Kauppalistan "väärinkäyttöä"

Aloitimme viikonloppuna OurGroceries-kauppalista-applikaation kokeilemisen. Ajatuksena siis, että kumpikin voi päivittää listaan tarvittavia kauppa-asioita kännykällä tai koneella nettiselainversion kautta. Lista päivittyy näihin reaaliajassa sekä ostoslistaa tehdessä että sitä yliviivatessa kaupassa. Mutta eipä olisi itselle juolahtanut mieleen eräs muukin käyttötarkoitus.

Olin eilen isossa marketissa tyttäremme kanssa ja mieheni tuli sinne perästä. Hän hoksasi, diplomi-insinörtti kun on, katsoa kauppalistasta, mitä en ole vielä poiminut koriini listalla olevista asioista ja parkkeerasi odottamaan meitä tällaisen asian luo. Kaiken kruunasi se, että hän ilmoitti irkissä aikeensa. :D Nokkelaa, sanon minä. Irkki-ilmoitustakaan ei olisi tarvittu - olisimme löytäneet toisemme silti.

Ryppyrasvaa

Yves Rocher on tarjonnut minulle ryppyvoiteitaan suunnilleen siitä lähtien, kun täytin 25. Olen hymissyt niille tarjouksille. Tähän asti. Nyt, kun yövalvomiset kuormittavat, olen kiinnittänyt huomiota hiljalleen rypistyviin ja tummeneviin silmänympäryksiini. Ja kuinka ollakaan, olen alkanut käyttää silmänympärysvoidetta (tosin sitä kokeilin jo joskus nuorempana jonkin aikaa) ja annoin periksi Yves Rocherin tarjoukselle lähettää kaupanpäällisiksi ryppyvoidetta, tai anti-age-voidetta, kuten sitä markkinoidaan. Olen siis myöntynyt siihen, että vanhenemisen merkit alkavat näkyä, mutta yritän edes vähän hidastaa tätä kehitystä.

Ilmeisesti synnyttäneet yli 30-vuotiaat naiset ovat muutenkin potentiaalista kohderyhmää, sillä eräs kosmetiikkavalmistaja lähetti ryppyvoidenäytepakkauksen. En muista tarkkaan, mitä saatteessa sanottiin, mutta tiedän ainakin yhden toisen tutun tuoreen äidin saaneen saman näytteen...

Takaisin harrastusten pariin

Olen palaamassa hiljalleen vanhojen harrastusten pariin. Suunnistamisesta kirjoittelinkin jo aiemmin. Punttisalille palasin syyskuun lopussa, ja tällä viikolla on luvassa paluu lauluharrastuksen pariin. Saa nähdä, miten se sujuu, kun viimeiset kuukaudet laulamista on tullut harrastettua lähinnä hoitopöydän, pinnasängyn ja leikkimaton ääressä.

Kävin eilen jälleen punttisalilla. On kiva taas "löytää" lihaksia. Nimittäin pitkään treenaamattomat lihakset muistuttavat olemassaolostaan pitkään salikäynnin jälkeen. Salilla ehtii seurailla muitakin treenaajia. Olen jo aiemmin kirjoitellut valmennus- ja opetusvietistäni. En ole päässyt siitä vieläkään eroon. Näen jatkuvasti tilanteita, joissa liikerata jää vajaaksi tai on väärä, tai painoja on liikaa tai liian vähän. Tietysti on aina helppo arvostella muita, kun omia suorituksiaan ei näe ulkopuolisin silmin... mutta harmittaa, että jotkut mahdollisesti tekevät itselleen hallaa virheellisillä treeneillä.

Aloitin punttisalitreenaamiseen ihan junnuna kotipaikkakuntani kunnan punttisalilla. Siellä usein viihtyneet muskelimiehet olivat ystävällisiä ja opastivat sen lisäksi, että pikaluisteluvalmentajani oli alkuun mukana treeneissä. (Ja tästä ympäristöstä johtuen en vierasta vieläkään saleja, joissa enemmistö kävijöistä on miehiä.) Jotenkin tuntuu, että nykyisellä salillani tai muuallakaan, missä olen sittemmin käynyt, ei tulisi kysymykseen mennä neuvomaan toisia pyytämättä. No, ainakaan itse en uskalla mennä eikä minuakaan ole kukaan neuvonut.

Uusi suunnistuskokemus: 25manna-viesti Ruotsissa

Kävin tänä viikonloppuna Ruotsin Brunnassa 25manna-suunnistusviestissä Espoon Akilleksen joukkueessa. Sää oli uskomattoman hieno ollakseen lokakuun puolivälin sää: + 12 ja aurinkoa. Tosin aamulla kello 9, jolloin viesti starttasi, oli kylmempää.

Viestissä siis suunnistetaan nimensä mukaisesti 25 hengen joukkuein. Tapahtuman jouduttamiseksi vain kaksi ensimmäistä ja kolme viimeistä osuutta juostaan normaalin viestin tapaan. Väliosuudet juostaan siten, että metsässä on neljä saman osuuden juoksijaa joukkueesta samaan aikaan.

Normaalisti kertoisin heti kättelyssä, miten joukkueellamme meni ja mikä oli loppusijoitus. Nyt se ei ole mahdollista, koska järjestäjien tulospalvelu hajosi eikä lopputuloksia ole kärkeä lukuun ottamatta saatavilla. Vielä. Kovasti pahoittelevat sivuillaan tapahtunutta. Onhan se aika noloa, että 10 000 ihmistä joutuu odottamaan tuloksia, jotka normaalisti olisivat saatavilla online.

Juoksin osuudella 3. Tämä oli ensimmäinen osuus, jolle lähti 4 juoksijaa per joukkue. Kakkososuuden juoksija antoi vaihtopuomin yli neljä karttaa, jotka jaoimme keskenämme. Olimme siinä käsityksessä, että kartan kirjain A-D piti vastata osuuden alanumeroa 1-4. Jossain vaiheessa päivää selvisi, että tämä oli ilmeisesti väärinymmärrys. Joka tapauksessa juoksin kartalla, jossa luki 3B. Kaksitoista rastia sisältänyt rata kulki ihan kohtuullisesti. En päätynyt mihinkään letkaan, mutta metsässä oli jo sen verran uria, että niistä oli kyllä kieltämättä apua.

Maasto ei paljon poikennut suomalaisesta ja karttamerkinnätkin ovat suunnilleen samanlaisia. Leimausjärjestelmänä oli SI (sport ident), joka oli minulle uusi. Helppoahan tuon käyttäminen kyllä oli.

Suurin kämmi tuli rastille 5 mennessä. Tein samaistusvirheen ojan ja polun risteyksen kohdalla ja päädyin ihmettelmään kuntopolulle, missä olin. Kun lopulta tajusin, missä olin, yritin lähteä pienempää polkua takaisinpäin. Totesin suunnitelmani huonoksi, kun näin polkua tulevan laumoittain muita suunnistajia vastaanpäin. Päädyin sitten kiertämään vähän toista, pidempää reittiä.

Seiskarasti oli yleisörasti. Huomasin sen edellisellä rastilla ja yritin panostaa siihen, että olin suunnitellut, mihin suuntaan jatkan rastilta. En halunnut jäädä pähkäilemään yleisön eteen.

Lähellä viimeistä rastia oli toinen rasti. Se oli tietysti pakko käydä tsekkaamassa...

Rata oli näin 3 kuukautta synnytyksen jälkeen sopiva pituudeltaan ja haastavuudeltaan. Juoksusta jäi hyvä mieli. Tosin olisi tietysti kiva tietää osuusaika ja väliajat... ehkä aikanaan.

Tulospalvelun ontumisen lisäksi ruotsalaiset eivät olleet onnistuneet järjestelyissä muutenkaan täysin. Vaihtoalueelle sisäänkirjautumiseen piti jonottaa, vaihtopuomilla oli käsittämätön ruuhka, tulosten purkuun oli hirveän pitkä jono...  Vaihtoalueelle näki huonosti, milloin oma juoksija oli tulossa eikä online-seurantaa ollut vaihtoa odotteleville.

Kaiken kaikkiaan ihan mukava reissu. Lisämausteensa toi tietysti mukana kulkenut kolmekuinen tyttö ja ulkoimetykset. Samuli oli myös mukana. Muuten en matkaan olisi lähtenytkään.

Passiprosessista

Mediassa on ollut esillä erilaista kangertelua passien noutoon liittyvässä prosessissa, mutta tietääkseni ihan vastaavista haasteista ei ole uutisoitu kuin mihin minä törmäsin, kun hain tyttäremme passia. Passithan noudetaan nykyään R-kioskilta. Olen lähes 100-varma, että hakemusta poliisille jättäessä sanottiin, että ajokortti riittää henkkarista passia noudettaessa. No, eipä riittänyt. Voi tietysti olla, että "imetysdementia" vaivaa ja muistin väärin. Jouduin joka tapauksessa käymään passin hakureissulla kahdesti.

Toisella yrittämällä minulla oli tarvittavat dokumentit mukana, mutta haasteita aiheutti sitten aikaviivekaappi, jossa passeja säilytetään. Ärrän myyjä, joka sattui olemaan kauppias itse, totesi ykskantaan, että "menee noin nelisen minuuttia", kun kerroin asiani. Ei selitellyt sen enempiä. Siinä odotellassa tuli toinenkin passin noutaja. Myyjä räpelsi jotain eikä saanut ovea auki: "sori, kestää vielä."

Kun kolmas kertakaan ei onnistunut, myyjä soitti jollekulle ja raportoi, että "kaikki menee päin mäntyä". Kun minä jupisin, että passi pitäisi kuitenkin saada, sain vastaukseksi, että "niin, mutta jos toi on paskana." Neljäskään kerta ei onnistunut ja kun kyselin, milloin kannattaisi tulla uudestaan ja saako kaapin korjautettua, sain vastaukseksi "en tiedä, mun pitää soittaa tonne." Tonne siis viittasi numeroon, jonka myyjä oli saanut soitettuaan jollekulle muulle. Toinen passin noutaja oli jo luovuttanut ja lähtenyt pois.

Minä käväisin välillä kaupassa ja poikkesin palatessa uudestaan Ärrälle kysymään, oliko asia selvinnyt. "Joo, se oli vain jumissa." Minä luulen, että myyjä ei vaan osannut. Eikä osannut kyllä asiakaspalveluakaan, koska ei soria kummempaa pahoittelua esittänyt. Asiakaspalautetta lienee turha antaa, kun myyjä oli kauppias itse.

Puutarhanhoitoa ja vaunujen työntelyä

Tänä kesänä puutarhanhoito on vähän jäänyt. Sanotaanko nyt vaikka niin, että sen prioriteetti ei ole ollut kovin korkealla. Edellisen kerran kitkin pihaa joskus kesäkuussa, kun sattui jokin ei-niin-tajuttoman kuuma päivä. No, nyt piha ja erityisesti yksi pihapolku rehottavat. Tänään suunnittelin nukuttavani vauvaa ulkona samalla, kun kitkisin ja poistaisin kuolleita kukintoja. Noh, eipä tuo sujunut aivan kuten toivoin.

Käytiin ensin noin 20 minuutin vaunulenkillä ja tyttö nukahti. Sain kitkemisurakan alkuun. Jonkin ajan kuluttua tyttö alkoi heräillä ja työ eteni siten, että kävelin vaunujen kanssa postilaatikolle ja takaisin, jolloin tyttö nukahti, ja pääsin jatkamaan kitkemistä. Tätä sitten toisteltiin moneen kertaan. Unipätkät alkoivat lyhentyä ja lopulta noin tunnin kitkemis-vaunuttelu-vuorottelun jälkeen piti luovuttaa ja todeta, että pitää jatkaa jonain toisena päivänä. No, sain sentään homman alulle.

Juoksulenkillä pitkästä aikaa

Kävin eilen vajaan puolen tunnin juoksulenkillä. Piti oikein tarkistaa HeiaHeia!:sta, milloin olen viimeksi käynyt juoksulenkillä. Viimeisin merkintä oli tammikuulta. Sen jälkeen taisin käydä vielä luistelemassa jonkin kerran, jolloin tietysti verryttelyjuoksu kuuluu kuvioon. Juoksemistahan ei suositella raskausviikon 25 jälkeen tai jotain sellaista, mutta itse tulin lopettaneeksi juoksemisen jo vähän aiemmin. Ei siihen mitään erityisempää syytä ollut, mitä nyt tietysti talvikelit eivät houkutelleet juoksemaan ja kyllähän siinä tuli sairasteltuakin flunssaa ja vatsatautia. Niin ja tammikuun lopussa ja helmikuussa hemoglobiiniarvoni olivat epätavallisen alhaiset (normaalisti luokkaa 135-160, silloin 110...117).

Olemme käyneet ahkerasti vaunulenkeillä kävellen tässä jo muutaman viikon. Oletin siis, että jos jaksan kävellä ongelmitta 7-8 kilometria, juokseminen varmasti sujuu. Mutta mitä vielä. Juuri ja juuri jaksoin juosta noin 25 minuuttia. Jalat tuntuivat vetämättömiltä ja lihakset tuntuivat jäykiltä ja sinne tänne kolotti. Kotona venytellessä totesin, että osa näistä tuntemuksista johtunee myös siitä, ettei ole tullut venyteltyä hetkeen. No, eiköhän tämä tästä taas lähde.

Heinäkuu - minne menit?

Havahduin alkuviikosta, että heinäkuuhan loppuu. Kuukausi on mennyt ihan huomaamatta. Päiviin ei ole mahtunut paljoa muuta kuin vauvan hoitoa. Vaunulenkkien muodossa on päässyt sentään aloittamaan liikuntaa. Kuumimpina päivinä lenkit on tullut ajoitettua iltaan, jottei tyttö paahdu vaunuissa.

Sanovat, että heinäkuun alku on hyvä aika saada lapsi. Onhan se tietysti ulkoilun ja vaatetuksen kannalta helppoa, mutta ei nyt varsinaisesti voi sanoa, että olisi voinut kesäsäistä nauttia, kun suurimman osan ajasta vauvan kanssa kuitenkin on tullut oltua sisällä. Ja kuukausi tosiaan on mennyt niin nopeasti, että on vaikea hahmottaa, että se on sama aika kuin normaalisti kesäloma. On tämä kyllä joka tapauksessa ainutlaatuista aikaa. :)

Pikkuneiti tuli taloon

Kohta kaksi viikkoa sitten meille syntyi tyttö. Hän näki päivänvalon 6.7. kello 12.41. Tomera tyttö osoitti jäntevyytensä heti syntymän jälkeen, kun hän möngersi vatsani päällä kohti rintaa.

Olemme olleet jo kohta puolitoista viikkoa kotona ja totutelleet vauva-arkeen ja siihen, että meitä onkin kolme kahden sijaan. Nyt ymmärrän myös sen, kun sanotaan, että alkuaika vauvan kanssa menee kuin sumussa. Syöttäminen kolmen tunnin välein ympäri vuorokauden vie voimia ja aiheuttaa univajetta, jota päiväunet eivät riitä korjaamaan.

Hiljalleen arkirutiinit alkavat löytyä, mutta vielä on paljon opittavaa. Onneksi Samuli on nyt useamman viikon kotona, niin voimme opetella tätä kaikkea uutta ja ihmeellistä yhdessä! Ja tietysti tutustua tähän suloiseen uuteen tulokkaaseen. :)

Venlat sohvan pohjalta

Tänään tuli toisen kerran sitten vuoden 2005 seurattua Venlojen viesti muualla kuin paikan päällä. Edellinen kerta oli seitsemän vuotta sitten hyvästä syystä. Sanoisin, että tällä kertaa syy oli vähintäänkin yhtä hyvä, kun raskausviikkoja on nyt kasassa 37+3. Alun perin olin ajatellut, että voisi mennä Jämsään paikan päälle seuraamaan, mutta sitten totesin, etten taida jaksaa turvonneine jalkoineni lähteä talsimaan paikan päälle.

Oli kyllä tavallaan helpompi ja jännempi seurata kisaa koneen ja tv:n ääressä. Koneelta pystyi seuraamaan oman seuran joukkueiden tilannetta ja tv:stä kärjen tilannetta. Erityisesti kärkeä ei ole tullut moisella tarkkuudella seuratuksi. Kävi tosi kovasti sääliksi Tampereen Pyrinnön ankkuri Anni-Maija Finckeä, joka oli vielä lähellä sijoitusta kolmen parhaan joukkoon, mutta haahuili pahemman kerran rastilla 13. Kävi jo tosi lähellä ja sitten lähti takaisin sinne, mistä oli tullut. Loppusijoitus oli sitten 11.

Hesaria tilaamatta

Hesaria on nyt reilun kuukauden päivän jaettu meille melkein joka päivä, vaikka meillä on tilauksessa vain sunnuntain lehti. Toisinaan sunnuntaisin laatikossa onkin ollut kaksi lehteä. Ihan joka päivä lehteä ei tule, mutta melkein. Soitin jo asiasta jokin aika sitten asiakaspalveluun ja sieltä vakuutettiin, että meille pitäisi tulla vain sunnuntain lehti eikä laskua ole tulossa muiden päivien lehdistä. Asia ei ole tuon jälkeen korjaantunut, vaan lehti ilmestyy useimpina päivinä laatikkoomme. Ei siinä mitään, mutta harvoin sitä tulee silti luettua...

Meillä kummittelee

Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni kouluvuodet vanhassa kartanossa, jossa väitettiin kummittelevan. En kuitenkaan koskaan havainnut mitään todisteita kummittelusta. Sen sijaan kummitukset ovat vaanineet minua niin Tukholmassa asuessani kuin Mustion linnassa vieraillessani. Eilen aamulla mietin, joko niitä on tullut tänne Espoon Järvenperäänkin.

Heräsin suhisevaan ääneen ennen kahdeksaa aamulla. Lähdin ihmettelemään, kuuluko se kenties ulkoa vai onko imurimme käynnistynyt vai mistä on kyse. Löysin lopulta Kärcherin ikkunaimurin, joka oli kuin olikin omia aikojaan mennyt päälle. Sammutin sen ja otin pois latauksesta.

Olin juuri ehtinyt kivuta kerrosta korkeammalle ja mennä jälleen makuulle, kun alakerrasta kuului piippaus ja printteri lähti käyntiin. Lähdin katsomaan, tulostuuko sinne jotain. Eipä tulostunut. Samassa huomasin, että stereoni vilkkuvat demo-tilassa, johon ne palaavat sähkökatkon jälkeen. Samoin mikron kello oli nollaantunut. Oletettavasti siis ikkunaimurikin oli reagoinut sähköjen menemiseen ja printteri puolestaan käynnistyi, kun sähköt palasivat.

Musiikkiopisto suoritettu!

Sain tänään musiikkiopiston päättötodistuksen Helsingin Konservatoriosta. Urakka alkoi melkein viisi vuotta sitten. Paljon tuli opittua ja koettua. Eikä tuossa linkatussa blogauksessa mainittuja alkuhaparointeja edes muistaisi enää ilman tuota kirjoitusta. Nyt on vähän tyhjä olo.

Nyt saa riittää sairastelu!

Olen käytännössä katsoen ollut harrastamatta liikuntaa viimeiset 5 viikkoa, kun olen sairastanut flunssaa. Siis jos ei lasketa paria kävelylenkkiä, kitkemistä puutarhassa, imurointia ja laulamista. Tälläkään viikolla en tunne itseäni 100 % terveeksi, mutta sen verran terveeksi kuitenkin, että päätin palata liikunnan pariin. Maanantaina kävin kuntosalilla ja eilen suunnistamassa.

Suunnistamaan mennessä harkitsin hetken lyhimmän (2,4 km) ja toisiksi lyhimmän (4 km) radan välillä. Päädyin ottamaan toisiksi lyhimmän. Ajattelin, että voihan sen sitten jättää vaikka kesken, jos siltä tuntuu. Tosin, jos ihan rehellisiä ollaan, niin pitää tapahtua täysuuvahtaminen tai loukkaantuminen, että jättäisin kesken... tai jos menisi niin paljon aikaa, että maali olisi menossa kiinni.

Siirtymä lähdöstä ekalle rastille oli käytännössä polkua pitkin. Olisi niin tehnyt mieli juosta, mutta koska tiedän, että kiviin ja juurakoihin on aivan liian helppo kompastua, päätin olla ottamatta riskiä. Matka tuntui kävellen kuitenkin kovin pitkältä. Juuri ennen rastia joku sinipukuinen mies juoksi minusta ohi, mutta lopulta olin kuitenkin rastilla ennen häntä. Tuommoisesta tulee aina hyvä fiilis. ;)

Seuraavat kuusi rastiväliä pitikin kulkea ilman polun tukea. Huomasin harmikseni, etten pysy suunnassa edes kävelyvauhdissa. Siinä oli kuitenkin sen verran aikaa tutkailla ympäristöään, että ehti tehdä korjausliikkeitä, kun huomasi matkan varrrella olevansa pahasti ohi jostain rastivälillä olevasta maastokohteesta (jyrkänteestä, kivestä jne.). Lopulta rastit löytyivätkin melko suoraan. Muutama koukku tuli kuitenkin.

Rastiväli seiskalta kasille oli jälleen polkua pitkin. Seiskarastille tuli juosten joku heti perääni. Kuvittelin, että hän nappaisee helpon kasin nopeasti ja on selkeästi minua ennen maalissa. Päästyäni tulosten purusta, huomasin, että tämä mustapaitainen nuori mies vasta saapui metsästä. Hän taisi siis hieman haahuilla matkalla. Ysirastista meinasin minäkin porhaltaa ohi, mutta onneksi ehdin havaita sen ennen kuin olin kovin kaukana. Siitä sitten olisi ollut hyvä juoksubaana maaliin (metsätie), mutta en juossut nytkään. Ihan vain varmuudeksi.

Toivoin, että noiden sinipukuisen ja mustapaitaisen miehen lisäksi olisi tullut enemmän sellaisia hetkiä, että olisi saanut eläytyä niiden suunnistajapappojen ja -mammojen (yleensä kuitenkin pappojen) rooliin, jotka painelevat rastilta toiselle määrätietoisesti kävellen samalla, kun aloittelevat suunnistajat juoksentelevat sinne tänne ja lopulta molemmat ovat samaan aikaan rastilla. No, ehkä en ole vielä aivan tuolla pappojen vuosien kokemuksen tuomalla taitotasolla. :D

Tankkaukseen täytyy kiinnittää ensi kerralla enemmän huomiota, koska suunnilleen puolivälissä matkaa alkoi päässä tuntua vähän sumealta. Onneksi se ei kuitenkaan vaikuttanut varsinaisesti suoritukseen (ts. rastit löytyivät). Ei kuitenkaan ole ehkä tässä tilassa kovin terveellistä kärsiä nestehukasta ja energiavajeesta metsässä. Oli minulla kyllä puhelin mukana, että olisin voinut soittaa vaikka tutuille rastien järjestäjille, jos olisi tullut pahempia ongelmia.

Hätäpuhelu

Olin palaamassa torstaina työpaikan kesätapahtumasta myöhään illalla bussilla kotiin. Bussissa oli vain pari matkustajaa minun lisäkseni. Toinen heistä, nuorehko nainen, tuli kysymään, voisinko lainata puhelintani. Halusi soittaa poliisille, koska oli nähnyt epäilyttävän autoilijan, kun oli odottanut bussia. Epäili, että oli humalassa. Omasta puhelimestaan oli akku loppu. Lupasi vaikka maksaa, johon totesin, että eihän hätänumeroon soittaminen maksa.

Minua epäilytti lainata uunituoretta puhelintani. Pelkäsin, että kun annan puhelimen, nainen juoksee ulos bussista sen kanssa seuraavalla pysäkillä. Niinpä kyselin häneltä vähän tarkemmin tilanteesta, vakuuttuakseni, että hän oli oikealla asialla. Lopulta annoin puhelimen lainaan ja näpyttelin hätäkeskuksen numeron valmiiksi luuriin.

Nainen soitti puhelun ja antoi puhelimen takaisin. Jatkoi asian päivittelyä kanssani, kunnes jäi bussista pois.

En ole koskaan itse soittanut hätäkeskukseen. Silloin tällöin olen nähnyt unia, joissa soitan hätäkeskukseen ja yleensä silloin jokin menee pieleen. Puhelimestani on kyllä soitettu hätäkeskukseen kerran aiemminkin.

Pianotutkinto

Suoritin perjantaina laulajien pianokurssin, joka vastaa peruskurssi 1:tä. Oli jotenkin absurdi ajatus, että olen menossa suorittamaan pianotutkintoa. Olen käynyt pianotunneilla tämän lukuvuoden konservatoriolla, mutta edellisestä pianotunnista ehtikin vierähtää melkein 20 vuotta.

Jännitys kostautui asteikkojen soittamisessa. Toki harjoitetut kappaleetkaan eivät menneet virheettä, mutta ihan kohtuullisesti. Asteikot kuitenkin menivät aivan alakanttiin. Sen sijaan prima vista onnistui yllättävän hyvin. Se tuntui helpolta. Olin harjoitellut prima vistaamista kotona huomattavasti vaikeampien sävelmien kanssa. Prima vistasta sainkin kehuja. Lisäksi kuulemma soitostani näkyi, että olen soittanut enemmän kuin vuoden. Kai siitä lapsuuden harrastuksesta sitten jotain on jäänyt alitajuntaan. Motoriikan osalta notkeus kuitenkin oli (ja on yhä) aika kateissa. Dynamiikkaa ja tietynlaista rentoutta toivottiin lisää.

Onneksi tuosta ei saanut arvosanaa. Suoritusmerkinnän vain. ;)

Vielä ovat edessä kenraalibasson kokeet. Huomenna kirjoitus, puolentoista viikon päästä soitto. Jos ne läpäisen, on musiikkiopiston oppimäärä kasassa viiden vuoden aherruksen päätteeksi. :)

Yskä, yskempi, yskin

Pelkäsin kauheasti tulevani kipeäksi ennen laulututkintoani, joka oli perjantaina 19.4. Onneksi turhaan, ja sain suorittaa tutkinnon terveenä, tosin jännityksestä kankeana.

No, eipä aikaakaan, kun tutkinnon jälkeen yllätti kevätflunssa. Pieni hiipivä kurkun karheus muuttui nopeasti raastavaksi yskäksi. Yskä on kanssaihmisten mielestä niin ärsyttävää, että torstaina töissä kollega käski lähteä kotiin (en totellut sinä päivänä) ja illalla, kun olimme katsomassa Svenska Teaternissa Kristina från Duvemålaa, meihin nähden etuoikealla istunut "herrasmies" katsoi parhaaksi mulkaista olkansa yli joka kerta, kun yskin. Tuli kovin syyllinen olo ja toivoin voivani vaipua maan alle, vaikka en varsinaisesti mahda yskälleni mitään. Mulkoilu loppui vasta, kun miehen vieressä istunut nainen kuiskutti miehen korvaan jotain.

Perjantain tein töitä kotisohvalta. Ääni on melko rouhea ja tulinpahan kokeilleeksi laulaa pätkän vain todetakseni, että lauluääneni oli ennemminkin käheä altto kuin jokin sopraano (tutkintoni lautakunnan mukaan olen jokin sopraano, mutta etuliitteestä ei ole varmuutta...).

Tallensin tätä käheää ääntä pätkän kännykällä. Tallennuksen laatu ei ole kummoinen, mutta saa tästä ehkä jonkinlaisen kuvan: Yskäinen ääni 26.4.

Vertailun vuoksi pieni pätkä eräistä tutkintoani edeltäneistä treeneistä: "Normaali ääni" 4.4.

Melkoinen kontrasti, eikö? :D Ja onneksi tuo yskäinen ääni oli vaivana viikko tutkinnon jälkeen eikä tutkintopäivänä!

Vuosipäivä

Muutostamme Järvenperään on nyt tasan vuosi. Tasan vuosi on myös muuttopäivän aamuna tapahtuneesta tapaturmasta, jossa menetin kynteni oikeasta keskisormesta. Koko kertomus on luettavissa viime vuoden toukokuun blogauksesta. Suosittelen edelleen, etteivät heikkohermoiset avaa kirjoituksen kuvalinkkiä. On se sen verran yököttävän näköinen se sormi siinä kuvassa.

Itseäni puistattaa vieläkin, kun mietin niitä hetkiä, kun jouduin vaihtamaan päivittäin laastaria siihen sormeen. Kynnen irtoaminen on muutenkin sellainen aihe, että sillä saa ihmiset pudistelemaan itseään, kun kertoo tapahtuneesta ja esimerkiksi kuvailee sitä, kun lääkäri nyppäsi kynnen irti...

Tällä hetkellä oikeassa keskisormessani kasvaa suhteellisen normaali kynsi. Edelleen vasen yläosa ei kasva ihan normaalisti ihossa kiinni tai siinä alla iho on jotenkin kovempaa. Nimittäin aivan sormen pää on siitä kohdin vähän turta. Vain se ja hieman oudon näköinen valkoinen osa kynnen alalaidassa kertoo tapahtuneesta. Niin ja tietysti huulen sisäpinnalla oleva kolo, joka jäi hampaiden tekemästä haavasta ja arpi leuassa...

Olen myös hieman paranoidi avoinaisten kengännauhojen suhteen ja huomautan herkästi muillekin, jos nauhat ovat auki. En toivo kenellekään vastaavaa kokemusta.

Hiihtämässä!

Päästiin kuin päästiinkin hiihtämään eilen! Espoon sivuilla latujen kunto arvioitiin hyväksi Oittaalla. Noh, tiedä sitten, mikä on hyvän määritelmä. Kovin oli muhjuista ja rikkinäistä latua.

Ladun laadun lisäksi haastetta tuotti voitelu. Tervapito ei pitänyt ollenkaan, joten lisäsimme pohjiin liisteriä. No, sitten tökki. Tökkimisen vuoksi alamäet hirvittivät. Selviän kyllä rikkinäisen ladun kanssa, mutta jos olisi kesken laskun tökännyt, olisi saattanut mennä rähmälleen. Onneksi pelkoni oli turha ja pysyin pystyssä koko lenkin.

Kelin tuomat haasteet pitivät huolen, että 4,1 kilometrin lenkki oli tällä kertaa tarpeeksi. Ja jäi varmaan viimeiseksi kerraksi tänä talvena.

Normaali olotilassa olisin varmaan hiihtänyt luistelutyylillä, mutta totesin luisteluhiihdon hieman epämiellyttäväksi tämän kasvavan vatsan kanssa jo kuukausia sitten. Luistellen baana olisi ollut vielä ihan tyydyttävä.

Vieläköhän sitä tulee hiihdetyksi tänä talvena?

Pääsiäisenä kävimme kerran hiihtämässä. Olin haaveillut hiihtämisestä myös perjantaina työpäivän jälkeen, mutta koska mittari näytti +8 astetta, arvelin, että ei maksa vaivaa lähteä muhjuisille laduille yrittämään. Parempi ajankohta olisi heti aamusta. Vaan kun ei viikonloppuna jaksanut nousta kovin aikaisin, niin jäivät hiihtelyt tänä viikonloppuna väliin. Nyt kun tulee uutta lunta, niin ehkä ensi viikonloppuna on vielä mahdollisuus?

En tiedä, johtuiko tämän viikonlopun saamattomuus aamuheräämisen suhteen yleisestä (lähinnä työperäisestä) väsymyksestä, vai oliko kyse raskauden aikaansaamasta vetämättömyydestä.

Minua on jo pidemmän aikaa vaivannut se dilemma, että toisaalta raskaana ollessa kehoitetaan harrastamaan liikuntaa, toisaalta taas lepäämään tavallista enemmän. Olisi todella helppo heittäytyä täysin laiskaksi ja jättää liikunta minimiiin. Toisaalta en halua niin tehdä, kun siihen ei ole suurempaa fyysistä syytä. En kärsi esimerkiksi supistuksista tai selkävaivoista.

Olen käynyt edelleen säännöllisesti salilla, kerran kaksi viikossa. Juosta en enää uskalla, kun siitä varoitellaan raskauden ylitettyä 25 viikkoa. Jonkin verran on tullut käytyä kävelyllä, kun pyöräilläkään ei vielä säiden vuoksi uskalla. Hiihto olisi tärinättömyytensä vuoksi hyvä aerobinen liikuntamuoto, mutta tosiaan en ole oikein saanut aikaiseksi ladulle lähtemistä.