Pikkuneiti tuli taloon

Kohta kaksi viikkoa sitten meille syntyi tyttö. Hän näki päivänvalon 6.7. kello 12.41. Tomera tyttö osoitti jäntevyytensä heti syntymän jälkeen, kun hän möngersi vatsani päällä kohti rintaa.

Olemme olleet jo kohta puolitoista viikkoa kotona ja totutelleet vauva-arkeen ja siihen, että meitä onkin kolme kahden sijaan. Nyt ymmärrän myös sen, kun sanotaan, että alkuaika vauvan kanssa menee kuin sumussa. Syöttäminen kolmen tunnin välein ympäri vuorokauden vie voimia ja aiheuttaa univajetta, jota päiväunet eivät riitä korjaamaan.

Hiljalleen arkirutiinit alkavat löytyä, mutta vielä on paljon opittavaa. Onneksi Samuli on nyt useamman viikon kotona, niin voimme opetella tätä kaikkea uutta ja ihmeellistä yhdessä! Ja tietysti tutustua tähän suloiseen uuteen tulokkaaseen. :)

Venlat sohvan pohjalta

Tänään tuli toisen kerran sitten vuoden 2005 seurattua Venlojen viesti muualla kuin paikan päällä. Edellinen kerta oli seitsemän vuotta sitten hyvästä syystä. Sanoisin, että tällä kertaa syy oli vähintäänkin yhtä hyvä, kun raskausviikkoja on nyt kasassa 37+3. Alun perin olin ajatellut, että voisi mennä Jämsään paikan päälle seuraamaan, mutta sitten totesin, etten taida jaksaa turvonneine jalkoineni lähteä talsimaan paikan päälle.

Oli kyllä tavallaan helpompi ja jännempi seurata kisaa koneen ja tv:n ääressä. Koneelta pystyi seuraamaan oman seuran joukkueiden tilannetta ja tv:stä kärjen tilannetta. Erityisesti kärkeä ei ole tullut moisella tarkkuudella seuratuksi. Kävi tosi kovasti sääliksi Tampereen Pyrinnön ankkuri Anni-Maija Finckeä, joka oli vielä lähellä sijoitusta kolmen parhaan joukkoon, mutta haahuili pahemman kerran rastilla 13. Kävi jo tosi lähellä ja sitten lähti takaisin sinne, mistä oli tullut. Loppusijoitus oli sitten 11.

Hesaria tilaamatta

Hesaria on nyt reilun kuukauden päivän jaettu meille melkein joka päivä, vaikka meillä on tilauksessa vain sunnuntain lehti. Toisinaan sunnuntaisin laatikossa onkin ollut kaksi lehteä. Ihan joka päivä lehteä ei tule, mutta melkein. Soitin jo asiasta jokin aika sitten asiakaspalveluun ja sieltä vakuutettiin, että meille pitäisi tulla vain sunnuntain lehti eikä laskua ole tulossa muiden päivien lehdistä. Asia ei ole tuon jälkeen korjaantunut, vaan lehti ilmestyy useimpina päivinä laatikkoomme. Ei siinä mitään, mutta harvoin sitä tulee silti luettua...

Meillä kummittelee

Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni kouluvuodet vanhassa kartanossa, jossa väitettiin kummittelevan. En kuitenkaan koskaan havainnut mitään todisteita kummittelusta. Sen sijaan kummitukset ovat vaanineet minua niin Tukholmassa asuessani kuin Mustion linnassa vieraillessani. Eilen aamulla mietin, joko niitä on tullut tänne Espoon Järvenperäänkin.

Heräsin suhisevaan ääneen ennen kahdeksaa aamulla. Lähdin ihmettelemään, kuuluko se kenties ulkoa vai onko imurimme käynnistynyt vai mistä on kyse. Löysin lopulta Kärcherin ikkunaimurin, joka oli kuin olikin omia aikojaan mennyt päälle. Sammutin sen ja otin pois latauksesta.

Olin juuri ehtinyt kivuta kerrosta korkeammalle ja mennä jälleen makuulle, kun alakerrasta kuului piippaus ja printteri lähti käyntiin. Lähdin katsomaan, tulostuuko sinne jotain. Eipä tulostunut. Samassa huomasin, että stereoni vilkkuvat demo-tilassa, johon ne palaavat sähkökatkon jälkeen. Samoin mikron kello oli nollaantunut. Oletettavasti siis ikkunaimurikin oli reagoinut sähköjen menemiseen ja printteri puolestaan käynnistyi, kun sähköt palasivat.

Musiikkiopisto suoritettu!

Sain tänään musiikkiopiston päättötodistuksen Helsingin Konservatoriosta. Urakka alkoi melkein viisi vuotta sitten. Paljon tuli opittua ja koettua. Eikä tuossa linkatussa blogauksessa mainittuja alkuhaparointeja edes muistaisi enää ilman tuota kirjoitusta. Nyt on vähän tyhjä olo.

Nyt saa riittää sairastelu!

Olen käytännössä katsoen ollut harrastamatta liikuntaa viimeiset 5 viikkoa, kun olen sairastanut flunssaa. Siis jos ei lasketa paria kävelylenkkiä, kitkemistä puutarhassa, imurointia ja laulamista. Tälläkään viikolla en tunne itseäni 100 % terveeksi, mutta sen verran terveeksi kuitenkin, että päätin palata liikunnan pariin. Maanantaina kävin kuntosalilla ja eilen suunnistamassa.

Suunnistamaan mennessä harkitsin hetken lyhimmän (2,4 km) ja toisiksi lyhimmän (4 km) radan välillä. Päädyin ottamaan toisiksi lyhimmän. Ajattelin, että voihan sen sitten jättää vaikka kesken, jos siltä tuntuu. Tosin, jos ihan rehellisiä ollaan, niin pitää tapahtua täysuuvahtaminen tai loukkaantuminen, että jättäisin kesken... tai jos menisi niin paljon aikaa, että maali olisi menossa kiinni.

Siirtymä lähdöstä ekalle rastille oli käytännössä polkua pitkin. Olisi niin tehnyt mieli juosta, mutta koska tiedän, että kiviin ja juurakoihin on aivan liian helppo kompastua, päätin olla ottamatta riskiä. Matka tuntui kävellen kuitenkin kovin pitkältä. Juuri ennen rastia joku sinipukuinen mies juoksi minusta ohi, mutta lopulta olin kuitenkin rastilla ennen häntä. Tuommoisesta tulee aina hyvä fiilis. ;)

Seuraavat kuusi rastiväliä pitikin kulkea ilman polun tukea. Huomasin harmikseni, etten pysy suunnassa edes kävelyvauhdissa. Siinä oli kuitenkin sen verran aikaa tutkailla ympäristöään, että ehti tehdä korjausliikkeitä, kun huomasi matkan varrrella olevansa pahasti ohi jostain rastivälillä olevasta maastokohteesta (jyrkänteestä, kivestä jne.). Lopulta rastit löytyivätkin melko suoraan. Muutama koukku tuli kuitenkin.

Rastiväli seiskalta kasille oli jälleen polkua pitkin. Seiskarastille tuli juosten joku heti perääni. Kuvittelin, että hän nappaisee helpon kasin nopeasti ja on selkeästi minua ennen maalissa. Päästyäni tulosten purusta, huomasin, että tämä mustapaitainen nuori mies vasta saapui metsästä. Hän taisi siis hieman haahuilla matkalla. Ysirastista meinasin minäkin porhaltaa ohi, mutta onneksi ehdin havaita sen ennen kuin olin kovin kaukana. Siitä sitten olisi ollut hyvä juoksubaana maaliin (metsätie), mutta en juossut nytkään. Ihan vain varmuudeksi.

Toivoin, että noiden sinipukuisen ja mustapaitaisen miehen lisäksi olisi tullut enemmän sellaisia hetkiä, että olisi saanut eläytyä niiden suunnistajapappojen ja -mammojen (yleensä kuitenkin pappojen) rooliin, jotka painelevat rastilta toiselle määrätietoisesti kävellen samalla, kun aloittelevat suunnistajat juoksentelevat sinne tänne ja lopulta molemmat ovat samaan aikaan rastilla. No, ehkä en ole vielä aivan tuolla pappojen vuosien kokemuksen tuomalla taitotasolla. :D

Tankkaukseen täytyy kiinnittää ensi kerralla enemmän huomiota, koska suunnilleen puolivälissä matkaa alkoi päässä tuntua vähän sumealta. Onneksi se ei kuitenkaan vaikuttanut varsinaisesti suoritukseen (ts. rastit löytyivät). Ei kuitenkaan ole ehkä tässä tilassa kovin terveellistä kärsiä nestehukasta ja energiavajeesta metsässä. Oli minulla kyllä puhelin mukana, että olisin voinut soittaa vaikka tutuille rastien järjestäjille, jos olisi tullut pahempia ongelmia.

Hätäpuhelu

Olin palaamassa torstaina työpaikan kesätapahtumasta myöhään illalla bussilla kotiin. Bussissa oli vain pari matkustajaa minun lisäkseni. Toinen heistä, nuorehko nainen, tuli kysymään, voisinko lainata puhelintani. Halusi soittaa poliisille, koska oli nähnyt epäilyttävän autoilijan, kun oli odottanut bussia. Epäili, että oli humalassa. Omasta puhelimestaan oli akku loppu. Lupasi vaikka maksaa, johon totesin, että eihän hätänumeroon soittaminen maksa.

Minua epäilytti lainata uunituoretta puhelintani. Pelkäsin, että kun annan puhelimen, nainen juoksee ulos bussista sen kanssa seuraavalla pysäkillä. Niinpä kyselin häneltä vähän tarkemmin tilanteesta, vakuuttuakseni, että hän oli oikealla asialla. Lopulta annoin puhelimen lainaan ja näpyttelin hätäkeskuksen numeron valmiiksi luuriin.

Nainen soitti puhelun ja antoi puhelimen takaisin. Jatkoi asian päivittelyä kanssani, kunnes jäi bussista pois.

En ole koskaan itse soittanut hätäkeskukseen. Silloin tällöin olen nähnyt unia, joissa soitan hätäkeskukseen ja yleensä silloin jokin menee pieleen. Puhelimestani on kyllä soitettu hätäkeskukseen kerran aiemminkin.

Pianotutkinto

Suoritin perjantaina laulajien pianokurssin, joka vastaa peruskurssi 1:tä. Oli jotenkin absurdi ajatus, että olen menossa suorittamaan pianotutkintoa. Olen käynyt pianotunneilla tämän lukuvuoden konservatoriolla, mutta edellisestä pianotunnista ehtikin vierähtää melkein 20 vuotta.

Jännitys kostautui asteikkojen soittamisessa. Toki harjoitetut kappaleetkaan eivät menneet virheettä, mutta ihan kohtuullisesti. Asteikot kuitenkin menivät aivan alakanttiin. Sen sijaan prima vista onnistui yllättävän hyvin. Se tuntui helpolta. Olin harjoitellut prima vistaamista kotona huomattavasti vaikeampien sävelmien kanssa. Prima vistasta sainkin kehuja. Lisäksi kuulemma soitostani näkyi, että olen soittanut enemmän kuin vuoden. Kai siitä lapsuuden harrastuksesta sitten jotain on jäänyt alitajuntaan. Motoriikan osalta notkeus kuitenkin oli (ja on yhä) aika kateissa. Dynamiikkaa ja tietynlaista rentoutta toivottiin lisää.

Onneksi tuosta ei saanut arvosanaa. Suoritusmerkinnän vain. ;)

Vielä ovat edessä kenraalibasson kokeet. Huomenna kirjoitus, puolentoista viikon päästä soitto. Jos ne läpäisen, on musiikkiopiston oppimäärä kasassa viiden vuoden aherruksen päätteeksi. :)

Yskä, yskempi, yskin

Pelkäsin kauheasti tulevani kipeäksi ennen laulututkintoani, joka oli perjantaina 19.4. Onneksi turhaan, ja sain suorittaa tutkinnon terveenä, tosin jännityksestä kankeana.

No, eipä aikaakaan, kun tutkinnon jälkeen yllätti kevätflunssa. Pieni hiipivä kurkun karheus muuttui nopeasti raastavaksi yskäksi. Yskä on kanssaihmisten mielestä niin ärsyttävää, että torstaina töissä kollega käski lähteä kotiin (en totellut sinä päivänä) ja illalla, kun olimme katsomassa Svenska Teaternissa Kristina från Duvemålaa, meihin nähden etuoikealla istunut "herrasmies" katsoi parhaaksi mulkaista olkansa yli joka kerta, kun yskin. Tuli kovin syyllinen olo ja toivoin voivani vaipua maan alle, vaikka en varsinaisesti mahda yskälleni mitään. Mulkoilu loppui vasta, kun miehen vieressä istunut nainen kuiskutti miehen korvaan jotain.

Perjantain tein töitä kotisohvalta. Ääni on melko rouhea ja tulinpahan kokeilleeksi laulaa pätkän vain todetakseni, että lauluääneni oli ennemminkin käheä altto kuin jokin sopraano (tutkintoni lautakunnan mukaan olen jokin sopraano, mutta etuliitteestä ei ole varmuutta...).

Tallensin tätä käheää ääntä pätkän kännykällä. Tallennuksen laatu ei ole kummoinen, mutta saa tästä ehkä jonkinlaisen kuvan: Yskäinen ääni 26.4.

Vertailun vuoksi pieni pätkä eräistä tutkintoani edeltäneistä treeneistä: "Normaali ääni" 4.4.

Melkoinen kontrasti, eikö? :D Ja onneksi tuo yskäinen ääni oli vaivana viikko tutkinnon jälkeen eikä tutkintopäivänä!

Vuosipäivä

Muutostamme Järvenperään on nyt tasan vuosi. Tasan vuosi on myös muuttopäivän aamuna tapahtuneesta tapaturmasta, jossa menetin kynteni oikeasta keskisormesta. Koko kertomus on luettavissa viime vuoden toukokuun blogauksesta. Suosittelen edelleen, etteivät heikkohermoiset avaa kirjoituksen kuvalinkkiä. On se sen verran yököttävän näköinen se sormi siinä kuvassa.

Itseäni puistattaa vieläkin, kun mietin niitä hetkiä, kun jouduin vaihtamaan päivittäin laastaria siihen sormeen. Kynnen irtoaminen on muutenkin sellainen aihe, että sillä saa ihmiset pudistelemaan itseään, kun kertoo tapahtuneesta ja esimerkiksi kuvailee sitä, kun lääkäri nyppäsi kynnen irti...

Tällä hetkellä oikeassa keskisormessani kasvaa suhteellisen normaali kynsi. Edelleen vasen yläosa ei kasva ihan normaalisti ihossa kiinni tai siinä alla iho on jotenkin kovempaa. Nimittäin aivan sormen pää on siitä kohdin vähän turta. Vain se ja hieman oudon näköinen valkoinen osa kynnen alalaidassa kertoo tapahtuneesta. Niin ja tietysti huulen sisäpinnalla oleva kolo, joka jäi hampaiden tekemästä haavasta ja arpi leuassa...

Olen myös hieman paranoidi avoinaisten kengännauhojen suhteen ja huomautan herkästi muillekin, jos nauhat ovat auki. En toivo kenellekään vastaavaa kokemusta.

Hiihtämässä!

Päästiin kuin päästiinkin hiihtämään eilen! Espoon sivuilla latujen kunto arvioitiin hyväksi Oittaalla. Noh, tiedä sitten, mikä on hyvän määritelmä. Kovin oli muhjuista ja rikkinäistä latua.

Ladun laadun lisäksi haastetta tuotti voitelu. Tervapito ei pitänyt ollenkaan, joten lisäsimme pohjiin liisteriä. No, sitten tökki. Tökkimisen vuoksi alamäet hirvittivät. Selviän kyllä rikkinäisen ladun kanssa, mutta jos olisi kesken laskun tökännyt, olisi saattanut mennä rähmälleen. Onneksi pelkoni oli turha ja pysyin pystyssä koko lenkin.

Kelin tuomat haasteet pitivät huolen, että 4,1 kilometrin lenkki oli tällä kertaa tarpeeksi. Ja jäi varmaan viimeiseksi kerraksi tänä talvena.

Normaali olotilassa olisin varmaan hiihtänyt luistelutyylillä, mutta totesin luisteluhiihdon hieman epämiellyttäväksi tämän kasvavan vatsan kanssa jo kuukausia sitten. Luistellen baana olisi ollut vielä ihan tyydyttävä.

Vieläköhän sitä tulee hiihdetyksi tänä talvena?

Pääsiäisenä kävimme kerran hiihtämässä. Olin haaveillut hiihtämisestä myös perjantaina työpäivän jälkeen, mutta koska mittari näytti +8 astetta, arvelin, että ei maksa vaivaa lähteä muhjuisille laduille yrittämään. Parempi ajankohta olisi heti aamusta. Vaan kun ei viikonloppuna jaksanut nousta kovin aikaisin, niin jäivät hiihtelyt tänä viikonloppuna väliin. Nyt kun tulee uutta lunta, niin ehkä ensi viikonloppuna on vielä mahdollisuus?

En tiedä, johtuiko tämän viikonlopun saamattomuus aamuheräämisen suhteen yleisestä (lähinnä työperäisestä) väsymyksestä, vai oliko kyse raskauden aikaansaamasta vetämättömyydestä.

Minua on jo pidemmän aikaa vaivannut se dilemma, että toisaalta raskaana ollessa kehoitetaan harrastamaan liikuntaa, toisaalta taas lepäämään tavallista enemmän. Olisi todella helppo heittäytyä täysin laiskaksi ja jättää liikunta minimiiin. Toisaalta en halua niin tehdä, kun siihen ei ole suurempaa fyysistä syytä. En kärsi esimerkiksi supistuksista tai selkävaivoista.

Olen käynyt edelleen säännöllisesti salilla, kerran kaksi viikossa. Juosta en enää uskalla, kun siitä varoitellaan raskauden ylitettyä 25 viikkoa. Jonkin verran on tullut käytyä kävelyllä, kun pyöräilläkään ei vielä säiden vuoksi uskalla. Hiihto olisi tärinättömyytensä vuoksi hyvä aerobinen liikuntamuoto, mutta tosiaan en ole oikein saanut aikaiseksi ladulle lähtemistä.

Outojen sattumusten päivä

Olimme eilen ripustamassa pyykkejä kuivumaan, kun kuului kauhea pamaus. Hetken ajattelin, että nytkö katolta tippui lunta auton päälle. Pienen selvittelyn jälkeen paljastui, että tuo pelkoni oli turha. Kyseessä oli sen sijaan parvekkeella räjähtänyt kivennäisvesipullo. Pullo oli ollut siellä ainakin uudesta vuodesta lähtien. Toisin sanoen se oli jo kestänyt monet lämpötilanvaihtelut. Mikä sitten lieni, että lopulta päätti räjähtää. Oli miten oli, onneksi parvekkeella ei ollut ihmisiä, koska pullon kuori oli pompannut ainakin metrin ja sisukset olivat jääpaloina pitkin parveketta. Note to self: älä jätä juomia pitkäaikaissäilytykseen parvekkeelle.

Alla olevassa kuvassa näkyy lopputulema. Pullo sijaitsi suunnilleen tuossa, missä etiketti näkyy.

Toinen outo sattumus oli, että sain iltapesuilla seuraa hiirestä! Taidettiin molemmat säikähtää toisiamme. Hiirulainen pyöri aikansa yrittäen ulos ovesta ja oven pielistä. Mietin jo, miten ihmeessä pääsen suihkuhuoneesta pois, jos hiiri on ovensuussa. En millään haluaisi päästää sitä ehdoin tahdoin asuintiloihin. Lopulta se löysi tiensä seinälaudoituksen taakse. Ja arvaatte varmaan, että suihkuhuoneessa on nyt hiirenloukkuvirityksiä... Pitäisiköhän kutsua lisäksi appivanhempien Miisu-kissa kylään?

Kausi ohi

Jälleen on Ogelin jään ylläpito lopetettu. Joka vuosi päätös lopetusajankohdasta tehdään kalenterin perusteella eikä meneillään olevalla säällä ole merkitystä. Minusta tänä vuonna kautta olisi voinut jatkaa pari viikkoa, koska jää saatiin luistelukuntoon vasta marraskuun lopussa eli noin 2-3 viikkoa myöhemmin kuin piti.

Minun osaltani luistelukertojen määrä (pikaluistimilla) jäi aika säälittäväksi tänä talvena. Olisinkohan 5 kertaa käynyt luistelemassa ja sen lisäksi oli luistimitta järjestämässä kolmia kilpailuja Ogelissa. Kovasti oli tarkoitus päästä kevätjäille, mutta talviloman jälkeen olin ensin noin kaksi viikkoa flunssassa. Siitä toivuttuani sunnuntaivuoro 3.3. oli peruttu jääpallon takia. Ja sitten, kuten tiedättekin, mahatauti iski pahimmoiksi syntymäpäivänäni 4.3., ja siitä toipuessa menikin sitten viime viikko.

Tosin pelkäsin jo ennakkoon pahoin, että tuolla viikolla voisi luistelut jäädä vähän vähiin, kun tiistaina oli tiedossa pidempi ilta konservatoriolla ja torstain vuoro oli jääpallon takia peruttu. Viikonloppuna olisin ehkä ollut jo luistelukunnossa, kun emme olleet kaupungissa. Pitää yrittää ehtiä vielä edes hiihtämään ennen kuin lumet sulavat.

Vanhenemisallergia

Diagnoosi vahvistuu vuosi vuodelta: kärsin vanhenemisallergiasta. Kaksi edellistä syntymäpäivää menivät korkeassa kuumeessa, tällä kertaa iski mahatauti. Koko eilisen syntymäpäiväni ravasin vessassa ja tyhjensin molemmista päistä, minkä ehdin... :P Epämiellyttävää, sanon minä. Nyt yritän hiljalleen alkaa tankata, josko tästä taas kuntoutuisi.

Arkistojen kätköistä

Tulipahan googletettua huvikseen itseään. Oli jotenkin hellyyttävää löytää tämä Hesarin artikkeli vielä netistä. :) Näimmä kirjoittelin itsekin aiheesta tänne blogiin.

**

Toinen arkistolöytö oli, kun etsin itseäni Tilastopajan sivuilta. Tarkoitus oli katsoa, oliko siellä myös juoksutuloksia. Olisin vertaillut suunnistusseurani testijuoksijoiden aikoihin omaani. Tietysti etsin itseäni tyttönimelläni. Olenhan tehnyt kaikki yleisurheilutulokset Vuorisena enkä yhtään tulosta uudella sukunimellä. Ei löytynyt. Mietin, että jaa, ehkä ovat tyhjentäneet epäaktiivit tilastoista. Kokeilin kuitenkin hakea nykyisellä sukunimelläni. Ja jo löytyi sivuni. Mutta mistäköhän tilastonikkari oli saanut tietoonsa uuden nimeni?

Niin ja löytyi se 3000 metrin ennätyskin netistä... nimittäin näyttäisi olevan vielä voimassa oleva seuran ennätys 19-sarjassa, vaikkei kaksinen olekaan.

Liikuntataukoa

Pettymysten pettymys. Luulin palaavani tällä viikolla liikunnan pariin: salia, luistelua, hiihtoa... oli siis suunnitelmissa. Mutta kuinkas kävikään, sairastuin flunssaan ja olen vain lepäillyt koko viikon. Toki viime viikon reissussa tuli käveltyä aika paljon, joten aivan täysin liikunnaton viikko se ei ollut. Kuitenkin harmittaa... toivottavasti tämä viheliäs tauti helpottaa pian.

Talviloma Lissabonissa

Vietimme talvilomaviikon Lissabonissa. Siellä oli kovin keväinen sää, joten Suomen lumet ja kotona odottavat lumityöt unohtuivat hetkeksi. Oli myös hyvä välillä hengähtää töistä ja muusta tekemisestä.

Lissabon on mielenkiintoinen kaupunki kaikkine historiallisine kohteineen. Valitettavasti kielestä ei juuri puhuttuna ymmärrä mitään. Onneksi moni puhuu englantia. Ironisinta oli, että kielitaidottomimmat portugalilaiset, joihin matkalla törmäsimme, työskentelivät hotellissamme. Yhden kanssa pärjättiin auttavan espanjan kanssa, mutta toisen kanssa ei vain löytynyt mitään yhteistä kieltä. Jotenkin saatiin asioita kuitenkin hoidettua.

Netistä asioita oli aina välillä vaikea selvittää, koska tiedot olivat vajavaisia tai ristiriitaisia. Esimerkiksi Lissabonin lentokentän sivuilla luki (ainakin englanninkielisellä puolella), että kentälle on rakenteilla metrolinja. Lissabonin metron sivuilla kuitenkin kerrottiin, että linja on olemassa. Ja niinhän se olikin. Lisäksi joukkoliikennelipuista oli sekavaa ja epäselvää tietoa, ja jokseenkin sekava oli järjestelmäkin. Periaatteessa Via Viagem -kortti kävi eri liikennevälineissä, mutta ei joka paikassa. Ei esimerkiksi keskustan vastarannalla olleessa metrossa. Olisi pitänyt ostaa uusi kortti ja ladata arvoa sille. Myöskään samalla kortille ei voinut ladata sekä arvoa että vuorokausilippua.

Hupaisin tapaus matkan varrella tapahtui ruokakaupan kassalla. Valitsimme summissa jonkin kassan ja ehdimme ihmetellä, miksi siinä hihna oli alempana kuin muilla kassoilla. Hetken jonotettuamme myyjä alkoi huudella meille jotain ja viittoili päämme päällä olevaa kylttiä, jossa oli rullatuolin kuva. Ehdin ymmärtää hänen puheestaan, että hän kysyi, olenko raskaana. Mutta en ymmärtänyt, miten se liittyi asiaan. Edessämme jonottanut nainen sanoi sitten englanniksi: "Hän kysyy, oletko raskaana, ja jos olet, voit mennä edeltä". En vielä siinäkään kohtaa ymmärtänyt tarkalleen, mistä on kyse, mutta kävelin kassasta ohi. Samuli perässäni tajusi ja nosti ostoksemme hihnalla edessämme olleen naisen edelle. Raskaana olevat olivat siis sillä kassalla prioriteettiasiakkaita siinä, missä liikuntavammaiset. Minusta tilanne oli vähän nolo. Vaikka raskaus on juuri ylittänyt puolivälin, en ole vielä sisäistänyt, että se on nähtävissä. Mutta uskottava se on, kun kaupan kassakin sen näki. Joten miksipä sitä täälläkään enää salaamaan. ;)

Alla on kuvakokoelma matkaltamme:

Jerónimoksen luostari oli yksi ensimmäisiä kohteitamme. Se sijaitsee Belémin kaupunginosassa. Siirryimme sinne bussilla, mutta liekö johtunut sinä päivänä olleesta osittaisesta lakosta, että jouduimme odottamaan bussia pitkään ja seisomaan täydessä bussissa. Belémissä poikkesimme myös kuuluisaan pastelariaan syömään pasteijoita.

Luostarin lähellä oli Tower of Belém, 1500-luvulla rakennettu alunperin puolustukseen tarkoitettu torni. Sittemmin se on toiminut myös vankilana.

Yhtenä päivänä teimme koko päivän reissun Sintraan, joka on noin 40 minuutin junamatkan päässä Lissabonista. Se on UNESCOn suojelukohde, kuten edellämainitut luostari ja tornikin. Sintrassa on mielettömän paljon nähtävää emmekä ehtineet kiertää kunnolla kuin kaksi kohdetta: Quinta da Regaleira ja Moorish Castle.

Kolme alla olevaa kuvaa on Quinta da Regaleirasta, joka on António Augusto Carvalho Monteiron rakennuttama alue. Siellä on linna, pieni kappeli ja huikea puisto, jossa on torneja, tunneleita, polkuja, lähteitä, vesiputouksia... you name it.

Ylhäällä vuorella on Moorish Castle, joka on maurien rakennuttamama puolustuslinnake. Komeat oli maisemat!

Vielä edellistä linnaa ylempänä on Penan palatsi ja puutarha. Näihin emme kuitenkaan olisi kunnolla ehtineet, joten ihastelimme palatsia vain etäältä.

Lissabonin kaupungissakin on maurien linnake: São Jorgen linna, jossa ei tiettävästi ole asuttu, vaan se on ollut täysin tarkoitettu puolustamiseen. Alla olevassa kuvassa linna näkyy mäen huipulla kaupungin toisella puolen.

Alla oleva kuva on otettu linnan terassilta kaupunkiin päin.

Sitten vielä yksi pieni yksityiskohta hotellihuoneestamme. Jouduimme kesken viikkoa vaihtamaan huoneesta toiseen. Ensimmäisessä huoneessa ulkoikkunat olivat vain kylpyhuoneessa. Ja huoneesta kylpyhuoneeseen oli ikkuna. No, ei siinä vielä mitään, toisessa huoneessamme "kylpyhuone" oli vain katosta avonaisilla seinillä erotettu alue, jonne ei ollut edes ovea. Ei siis kovin yksityisiä vessa- ja suihkukäyntejä... ja ulkoikkunat olivat suihkuttamisen jälkeen aina ihan kosteat. Mahtaisikohan Suomessa saada edes rakentaa näin?

Urheilu ja minä - eli lyhyt kertomus menneestä reilusta 25 vuodesta

Elisan blogikirjoituksesta sain idean muistella ja jakaa urheiluhistoriaani täällä blogissa. En tiedä, kuinka montaa tämä kiinnostaa, mutta kirjoittelenpa kuitenkin. Urheilu on kuitenkin ollut ja on tavalla tai toisella vieläkin aika iso osa elämääni. Tai ehkä nykyistä tekemistä ei voi enää urheiluksi laskea, vaan ennemmin liikunnaksi.

Jos ollaan aivan tarkkoja, urheilu-urani alkoi vuonna 1984, kun osallistuin 3-vuotiaana Vaalan Pelsolla nappulahiihtoihin. Tästä kilpailusta saatu mitali nauttii palkintokaapissani vanhimman palkinnon asemaa. En kuitenkaan pidä tätä kilpailua käänteen tekevänä vaiheena, vaan sen aika oli myöhemmin. Kun olin 6-vuotias, äitini ehdotti, että lähtisin Pälkäneen urheilukentällä viikottain pidettäviin (yleisurheilun) sarjakisoihin. Vuodet tuossa välissä ovat mielessäni urheilun osalta kovin hämäriä. Mahdollisesti juoksin tai hyppäsin pituutta joskus Västilän Voiman kesäjuhlilla Längelmäellä, mutta varsinainen urheilu alkoi tuolloin kesällä 1987.

En enää tarkalleen muista, kuinka monta kertaa sinä kesänä tuli kisoissa käytyä, mutta palkintojenjakotilaisuudessa syksyllä sain minäkin lautasen, josta palkintojen keräily omalle hyllylleen taisi alkaa.

Yleisurheilua taisin jatkaa noin 18-vuotiaaksi asti. Se tosin alkoi jäädä pikaluistelun jalkoihin joskus 15-vuotiaana, mutta ei mennä vielä siihen. Yleisurheilun saralla ensimmäiset piirinmestaruuskilpailut, joihin osallistuin, taisivat olla vuonna 1990. Sain kuulantyönnöstä pronssia. Siitä lähtien jokakesäisessä sisulisähuipentumassa Tampereen Ratinan stadionilla osallistuin aina neljään lajiin, joista yleensä yksi oli kuulantyöntö ja toinen kiekonheitto, ja myöhemmin kolmantena moukarinheitto. Sen lisäksi täytelajina esimerkiksi 200 metrin juoksu, korkeus, keihäs tai 2000 metrin juoksu. Kuulassa ei tainnut ensimmäisen onnenkantamoisen jälkeen tulla mitalia, mutta kiekosta on muutama pm-mitali plakkarissa.

Nuorten SM-kisat, eli Vetoapukisat, olivat alun perin 13-14-vuotiaiden kisat, mutta sitten niistä tehtiin 14-15-vuotiaiden kisat. Elin siinä siirtymävaiheessa sellaista ikää, että olin mukana Vetoapukisoissa kolme kertaa. Ensimmäinen kerta oli hieman epäonninen: moukarinheiton aikataulu oli muuttunut alunperin ilmoitetusta ja saavuimme kisapaikalle Kuopioon vasta, kun karsintakilpailu oli käynnissä. Ehdin kuitenkin heittää kaksi kierrosta. Jatkopaikka ei hellinnyt. Seuraavana vuonna kilpailut olivat Kajaanissa. Taisin heittää siellä kiekkoa ja työntää kuulaa. Kumpaankaan ei ollut A-rajaa rikki, mutta joukkuekisaan pääsi seurakaverin siivellä jopa C-rajalla. Vuotta myöhemmin Kankaanpäässä tärppäsi joukkuekisassa: työnsimme seurakaverin kanssa kuulassa joukkuekisan pronssille. Jonain vuonna tuli kierrettyä aika monet kilpailut metsästäen kiekossa sitä A-rajaa, mutta ei sitä vaan tullut.

Viimeisen kerran SM-kisoissa olin mukana Orimattilassa 19-vuotiaiden kisoissa, joista mukaan lähti kiekon joukkuekisan hopea. Joukkuekaverini kuuluu tämän hetken Suomen kärkiheittäjiin kiekossa. Tässä kohtaa haluan korostaa, että jäimme kullasta vähän reilun metrin päähän... enkä niinkään tuoda esiin sitä, että mukana oli kaksi joukkuetta. ;) Ennen Orimattilan kisaa väliin mahtui yhdet 17-vuotiaiden kisat Turussa, jossa olin joukkueen kolmantena pyöränä ja yksi kuiva vuosi ilman SM-kisoja.

Yleisurheilun saralla tuli kokeiltua kaikkia muita lajeja paitsi estejuoksua. Kyllä, olen edellä mainittujen lajien lisäksi hypännyt seivästä, kolmiloikkaa, juossut aitoja (tosin vain juniorimatkoja 80 m ja 200 m), eri pituisia ratamatkoja 60 metristä 3000 metriin sekä viestejä ja kilpakävellyt. Aitaviesti on kylläkin kokematta. Kiekko ja moukari olivat kuitenkin ne lempparit. Kestävyysjuoksussa pärjäsin lähinnä kunnanmestaruuskisoissa, 6 kunnan kisoissa (Pälkäne, Luopioinen, Lammi, Padasjoki, Hämeenkoski, Hauho) ja pm-ottelussa. Keskimatkalla (300 m) tuli joskus jotain satunnaista menestystä seuraotteluissa. Hyppylajit jäivät paitsioon, kun kärsin jossain kasvuvaiheessa kantapääkivuista. Korkeuden osalta kärsin tekniikkaongelmista ja lopulta vaihdoin hyppytyylin flopista kierähdykseen. Eihän sillä tekniikalla kovin korkealta päässyt.

Yleisurheilussa pikkuveljeni oli aina lahjakkaampi, vaikka laiskempi treenaamaan. Tiedä, mihin rahkeet olisivat riittäneet moukarissa ja kiekossa, jos olisi ollut parempi treenimotivaatio hänellä.

Ennen kuin löysin pikaluistelun, ehdin myös hiihtää kilpaa. Mutta sen suhteen ei tullut mainittavaa menestystä edes pm-kisoissa. Paikallisissa hiihdon sarjakisoissa käytiin kovaa taistoa luokkatoverin kanssa. Siinä riitti jännitystä.

Pälkäneellä järjestettiin myös luistelun sarjakisoja. Niissä tuli käytyä muutama vuosi kaunoluistimilla ja hokkareilla luistellen ja joskus tuli kokeiltua pikaluistimia. Alkuun pikaluistimilla luistelu tuntui aivan mahdottomalta. Nilkat olivat koko ajan linkussa.

Kuudennen luokan korvilla aloitimme luistelun kesätreenit pikkuveljeni kanssa. Sitä seuranneena talvena tuli kierrettyä kilpailuja ympäri Suomea. Minulla oli käytössäni luistelupuvun sijaan hiihtotrikoo. Sain Hopealuistinfinaaliin (silloin 13-15-vuotiaiden SM-kisat) lainaksi oikean luistelupuvun. Kisat luisteltiin paukkupakkasessa Kajaanissa, mutta paransin 1000 metrin ennätystä 10 sekuntia. Varusteilla on väliä! Kisoista heltisi viimeinen palkintosija eli 6. sija, mihin tämä tulokas oli oikein tyytyväinen.

Sen jälkeen kolkuttelin monta vuotta siinä parhaimmiston takana. Eräänä vuonna oli jo hilkulla päästä mukaan nuorten maaotteluun (Suomi-Ruotsi-Norja), mutta erikoiskarsinnan jälkeen (karsittiin kolmesta kaksi luistelijaa mukaan), jäin rannalle. Kukaan ei varmaankaan tullut laskeneeksi, mikä merkitys oli sillä, että 500 metriä, jossa olisin mahtunut kahden valitun joukkoon, luisteltiin kisoissa kaksi kertaa ja pidemmät kertaalleen. Kertaalleen pääsin varanaisena kentälle luistelemaan yhden matkan kyseisessä maaottelussa Kangasalla ja kerran pääsin mukaan varsinaiseen joukkueeseen. Silloin kisattiin Norjassa Geithusissa. Hieno kokemus, mutta ei mainittavaa menestystä. (Suomen mäkimaajoukkue palasi samalla lennolla Suomeen.) Sinäkään vuonna en mahtunut kuitenkaan mukaan Hollantiin Viking Race -joukkueeseen. Siihen maailman aikaan Suomella oli paikkoja kyseisiin kisoihin puolet siitä, mitä nykyään. Tähän voisi kai sanoa, että "happamia, sanoi..."

Ainoa kerta, kun minut on hylätty, tapahtui Ruotsin Eskilstunassa Vikingloppet-kisassa. Minulle tulkittiin kaksi varaslähtöä, kun ensin oikeasti varastin ja toisella yrittämällä asentoni ei pysynyt vakaana. Kyllä silloin harmitti.

17-vuotiaiden ja 19-vuotiaiden sarjassa olin usempaan kertaan SM-pronssilla. Elämäni luisteluvuoden jälkeen, jolloin olin parantanut ennätyksiäni reilusti, ollut nuorten SM-mitaleilla ja maaottelujoukkueessa, minua ei valittukaan enää liiton valmennusryhmään. Sitä oli nuoren luistelijan vaikea ymmärtää. Olin laittaa luistimet naulaan. Jostain sitten kuitenkin kaivoin sisua jatkaa ja tuli treenattua kesäjäillä Hamarissa Norjassa, mutta jonkinlainen luovutusmeininki jäi takaraivoon. Sinnittelin aktiiviluistelijana vielä ensimmäisen opiskeluvuoden, mutta sitten totesin, että on aika hellittää: kun minusta ei ollut menestymään aikuisten SM-tasolla (paras saavutus taisi olla toinen sija yleisluistelijoiden SM-kisoissa ensimmäisen matkan jälkeen... lopputuloksissa taisin olla sitten toisiksi viimeinen tai jotain), niin eipä ollut näkyvyyttä, että koskaan olisi mitään mahdollisuuksia saavuttaa maailman kärkeä. Halusin myös, että opinnot etenisivät hyvään tahtiin. Taisin vielä seuraavana vuonna luistella SM-kisoissa statistina, mutta sen jälkeen ratamatkojen kellotukset ovat olleet viikkokisoja Helsingissä ja Tukholmassa.

Jälkikäteen ajatellen suurin puute luistelutreenaamisessani oli se, että treenasin miltei aina yksin. Silloin siitä tekemisestä puuttuu todella paljon, eikä vähiten sitä, että yrittäisi treeneissäkin loppuun asti. Pidin kilpailemisesta (jännityksestä huolimatta), mutta treenaaminen oli sellaista pakkopullaa. Ja nyt kun olen seurannut Suomen juniorijoukkuetta useamman vuoden tiedottajan näkökulmasta, niin täytyy todeta, että omat ennätykset ovat kovin vaatimattomia kaiken kaikkiaan.

Pari vuotta sitten tuli kokeiltua parina talvena ratamaratonluistelua (10 ja 20 kilometrin massalähtöjä). Ensimmäisenä vuonna luistelin siinä SM-pronssia, toisena kultaa. Sitten tuli rimakauhu enkä enää luistellut seuraavana talvena. En ehtinyt mielestäni treenata riittävästi. Tämä johtui pitkälti musiikkiopinnoista, joiden parissa olen viettänyt tiiviimmin viimeiset 4,5 vuotta Helsingin konservatoriossa. Musiikkiharrastus jäi urheilun jalkoihin aikoinaan nuorempana ja nyt olen kuronut tätä aukkoa kiinni.

Pikaluistelun sivulajina tuli muuten kokeiltua rullaluistelua ja siitäkin lajista kaapissani on pari nuorten SM-mitalia.

Samana kesänä, kun heivasin pikaluistelun kesätreenit, löysin suunnituksen. Alkuun juoksukuntoni oli hyvä, suunnistustaitoni nolla. Kipinä lähti siitä, että innostuin lähtemään Ristin killan joukkueessa Venlojen viestiin.  Sen jälkeen kiersin vuosia lähinnä iltarasteja ja seurakisoja, kunnes pari kesää sitten innostuin kokeilemaan kansallisia kisoja. Juoksukunto on vuosien varrella heikentynyt ja suunnistustaito parantunut, mutta kovin hyvä yhdistelmä näistä ei vieläkään muodostu. Rankisija painuu päälle 600. Mutta se ei haittaa, pääasia on, että metsässä juoksentelu ja rämpiminen on kivaa (vaikka onhan se ihan kiva aina välillä saada jokin palkinto kisoista). Venlojen viestejä on tuon ensimmäisen kerran jälkeen tullut kierrettyä Espoon Akilleksen riveissä yhteensä seitsemän kertaa. Suunnistusharrastuksen myötä myös kotikaupunki on tullut tutummaksi (kun iltarastit ovat ristiin rastiin ympäri Espoota) ja seuran kautta on tutustunut moniin espoolaisiin (muihinkin kuin teekkareihin tai diplomi-insinööreihin).

Nykyään liikunta on lähinnä suunnistusta ja kuntosalia. Silloin tällöin käyn luistelemassa, hiihtämässä ja juoksulenkillä. Kilpailu-urheiluun suunnistuksen harrastelun lisäksi minulla on edelleen kosketus taustatoimijana. Olen ollut mukana Suomen Luisteluliiton valiokunnissa ja hallituksessa ja edelleen päivitän liiton nettisivuja ja hoidan juniorimaajoukkueen kilpailutiedotusta. Sen lisäksi tulee osallistuttua pikaluistelukisojen järjestelyyn Helsingissä muutaman kerran talvessa. Viimeksi tänään olin kansallisissa kisoissa lähdönvalmistelijana. Samoin suunnituskisojen järjestelyä kuuluu kesän ohjelmaan aina, kun oma seura järjestää yhtään isommat kisat. Joten vaikka en voi itseäni enää kutsua urheilijaksi, niin urheilu ei ole jättänyt minua.

Kuvia urheiluvuosien varrelta löydät kotisivuiltani.

Hmm... ei tästä nyt niin lyhyt kertomus tullutkaan...

Aamujäällä

Sain aikaiseksi käydä tänään aamujäällä. Edellisestä kerrasta taitaa olla pari kolme vuotta ja silloinkin menin paikalle pitämään luistelukoulua. Viikonlopun sääennusteiden mukaan tänään oli paras luistelusää. Ongelmana ainoastaan "haastavat" jäävuoroajankohdat: aamulla 8-10 ja illalla 20.30-22.00. Katsoin paremmaksi vaihtoehdoksi herätä aamulla aikaiseen kuin mahdollisesti menettää yöunet liian myöhään illalla liikkumisen takia. Ja muutenkin, onhan se nyt kiva lauantai-iltana ottaa vain rennosti.

Olin nyt luistimilla toista kertaa tällä kaudella. Siihen nähden luistin kulki ihan ok. Tosin edelleen ennen joulua alkaneen flunssan peruina meinasi yskittää aina, kun oli luistellut kulmassa.

Minulla on ikuisuusongelmana se, etten löydä sopivaa peesiä. Pitäisi olla joku säännöllinen treenikaveri, jotta voisi olla varma peesistä. Tällä(kin) kertaa luistelin lähinnä itsekseen. Tarjolla olleet peesit luistelivat joko liian lujaa tai liian hitaasti. Kertaalleen menin nopeamman porukan peesiin ja pysyin siinä pari kierrosta, kunnes totesin, että tällä luistelumäärällä tasapaino ei ole siinä kuosissa, että uskaltaisin sinnitellä sen enempää peläten samalla kaatumista. Tarvitaan siis lisää treeniä. Toivottavasti siihen on kevätkaudella paremmat mahdollisuudet. Syksyllä jää tuli kovin myöhään (taisi olla 23.11.) ja sen jälkeen olin parina viikkona ulkomaan työmatkalla ja sen jälkeen kipeänä... Ja noh, myönnettäköön, että olen kyllä myös jonkin verran nirso sään suhteen. Ei huvita mennä luistelemaan -15 asteeseen tai kylmempään saati vesi- tai räntäsateeseen. Joten ajan lisäksi toivon hyviä säitä. :)