasta, kun karsintakilpailu oli käynnissä. Ehdin kuitenkin heittää kaksi kierrosta. Jatkopaikka ei hellinnyt. Seuraavana vuonna kilpailut olivat Kajaanissa. Taisin heittää siellä kiekkoa ja työntää kuulaa. Kumpaankaan ei ollut A-rajaa rikki, mutta joukkuekisaan pääsi seurakaverin siivellä jopa C-rajalla. Vuotta myöhemmin Kankaanpäässä tärppäsi joukkuekisassa: työnsimme seurakaverin kanssa kuulassa joukkuekisan pronssille. Jonain vuonna tuli kierrettyä aika monet kilpailut metsästäen kiekossa sitä A-rajaa, mutta ei sitä vaan tullut.

Viimeisen kerran SM-kisoissa olin mukana Orimattilassa 19-vuotiaiden kisoissa, joista mukaan lähti kiekon joukkuekisan hopea. Joukkuekaverini kuuluu tämän hetken Suomen kärkiheittäjiin kiekossa. Tässä kohtaa haluan korostaa, että jäimme kullasta vähän reilun metrin päähän... enkä niinkään tuoda esiin sitä, että mukana oli kaksi joukkuetta. ;) Ennen Orimattilan kisaa väliin mahtui yhdet 17-vuotiaiden kisat Turussa, jossa olin joukkueen kolmantena pyöränä ja yksi kuiva vuosi ilman SM-kisoja.

Yleisurheilun saralla tuli kokeiltua kaikkia muita lajeja paitsi estejuoksua. Kyllä, olen edellä mainittujen lajien lisäksi hypännyt seivästä, kolmiloikkaa, juossut aitoja (tosin vain juniorimatkoja 80 m ja 200 m), eri pituisia ratamatkoja 60 metristä 3000 metriin sekä viestejä ja kilpakävellyt. Aitaviesti on kylläkin kokematta. Kiekko ja moukari olivat kuitenkin ne lempparit. Kestävyysjuoksussa pärjäsin lähinnä kunnanmestaruuskisoissa, 6 kunnan kisoissa (Pälkäne, Luopioinen, Lammi, Padasjoki, Hämeenkoski, Hauho) ja pm-ottelussa. Keskimatkalla (300 m) tuli joskus jotain satunnaista menestystä seuraotteluissa. Hyppylajit jäivät paitsioon, kun kärsin jossain kasvuvaiheessa kantapääkivuista. Korkeuden osalta kärsin tekniikkaongelmista ja lopulta vaihdoin hyppytyylin flopista kierähdykseen. Eihän sillä tekniikalla kovin korkealta päässyt.

Yleisurheilussa pikkuveljeni oli aina lahjakkaampi, vaikka laiskempi treenaamaan. Tiedä, mihin rahkeet olisivat riittäneet moukarissa ja kiekossa, jos olisi ollut parempi treenimotivaatio hänellä.

Ennen kuin löysin pikaluistelun, ehdin myös hiihtää kilpaa. Mutta sen suhteen ei tullut mainittavaa menestystä edes pm-kisoissa. Paikallisissa hiihdon sarjakisoissa käytiin kovaa taistoa luokkatoverin kanssa. Siinä riitti jännitystä.

Pälkäneellä järjestettiin myös luistelun sarjakisoja. Niissä tuli käytyä muutama vuosi kaunoluistimilla ja hokkareilla luistellen ja joskus tuli kokeiltua pikaluistimia. Alkuun pikaluistimilla luistelu tuntui aivan mahdottomalta. Nilkat olivat koko ajan linkussa.

Kuudennen luokan korvilla aloitimme luistelun kesätreenit pikkuveljeni kanssa. Sitä seuranneena talvena tuli kierrettyä kilpailuja ympäri Suomea. Minulla oli käytössäni luistelupuvun sijaan hiihtotrikoo. Sain Hopealuistinfinaaliin (silloin 13-15-vuotiaiden SM-kisat) lainaksi oikean luistelupuvun. Kisat luisteltiin paukkupakkasessa Kajaanissa, mutta paransin 1000 metrin ennätystä 10 sekuntia. Varusteilla on väliä! Kisoista heltisi viimeinen palkintosija eli 6. sija, mihin tämä tulokas oli oikein tyytyväinen.

Sen jälkeen kolkuttelin monta vuotta siinä parhaimmiston takana. Eräänä vuonna oli jo hilkulla päästä mukaan nuorten maaotteluun (Suomi-Ruotsi-Norja), mutta erikoiskarsinnan jälkeen (karsittiin kolmesta kaksi luistelijaa mukaan), jäin rannalle. Kukaan ei varmaankaan tullut laskeneeksi, mikä merkitys oli sillä, että 500 metriä, jossa olisin mahtunut kahden valitun joukkoon, luisteltiin kisoissa kaksi kertaa ja pidemmät kertaalleen. Kertaalleen pääsin varanaisena kentälle luistelemaan yhden matkan kyseisessä maaottelussa Kangasalla ja kerran pääsin mukaan varsinaiseen joukkueeseen. Silloin kisattiin Norjassa Geithusissa. Hieno kokemus, mutta ei mainittavaa menestystä. (Suomen mäkimaajoukkue palasi samalla lennolla Suomeen.) Sinäkään vuonna en mahtunut kuitenkaan mukaan Hollantiin Viking Race -joukkueeseen. Siihen maailman aikaan Suomella oli paikkoja kyseisiin kisoihin puolet siitä, mitä nykyään. Tähän voisi kai sanoa, että "happamia, sanoi..."

Ainoa kerta, kun minut on hylätty, tapahtui Ruotsin Eskilstunassa Vikingloppet-kisassa. Minulle tulkittiin kaksi varaslähtöä, kun ensin oikeasti varastin ja toisella yrittämällä asentoni ei pysynyt vakaana. Kyllä silloin harmitti.

17-vuotiaiden ja 19-vuotiaiden sarjassa olin usempaan kertaan SM-pronssilla. Elämäni luisteluvuoden jälkeen, jolloin olin parantanut ennätyksiäni reilusti, ollut nuorten SM-mitaleilla ja maaottelujoukkueessa, minua ei valittukaan enää liiton valmennusryhmään. Sitä oli nuoren luistelijan vaikea ymmärtää. Olin laittaa luistimet naulaan. Jostain sitten kuitenkin kaivoin sisua jatkaa ja tuli treenattua kesäjäillä Hamarissa Norjassa, mutta jonkinlainen luovutusmeininki jäi takaraivoon. Sinnittelin aktiiviluistelijana vielä ensimmäisen opiskeluvuoden, mutta sitten totesin, että on aika hellittää: kun minusta ei ollut menestymään aikuisten SM-tasolla (paras saavutus taisi olla toinen sija yleisluistelijoiden SM-kisoissa ensimmäisen matkan jälkeen... lopputuloksissa taisin olla sitten toisiksi viimeinen tai jotain), niin eipä ollut näkyvyyttä, että koskaan olisi mitään mahdollisuuksia saavuttaa maailman kärkeä. Halusin myös, että opinnot etenisivät hyvään tahtiin. Taisin vielä seuraavana vuonna luistella SM-kisoissa statistina, mutta sen jälkeen ratamatkojen kellotukset ovat olleet viikkokisoja Helsingissä ja Tukholmassa.

Jälkikäteen ajatellen suurin puute luistelutreenaamisessani oli se, että treenasin miltei aina yksin. Silloin siitä tekemisestä puuttuu todella paljon, eikä vähiten sitä, että yrittäisi treeneissäkin loppuun asti. Pidin kilpailemisesta (jännityksestä huolimatta), mutta treenaaminen oli sellaista pakkopullaa. Ja nyt kun olen seurannut Suomen juniorijoukkuetta useamman vuoden tiedottajan näkökulmasta, niin täytyy todeta, että omat ennätykset ovat kovin vaatimattomia kaiken kaikkiaan.

Pari vuotta sitten tuli kokeiltua parina talvena ratamaratonluistelua (10 ja 20 kilometrin massalähtöjä). Ensimmäisenä vuonna luistelin siinä SM-pronssia, toisena kultaa. Sitten tuli rimakauhu enkä enää luistellut seuraavana talvena. En ehtinyt mielestäni treenata riittävästi. Tämä johtui pitkälti musiikkiopinnoista, joiden parissa olen viettänyt tiiviimmin viimeiset 4,5 vuotta Helsingin konservatoriossa. Musiikkiharrastus jäi urheilun jalkoihin aikoinaan nuorempana ja nyt olen kuronut tätä aukkoa kiinni.

Pikaluistelun sivulajina tuli muuten kokeiltua rullaluistelua ja siitäkin lajista kaapissani on pari nuorten SM-mitalia.

Samana kesänä, kun heivasin pikaluistelun kesätreenit, löysin suunnituksen. Alkuun juoksukuntoni oli hyvä, suunnistustaitoni nolla. Kipinä lähti siitä, että innostuin lähtemään Ristin killan joukkueessa Venlojen viestiin.  Sen jälkeen kiersin vuosia lähinnä iltarasteja ja seurakisoja, kunnes pari kesää sitten innostuin kokeilemaan kansallisia kisoja. Juoksukunto on vuosien varrella heikentynyt ja suunnistustaito parantunut, mutta kovin hyvä yhdistelmä näistä ei vieläkään muodostu. Rankisija painuu päälle 600. Mutta se ei haittaa, pääasia on, että metsässä juoksentelu ja rämpiminen on kivaa (vaikka onhan se ihan kiva aina välillä saada jokin palkinto kisoista). Venlojen viestejä on tuon ensimmäisen kerran jälkeen tullut kierrettyä Espoon Akilleksen riveissä yhteensä seitsemän kertaa. Suunnistusharrastuksen myötä myös kotikaupunki on tullut tutummaksi (kun iltarastit ovat ristiin rastiin ympäri Espoota) ja seuran kautta on tutustunut moniin espoolaisiin (muihinkin kuin teekkareihin tai diplomi-insinööreihin).

Nykyään liikunta on lähinnä suunnistusta ja kuntosalia. Silloin tällöin käyn luistelemassa, hiihtämässä ja juoksulenkillä. Kilpailu-urheiluun suunnistuksen harrastelun lisäksi minulla on edelleen kosketus taustatoimijana. Olen ollut mukana Suomen Luisteluliiton valiokunnissa ja hallituksessa ja edelleen päivitän liiton nettisivuja ja hoidan juniorimaajoukkueen kilpailutiedotusta. Sen lisäksi tulee osallistuttua pikaluistelukisojen järjestelyyn Helsingissä muutaman kerran talvessa. Viimeksi tänään olin kansallisissa kisoissa lähdönvalmistelijana. Samoin suunnituskisojen järjestelyä kuuluu kesän ohjelmaan aina, kun oma seura järjestää yhtään isommat kisat. Joten vaikka en voi itseäni enää kutsua urheilijaksi, niin urheilu ei ole jättänyt minua.

Kuvia urheiluvuosien varrelta löydät kotisivuiltani.

Hmm... ei tästä nyt niin lyhyt kertomus tullutkaan...

Aamujäällä

Sain aikaiseksi käydä tänään aamujäällä. Edellisestä kerrasta taitaa olla pari kolme vuotta ja silloinkin menin paikalle pitämään luistelukoulua. Viikonlopun sääennusteiden mukaan tänään oli paras luistelusää. Ongelmana ainoastaan "haastavat" jäävuoroajankohdat: aamulla 8-10 ja illalla 20.30-22.00. Katsoin paremmaksi vaihtoehdoksi herätä aamulla aikaiseen kuin mahdollisesti menettää yöunet liian myöhään illalla liikkumisen takia. Ja muutenkin, onhan se nyt kiva lauantai-iltana ottaa vain rennosti.

Olin nyt luistimilla toista kertaa tällä kaudella. Siihen nähden luistin kulki ihan ok. Tosin edelleen ennen joulua alkaneen flunssan peruina meinasi yskittää aina, kun oli luistellut kulmassa.

Minulla on ikuisuusongelmana se, etten löydä sopivaa peesiä. Pitäisi olla joku säännöllinen treenikaveri, jotta voisi olla varma peesistä. Tällä(kin) kertaa luistelin lähinnä itsekseen. Tarjolla olleet peesit luistelivat joko liian lujaa tai liian hitaasti. Kertaalleen menin nopeamman porukan peesiin ja pysyin siinä pari kierrosta, kunnes totesin, että tällä luistelumäärällä tasapaino ei ole siinä kuosissa, että uskaltaisin sinnitellä sen enempää peläten samalla kaatumista. Tarvitaan siis lisää treeniä. Toivottavasti siihen on kevätkaudella paremmat mahdollisuudet. Syksyllä jää tuli kovin myöhään (taisi olla 23.11.) ja sen jälkeen olin parina viikkona ulkomaan työmatkalla ja sen jälkeen kipeänä... Ja noh, myönnettäköön, että olen kyllä myös jonkin verran nirso sään suhteen. Ei huvita mennä luistelemaan -15 asteeseen tai kylmempään saati vesi- tai räntäsateeseen. Joten ajan lisäksi toivon hyviä säitä. :)

Työmatkailua

Laskujeni mukaan kotiuduin viime yönä yhdenneltätoista ulkomaantyömatkaltani vuoden sisään. Ihan jonniin verran on tullut siis reissattua. Matkakohteet sentään ovat olleet tässä Euroopassa, joten mitään pidempiä matkoja ei ole tullut tehtyä. Tosin muutaman päivän kestävät reissut ovat oikeastaan aika rasittavia.

Tällä kertaa matkani suuntautui Englantiin. Ja täytyy kyllä todeta, että euro ja Schengen-alue helpottavat matkustamista kummasti. Kumpaakaan näistä ei ole Englannissa, joten pitää suoriutui passintarkastuksista mennen tullen ja muistaa vaihtaa rahaa. Rahan vaihtaminen on tärkeää, koska saarivaltiossa ei aina pysty kortilla maksamaan (esimerkiksi taksimatkaa). Tähän käteisen pyörittelyyn olen kyllä törmännyt muuallakin, mutta euro helpottaa elämää.

Niin ja Englannissahan liikennekin kulkee väärää puolta. Tämä ja sääennuste (lähellä nollaa) sai minut pitäytymään auton vuokraamisesta.

Passintarkastuksesta ei ollut jonottamista suurempaa hidastetta matkan varrella, mutta sen sijaan paluumatkalla päänvaivaa aiheutti vaihtokenttä Arlandan järjestely. Passintarkastuksen jälkeen olisi pitänyt siirtyä uudelle portille, mutta vastassa oli lukittu ovi. Oven vieressä olevaa nappia painamalla ei suinkaan heti saanut ketään paikalle, vaan oven taakse ehti muodostua rypäs vaihtolennoille pyrkiviä ennen kuin oven tuli joku avamaan. Eikä siinä vielä kaikki: piti selviytyä nopeasti uudesta turvatarkastuksesta. (Ja samassa jouduin luopumaan vesipullostani) Aikamoinen ryysis siitä tuli, kun kaikilla oli lyhyt vaihtoaika ja kiire. Lopulta sitä ehti ihan hyvin uudelle portille ennen kuin boarding oli edes käynnissä.

Kohteesta riippumaton vaiva matkassa oli torstain vastaisena yönä alkanut nuha. Paluumatkalla korvat sattuivat ja menivät lukkoon laskeutumisien yhteydessä. Harmillista, että ei ollut suoraa lentoa, joten jouduin kärsimään laskeutumisesta kahdesti. No, hengissä ollaan ja parannellaan räkätaudiksi kääntynyttä tautia.

Autoilija kiipelissä - eli kuinka vaikeaa voikaan olla päästä pois parkkihallista

Parkkeerasin tänään lyhyesti P-Elielissä. Palatessani istuuduin autooni tyytyväisenä, kunnes tajusin, että jotain jäi tekemättä. En ollutkaan vielä maksanut. Kipitin lähimmälle maksuautomaatille, jossa oli pari ulkomaalaista miestä ja kolmas mies jonossa. Ulkomaalaisella oli puhelinlinja auki tukipalveluun. Kuulin, kun hän rikkonaisella englannilla selitti, että auto on kateissa.
- Yes, it looks like I have lost it.

Ajattelin, että tässä voi kestää. Ja niin taisi ajatella se jonossa ollut kolmas mieskin. Hän lähti reippain askelin toisaalle ja päätin seurata häntä, koska arvelin, että hän siirtyy toiselle maksuautomaatille. Olin oikeassa. Menin hänen peräänsä jonottamaan automaatille, mutta pian laite alkoi piipata ja mies kääntyi minuun päin:
- Tämä ei toimi. Se söi mun kortin... siis ei luottokorttia, mutta tuon parkkikortin.
- Voi ei... missähän täällä on lisää näitä...(automaatteja)?
- En tiedä, mutta mä en pääse ulos täältä, parahti miesparka. Automaatin näytöllä näkyi "Toiminto ei käytössä", kun mies painoi puhelinlinjan hälytysnappia.

Katsoin parhaaksi lähteä paikalta etsimään kolmatta automaattia. Löysinkin sellaisen suht helposti, ja se myös toimi. Joten itsellä ei ollut sen kummempia vaikeuksia ulospääsyn kanssa.

Ei sikäli, olenpa minäkin kokenut eri parkkihallin kanssa vähän vastaavaa. Siellä automaatti huoli vain käteistä, mutta mikään syöttämistäni seteleistä ei sille kelvannut eikä minulla ollut kolikoita. Soitin tukeen ja sieltä hälytettiin päivystäjä paikalle. Päivystäjää odotellessa tajusin käydä lähikahvilassa vaihtamassa seteleitä kolikoiksi, ja ehdin lopulta Arabiasta Ruoholahteen asti ennen kuin päivystäjä soitti: "Sinäkö olet se, joka on jumissa parkkihallissa?"

Niin ja eräällä toisella kerralla erään toisen parkkihallin ovi ei auennut, vaikka puomi toimi. Ja samaisen hallin portti on kerran sisäänajaessa herjannut: "Väärä läsnäolo". Joten sattuuhan noita. Kertaakaan en kuitenkaan ole hävittänyt autoani niin pahasti mihinkään halliin, että olisi pitänyt todeta: "Yes, I think I have lost it."

Ikäkriisiä - pitkästä aikaa

Olen kärsinyt jonkinasteista ikäkriisiä jo noin 26-27-vuotiaasta lähtien. Hetkeen en ole siitä tänne kirjoittanut, mutta nyt on taas aihetta. Nimittäin järkytyin eilen katsoessani linnanjuhlia. Siinä muiden muassa selostajat kertoivat sisään saapuneen vuoden veteraaniuhreilijan Kirsi Koron. Veteraaniurheilijan. Voi hyvän tähden, vastahan me oltiin junioreita ja viskottiin kiekkoa ja moukaria samoissa kisoissa! Okei, olen Kirsiä muutaman vuoden nuorempi, mutta silti... veteraaneja tässä sitten jo ollaan.

Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että tänään minuun oltiin yhteydessä Suomen Veteraaniurheiluliitosta (aivan muusta asiasta tosin), ja toivotettiin samassa yhteydessä tervetulleeksi veteraanien SM-kisoihin.

Vanha, mikä vanha. Ei kai tässä auta kuin nöyrtyä kohtaloonsa. :D

"Hyväksytty"

Eilen siis vihdoin oli vuorossa Vaccaj-suoritus. Yritin olla suuremmin jännittämättä, mutta epäonnistuin siinä surkeasti. Jännitystä ei ainakaan helpottanut se, että sain arvalla ehkä vaikeimman mahdollisen laulettavan, sen viimeisen lisäksi. Nimittäin 9b:n. Tuolla Sibelius-Akatemian sivuilla sitä kuvataan mm. näin:

"Tässä harjoituksessa laajennetaan taitoja jälkiheleellä. Harjoituksen melodiasta voitaneen olla Paton’n kanssa samaa mieltä: se on ”tavattoman yksinkertainen” ja siksi koristelun tarpeessa. Näin päästään käsiksi pikkunuotteihin. Kahden nuotin koristelu tehdään samoin kuin edellisessäkin harjoituksessa eli kolmaskymmeneskahdesosina. Kolmen nuotin jälkihele ajatellaan puolestaan neljän kolmaskymmeneskahdesosan loppuosana, jolloin ensimmäisen ääni on sidottuna päänuotin kahdeksasosaan."

Minulta kysyttiin, haluanko laulaa ensin viimeisen (pakollisen) ja sen jälkeen arvotun vai toisinpäin. Pyysin, että arvotaan ensin ja päätän sen perusteella. Toiveilin tietysti jotain helppoa, jolla olisi voinut lämmitellä ennen pakollista. Noh, kun sieltä sitten tuli tuo 9b, niin päätin laulaa viimeisen ensin.

Vaikka periaatteessa olin aika rauhallinen, laulaminen ei sujunut kovin hyvin. Ääni jäi kireäksi, ilmeisesti liian pinnalliseksi jääneen hengityksen takia. Jotenkin tämä olo kulminoitui tenutoon 9b:ssä juuri ennen kuin ylläkuvattu koristelu alkaa. Sain kuitenkin pidettyä ajatuksen sen verran kasassa, että keskityin laulamaan kuviot.

Sain yllättävänkin lempää palautetta, kun kuviot osuivat kohdilleen. Kritiikkiä tuli lähinnä rytmin elämisestä (hidastusta, kun on vaikeampi kohta jne.) ja joistakin kestoista, jotka eivät menneet aivan kirjoitetun mukaan.

Joka tapauksessa tämä osuus on nyt hyväksytysti suoritettu ja seuraavaksi voi keskittyä varsinaiseen tutkintoon valmistautumiseen.

Vaccajta, Vaccajta, vaan....

Olen ilmoittautunut suorittamaan D-tutkintoon kuuluvaa Vaccaj-suoritusta ensi perjantaiksi. Kiireisen arjen vuoksi mahdollisuuksia treenata pianon ääressä on rajallisesti, joten olen ottanut muut keinot käyttöön. Olen kuunnellut Vaccajta läpi leipoessani ja laulanut mukana, kuunnellut niitä läpi ajellessani Helsingin iltapäiväruuhkassa ja joskus aamuisinkin, kuunnellut ja laulanut läpi nuotit kourassa hotellihuoneessa, kuunnellut läpi nuotit nenän edessä lentokoneessa....

Sama meno jatkuu ensi viikollakin, koska vuorossa on jälleen työreissu alkuviikosta, juuri ennen  itse suoritusta. Onneksi torstaille saatiin sovitettua vielä yksi harjoitus pianistin ja opettajan kanssa. Pitää lisäksi toivoa, että pysyy terveenä, vaikka reissaa ja kotonakin olisi tarjolla kaktuksen siemeniä kurkkuun. Kotona minulle on myös todettu, että "hyvä, että pääset noista pian eroon." Toivottavasti pääsenkin eli olen terve ja suorituskykyinen perjantaina!

Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että kyse on näistä.

Totuttelua tulisuuteen

Perinteisesti en ole erityinen tulisen ruuan ystävä. Viime aikoina on kuitenkin tullut vastaan tilanteita, jolloin olen päätynyt totuttelemaan tuliseen ruokaan.

Ensin intialainen kollegani kutsui meidät luokseen lounaalle. Lupasi varoa tekemästä ruuasta kovin spicya, kun kerroin, että en tulisesta niin kovin pidä. Noh, kävi kuitenkin niin, että tarjolla ollut perunacurry oli niin tulista, että kasvoni punertuivat ja hikeä pukkasi pintaan. Ei auttanut, että ruokaan lisäsi sitruunaa. Muut tarjolla olleet olivat sen verran vähän tulisia, että sain syödyksi. Kuulemma perunacurryssakin oli noin 20 % siitä maustemäärästä, mitä normaalisti, eikä ollenkaan chiliä...

Toinen episodi tapahtui töissä, kun eräs toinen intialainen kollega tarjosi jotain intialaista snackiä. "It's not very spicy", minulle kerrottiin. Nooh, sen verran spicy se oli, että jäi puoliksi syömättä.

Tänään sitten puolestaan onnistuin itse vahingossa tekemään vähän turhan tulista ruokaa. Laitoin maltilliset alle puoli teelusikallista kotoa löytyvää chilijauhetta (50 % chipotlea - 50 % habaneroa) isoon annokseen kana-cashew-ananaskastiketta. Mutta se riitti tekemään ruuasta niin tulista, että suuta poltteli vielä maitopitoisen jälkiruuan syömisenkin jälkeen. Kuulemma ruoka oli hyvää... itse totesin, että sitä chiliä olisi voinut laittaa vieläkin vähemmän. Ehkä sitä toisaalta näin pikku hiljaa tottuu.... tai sitten ei.

Talvi yllätti tämänkin autoilijan

Tällä kertaa talvi pääsi yllättämään niin sanotusti housut kintuissa. Aamulla satoi lunta, mutta huomasin sen niin myöhään, että pikainen vilkaisu Reittioppaaseen paljasti, etten ehtisi kahdeksalta alkavaan palaveriin enää julkisilla. Ei auttanut muuta kuin urheilla autolla töihin.

Ajelin varovasti ja vasta loppumatkasta paikoitellen tuntui siltä, että auto vähän luistelee. Pääsin onneksi turvallisesti perille ja iltapäivällä tien pinta olikin jo kuiva.

Ja niin, on minulla jonniinmoinen selityskin siihen, miksi näin pääsi käymään. Palasin nimittäin viime yönä työmatkalta Saksasta. Auto oli matkan ajan kentällä parkissa, joten en voinut myöskään pyytää, että renkaani olisi vaihdettu matkan aikana...

Unelmakodin aakkoset

Hetkeen ei olekaan tullut osallistuttua mihinkään meemiin, mutta päätin tarttua haasteeseen, kun löysin Unelmakodin aakkoset Elisan blogista. Haasteen ideana on luetella unelmakodin aakkoset. Monet asiat ovat kodissamme ja kohdallaan, mutta jotakin aisioita vielä puuttuukin... ja ne toivottavasti järjestyvät ajan myötä. Siispä asiaan eli aakkosiin.

A - Autotalli tai -katos. Helpottaisi autolla liikkeelle lähtemistä erityisesti talvisin. Tämä talostamme vielä uupuu, mutta olemme suunnitelleet autokatoksen rakentamista jossain vaiheessa.

B - Boileri. Talossa on hyvä olla toimiva lämminvesiboileri. Meilläkin on vihdoin sellainen, kun saimme jokin aika sitten putkimiehen paikalle kytkemään uuden laitteen vanhan tilalle. Ja, a vot, kyllä nyt tulee kuumaa vettä ja veden painekin parani, puhumattakaan siitä, että tiskikonekin pesee nyt paremmin.

C - Coffee. Talossa pitää olla tarjolla hyvää kahvia. Suodatinkahvi ja espresso, molempia on hyvä olla saatavilla.

D – Divaani. Sohvassa sopii olla divaani. Mahtuu kaksi makuulle samaan aikaan. Saimme sohvamme reilu viikko sitten. Sen sisään saaminen oli oma urakkansa. Kuljetusfirma antoi periksi ja homma jäi meille. Vaati paljon lihasvoimaa ja oveluutta ennen kuin sohva oli paikallaan.

E - Eteinen. Tottahan joki talossa on jonkinlainen eteinen, mutta mielestäni eteisessä pitää olla riittävästi tilaa ulkovaatteille ja kengille ja sille, että tilassa useampi kuin yksi henkilö kerrallaan.

F – F-kustannuksen Toivelaulukirjakokoelma. Sellainen löytyy meiltä ja on monesti tarpeen, kun tarvitsee nuotteja tai haluaa muuten vain laulella jotain laulua.

G- Grilli. Kesäisin (ja miksei talvellakin) on kiva grillailla. Meille grilli ilmestyi ennen kuin olimme edes muuttaneet. Tästä lienee pääteltävissä, että taloutemme toinen henkilö on vielä innostuneempi grillailusta kuin minä.

H - Harjakatto. Harjakatto on kiva asia. Erityisesti siitä syystä, että se ei kerää lumia (ja ongelmia) samaan tapaan kuin tasakatto. Meillä harja on kohtuullisen jyrkkä ja korkealla. Hieman pelotti, kun Samuli kävi putsaamassa rännejä (siitä huolimatta, että hänellä oli asianmukaiset varusteet eli valjaat).

I – Iso parveke. Tilava parveke toimii moneen tarkoitukseen erityisesti kesäisin... ruokalutilana, tuuletuspaikkana, oleskelutilana.

J - Jäätelöä pakastimessa. Toisinaan iskee vastustamaton jäätelön mieliteko. Silloin on tärkeää, että pakastin on jäätelön suhteen hyvin varusteltu.

K - Keittiö. Keittiö on kodin sydän. Siellä pitää olla tilaa laittaa ruokaa yhdessä. Tämä toteutuu meillä. Tosin kaappitilaa saisi olla vähän enemmän.

L - Luonto. On mukavaa, että koti on luonnon helmassa. Alla näkymä keittiömme ikkunasta.

M - Musiikki. Talo saa olla täynnä musiikkia. Sen takaavat niin soittimet kuin kunnolliseen äänentoistoon kiinnitetyt äänilähteet.

N - Nurmikko. On mukavaa, että pihalla on nurmikkoa. Mutta ei liiaksi, jotta ruohonleikkuuseen ei kyllästy.

O - Omenapuu. Haluaisin pihalle omenapuun tai pari. Ehkä ensi kesänä?

P - Piha. Ylipäätään on kiva, että on pihaa. Monessa talossa, jota kävimme katsomassa, kun kotia etsimme, tontti oli niin pieni, ettei pihaa ollut juuri nimeksikään.

Q - Q. Olisi hienoa, jos kodista löytyisi Q. Tosin aikamoisen näppärä siippanikin on. :)

R - Rauha. Kotiin kuuluu se, että on omaa rauhaa. Niin ulkona kuin sisällä. Sisällä rauha ulkopuolisilta, mutta myös välillä talon muista asukeista. Tilaa siis pitää olla.

S- Sauna. Sauna on yksi tärkeä rentoutumispaikka ja sen olemassaolo on ehdoton vaatimus omakotitalolle.

T - Työhuone. On hyvä, että talosta löytyy rauhallinen työhuone, jossa voi välillä tehdä etätöitä ja toisaalta harjoitella esim. musiikkiläksyjä.

U - Ulkovarasto. Varastotilaa ei ole koskaan liikaa ja ulkovarasto on näppärä lisä.

V - Vaatehuone. Talossamme on ihanan iso vaatehuone! Ei tarvitse pähkäillä pienten kaappien varassa.

W – Wanhat kalusteet. Vaikka en ole erityisemmin antiikin perään, on mukava, että on muutama vanhempi huonekalu joukossa.

X – Xylitol-purkka. Tällaiselle karkkihiirelle pitää löytyä myös happohyökkäyksen torjujaa aina kaapista.

Y - Yläkerta. Mielestäni on kiva, että talo on useammassa kerroksessa.

Z – ZZZ. Kotona pitää pystyä nukkumaan hyvin ja makoisasti.

Å - Åma... oma koti kullan kallis.

Ä – Älykäs koti. Jossain vaiheessa kotiin olisi kiva saada lisää älyä... valo- ja lukitusautomatiikkaa, anturointia, ehkä saunan etälämmitystä...

Ö – Öinen pihavalo. On kiva, että pihalla on valo, kun saapuu myöhään kotiin. Hämärätunnistin tai lähestymistunnistin toimii. Tällä hetkellä meillä on käytössä hämärätunnistin.

En haasta ketään erikseen, mutta meemin saa vapaasti napata käyttöönsä.

Autoilu ei ole aina auvoista

Tänään sekä aamulla että iltapäivällä sain jälleen tuta, että ylistämäni yksityisautoilu ei aina ole auvoista. Aamulla matka töihin oli ruuhkainen, ja tööttiä pääsivät käyttämään niin kanssautoilijat kuin minä itse. Itse tööttäsin autolle, joka melkein vaihtoi kaistaa kylkeeni kehällä. Yksi keskisormikin vilahti, kun tietyön aiheuttamassa risteysruuhkassa joku autoilija tunki ilmeisesti sellaiseen väliin, johon toisen autoilijan mielestä ei olisi pitänyt. Lisäksi joku taisi tööttäillä, kun vihreillä nuolivaloilla jono ei liikkunut. Mutta syykin oli selvä: edessä oli bussi, joka ajaa kääntyvien kaistalta suoraan (suoraan ajaminen sallittu vain busseille).

Iltapäivällä meno oli tyssätä ennen kuin oli kunnolla alkanut. Nimittäin parkkihallin ovi ei auennut. Tulin viidenneksi autoksi jonoon ja perääni kertyi vain lisää autoja. Kuulemma vastaava ongelma oli ollut perjantaina ja ratkaisuun oli mennyt useampi tunti. Ehdin jo miettiä joko ratikkaan hyppäämistä tai takstin tilaamista, kun piti päästä kuudeksi Ruoholahteen. Ratikalla olisin jo varmaan myöhästynyt. Lopulta ongelma ratkesi ja liikenne rullasi suuremmitta ruuhkitta... mutta eväät jäivät ostamati, joten illasta tuli melko pitkä, kun ei ollut syönyt juuri mitään välipalaa. Pianotunti ja teoriatunti, ja kahdeksan jälkeen kotimatka.

Myönnetään siis: ei se auto kaikkea liikkumiseen liittyvää ratkaise.

Suunnistusta ja laulua

Tähän viikonloppuun on mahtunut niin suunnistusta kuin lauluakin. Etukäteen vähän mietitytti, onko järkevää lähteä seuran jotoskisaan konserttia edeltävänä päivänä. Päätin kuitenkin kokeilla.

Jotosmetsässä vierähti aikaa noin kolme tuntia. Matkaa oli (teoriassa) 9,5 kilometriä. Otin aika rauhakseen, koska halusin minimoida pummailuriskin ja toisekseen mahdolliset rasituskurkkuoireet. Tosin täytyy kyllä myöntää, että matkan varrella huomasin, ettei juoksukuntokaan ole tällä hetkellä kehuttava. Rastit löytyivätkin ihan mukavasti muutamaa perhosen keskusrastia lukuun ottamatta. On se vaan niin jännä, kun rasti, jolla käy kolmesti, voi olla kolme kertaa hankala löytää. Joka kerta lähestymissuunta on hieman eri.

Metsässä oli todella märkää. Suot olivat yhtä lätäkköä ja polskahduksia vain kuului, kun suunnistajat pulahtivat suolle juoksemaan. Minä kastuin lisäksi Gatoradesta. Kävi nimittäin niin, että pari vuotta käyttämättä ollut juomasäiliö oli päättänyt ruveta vuotamaan. Huomasin tämän ja lähdössä, mutta en malttanut jättää ottamatta reppua mukaan, koska tiesin viettäväni metsässä hyvän tovin. Niinpä olin selästä ja housuistani märkä sen lisäksi, että kengät, sukat ja sääret kastuivat soilla kahlatessa. Onneksi ei satanut. Ja onneksi juomaa riitti juotavaksikin.

Oli jälleen mukava samoilla metsässä vähän pidempi lenkki. Kotiin päästyä oli vähän rasitusyskää, mutta onneksi hellitti sunnununtaiksi.

Aamulla ääni ei ollut lainkaan auki, mutta kyllä se siitä pikku hiljaa virkosi. Minä ja muutamia muita opettajani Hanna-Leena Haapamäen oppilaita esiintyi tänään Sinebrychoffin taidemuseossa. Ennen konserttia oli mahdollista kokeilla salin akustiikkaa pianistin kanssa. Kokeilin kaikkia kolmea laulua, jotka esitin ja tein kahdessa sellaisen virheen, jota en ollut aiemmin tehnyt. Jännityshän se siitä vain kasvoi... Onneksi sain koottua itseni ennen esiintymistä ja h-hetkellä melkein kaikki sujui. Joitakin pieniä kömmähdyksiä kyllä tuli. Granadoksen El majo timido, Schumannin Seit ich ihn gesehen ja Vivaldin Se parto, se resto, saivat esittäjälleen hien pintaan. Se kuulunee asiaan. Jälleen kokemusta rikkaampana voi jatkaa treenailua.

Sain opetuksen...

Viikko sitten kävi jotain sellaista, mitä en soisi tapahtuvan: kolhin autoni Jalon. Olin ajamassa parkkihallista ulos, kun 90 asteen mutkassa väistin edessä ollutta sadevesikaivon ympärillä ollutta työmaata. En huomannut palopostikaappia, joka oli oikealla. En ennen kuin olin jo kääntänyt autoni siten, että kaapin kulma oli naarmuttanut auton oven ja painunut lopulta läpi oven pellistä. Järkytyin, mutta ei siinä tilanteessa voinut asialle enää oikein mitään. Suurin ongelma siinä vaiheessa oli se, että oven kahva oli saanut myös osumaa eikä ovi pysynyt kiinni. Ajelin kotiin siten, että ovi oli köytettynä lämmitysjohdolla kiinni. Samuli sai kotona sitten oven kikkailtua oikeasti lukkoon.

Harmitti suunnattomasti.

Sain auton korikorjaamolle tiistaina. Uhkakuvana oli, että korjaaminen kestää viikon. Onneksi kuitenkin työ oli valmis perjantaina, ja Jalo on taas entisensä.

Työviikon kuljin osittain Samulin kyydissä, osittain julkisilla. Lisäksi pidin yhden etäpäivän. Viikko muistutti taas, miksi auto on niin tarpeellinen. Esimerkiksi, kun maanantaina pääsin konservatoriolta kello 20 musiikin teoriatunnin jälkeen, olin kotona vasta lähes puolitoista tuntia myöhemmin. Samoin tiistaina ehdin kotiin melko myöhään, kun lähdin konservatoriolta kello 19. Aikamoisen pitkiä päiviä siis, kun konservatoriolle menin suoraan töistä. Yksinään työmatka kestää julkisilla noin tunnin ja 15-20 minuuttia julkisilla, kun se omalla autolla hujahtaa 30-40 minuutissa. Olin jo kahdessa päivässä melkoisen kypsynyt julksilla kulkemiseen.

Sain siis opetuksen varovaisuuteen auton kanssa, mikäli mielin sillä kulkea. Ja toisekseen opetuksen siitä, että kaskovakuutus on iloinen asia.

Ja nimi oli...

Olen itse jo jotakuinkin tottunut uuteen sukunimeeni, mutta kaikki ilmeisesti eivät. Sattuipa seuran suunnituskilpailuissa:

- 17.32 Suvi Sorvakko, sanoi lähdön valmistelija.
- Mm, joo, nyökkäsin.

Lähdön valmistelija katsoi jonkin aikaa ympärilleen ja omaa listaansa.
- Onko Suvi Sorvakko sama kuin Suvi Vuorinen?
- On, hymyilin.
- Jaa, koskas se on vaihtunut?
- Vuosi sitten kesällä.
- Jaa, jaa... aloin kattoa, että eihän tässä listalla ole Vuorista ollenkaan.... Niin sä voitit sen sudokun (seuran lehdestä) ja aattelin, että joku uus seuran jäsen...

***

Maalissa tulospalvelua oli hoitamassa hyvä ystäväni. Laitoin emit-kortin lukijaan ja ystäväni alkoi näpytellä koneelle nimeäni. Sattumalta huomasin, että nyt taitaa mennä väärin...
- Kirjoititko mun vanhan nimen?
- Mistä tiesit...? ystäväni kysyi hölmistyneenä.
- Näin, kun näpyttelit, naureskelin.