Päätin viime viikolla, että osallistun tänään suunnistusseurani Espoon Akilleksen Akilles Cupin korttelisuunnistuskisaan. Halusin päästä kokeilemaan ja uskoin, että pystyn ottamaan kisan rauhassa liukastumista ja jalan vääntymistä varoen.
Tänään koko iltapäivän jouduin psyykkaamaan itseäni, että pitää ottaa rauhassa ja vaikka kävellä, jos reitti menee pahasti maaston puolelle. Ajatus tuntui vaikealta. Päätin myös lähteä kisaan lenkkareilla, koska tukipohjalliset eivät mahtuneet jalan kanssa kunnolla suunnistuskenkiin. Jalan teippasin kuten luistimeen.
No, miten sitten kävikään?
Ensinnäkin Kumpulassa oli lunta. Se hieman hirvitti. Asfalttitiet olivat kyllä pääsääntöisesti sulat. Onnistuin lähtemään kisaan rauhassa. Välillä kävellen, välillä hölkäten. Alkuun pysyin muutaman suunnistajan tuntumassa ja pari ekaa rastiväliä meni enemmän tai vähemmän peesatessa. Kolmanneksi viimeiselle rastille asti kiersin rasteja tasatahtiin toisen naiskilpailijan kanssa, vaikka teimme paljon eri reittivalintoja.
Sitten päätin koittaa pistää hieman vauhtia sopivasti ylämäkeen, koska jaksamisen kanssa minulla ei ollut ongelmia. Juostahölkötin, vaikka jalkapohjiin tuntui muodostuvan kivuliaat rakot ja vanha polvivaiva ilmoitteli itsestään. Toiseksi viimeisellä rastilla oli jo pimeää ja led-lamppu oli todella tarpeen. Kallion päällä ollut iso kivi löytyi hyvin, mutta hieman pelotti laskeutua kalliolta alas. Lenkkipolulle päästyäni kirmaisin taas juoksuun ja tarkistelin, ettei perässä tule enää ketään.
Viimeisen rastin kumpareen takaa rämmin risukossa ja taas sai olla tarkkana. Palasin lenkkipolulle ja innostuin lukemaan karttaa juostessa ja hups, olin nenälläni maassa. Onneksi kaatuminen oli pehmeä eikä oikeastaan sattunut eikä jalkakaan vääntynyt, vaikka nimen omaan vasen jalka kompastui kuntopolun keskeltä pilkottaneeseen isohkoon kiveen. Kilpailuvietin valloilleen päästäminen kostautui. Lopun otin vähän rauhallisemmin ja pääsin maaliin kunnialla. Aikaa meni tunti ja kuusi minuuttia reilun viiden kilometrin reitillä.
Kaikesta tästä voitaneen päätellä, että toistakymmentä vuotta kilpaurheilleena, kilpailuvietin totaalinen taltuttaminen on mahdotonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti