Lihaskipua punttien nostelusta

Kävin eilen pitkästä aikaa kunnolla punttisalilla. Edellinen kerta oli niin pikainen, ettei sitä lasketa. Tein ohjelman vähän niin kuin vanhasta muistista eli ihan kohtuullisen treenin... (5' pyörää, jalkakyykkyjä 20*20kg-15*30kg-2*10*40kg-15*30kg-20*20kg, askellus eteen 20*20kg-10*30kg-20*20kg, ylätaljaa eteen ja taakse 3*10*20kg, hauiskääntöjä, hartioiden nostoja ja pystypunnerrusta 2*10*2*5kg ja 10*2*4kg, vatsaa 3*10*5kg + kiertoja 30*5kg, penkkipunnerrusta 3*10*20kg, sisäreisiä 3*10*20kg, pyörää 5'). Ja sen kyllä huomaa. Tänään ovat lihakset olleet jo sen verran kipeät, että melkein pelolla odotan huomista. Yleensä toinen päivä treenin jälkeen on se pahin...

Teemabiisejä

Tässä viimeisen vuoden aikana on ollut tapana kuunnella autoilleissa työpäivän aikana tai työmatkoilla jotain tunnelmaan sopivaa musiikkia. Jokin aika sitten päätin, että Mikan Relax (Take it easy) voisi olla sellainen, jota kannattaisi kuunnella. Niinpä ostin levyn. On tullut viime aikoina stressattua ihan liikaa kaikesta. Muiden muassa työasiat ja -ihmiset pyörivät päässä ja tulevat uniin, useimmin valitettavasti painajaisiin. Myös harrastukset stressaavat.

Pitäisi muistaa Raamatun kohdat Matt. 6:27 ja Luuk. 12:25, joista toisesta Leena Huovinen saarnasi viime sunnuntaina Tuomasmessussa. Eli eipä murehtiminen ainakaan elämän päiviä lisää.

Aiempia autoilun aikaisia "teemabiisejäni" ovat olleet, ja ovat välillä vieläkin, Marikon Unstoppable ja Time has come (joo, välillä tarvitsee vähän tsemppiä... sopii kuunneltavaksi myös ennen urheilusuoritusta). Myös Rihannan Disturbia (...I am going crazy) ja Please don't stop the music ovat olleet listoilla kiireisimpinä hetkinä.

Hiekkaa ladulla

Kävin tänään jälleen hiihtämässä. Jokohan tämä oli viimeinen kerta tänä talvena? Ainakin kevätaurinko paistelee siihen malliin, että lumet alkavat varmaa olla sulamaan päin. On hassua, kun kadut ovat täysin lumettomia ja silti pääsee vielä hiihtämään.

Kiersin Leppävaarassa 5,4 kilometrin lenkin. Kun lähdin kipuamaan mäkeä ylös urheilukentän liepeiltä, huomasin, että koko latubaanan leveydellä oli raita jotain roskaa. Luulin, että siinä oli puusta tippunutta roskaa tai että joku oli raahannut baanan yli jotain puuainesta. Totuus paljastui kuitenkin, kun hiihtää täräytyin suoraan roskiin: se oli hiekkaa! Johan tökkäsi. Hypähdin eteenpäin ja kurkistin olkani yli. Miksi ihmeessä joku haluaa sabotoida toisten hiihtoharrastusta levittämättä karkeaa hiekoitushiekkaa hiihtobaanalle? Onni onnettomuudessa oli, että hiekka ei ollut alamäessä! Ladut olivat jäisiä, joten vauhti alamäissä oli aika huima. Jos siinä vauhdissa olisi tökännyt, niin huonosti olisi käynyt.

Ikäasiaa ja viulumusiikkia...

- Olen varmaan porukan seniori, kohta 20.
- Jos sinä olet seniori, niin minä olen mummo.
- Ooksä muka mua vanhempi?
- Joo. Kuinka vanha ajattelet mun olevan?
- Hmm... mä itten näytän 14-vuotiaalta. Sä voisit olla 16 tai sitten 22.
- Voi kiitos, olen immarreltu... *grin*
- Kuinka vanha sä sitten olet?
- 28.
- Aijaa...

Näin jutustelin tänään kuorossa. Heh, jos oikeasti näytän 16-vuotiaalta, niin nyt olen jo siinä iässä, että olen siitä immarreltu.:D Toisin kuin viisi vuotta sitten Tukholmassa, jossa minua luultiin rippikoululaiseksi...

***

Kävimme maanantaina kuuntelemassa 100 Gypsy Violins -esityksen Finlandia-talolla. Olin ihmeissäni siitä, että a) soittivat ilman nuotteja b) ilman kapellimestaria. Heillä oli aina joku esisoittaja, joka saattoi välillä lyödä tahtia, mutta uskomattoman hyvin musiikki pysyi kasassa, vaikka esisoittaja välillä sooloili täysillä.

Kolmas, joka teki minuun vaikutuksen, oli simbalom-solisti. Hän oli aivan uskomattoman vikkeläkätinen. Eikä luulisi, että tuo soitin on maailman triviaalein soittaa, kun kieliä on paljon ja ne menevät limittäin...

Kankeutta nilkassa

Luulin jo, että toissasyksyinen nilkkavamma ei enää haittaisi oikein mitään liikuntaa. Tänään selvisi, että olin väärässä. Kävin pikapikaa punttisalilla ennen kuorotreenejä ja käytin muun muassa jalkaprässiä. Siinä huomasin, että vasen nilkka ei koukistunut niin kuin piti. Kantapää nousi ylös. Tuskin tuo mitään hallaa jäsenille teki, harmitti lähinnä. Edelleenkään en siis ole kokonaan kuntoutunut tuosta vammasta. Enkä ole muuten pelannut sählyä sen surullisen kuuluisan elokuun lopun jälkeen...

Hiihtosuunnistamassa

Sain päähäni ilmoittautua mukaan suunnistusseurani hiihtosuunnistuskilpailuun. Kovin hyviä pohjia kisaan ei ollut. Olihan takana 10 kilometria suksilla ja edellisen kerran olin lukenut karttaa suunnistusmielessä lokakuussa. Onneksi sentään sain lainaan kunnon välineet: karttatelineen ja hihaan kiinnitettävän emit-telineen.

Heti kisan alussa minulle valkesi, että olisi ehkä sittenkin pitänyt laittaa suksiin vähän pitovoidetta. Luistelubaanaa oli niukalta ja metsässä puikkelehtivat urat olivat niin kapeita, että pitovoiteettomilla suksilla eteenpäin menemisestä piti huolehtia lähinnä käsivoimin. Ihan hyväähän sen tietysti jäykille hartioilleni teki ja ei sillä, en edes omista pitovoidetta...

Suunnistuksellisesti reitti ei ollut hankala, mutta kartan lukeminen hiihtäessä oli mahdotonta, kun hiihtämiseenkin piti keskittyä. Senpä vuoksi piti säännöllisesti pysähdellä, että pysyi kärryillä, missä mennään. Lisäksi halusin olla varma, että mitään suurempia harhalenkkejä ei tule kierrellyksi, koska en halunnut joutua tekemään u-käännöksiä tai hiihtämään paljon ylimääräistä.

Kaaduin vain kerran ja se oli sellaisessa ylämäessä, jossa ei ollut virallista uraa, vaan seurasin jonkun muun jälkiä. Alamäissä kaatumiset olivat lähellä, kun lasku-urat olivat kapeita ja puikkelehtivat puiden välissä ja epätasaisella pinnalla. Onneksi pysyin pystyssä.

Aikaa 4,4 kilometrin reitillä kului melkein 52 minuuttia. Kärki meni reitin alle puolessa tunnissa, mutta en minä ihan hitainkaan ollut. Hisukisa oli jännä kokemus, mutten usko, että tästä tulee minulle uutta harrastusta. Ehkä ensi vuonna taas tähän seuran kisaan voisi osallistua, jos on kelejä järjestää kisa. Viime vuonna tämä osakilpailu jäi lumitilanteen vuoksi järjestämättä.

Julkisuutta kerrakseen

Harvoinpa sitä tällainen tavallinen tallaaja päätyy valtakunnalliseen mediaan kahtena päivänä peräkkäin. Näin kuitenkin kävi, kun eilen olimme mukana tv-jumalanpalveluksessa TV1:llä ja tänään Helsingin Sanomissa (netistä kuva löytyi vain englanninkielisestä versiosta).

Hassuin tapaus, jonka Hesarin juttu aiheutti tänään oli se, että minulle enneltä tuntematon ihminen töissä tunnisti minut lehdessä olleeksi henkilöksi. Kun hän kuuli nimeni, hän kysyi heti saman tien, olenko se sama Suvi Vuorinen, joka oli tänään Hesarissa. Melkoisen tarkkanäköistä, sanoisin.:D

Naapurin akka ja potentiaalinen tanssikurssipartneri

Nuo otsikon termit viittaavat molemmat minuun. Sellaisena kanssaihmiset ovat minut tässä viime päivinä nähneet.

Potentiaalisena tanssikurssipartnerina minut näki siistinoloinen nuori mies, joka tuli ulos salilta, jonka edustalla odottelin kavereitani tuleviksi. Hän käveli ensin ohi ja palasi sitten ja esitti kysymyksen: "Haluasitko lähteä paritanssikurssille?" Melkoista siviilirohkeutta vaatii kysyä ventovieraalta tuollaista. Sanoin, etten ole kiinnostunut, mutta tämä nuori mies jatkoi kyselemistä tanssimiseen liittyen. Samassa toinen kavereistani tuli ja usutin miestä kysymään häntä kurssille... Saa nähdä, tuleeko heistä tanssikurssipari.;)

Naapurin akkana minua puolestaan piti naapuri, jonka ovikelloa soitin, kun olin huomannut, että autossa, jossa oli asunnon parkkilappu, olivat valot päällä. Tätä termiä käytti oven avaamaan tullut mies ennen kuin avasi oven. Kaipa oli lopulta kiitollinen ja saipa samaan syssyyn sitten myös kahvia, kun kehtasi kysyä, olisiko minulla antaa kahvia kuuteen kahvikupilliseen.

Omituisia tapauksia molemmat.

Arvaa ratamerkkien irrottamiseen käytettävä lihas!

Olin viikonloppuna junioreiden SM-kilpailuissa katsomassa ja hommissa. Lauantaina laitoin ratamerkintöjä, mutta luistin niiden keräämisestä. Sunnuntaina laitoin ratamerkintöjä, toimin lähdönjärjestelijänä ja keräsin ratamerkkejä seistyäni ensin tunteja vesisateessa luistimet jalassa.

Ratamerkit olivatkin uppoutuneet jään pintaan kiinni niin, että perinteinen paloletkulenkki ei niitä irrottanut. Nypin yhden kaarteen toisen radan merkit ja toisen radan puoleen väliin asti käsin. Osa merkeistä oli tosi tiukassa ja ne piti vääntää voimalla irti. Vasta jossain vaiheessa tajusimme toisen nappulakerääjän kanssa, että lumikolaa voisi käyttää kyseiseen tarkoitukseen. Kolalla nappulat irtosivatkin helposti.

Kotiin päästyä kämmen oli peukalon kohdalta kipeä. Mutta tänään vasta selvisi, mikä lihas oli myös kovilla nappuloiden irrotuksessa. Käsi on nimittäin tänään kipeä tuosta hauislihaksen vierestä sisäpuolelta. Enpä olisi arvannut, että se joutuu hommassa koville. Käden suorassa pitäminen sattuu.:/ Kyllä tässä on jo perjantain bodypumpin aiheuttamat lihaskivut melkein unohtuneet, vaikka jotain haamuja niistäkin on jäljellä.

Lähdön valmistelussa ihmettelin välillä sitä, että luistelijoilla on kovin lyhyt muisti sen suhteen, miltä radalta he lähtevät. Välillä sai toistella sitä moneen kertaan. Tosin, kun muistelen omia luisteluaikojani, niin kyllä se rata oli jotenkin vaikea muistaa. Henkilökohtainen suosikkini on kuitenkin se, että luistelija kysyy rataansa vielä senkin jälkeen, kun käsinauha on kiinnitetty. Kvartetin kakkosparin osalta sen vielä ymmärrän, koska niitä värejä käytetään harvemmin, mutta kyllä sitä nyt luulisi jokaisen luistelijan tietävän, että perusväreistä valkoinen on sisäratalaisen kädessä ja punainen ulkoratalaisen. Tänä viikonloppuna nauhoja ei kyllä ollut edes käytössä.

Suksilla - piiitkästä aikaa

Sain eilen päähäni, että tekee mieli lähteä hiihtämään, kun kerran kelejä riittää. Edellisestä kerrasta on monta vuotta. En edes muista, kuinka monta. Sukset toin kotikotoa Tampereelle 2007, mutten silloin ehtinyt ladulle asti ennen kuin lumet sulivat.

Voitelin sukseni itse elämäni ensimmäistä kertaa, karistin hiiren kakkakikkareet monon sisältä ja pakkauduin varusteineni autoon ja karautin tuonne parin kilometrin päähän Leppävaaran urheilupuistoon. Kaaduin ensimmäisen kerran jo ennen kuin pääsin kotipihassa autolle asti. Se ei tiennyt hyvää.

Aivan aluksi tuntui, etten pysy pystyssä ollenkaan. Kohta sen jälkeen tuntui, että sujuu hyvin. Ja sujuihan se luisteluhiihto tasaisella. Sitten tuli ensimmäinen ylämäki. Pistelin sen aika reipasta vauhtia ylös ja sitten tuli kauhea väsähdys. Olin siinä vaiheessa taittanut matkaa noin kilometrin... Laskin ison mäen alas ja kipusin vielä isomman mäen melkein päälle asti ja taas piti pitää taukoa. Jatkoin ja ajattelin, että noinkohan jaksan sen 5,4 kilometrin lenkin, jonka olin ajatellut kiertää. Alamäki helpotti, ylämäestä selvittyäni kaaduin tasaisella niin, että reiteen sattui... Taas piti pitää tauko. Loppumatkan yritin ottaa mahdollisimman rauhallisesti, jottei olisi käynyt kuten sillä hiihtosuunnistusvalmentajalla, joka oli vetänyt kisoissa itsensä niin piippuun, ettei päässyt metsästä omin avuin pois.

Alamäistä selvisin pystyssä ja ylämäet pääsin vaivaisesti ylös. Lopussa tasaisella kulki taas paremmin. Pitää kyllä todeta, että suksissa tuo sisäkantti (ainakin minun suksissani) on aika paljon heikommassa hapessa kuin luistimissa. Suti välillä aikalailla tyhjää. Lisäksi vahvemmista käsilihaksista olisi hyötyä. Kun pelkällä jalkatyöllä ei sutimisen takia pääse eteenpäin, auttaisi, jos käsillä jaksaisi työntää. Oletan, että väsähdykseni tuli juuri siitä, että en ole tottunut juurikaan tekemään töitä yläkropalla.

5,4 kilometrin hiihtolenkki oli paljon raskaampi kuin 10 kilometrin matkatreeni jäällä...

Kummitteleva auto vaiko vain väsynyt kuski?

Eilen aamulla, kun lähdin Ogelista, kohtasin kummallisen näyn. Autoni Sylvesteri ei ollutkaan siinä, mihin sen olin jättänyt. Itse asiassa auto oli nokka lumipenkassa vinosti parkkeeraussuuntaan nähden. Ensimmäinen ajatus oli, että joku on törmännyt autoon ja pukannut sen toisesta rivistä, johon sen olin parkkeerannut. Kiersin auton ja totesin, ettei mitään kolarointijälkiä näy.

Sitten minulla välähti: kurkistin auton ikkunasta sisään ja totesin, että olin jättänyt vaihteen vapaalle. Auto oli siis valunut toisesta autorivistä toiseen. Onni onnettomuudessa, että vastassa oli lumipenkka, joka esti törmäyksen liikennemerkkiin, eikä tiellä ollut muita autoja saati, ettei kukaan jäänyt kummittelevan auton alle! Huhhuh. Taisin olla lauantaiaamuna aika väsynyt. Eräs toinen luistelija tuumi katselleensa Ogeliin tultuaan, että onpas siinä huolimattomasti parkkeerattu auto...

Propunpoistolenkki

Kärsitkö propuista? Siinä tapauksessa suosittelen maratonluistelua. Tai no, varmaan mikä tahansa muu hengästyttävä kestävyysurheilu voisi ajaa saman asian. Viimeksi eilen luisteltuani kilpaa Lahti-luistelussa 10 kilometriä kakostin kisan jälkeen ison propun pois kurkusta. Samoin kävi taannoin Seinäjoki-luistelun jälkeen.

Kisassa piti ottamani rauhallisesti, kun lääkäri oli niin maanantaina määrännyt. Ja niinhän minä yritinkin. Ja alussa mentiinkin aika rauhassa. Lopussa kamppailu kärkipaikasta kävi niin kiivaaksi, että rauhallisuus unohtui tyystin. Kisan keskisyke oli 180 ja ylitin oman (edellisessä kisassa päivitetyn itsemääritetyn) maksimisykkeeni... No, tällä tietoa maksimisyke onkin sitten 193. Hyvästi 186...

Ja sairastaminen vain jatkuu

Nyt on tullut selväksi, etteivät pelkästään italialaiset ystäväni ole sitä mieltä, että olen jatkuvasti kipeänä. Kävin erään työkaverini kanssa välipäivinä seuraavan keskustelun:
- Sä se et pääse tosta yskästä eroon.
- Eihän tää oo nyt ollu kun... öö.. vähän reilun viikon.
- Aijaa... sä oot saanu uuden.

Ilmeisesti hän ei ollut huomannut, että olin ollut välissä terveenä reilun kuukauden... No, ikuiseen sairasteluun aloin uskoa entistä enemmän myös minä itse, kun uutena vuotena sain flunssan päälle lievän vatsataudin.

Flunssan räkäisyys puolestaan jatkuu lievänä edelleen. Viikolla aloittelin luistelemista taas, koska tänään oli jälleen 20 kilometrin kisaluistelu. Hieman arvelututti lähteä luistelemaan, koska viikon varrella treeneissä tuntui lyhyitä rytmihäiriöitä. Sellaisia muljahduksia. Kisasinpa kuitenkin. Sydämessä ei tuntunut, mutta jalat löivät hapoille heti alkuunsa ja piti hidastaa vauhtia. Omaksi pettymyksekseni en pysynyt sellaisessa peesissä, jossa olin Seinäjoki-luistelussa pysynyt. No, pääasia, että jaksoin maalin suunnilleen säällisessä ajassa. Lopputulos: SM-pronssi.

Nuhainen joulu

Minulla ei ollut lomaa ja joulunpyhätkin menivät nuhaisena. Onneksi ei tullut kuumetta. Nenän tukkoisuus ja yskänpoikanen veivät kuitenkin voimat. Tässä on sitten ollut pakkolomaa laulamisesta ja liikunnasta. Ehkä hyvä niin, ehkä ei. Jo edellisen syysflunssani kohdalla totesin, että italialaiset ystäväni Tukholman ajoilta taisivat olla oikeassa: olen aina kipeä. :(

Tällä kertaa tauti alkoi antaa merkkejä itsestään konsertin jälkeisenä iltana pienenä kurkun karheutena. En antanut sen häiritä menoa, vaan kävin luistelemassa vielä perjantainakin ja viikonloppuna olin SM-kisoissa luistimilla laittamassa käsinauhoja kilpailijoille. Ehkä olisi pitänyt tajuta jäädä kotiin, kun kurkussa tuntui, ei kipua, mutta karheutta. C-vitamiinikuurikaan ei tällä kertaa auttanut, vaikka turvauduin siihen jo torstai-iltana ja perjantaiaamuna. Nuhainen osuus taudista alkoi jouluviikolla maanantain ja tiistain aikana. Taudin pahin vaihe taisi osua juuri jouluaatolle. No, menihän se joulu näinkin. Muuten oli ihan mukavaa.

Askel kohti joulua

Viimein tuli hieman jouluinen fiilis tänään. Tämä johtui siitä, että lauloin tänään konservatorion joulukonsertissa. Eikä pelkästään sen vuoksi, että konsertissa laulettiin joululauluja, mutta myös sen vuoksi, että stressi alkaa vapaa-ajantouhujen osalta hieman hellittää.

Ennen eilistä stressasin säveltapailun koetta ja kiirehdin kokeesta kuulemaan Lähde-kuoron joulukonsertin lopusta edes osan. Tänään sitten jännitin esiintymistä. Oli tulla rimakauhu, kun kuunteli muiden hienoja esityksiä. Meni se oma esityskin sitten lopulta suht ok, mutta on sitä aika kriittinen itseä kohtaan... ja oma kriitikkoni oli katsomon puolella.;)

Nyt voi hiljalleen alkaa löysätä vapaa-ajalla hetkeksi ja rauhoittua kohti joulua. Töissä puolestaan siihen ei ole vielä aikaa. Mutta jos ei ole iltaisin yhtä kiire, kun tässä on viime viikkoina ollut, ehtii hieman hengähtää.

Avuttomuus

Se on kauheaa, kun ei osaa tehdä mitään, kun näkee tapaturman... Oli todella avuton olo, kun tänään kävi jäällä yhteentörmäys. Ei yksinkertaisesti tiedä, mitä pitäisi tehdä. Onneksi siinä ei ollut yksin, mutta eipä ollut muillakaan varmoja otteita asian kohtaamiseen. Mitä ilmeisimmin onneksi mitään kovin pahaa ei käynyt, mutta jäi ikävä olo.

Pyllylleen menin...

...minä siis, kesken Seinäjoki-luistelun. Olin mukana pääjoukossa vielä, kun matkaa oli noin 16 kierrosta maaliin 20 kilometrin matkalla. Horjahdin, liu'uin kahdella luistimella, yritin korjata tasapainoa, mutta matka painoi jaloissa niin, etten saanut väistämätöntä kaatumista estetyksi naarmuuntuneella kaarrejäällä.

Siinä vaiheessa tuli luovuttajafiilis hetkeksi enkä aikonutkaan yrittää luistella pääjoukkoa enää kiinni. Olin luistellut perässä sillä ajatuksella, että roikun siinä niin kauan kuin hyvältä tuntuu eikä joudu repimään hampaat irveessä. Pari kierrosta meni, että sain vauhdin takaisin päälle. Siinä sitten pääjoukko ehti luistella minut 2 kierroksella kiinni, mutta onneksi löytyi vielä pääjoukosta pudonnut peesi, joka auttoi jaksamaan loppumatkan. Alkuvauhti oli ollut kuitenkin sen verran reipasta, että paransin viikontakaista aikaani yli 3 minuuttia. Tällä kertaa matka taittui aikaan 40,58.

Huomenna varmaan taas selkää kolottaa... vaikka tällä kertaa selkä väsyi myöhemmässä vaiheessa kuin viikko sitten.

Luumumarmeladia tuubista

Leivoin tämän vuoden ensimmäiset joulutortut tänään. Kiitos pyhäntäläisen Maustaja-nimisen firman, leipominen oli entistäkin helpompaa. Ovat keksineet nimittäin pakata luumumarmeladin tuubiin. Tässä on kaksi hyvää asiaa:
1) marmeladin annostelu torttuihin on helpompaa
2) marmeladi säilyy seuraavaankiin vuoteen eikä kuivu avatussa purkissa.

Tuubitettu marmeladi maksoi toki enemmän kuin perinteisesti pakattu, mutta säilyvyyden vuoksi pidän hankintaa kannattavampana. Voisin tästä vähitellen heittää sen viime vuoden purkkimarmeladin jämät menemään...

20 kilometriä pitkäteräisillä

Osallistuinpa sitten lauantaina Kalle Valtosen maratonille. Lajina siis luistelu ja matkana, ei ihan maraton, vaan 20 kilometriä. Minulla ei ollut etukäteen mitään käsitystä, kuinka jaksan luistella 50 kierrosta 400 metrin radalla, koska en muista treeneissäkään koskaan vetäneeni yhtä pitkää matkaa, ainakaan kerralla. Ajattelin ottaa ihan rauhassa ja tunnustella.

Noh, kuten tiedätte, minulla on aika vahva kilpailuvietti. Toisin sanoen, en nyt ihan löysäillen matkaan lähtenyt. Olin aluksi jossain peesissä, mutta kun vauhti tuntui liian hitaalta, luistelin kiinni seuraavan peesin ja taas seuraavan ja välillä vedin letkaa, kunnes kiihdytin vauhtia ja luistelin kiinni jonkin peesin. Yllätyksekseni sain muut naisluistelijat (2 kpl) kiinni kahteen kertaan. Kiinni saadessani jäin heidän peesiinsä roikkumaan muutaman kierroksen ajaksi, kunnes kiihdytin taas vauhtia. Täytyy toki todeta, että kaiken matkaa miesten kärki luisteli minusta ohi kierroskaupalla. Heillä oli kaiken lisäksi pidempi matka luisteltavanaan (30 km).

Selkää alkoi kolottaa jo hyvissä ajoin ennen puoltaväliä ja kolotus sen kun vain lisääntyi matkan edetessä. Välillä toki piti selkää suoritellakin. Viimeiselle kierrokselle jäi aika paljon paukkuja, joten ilmeisesti olisi pitänyt luistella matkalla vähän reippaampaa vauhtia. Aika oli tällä kertaa 44 minuuttia 13 sekuntia. Ei hassummin ensimmäiselle kerralle.

Sunnuntaina kolotti selkää ja yläniskaa. Tänäänkin vielä selkä ja niska ovat vähän jäykät ja jaloista huomaa, että jotain on tullut tehdyksi, mutta enköhän minä tästä toivu... kenties ensi sunnuntaiksi uusimaan suoritusta Seinäjoelle...

Työmatkan "optimointia" 2 ja luminen jumi

Tänään kuulin radiosta aamulla, että Hakamäentien ja Mannerheimin tien risteys oli tavallistakin ruuhkaisempi, kun liikennevalot olivat poissa käytöstä. Päätinpä siis optimoida matkaani kiertämällä Pohjois- ja Etelä-Haagan kautta Metsälän suuntaan. Ilmeisesti muutama muukin autoilija oli niin tehnyt, koska Metsäläntiellä oli aikamoinen ruuhka. Muuten matka sujui suht luonnikkaasti, mutta jälleenkään en ollut vakuuttunut siitä, että "optimointini" oikeasti joudutti matkantekoa.

**

Iltapäivällä olin vaikeuksissa Töölössä, kun kadunvarsien parkkipaikkoja oli lumikinosten vuoksi vielä tavallistakin vähemmän. Lopulta löysin paikan ja juoksin sateessa mäen alas hakemaan parkkilippua ennen kuin pääsin jatkamaan matkaani laulutunnille. Palattuani tunnilta autoni taakse oli parkkeerannut toinen auto sellaiseen kohtaan, johon luulin, ettei enää kukaan voi parkkeerata. Autojen välinen etäisyys oli maksimissaan puoli metriä ja autoni edessä oli lumikinos. Kaivoin siis lapioni jälleen esiin ja lapioin suurimmat lumet tieltä pois.

Kun hyppäsin takaisin autoon, taakse oli tullut jo joku kärkkymään paikkaani. Samaan aikaan edestä tuli autoja, jotka eivät olleet mahtua paikankärkkyjän ohi. Minä puolestani en uskaltanut juuri peruuttaa taaksepäin, etten kilkkaisi takana olleeseen autoon ja toisaalta eteenpäin olisi pitänyt painaa sen verran kaasua, että pelkäsin, että osun vastaantulevaan liikenteeseen, joten jäin odottelemaan, että vastaan tulleet pääsivät jatkamaan matkaansa. Sitten painoin kaasua pyörät käännettynä kadulle päin. Pyörät sutivat. Peruutus ja uusi yritys. Auto sammuu kahdesti ja pieni epätoivo alkaa nousta pintaan.

Sitten huomaan paikkaani kärkkyneestä autosta nousseen miehen, joka viittilöi ilmaistaakseen, että aikoo työntää autoa liikenteeseen. Uusi kaasutus ja auto oli kadun puolella. Morjestin taaksepäin ja vilkuilin peilistä miestä, joka jäi potkiskelemaan lunta paikalta pois. Huomasin, että takaikkunan lasiin jäi hänen kämmenensä jälki. Kämmen lienee saanut vastineeksi kuraa. Mutta hienoa, että on avuliaita kanssa-autoilijoita!