Sain eilen päähäni, että tekee mieli lähteä hiihtämään, kun kerran kelejä riittää. Edellisestä kerrasta on monta vuotta. En edes muista, kuinka monta. Sukset toin kotikotoa Tampereelle 2007, mutten silloin ehtinyt ladulle asti ennen kuin lumet sulivat.
Voitelin sukseni itse elämäni ensimmäistä kertaa, karistin hiiren kakkakikkareet monon sisältä ja pakkauduin varusteineni autoon ja karautin tuonne parin kilometrin päähän Leppävaaran urheilupuistoon. Kaaduin ensimmäisen kerran jo ennen kuin pääsin kotipihassa autolle asti. Se ei tiennyt hyvää.
Aivan aluksi tuntui, etten pysy pystyssä ollenkaan. Kohta sen jälkeen tuntui, että sujuu hyvin. Ja sujuihan se luisteluhiihto tasaisella. Sitten tuli ensimmäinen ylämäki. Pistelin sen aika reipasta vauhtia ylös ja sitten tuli kauhea väsähdys. Olin siinä vaiheessa taittanut matkaa noin kilometrin... Laskin ison mäen alas ja kipusin vielä isomman mäen melkein päälle asti ja taas piti pitää taukoa. Jatkoin ja ajattelin, että noinkohan jaksan sen 5,4 kilometrin lenkin, jonka olin ajatellut kiertää. Alamäki helpotti, ylämäestä selvittyäni kaaduin tasaisella niin, että reiteen sattui... Taas piti pitää tauko. Loppumatkan yritin ottaa mahdollisimman rauhallisesti, jottei olisi käynyt kuten sillä hiihtosuunnistusvalmentajalla, joka oli vetänyt kisoissa itsensä niin piippuun, ettei päässyt metsästä omin avuin pois.
Alamäistä selvisin pystyssä ja ylämäet pääsin vaivaisesti ylös. Lopussa tasaisella kulki taas paremmin. Pitää kyllä todeta, että suksissa tuo sisäkantti (ainakin minun suksissani) on aika paljon heikommassa hapessa kuin luistimissa. Suti välillä aikalailla tyhjää. Lisäksi vahvemmista käsilihaksista olisi hyötyä. Kun pelkällä jalkatyöllä ei sutimisen takia pääse eteenpäin, auttaisi, jos käsillä jaksaisi työntää. Oletan, että väsähdykseni tuli juuri siitä, että en ole tottunut juurikaan tekemään töitä yläkropalla.
5,4 kilometrin hiihtolenkki oli paljon raskaampi kuin 10 kilometrin matkatreeni jäällä...
2 kommenttia:
Lohdutuksen sana: Leppävaaran ladut ovat todella raskaat. Sama pätee kyllä esimerkiksi Hakunilaankin. Kun on pitänyt tehdä kilpatason latuja yhden ainoan pienen mäen ympärille, ladut menee kärjistäen ensin mäen päälle jyrkimmästä kohdasta, sitten alas, sitten taas päälle jne. Eli tasamaata tai loivia nousuja tai laskuja ei juuri ole, jolloin palautumisaikaa nousuista ei jää ja helposti väsähtää kokonaan. Se Leppävaaran toinen mäki on just sellainen, että jos kylmiltään lähtee stadionilta liikkeelle, niin siihen hyytyy. :) Kannattaa ensin alamaastossa tasaisella lämmitellä pari kilometriä.
Esimerkiksi Kuopiossa Puijon maastoissa ei 15 km lenkillä "vaativassa" maastossa ole kuin yksi rankempi nousu kuin Leppävaarassa, ja senkin jälkeen tulee sitten n. 3 km pelkkää laskua. :)
Tuo sisäkantin lipsuminen johtuu varmasti suksista. Onko sukset luistelusukset? Mun luistelusuksissa on semmoiset pienet terävät kantit, jotka on tarkoitettu just pureutumaan ladun pintaan.
Kiitos lohdutuksesta.:) Tiesin, että Lepuskissa on hurjia mäkiä, kun olen siellä lenkkeillyt, mutta kyllä ne nousut olivat suksilla paljon raskaampia kuin juosten!
Mun sukset on tosiaan luistelusukset ja tosi vanhat eli olen niillä hiihtänyt jo varmaan ala-asteikäisenä, joten ei liene ihme, että kantti on kulunut...
Lähetä kommentti