Haastateltavana

Muutama viikko takaperin, eräänä aurinkoisena sunnuntaina, olin juuri aikeissa lähteä hiihtolenkille, kun ovikello soi. Ajattelin, että siellä on varmaan taasen Jehovan todistajia, jotka tyrkyttävät Vartiotornia oven välistä. Mutta eipä ollut. Siellä olikin Taloustutkimuksen haastattelija, joka jotenkin onnistui suostuttelemaan minut haasteltavakseen. Ei osannut etukäteen arvioida tarkalleen, kauanko haastatteluun menee aikaa. Ehkä minun kävi miesraukkaa sääliksi, kun niin kovasti selitteli esimerkiksi, että "näitä kotona tehtäviä haastatteluja ei tehdä kovin paljon, koska ne on koettu hankaliksi eikä näitä osu kovin usein kohdalle".

Päästin miehen sisään. Kysely alkoi aihepiirinään erilaiset avustusjärjestöt, erityisesti SPR. Sen jälkeen päästiin käsiksi leipomiseen ja eri sokereihin ja makeutettuihin juomiin. Tämän jälkeen sivuttiin mm. ostokäyttäytymistä, tupakanpolttoa, nettikäyttäytymistä, poliittista vakaumusta ja Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä. Ilmeisesti Taloustutkimus oli päättänyt laittaa samaan kyselyyn mahdollisimman monta eri aihetta, kun kerran kotona tehtävät kyselyt ovat niin hankalia eiväkät ihmiset ilmeisesti vastaa niihin mielellään. Tai sitten he aikovat oikeasti selvittää, kuinka moni SPR:n työtä kannattava, kotona leipova ja SDP:tä äänestänyt henkilö, joka pitää intiaanisokeria terveellisenä eikä polta tupakkaa eikä lataa netistä laittomia mediatiedostoja, on sitä mieltä, että Suomen pitäisi liittyä Natoon. Tai jotain vastaavaa...;)

Haastattelu kesti noin 50 minuuttia. Haastattelija pahoitteli, että meni niin kauan, mutta "kun tähän tuli nämä leipomiskysymyksetkin". Lenkkini viivästyi, muttei onneksi peruuntunut haastattelun vuoksi. Sen hiihtolenkin jälkeen onkin ollut hiljaista liikuntarintamalla ensin työmatkan ja nyttemmin flunssan takia. Yhden juoksulenkin ehdin tehdä viikko sitten juuri ennen kuin tämä vietävän tauti iski.

Hiihtosuunnistumassa, vol 2 eli pyllymäkeä ja konttailua

Lähdin taas urheasti suunnistusseurani hiihtosuunnistuskisaan mukaan. Olinhan mukana siinä viime vuonnakin, vaikka olin hiihtänyt 55 kilometria vähemmän pohjia kuin tänä vuonna. Vaikka viime vuoden jälkeen totesin, että pidon laittaminen pohjiin olisi fiksua, kuvittelin omasta hiihtokunnostani vähän liikoja ja lähdin metsään luistelusuksin. Tosin jäiseksi muuttuneilla urilla ei varmaan pitovoide olisi paljon auttanut. Tällä kertaa oli myös varoitettu, että sauvat upottavat tietyillä väylillä eikä oikaisu kannata.

Lähdössä minulta ystävällisesti tarkistettiin, että olin paikallistanut lähdön kartalta. "Ei tää ole niin vakavaa", sanoi lähtötoimitsija. Minä siihen, että ei kai, kun elämäni toista kertaa olen lähdössä hisukisaan. Lähtötoimitsija nollasi emit-korttini ja suurin piirtein tuuppasi minut matkaan sanoen: "Nyt tää on vakavaa" ja nauroi perään. Alku meni tasaista ihan hyvin.

Sitten tuli vähän nousua, joka oli jo aika vaivalloista. Näin rastin alarinteessa, josta olin noussut, laskin alas vai todetakseni, että se oli väärä rasti. Jälleen vaivalloista nousua ja sieltä mäenrinteeltähän se oma rasti löytyi. Kakkosrasti löytyi helpohkosti aika hurjan mäen laskun ja loivemman nousun jälkeen. Sen jälkeen tein huonon reittivalinnan: en katsonut korkeuskäyriä kunnolla ja päädyin nousemaan rinnettä, jota ei todellakaan ollut helppo kivuta luistovoitein varustetuilla suksilla vielä, kun sauvat upposivat syvälle lumeen. Eikä siinä vielä kaikki. Pitihän sieltä mäeltä laskea vielä alaskin. Mäen loppuosa meni mäen rinteen kapeaa reunaa ja laski suoraan tielle. Hätävarjeluksi kaadoin itseni, mutta sitten en päässytkään ylös, joten tulin mäenrinnettä alas istuen suksien päällä jalat tietysti kiinni siteissä. Lopulta kömmin väkisin ylös ja jatkoin matkaa.

Seuraavaksi hiihdin vähän harhaan. En onneksi kauas. Reittini sisälsi edelleen kohtuullista nousua ja hurjaa laskua kapealla uralla. Seuraava rasti löytyi kuitenkin ihan hyvin. Tarkistin, paljonko kello oli. Se oli noin 17.30 ja oli jo hieman hämärää. Jatkoin matkaa, mutta heti kohta epäröin urista. Hiihdin väärään suuntaan ja jouduin palaamaan. Nelosta lähestyessä jouduin väistelemään muita suunnistajia ja neloselta laskin vauhdikkaasti alas ilman täyttä kontrollia suksiin. Pienen pätkän pääsi hiihtämään ihan kunnon baanaakin. Vitonen löytyi helposti.

Kuutoselle mennessä tein taas huonon reittivalinnan. Tällä kertaa luin käyrät, mutta menin silti. Se oli lyhyempi reitti. No, vastassa oli vielä jyrkempi ylämäki, jota en ollut millään päästä ylös edes haarakäynnillä sauvojen upotessa. Lisäksi oli jo aika hämärää. Keskeyttäminen kävi ensimmäisen kerran mielessä. Mäen päältä oli aikamoinen lasku ja rasti laskun varrella. Päädyin laskemaan suoraan umpihankeen pysäyttääkseni itseni rastin kohdalla. Koska rastilla oli toinen suunnistaja, päätin ikään kuin varoittaa häntä pitämällä pientä ääntä, kun laskin penkkaan (en nyt ihan huutanut sentään). Kommentoin toiselle suunnistajalle, että on hiihtotaidot vähän hakusessa. Hän myönsi, että ketterämpi pitäisi olla.

Seiskalle mennessä tuli jo niin pimeää, että piti kaivaa takataskusta led-lamppu otsalle. Olimme kahden muun naisen kanssa etsimässä rastia samaan aikaan ja toinen heistä kiltisti huuteli, että "se on täällä", kun olin jäänyt kiinnittämään lamppua otsalle. Kasille mennessä mietin tosissani, pitäisikö keskeyttää, mutta lamppu auttoi löytämään rastin ja seuraavan. Ysiltä olisi ollut helpointa keskeyttää, mutta tuntui turhalta, että kaksi rastia olisi jäänyt käymättä.

Kymppirastille mennessä ohi meni nuori mies, joka totesi, että "lampusta on varmasti hyötyä". Itsellään hänellä ei lamppua ollut. Rasti 11 eli viimeinen rasti oli helpolla paikalla ja lähellä maalia. Selvisin siis maaliin elävänä ja hyväksytyllä suorituksella. Aikaa hurahti yli 1,5 tuntia. Onneksi räntäsade ei metsässä menoa juuri haitannut. Muutenkin oli jo riittävän raskasta.

Laajalahti

Tänään tuli käytyä katselemassa Laajalahden luistelurataa kahdesta eri näkövinkkelistä. Ensin taivaalta:



Ja sen jälkeen luistellen. Molemmat rataantutustumiset olisi kannattanut tehdä vähemmän tuulisella säällä. Pienkone pomppi niin kovasti, että etukäteen nauttimani inkivääri ei riittänyt estämään matkapahoinvointia (en sentään ihan oksentanut). Maan tasalla puolestaan hyytävä tuuli jäädytti sormet jo luistimen nauhoja solmiessa. Lisäksi tuuli oli puskenut ainakin Otaniemen päässä 7 kilometrin radan lähes täyteen lunta. Niinpä luistelin oikoreittiä Munkkiniemeen 2 kilometrin radalle.

Tuuli puski luihin ja ytimiin, vaikka olin pukeutunut lämpöisesti. Pakkasta oli noin 16 astetta. Munkkiniemen lenkki oli leveälti auki, mutta pinta oli epätasainen ja jää kohvajäätä ja railoista. Kertaalleen lensin suoraan vatsalleen. Olin kaatua monta muutakin kertaa. Paluumatka Otaniemeen taittui sentään helposti myötätuulessa. Taidan jatkossakin olla enemmän rataluistelun ystävä. Toisaalta ehkä pitäisi käydä testaamassa rata joskus paremmalla eli lämpöisemmällä ja tuulettomalla säällä.

Ikkunat vaihtoon, osa 2

Hämmästys ja ärsytys oli suunnaton, kun tulin perjantaina kotiin. Oli heti nähtävissä, että ikkunaremontoijat olivat käyneet asunnossa uudelleen: ikkunan viereen takaisin siirtämäni kukkapöytä oli keskellä lattiaa, ikkunalaudalta oli nostettu viherkasvit lattialle ja modeemi sekä wlan-tukiasema roikkuivat johtojensa varassa ikkunalaudalta alas nojaten työpöytään. Ja tietenkin lattia oli kurainen! Olin mopannut sen ensimmäisen kerran keskiviikkoiltana pelkällä vedellä. Koska se ei riittänyt, moppasin lattian uudelleen pesuaineen kera torstai-iltana. Nyt jouduin taas moppauspuuhiin! Onneksi, onneksi, olin ollut torstai-iltana niin väsynyt, etten ollut vielä saanut siirretyksi kaikkia huonekaluja paikoilleen eikä mattokaan ollut vielä lattialla.

Tästä remontoijien toisesta tulemisesta ei ollut ilmoitetu laisinkaan. Ensimmäinen tiedote ei tästä mitään kertonut eikä asuntoon oltu keskiviikkona jätetty mitään uutta tiedotetta. Yritin saman tien soittaa remppaajien työnjohtajalle, mutten saanut kiinni.

Kun palasin kaupasta, törmäsin kahteen remontoijaan, jotka olivat rappuni edessä tupakalla. Aloin esittää kritiikkiä siitä, että toisesta käynnistä ei ollut ilmoitettu mitään. Puolustautuivat mm. sillä, että eivät tiedä, milloin pellit,joita olivat perjantaina asentaneet, tulevat, heillä ei ole sellaisia tiedotelappuja, joilla voisi toisesta käynnistä ilmoittaa... Avauduin saman tien siitäkin, ettei rappumme ilmoitustaululla ollut missään vaiheessa ilmoitusta remontista. Ei kuulemma ollut heidän vastuullaan käytäväilmoitus. Eivät tuntuneet olevan yhtään pahoillaan, vain puolustelivat. Myöntyivät sentään siihen, että helpottaisi heidänkin työtään, jos asukkaat tietäisivät, että ovat tulossa, ettei heidän tarvitsisi siirrellä paikoilleen palautettuja huonekaluja.

Aion niin antaa palautetta tästä vielä eteenpäin.

Ikkunat vaihtoon

Asunnossani vaihdettiin eilen ikkunat.

Ikkunaremontti oli käynnistynyt jo pari viikkoa aikaisemmin edeten rappuja aakkosjärjestyksessä. Meidän rapussamme ei ollut ilmoitusta remontin tulosta ja naapurirapun ilmoitustaulun ilmoituksessa puhuttiin vain rapuista A, B ja C. En siis ollut varma, onko remontti edes tulossa asuntooni.

Kun tulin maanantaina kotiin, remonttimiehet olivat rappuni ylimmissä kerroksissa täydessä työntouhussa. Siinä vaiheessa soittelin huoltoyhtiön ja vuokraisännän läpi ja lopulta menin kysymään remonttimiehiltä, mikä on aikataulu. Sanoivat, että tiistaina eivät vaihda ikkunoita, kun vanhoja pitää hävittää, mutta keskiviikkona sitten. Sanoivat toimittavansa ohjelapun illalla asuntoihin. No, se lappu tuli vasta tiistaiaamuna. Eli ei aivan 2 päivää ennen niin kuin piti. Tiistai-iltana sitten siirtelin kalusteita kauemmaksi ikkunoista.

Ikkunoiden vaihdon jälkeen asunnossa on ollut kylmä. Tänään kotiin tullessani mittari, joka oli kyllä ihan ikkunan vieressä, näytti 17,8 astetta. Minä kun luulin, että uudet ikkunat olisivat vanhoja tiiviimmät...

Mäenlaskua

Tulipa todella pitkästä aikaa laskettua pulkalla mäkeä viikonloppuna. Leppävaaran seurakunnan nuorten aikuisten leirillä "vanhatkin nyt nuortuivat", kun lumen määrä innosti möyryämään oikein kunnolla. Ja kivaa oli!

Toiset kokeilivat katonharjanteelta laskemista...



Tässä oma tyylinäytteeni varsinaisessa mäessä...



Ja sitä luntahan sitten riitti...



Jälkikäteen oli vaikeuksia tunnistaa, kuka yllä olevassa kuvassa on.;)

Lunta, lunta, lisää lunta

Lunta on sadellut tässä viime aikoina ihan merkittäviä määriä ja pääkaupunkiseudulla ollaan helisemässä. Samaan aikaan ainakin minusta on todella hienoa, että on oikein kunnon talvi. Viis siitä, että autoilu on hieman haastavampaa. Tuleepahan ainakin totutettua Jalo aika varovaisella ajolla. Sitä paitsi eilisen sardiinipurkkityömatkabusseilun jälkeen palasin tänään tyytyväisenä auton rattiin.

Aiheutin iltapäivällä pienen liikenneruuhkan Eteläisellä Hesperiankadulla, kun juutuin lumeen yrittäessäni ajaa parkkiruutuun. En päässyt lopulta eteen enkä taakse ja olin vielä puolittain tiellä. Nousin autosta lapiomaan suurimpia lumia pois, kun paikalle ilmaantui jostain kaksi miestä ja tarjoutuivat työntämään.

Sain näiltä herrasmiehiltä myös hieman ajovinkkejä, kun auton puljatessa lumessa en oikein tiennyt, mihin suuntaan kääntää rattia. On se hienoa, että avuliaisuutta löytyy. Lumi saa ihmeellisiä asioita aikaan. Kun auto oli parkissa, rämmin polvia myöden lumessa parkkiautomaatille maksamaan pysäköinnistä. Tästä parkkeerauskommelluksesta huolimatta tai ehkä juuri siksi, olin jotenkin tavallista iloisempi ja toisaalta levottomampi mennessäni laulutunnille.

Poislähtiessä auto irtosi hyvin lumesta, kun muistin noudattaa päivällä saamaani vinkkiä: laitoin ajonvakautusjärjestelmän pois päältä. Eipähän auto päässyt sammumaan, vaikka vähän ruopi.

Hyytävää kyytiä Lahdessa

Lahti-luistelu viime lauantaina oli maraton cupin toisiksi viimeinen osakilpailu tänä vuonna. Viimeisen jätin väliin, kun se olisi ollut heti seuraavana päivänä Jyväskylässä. En usko, että olisin jaksanut luistella 10 kilometria kahdesti viikonlopussa lujaa.

Viikonlopun pakkasennuste oli karu: luvassa oli lähemmäs -20 astetta. Lopulta paikan päällä kilpailutoimistossa puhuivat -15:stä, mutta Jalon mittari näytti kyllä -17. Kylmää kyytiä oli siis tiedossa.

Melkein eksyimme Lahdessa, koska olin syöttänyt navigaattoriin huonon osoitteen. Sen vuoksi olimme paikalla noin puoli tuntia myöhemmin kuin olin suunnitellut. Tästä syystä verryttelyyn ja muuhun valmistautumiseen jäi vähemmän aikaa. Olin hieman hermostunut. Hermostustani lievensi lopulta se, kun naisten sarjan toinen osallistuja tuli pukukoppiin vasta noin 8 minuuttia ennen starttia... lisäksi oli unohtanut kypäränsä autoon eikä tiennyt, mistä kilpailunumeron saa. Jäälle päästyäni selvisi myös, että lähtöaikaa oli hieman myöhennetty, kun jäällä oli vielä traktori vetämässä pintaa.

Jää oli huono. Oli röpyliää ja kaarteiden pinta näytti kallistavan hieman ulospäin. No, olosuhteet olivat kaikille samat. Olin samassa erässä ikämiesten ja kuntosarjan kanssa kuitenkin niin, että sarja 60 ja 65 olivat jo luistelleet edellisessä erässä. Sekös harmitti, koska heistä olen yleensä löytänyt sopivan peesin.

Onneksi sopiva peesi löytyi myös omasta erästäni. Sinnittelin yhden tietyn luistelijan perässä. Välillä pääjoukko pääsi karkuun ja sitten saimme sitä taas kiinni. Missään vaiheessa jalat eivät alkaneet pahemmin hapottamaan, mutta kun kuuluttaja kuulutti noin 5 kierrosta ennen maalia, että "naisten yleisen sarjan Suvi Vuorinen on hyvävoimaisen näköisenä miesten matkassa", purin jo hammasta. Peesini ottikin hetken päästä irtioton. Onneni oli, että siitä irtiotosta jäi pari muutakin luistelijaa, joista toisen peesissä sain sitten porukan taas kiinni.

Kierrostaulua pyörittänyt oli hieman sekaisin ja taululla näkyi välillä eri lukuja kuin minulle huudettiin, siis siinäkin vaiheessa, kun kärki ei vielä ollut mennyt kertaakaan ohi. Yhdellä kierroksella joku vielä huusi omien kierroslaskijoideni ja muiden samassa joukossa luistelleiden kierroslaskijoiden huutojen perään: "Eikä ole!". Tästä syystä oli jotenkin epävarma olo, oliko oikeasti viimeinen kierros. Muutkin näyttivät kiristävän vauhtia, joten minä seurasin perässä. Kaarre piti ottaa hieman varoen huonon jään vuoksi ja sitten urku auki. Ohitin ainakin pari miestä juuri ja juuri, mukaan lukien sen, jonka peesissä olin ollut lähes koko matkan.

Syntyi huikea aika: 18.39. Se oli ennätys ja miltei neljä minuuttia parempi kuin kauden avaus Porissa. Luistelun jälkeen naama oli jäässä, silmistä vuotaneet vedet poskilla ja hengästytti. En heti pystynyt vastailemaan minulle esitettyihin kysymyksiin: "Mikä on nyt fiilis?" Naama onneksi alkoi vähän sulaa jo ulkona ja hengitys tasaantua. Pukukopissa vasta huomasin, että jalatkin olivat aika voimattomat ja hyvä, etteivät krampanneet. Taisi ottaa koville, vaikkei hapottanutkaan. Kisan toinen nainen tuli kotvan kuluttua pukukoppiin ja kertoi hävinneensä minulle 7 kierrosta...

Harmi, että maraton cup -kausi päättyy nyt, kun on päässyt vauhtiin!

Jalo tuli taloon!

Kuun alussa ostin uuden auton. Tässä on Jalo:



On ollut melkoinen sää totutella uuteen autoon, mutta hyvin me olemme selvinneet yhdessä. Ainoastaan kertaalleen, heti kolmantena päivänä, olin ajaa lumipenkkaan, mutta onneksi en ajanut. Lisäksi olen uskaltanut saman tien taskuparkkeeratakin, kiitos peruutustutkan! Jalon nimellä on oma etymologiansa, mutta sitä voipi kysellä minulta vaikka face to face...;)

Tässä vielä kuva Sylvesteristä eli Syltystä päivänä, jolloin annoin sen vaihdossa pois. Syltty palveli hyvin, mutta pieni takakontti kävi hankalaksi.

Hyvää tuulta riittää

Eilinen kisasuoritus toi niin hyvän mielen, että jaksoin eilen puuhailla vaikka mitä kisan jälkeen, tänään töissä oli hyvä fiilis, vaikka normaalisti olisin vastaavina päivinä todennäköisesti ollut aika paljon stressaantuneempi ja illalla jaksoin lähteä vielä hiihtämään. Olisin hiihtämisen sijaan toki voinut hyvällä omalla tunnolla pitää lepopäivän, muttei huvittanut.

Kiersimme kaverin kanssa jutustellen 5,4 km eikä se lenkki enää tuntunut niin pahalta kuin kahdella edellisellä kerralla. Syitä lienee monia: eilisestä tullut hyvä mieli, aivan huikea hiihtosää (paljon lunta ja mittari noin -5 asteessa, tosin luisto ei ollut kummoinen) ja hyvä seura. Olisin ollut valmis heittämään vielä 2 kilometrin lenkin tuohon päälle, mutta kaveria vaivasivat rakot jaloissa, joten jätimme lenkin tuohon. Varmaan oli kyllä minullekin palautumisen kannalta parempi vaihtoehto tehdä vain lyhyempi ja kevyempi lenkki.:)

Yllätys SM-kisoissa

Tänään luisteltiin ratamaratonin SM-kilpailut Helsingissä. En odottanut kisalta suuria. Eilen jopa oli fiilis, etten haluaisi lähteä kisaamaan ollenkaan. Syynä tähän oli se, että syyskauden maratonkilpailuissa ei ollut oikein kulkenut. Luistelu oli ollut takkuista ja tuskaista.

Pakkasta oli noin 14 astetta, mutta jää oli suhteellisen liukas. Kaarteissa oli kuitenkin pyykkilautaa, mikä ei tiennyt hyvää kisan kannalta.

Löysin nollakierroksella itselleni hyvän peesin: sopivan hyvä tekniikka ja tasainen meno, joka tasasi letkan nykimistä hieman. Alkumatkasta minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, missä muut naiset menivät. Epäilin, että joku roikkuisi peesissä. Letka luisteli suhteellisen tasaista vauhtia, jolloin peesissä pysymisessä ei ollut ongelmia. Pieniin nykäyksiinkin pystyin vastaamaan, joten matka taittui mukavasti.

Välillä oli ruuhkaa ja letka järjestyi uudelleen. Siinä vaiheessa tajusin, että muita naisia ei siinä näyttänyt olevan. Seuraavaksi aloin mennä muista naisista ohi. Myös niistä, joita pidin pahimpina kilpakumppaneinani. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että olin johdossa.

Matkan puolivälissä aloin pelätä, että putoan peesistä ja muut saavat kiinni. Onneksi moinen nykäys tapahtui vasta noin kymmenen kierrosta ennen maalia. Luistelin sen jälkeen vaivalloisesti yksinään muutamia kierroksia. Kuluneet pyykkilautaiset kaarteet pelottivat. Jos siinä olisi pahasti horjahtanut ja kaatunut, peli olisi menetetty. Yksi kilpakumppaneistani, jonka olin ohittanut kierroksella, tuli takaa, meni ohi, enkä mahtanut mitään. Vaarassa pyöri, että hän saisi minut luistelluksi vielä kiinni. Pariksi kierrokseksi löysin peesin ja sitten olikin enää kaksi kierrosta jäljellä ja jaksoin laittaa hieman pökköä pesään.

Luistelin ajan 40,58, joka on muuten täsmälleen sama kuin viime kaudella Seinäjoki-luistelussa. Aika riitti reippaasti Suomen mestaruuteen. En sitten lopulta ollutkaan niin huonossa kunnossa kuin luulin. Kilpasisareni, joka oli takaa-ajomatkalla, hävisi lopulta minulle puolisen kierrosta ja luisteli ajan 41,46. Viime vuoden mestari oli kolmas ajalla 43,00, joka jäi hänen viime vuoden voittoajastaan vain viisi sekuntia.

Perässähiihtäjät

Josko ensimmäisellä hiihtokerralla sai hiihdellä Lepuskin laduilla suht omia aikojaan ja omaan tahtiin, niin toinen oli tilanne tämän viikon maanantaina, kun tein kauden toisen hiihtolenkkini. Laduilla oli suorastaan ruuhkaa. Eipä siinä muuten mitään, mutta kun jatkuvasti tuntui siltä, että joku hengittää niskaan.

Yritin sivakoida luistelubaanan reunaa, jotta perässähiihtäjät pääsisivät ohi halutessaan, mutta eivät ne aina menneet. Ja kun eivät menneet ohi, oli pakko pitää ylämäissäkin edes jonkinlaista vauhtia, ettei jäänyt kenenkään tielle pitämään taukoa. Niinpä hiihdin ensimmäiset kilometrit lähes täysin tauotta, kunnes kolmannen mäen päällä vedin kunnolla sivuun ja jäin puuskuttamaan. Suksikaan ei kunnolla luistanut. Odotin kotvan, jotta pääsin jatkamaan matkaa siten, ettei näköpiirissä ollut ketään muuta hiihtäjää.

Hetken sainkin hiihtää rauhassa, sitten taas joku meni minusta ohi ja itse vääntäydyin ylämäessä jonkun ohi. Yhdessä pienessä jyrkässä ylämäessä baanan valtasi nainen kahden lapsen kanssa. Kysyin, miltä puolen voisi päästä ohi. Nainen alkoi selitellä, että "lasten kanssa on aina tämmöistä". Minä yritin sanoa, että ei se mitään. Olisi pitänyt sanoa, että hyvä, että olette hiihtämässä.

Hiihtäminen ei tälläkään kertaa ollut kovin kevyt kokemus, mutta sain silti itsestäni sen verran irti, että hiihdin sen 5,4 kilometrin päälle vielä 2,5 km lenkin. Siihen olin tyytyväinen.

Hiihtokausi avattu!

Kävin tänään punttisalin sijaan hiihtoladulla. Tällä kertaa siis avasin hiihtokauden jo paljon aiemmin kuin viime talvena. Nytkin ensimmäinen kaatuminen oli lähellä jo kotitalon käytävässä lumisilla monoilla.

Olin alun perin ajatellut, että voisin hiihtää ensin 2,5 kilometrin lenkin ja sitten miettiä, hiihdänkö lisäksi toisen samanlaisen lenkin vai 5,4 kilometrin lenkin. Jostain syystä päädyin kuitenkin heti alkuunsa kiertämään 5,4 kilometrin lenkin, vaikka osasin jo odottaa, mitä tuleman piti viime helmikuun kokemuksen perusteella.

Nyt oli suojainen sää, mutta ladun pohja oli kuitenkin jäinen. Osa luistelubaanasta oli myös hieman jäinen, kun taas pehmeämpi osuus aika nihkeä. Otin ennen joulua Orivedeltä matkaani toiset sukset, koska petyin Fischerieni sisäkantteihin. No, eivät ne Peltoset pitäneet luistelubaanalla juurikaan sitä paremmin. Alamäissä sentään oli hyvä luisto.

Ilmeisesti joko syksyn viikottainen punttisalitreeni on tuonut lisävoimia käsiin tai sitten osasin ottaa alun perinkin hieman rauhallisemmin kuin viimeksi ensimmäisellä kerralla. En nimittäin ollut kuollut vielä ensimmäisen mäen jälkeen. Se olotila alkoi muodostua vasta toisessa ylämäessä... Tosin en loppujen lopuksikaan ollut ihan yhtä puhki puolen tunnin hiihtämisen jälkeen kuin viime helmikuussa. En kuitenkaan lähtenyt 5,4 kilometrin jälkeen enää 2,5 kilometrin kiepille. Harkitsin sentään. Ehkä ensi viikolla uudestaan.:)

Uusi joululaulusuosikki

Pöllähdin tuossa joulun alla Ostinatoon juuri, kun Ensemble Norma (sillä kertaa nelihenkisenä) oli aloittelemassa esiintymistään. Myyjä viittoi tulemaan sisään, vaikka se käytännössä tarkoitti, että menin lauluyhtyeen ja yleisön väliin seisomaan. Minulta kysyttiin, olinko tullut etsimään jotain vai kuuntelemaan esitystä. No, ostoksillehan minä olin mennyt tietämättä esiintymisestä.

Siinä lauluyhtyeen laulaessa pengoin viereisestä hyllystä niitä tuotteita, joita olin tullut etsimään. Kun olin etsimäni löytänyt, jäin kuuntelemaan keikan loppuun. Norman repertuaarista löysin yllättäen uuden joululaulusuosikin: Mökit nukkuu lumiset (YouTubesta löytyi vain Tarja Turusen versio ko. laulusta). Olin toki kuullut kyseisen laulun aiemminkin, mutta nyt vasta kuuntelin sen kunnolla ja se kolahti kovaa. Joulun aikana tuli itsekin kokeiltua sen laulamista. Voisi ennen ensi joulua ottaa sen tarkempaan opetteluun.

Tonttuilua luistimilla

Luistelin tänään Helsingin perinteisissä tonttukisoissa 500 metriä ensimmäistä kertaa vuosiin. Muistelin, että edellinen kerta oli kaudella 2005-2006, mutta nyt selattuani tilastoja huomasin, että edellinen kerta olikin kaudella 2004-2005. Edellisestä kerrasta oli siis vierähtänyt hyvä tovi. Jännitys oli sen mukainen. Oli suorastaan paniikki. "Mitä jos menee ihan surkeasti", oli päällimmäinen ajatus. Olo helpottui hieman, kun pääsi Ogeliin asti.

En välittänyt verryttelyssä siitä, että oma vuoroni oli vasta myöhään. Katselin kaikki 100 metrin ja 500 metrin luistelut ennen omaa suoritustani ja ehti tulla jo vähän vilu. Luistelu sujui ihan mukavasti. Horjumisia tuli kyllä, mutta siihen nähden, että nopeustreenejä ei ollut alla ollenkaan, meni ihan hyvin. Alkumatka oli aika tasainen parini kanssa. Lopulta hävisin pari metriä. Aikaani en tiedä, mutta hyvä fiilis jäi. Yskittää kyllä aikalailla eli taisi ottaa kurkkuun aika pahasti. Laulajan pitäisi kuulemma hengittää kylmällä säällä nenän kautta. Se ei kyllä kilpaillessa onnistu...

271209 JK. Tänään selvisi, että aikani oli 49,54. \o/ Melkein yhtä hyvä kuin vuonna 2004 (49,4)

Ääk! 24 kilometria 20 kilometrin sijaan

Olin tänään mukana Kalle Valtosen maratonilla Oulunkylässä. Etukäteen matkan pituudeksi oli ilmoitettu 20 kilometria. Kierrostaulukkoa tutkaillessamme huomasin, että matka olikin 24 kilometria eli 10 kierrosta enemmän kuin ilmoitettu. Kävin kyselemässä ja selvisi, että 30 kilometrin luistelijoita oli ollut niin vähän, että olivat tehneet kompromissin ja laittoivat kaikki 20 kilometrin ja 30 kilometrin luistelijat luistelemaan 24 kilometria. Jei.

20 %:n matkan pidennys ei kyllä innostanut yhtään, koska olin muutenkin ollut siinä hilkulla, lähtisinkö luistelemaan. Olen ollut tosi väsynyt ja aamullakin olin kisapaikalla vielä ihan unessa. No, lähdin matkaan ajattelematta enempiä. Alkumatka sujuikin yllättävän hyvin ja pysyin hyvässä peesissä. Mutta sitten joku nykäisi ja minä jäin. Ei ollut mitään taistelutahtoa.

Kun jää peesistä, jää yksin ja luistelu tuntuu tosi raskaalta. Luistelin useita kierroksia yksin ja matkanteko oli vaivalloista. Sitten perästäni tuli mies, jonka olin jo luistellut alkumatkasta ilmeisesti muutamalla kierroksella ohi. Hän sanoi: "Tule, tule" ja niinpä minä kiihdytin sen verran, että pääsin hänen peesiinsä. Niin mentiin muutama kierros ja tässä vaiheessa kuulemma kierrosaikani selvästi kohenivat eikä matkantekokaan tuntunut ollenkaan yhtä pahalta kuin yksinään.

Sitten tuli takaa ohittajia ja peesini spurttasi niiden perään. Yritin sinnitellä perässä, mutta sitten vain luovutin ja olin taas yksin. Jossain vaiheessa pääsin sitten taas hyvään peesiin ja siinä mentiin ehkä viitisen kierrosta. Sitten jouduin vetohommiin kierroksen ajaksi. Ja sen jälkeen toistui sama kuvio: takaa tuli joku kovempaa ja minun peesissäni ollut porukka kirmaisi sen perään. Minä en edes yrittänyt.

Viimeisillä kierroksilla oli jälleen vähän peesiä, lukuun ottamatta viimeistä kierrosta, jolloin itse kiristin vähän vauhtia. 24 kilometria taittui aikaan 52,22. Olin naisten sarjan neljäs, pari kierrosta kolmoselle hävinneenä eli ei nyt kauhean hyvin mennyt. Siinä 50 kierroksen kohdalla väliaika oli jotain luokkaa 43 minuuttia, joten tahti oli jotakuinkin sama kuin viime vuonna samassa kisassa ja ratamaratonin SM-kisoissa, mutta viime vuoden Seinäjoen kisa oli sitten jotain omaa luokkaansa: 40,58. Pitää yrittää löytää jostain sitä taistelutahtoa tammikuun kisoihin. Asiaa voisi auttaa, jos ei olisi yhtä väsynyt kuin nyt on ollut ennen näitä syksyn kisoja.

Kisan loppupuolella kysyin peesiltäni, kuinka paljon hänellä on vielä matkaa jäljellä. Siinä vaiheessa huomasin, että ääni oli mennyt. Jotain kähinää sieltä lähti, mutta aika surkeaa oli. Äänen käheys kestikin melkein iltaan asti. Toinen kisan aikana syntynyt "vamma" oli kolhu, joka tuli, kun sain peesin luistimen terästä sääreen. Ihan pieni haava ja varmaan alkava mustelma. Onneksi ei sen pahempaa.

Ikä on kontekstisidonnainen

Tässä taannoin eräs kollega kertoi lounaspöydässä, että kärsii alkavasta keski-iänkriisistä, kun ikää on kertynyt 36. Sitten keskustelu jatkui seuraavasti:
- Kuinka vanha sä muuten olet?
- 28.
- Niin nuori!

Tuo kommentti huvitti tietäen, että teinien seurassa ikäni oli puolestaan arvioitu alakanttiin. Selkeästi ikä on kontekstisidonnainen. Lisäksi kasvoni ovat varmasti harhaanjohtavat: niissä on sekä finnejä että pieniä ryppyjä...

**

Toinen ahaa-elämys tuli eilen, kun olin pohdiskellut jälleen kerran teinien käytöstä. Sitä, miksi pitää lesoilla ja olla niin ollakseen. Tai miksi tuntuu siltä, että välillä puheenvuoron saa vain se, joka esittää asiansa kovimpaan ääneen. Muistin silloin yhtäkkiä kappaleen Diivaillen. Sanat ovat juurtuneet osittain mieleen, kun joku esitti sitä Tenavatähdessä aikoinaan. Googlasin sanat esiin ja selvitin, että suomeksi kyseinen kappale on levytetty jo 1958. Mikään ei siis olekaan muuttunut vuosien saatossa vai mitäs sanotte?

"Ollaan aina ollakseen
ollaan diivaillen
sehän meillä nuorilla on pahe ikuinen
ja kun katson ympärilleni
se aivan naurattaa
yhteen jos vain tullaan aina diivaillaan."

(Kertosäe kappaleesta Diivaillen, suom. sanat Lasse Liemola)

Tekniikka kesälomalla?

Kävin tänään jälleen luistelemassa. Olisin mennyt jo viikonloppuna, mutta vuorot oli peruttu jääpalloturnauksen takia. Sekös harmitti.

Kokeilin teipata nilkkaa. Olihan se sitten oudon tuntuinen varsinkin kaarteissa ja jalkaterä puutui treenin aikana aika pahasti, mutta hiljalleen siihen teippaukseen tottui. Toivottavasti nilkka on myös vähemmän kipeä huomenna kuin tässä aiemmin luistelujen jälkeen on ollut.

Tällä kaudella kukaan ei ole ennen tätä iltaa katsonut menoani tekniikkamielessä ja olen pistellyt menemään vanhasta muistista. Eikähän sitä itse aina tiedä, miltä se meno ulospäin näyttää. Tänään sain kuitenkin olympiavoittajatasoista ohjeistusta ja hyvä niin. Luistelusta puuttui suorilla kallistus kokonaan. Oli kuulemma kovin tönkön näköistä. Pitää pitää mielessä arvokkaat neuvot ja yrittää hakea tekniikkaa kohdilleen, jotta luistelu alkaisi taas sujua vähän paremmin. En tiedä, minne kesälomalle se tekniikka oli oikein jäänyt.

Nilkan comeback

Kaksi vuotta sitten sattunut nilkkani on ärtynyt tämän syksyn luisteluista. Se on kipeä kävellessä, rappuja kulkiessa, varpaille noustessa... luistelun jälkeen enemmän kuin muutaman päivän kuluttua, mutta kipu ei kokonaan katoa. Tosin jalkaa ei onneksi särje paikallaan olessa. Eilen kyllä hieman jumpsi luistelutreenin jälkeen. Mutta on tämä nyt aika kummaa. Viime talvena nilkka ei juuri sanonut juuta tahi jaata luisteluun ja kesän kirmasin suunnistusmetsässä ilman teippausta, joten olisi luullut, että nilkka on saanut riittävästi liikuntaakin.

Oletan, että nilkan kipuilu ei ole mitään vakavaa, mutta jos tämä ei kauden edetessä hellitä, pitänee hakeutua lääkärin ja/tai fysioterapeutin vastaanotolle - taas. Vakavana en ole osannut tätä pitää, kun kipu ei ole mitään kahden vuoden takaiseen nähden, jolloin nilkka (tai no, jalkaterä) oli tällainen pallo. (Blogiini tullaan muuten aika useasti kuvahaun kautta katsomaan juurikin linkin takana olevia kuvia katsomaan...)

Kauden ensimmäinen 10 km

Osallistuin tänään maraton cupin ensimmäiseen osakilpailuun Porissa. Matkana oli 10 kilometriä. Pohjalla taisi olla 4 tai 5 kertaa jäätreeniä. Ja sen kyllä huomasi. Alkuun kulki ihan mukavasti, mutta noin viiden kierroksen jälkeen oli jo hapot jaloissa. Päätin hieman hellittää, että jaksoin viimeiset 27 kierrosta... Ei ollut kilpailuasenne tällä erää ihan kohdallaan.

Jonkin matkaa oli peesi, joka tuntui välillä vähän hitaalta, mutta sitten se ampaisi pääjoukon perään niin, että jäin yksin. Luistelin melkein koko loppumatkan eli reilut 10 kierrosta yksinään ja kyllä jaloissa painoa ja selkää kolotti. Maaliin pääsin kuitenkin lopulta toisena naisena. Ykköselle hävisin hieman reilun kierroksen. Lisää treeniä tarvitaan, jotta jaksaa tällä kaudella vielä jossain välissä sen 20 kilometriäkin.