Talviautoilua

Talviautoilu on toistaiseksi sujunut ihan mukavasti. Jaloa on saanut kaivella lumen alta harva se kerta, kun ollut lähdössä liikenteeseen, mutta se on vain mukavaa.

Liikenteessä pelottaa kuitenkin se, että kaistat ovat kaventuneet, paikoin jopa hävinneet olemasta. Välillä pelottaa, että naapurikaistalla ajava ajaa kylkeen, kun sen kaista kapenee riittävästä esimerkiksi mutkassa.

Tänään oli myös lähellä, että olisin ajanut edellä menevän perään. Edellä ajanut auto lähti valoista ylittämään katua, mutta sitten ylitettävällä kadulla meni hälytysajossa ollut poliisiauto. Auto pysähtyi osittain keskelle katua. En ollut ihan heti perässä, mutta silti ehdin säikähtää, ajanko perään, kun auto ei meinannutkaan pysähtyä. Se liukui eteenpäin ja ABS:t rutisivat. Onneksi ei rysähtänyt!

Joskus yksi henkilö on riitävän pelottava yleisö

Tänään oli vuorossa säveltapailun laulukoe. Opetellusta ohjelmistosta arvottiin yksi laulu ja yksi laulu prima vistana. Nämä piti sitten esittää opettajalle ja etukäteen opeteltua laulua laulaa kaanonina opettajan kanssa. Uskokaa tai älkää, tätä tilannetta jännitin enemmän kuin kahta edellistä esiintymistä. Yleisöä oli kuitenkin vain se yksi henkilö: opettaja.

Toistolla on merkityksensä

Esiinnyin eilen konservatoriolla. Kyseessä oli laulunopettajani oppilaiden konsertti. Yleisöä ei ollut toisiemme lisäksi (4 oppilasta, opettaja ja pianisti) kuin kaksi henkilöä. Normaali tilanteessa olisin varmasti kuitenkin jännittänyt aika paljon. Tällä kertaa kuitenkaan ei jännittänyt juuri lainkaan. Hieman mietitytti, muistanko sanat - siinä kaikki.

Luulenpa, että sillä on merkityksensä, että viime viikolla vierailin lavalla aika monta kertaa treenien ja itse esiintymisen vuoksi. Oli jotenkin itsevarmempi olo. Toistuva esiintyminen siis helpottaa jännitystä. Toisaalta kyse voi olla myös siitä, että olen todella väsynyt ja vähän nuhainenkin. Tai sitten on vaan vielä niin hyvä flow päällä viime viikon vuoksi. Joka tapauksessa olen edelleen ihan fiiliksissä viime viikosta.:)

Toisenlainen tapa viettää pikkujouluja

Työpaikallani järjestettiin tänä vuonna toista kertaa kykykilpailu, Tieto Talent. Kilpailuun haetaan mukaan videoilla, jokaisesta maasta valitaan voittaja ja näistä voittajista finaaliin valitaan 10. Finaalista tehdään euroviisujen kaltainen suora TV-lähetys, joka lähetetään eri puolille paikallisiin Talent-partyihin. Paikallisissa juhlissa äänestetään suosikkiesityksiä ja pisteet lasketaan euroviisutyylisesti siten, että jokainen maa antaa viidelle suosikilleen pisteitä. Viime vuonna finaali oli Tallinnassa, tänä vuonna Riikassa.

Hain tänäkin vuonna mukaan, mutta en pärjännyt Suomen ehdokasäänestyksessä elokusuussa. Olin jo suunnilleen unohtanut koko homman ja ilmoittautunut Kaapelitehtaalle Helsingin Talent-juhlaan, joka on samalla pikkujoulut. Sitten alkoi tapahtua. Marraskuun 23. päivä minulta kysyttiin firman communicatorissa, olenko sama henkilö, joka haki Talent-kisaan ja voisiko soittaa. Sain puhelun Talent-tuotantotiimiltä. He kertoivat, että Suomen finalisti olisi suurella todennäköisyydellä jättämässä kisan väliin, ja kysyivät, haluaisinko lähteä tässä tapauksessa kisaan mukaan hänen sijastaan. Totesin, että tulee vähän aikatauluhaastetta. On kuorokeikkaa ja ohjausryhmän palaveria sillä viikolla.
- Riikasta lentää vain tunnin Helsinkiin, voit tulla keskiviikkoillaksi hoitamaan kuorovelvollisuutesi.
- Onko siinä palaverissa LiveMeeting-mahdollisuus? Perjantaina on läpimenoharjoitus ja sun pitää olla stagella joskus 10 ja 11 välillä. Ehdit vielä kello 12 palaveriin.

Kaiken siis vakuutettiin järjestyvän. Suorastaan tärisin jännityksestä puhelun jälkeen. Selvittelin aikataulujani ja esimiehen kantaa asiaan ja ilmoitin samana päivänä, että olen käytettävissä. Minun käskettiin vielä olemaan puhumatta asiasta kenellekään, koska asia ei ollut alkuperäisen kilpailijan osalta varma. Kahden päivän päästä se oli varma. Finaaliin oli aikaa kaksi viikkoa. Edelleenkin piti pitää matalaa profiilia asiasta. Olisi jo tehnyt mieli tuuletella riemusta.

Seuraavien päivien aikana varattiin lentolippuja, kyselin muutamaa kollegaa kannustusjoukkoihin ja kuvattiin maaesittelypostikorttiin kuvamateriaalia. Hiihtelin puusuksilla Helsingin keskustassa ja laskin mäkeä Kaivopuistossa. Vihdoin 30.11. asia julkaistiin intranetissa eikä enää tarvinnut pitää asiaa pimennossa.

Samaan aikaan tein vähän pidempää päivää. Olihan minun saatava finaalipäivänä olevaan ohjausryhmän kokoukseen materiaaleja kasaan yhdessä projektitiimini kanssa. Itsenäisyyspäiväviikonlopun pystyi vielä rauhoittumaan. Matkaan lähdin 7.12.

Saavuin Riikaan iltaviiden jälkeen. Saavuttuani hotelliin sain heti totutella ajatukseen, että kameroita on kaikkialla: making of -dokumenttiin kuvattiin kilpailijoiden saapumisia. Attasea ehdotti, että esittäisin divaa, joka toteaa, ettei tunne vastaanottajia, mutta en syttynyt ajatukselle.

Illalla pääsin heti kokeilemaan Maria Ilmoniemen johtaman bändin kanssa ja ottamaan tuntumaa lavaan ja kameroihin. Treenin jälkeen pääsi katsomaan, miltä esitys näytti. Tuottaja Tomi Teikon mielestä olin aika jännittynyt. Omasta mielestäni olisin voinut olla paljon jännittyneempikin.

Illalla etsiydyin paikalliseen ruokakauppaan. En löytänyt lähintä ja jouduin kysymään neuvoa kadulla. Paikallinen nainen oli ystävällinen ja neuvoi minut kauppaan. Matkalla hän tiedusteli, mistä tulen ja kohta kuultuaan, että olen Suomesta, alkoi selittää, mihin aikaan on mahdollista ostaa alkoholia. Ei suinkaan mitään stereotypioita suomalaisista.

Tarkoituksenani oli lentää takaisin Suomeen Auditen keikalle keskiviikoksi. Myöhään tiistai-iltana kuitenkin näytti siltä, että Finnairin lentoemäntien lakkoa tukevat tukilakot saattaisivat vaikeuttaa myös muiden yhtiöiden lentoja. Päätin, että en lähde takaisin Suomeen, kun oli epävarmaa, pääsisinkö takaisin. Oman stressini lisäksi lievitin järjestelyorganisaation stressiä.

Keskiviikon ohjelmassa oli aamupalaveri studiossa ja making of -materiaalin kuvausta. Lisäksi tein töitä. Ehdin myös käydä kääntymässä vanhassa kaupungissa ostamassa asioita, joita olin unohtanut kotiin. Illalla ohjelmassa oli keskiaikainen illallinen Maza Gilde -talossa. Tätä varten saimme munkin kaavut. Kuljimme läpi vanhan kaupungin rumpusäestyksessä soihdut kourassa. Illallisen ohjelmaan kuului hyvän ruuan ja musiikin lisäksi saippuan ja kynttilän tekoa ja rahan lyöntiä.

Torstaina oli kaksi läpimenoharjoitusta. Ensin ilman asuja ja illalla kenraaliharjoitus asujen ja yleisön kanssa. Ensimmäinen läpimeno jännitti ehkä eniten. Kuulimme ensimmäisen kerran toistemme esitykset ja tutustuimme kilpailun juontajiin Mikko Leppilampeen ja Lauris Reiniksiin.

Läpimenon jälkeen syötiin myöhäinen lounas. Minulle oli aikataulutettu meikkaus kello 17.30. Aikataulu oli kuitenkin pahasti myöhässä ja pääsin meikattavaksi vasta 40 minuuttia myöhemmin. Tuli hieman kiire, kun piti sen jälkeen käydä vaihtamassa vaatteet ja juosta uudestaan make-up-huoneeseen yläkropan puuteroimista varten. Ennen meikkaukseen menoa olin saanut tiedon, että perjantain ohjausryhmän kokous pitäisi siirtää. Ehdin järjestää siirron ennen valmistautumista kenraaliharjoitukseen.

Kenraaliharjoituksessa sali ei ollut täynnä. Yleisö oli latvialaista. Olin edelleen hermostunut, mutta en yhtä hermostunut kuin ensimmäisissä treeneissä. Kenraali meni ihan mukavasti. Iltaa jatkettiin illallisella. Illallisella kuulin, että perjantain treeniaikataulua oli lykätty 1,5 tuntia eteenpäin. Olin huojentunut siitä, että ohjausryhmän palaveri tuli siirretyksi aiemmin päivällä. Uuden aikataulun myötä perjantain palaveriaika ei olisi sopinutkaan minulle.

Perjantaina kaikki, mikä voi mennä pieleen, tuntui menevän pieleen. Läpimenoharjoituksissa steadycam-mies putosi ensimmäisen esityksen aikana lavalta bändikuoppaan. Kamera meni rikki ja miestä sattui polveen. Treenien jatkoa lykättiin ensin 10 minuuttia, sitten 30 minuuttia ja taas 30 minuuttia. Lopulta noin kaksi tuntia myöhemmin päästiin jatkamaan. Juontajat sekoilivat käsikirjoituksessaan, jossa Lauris teki kiusaa Mikolle, koska Mikko ei ollut antanut Laurikselle tarvittavaa VIP-passia lavalle pääsyä varten. Yhteistyön backstagen ja lavan välillä piti olla siinä mielessä saumatonta, että molempien piti tietää, mihin väliin tulee keskeytyksiä puolin ja toisin. Haastatteluissa sekoiltiin. Itsekin menin sanoissani sekaisin. Kannustajani eivät lopulta päässeetkään paikalle, kun lentoja peruttiin hurjan lumisateen vuoksi. Jälkikäteen kuulin, että kaiken kukkuraksi tuntia ennen lähetystä oli palanut sulake, joka oli vienyt sähköt ja verkkoyhteydet. Finaalin alkaessa kaikki oli kuitenkin valmista.

Salissa oli yli 600 latvialaista tietolaista ja 100 henkeä Talent-finalistien pöydässä. Tunnelma oli katossa. Mikon ja Lauriksen kisailu toimi paljon paremmin, kun sali oli täynnä latvialaisia, joille Lauris on yhtä pidetty kuin Mikko suomalaisille. Olin hieman hermostunut, mutta toisaalta jo paljon tyynempi kuin aiemmin. Olihan se jo neljäs kerta, kun show vietiin läpi.

Minua edeltänyttä kilpailijaa haastatellessaan Lauris tuli sanoneeksi firman nimen väärin: Tiesto. Kun pääsin backstagelle, kuulin, kun Lauris sai paikalliselta tuottajalta huutia. "Lauris! Tiesto! That is bad! Very bad!" Oli raukka parka hieman järkyttynyt mokastaan ennen minun haastatteluani. Minusta moka ei ollut niin vakava.

Olin miettinyt, että finaalissa pitää parantaa kertosäkeen laulamista. Ehdin ajatella esitykseni aikana, milloin piti keskittyä tilaan ja lopulta mielestäni suoritus menikin paremmin kuin treeneissä, joissa kertosäe tuppasi jäämään alavireiseksi. Olin suoritukseeni tyytyväinen.

(Kuva: Ksenija Saulite, Talent Latvia)

Äänestystauolla esiintyivät viime vuoden voittajat Tsekeistä ja Latviasta. Latvian voittaja lauloi yhdessä Leppilammen kanssa Oopperan kummituksen. Sen jälkeen Leppilampi vetäisi Robbie Williamsia. Siinä vaiheessa huomasi, mikä on ero harrastelijaesiintyjän ja ammattiesiintyjän välillä. Leppilampi otti koko lavan haltuunsa.

Äänestystuloksessa ei ollut paljon juhlimista: jäin viimeiselle sijalle yhdessä Venäjän kanssa. Meni melkein kuin euroviisuissa: Ruotsi voitti, Suomi hävisi. En sentään jäänyt nollille.:D Mutta mitäpä tuosta, kivaa oli ja koko viikko oli aivan huikea kokemus! Lauantaina oli kotiinpaluu ja sunnuntaina sairastin nuhaa ja kurkkukipua. Edelleen olen väsynyt, mutta iloinen viime viikosta.

Tunnelmia viikon varrelta löytyy YouTubesta.

Sattumuksia Seinäjoen reissussa

Kävin Seinäjoella noin vuoden tauon jälkeen. Ohjelmassa oli Suomen Luisteluliiton kokouksia ja koulutusta sekä kisojen seuraamista.

Optimistisena en ollut varannut lippua junaan ennakkoon, vaan menin asemalle noin puoli tuntia ennen junan lähtöaikaa ja yritin ostaa lipun automaatista. Automaatti kuitenkin ilmoitti, että paikan varaus ei onnistunut. Lipunmyynti oli auki, joten menin kyselemään tilannetta sieltä. Kuulemma haluamaani junaan oli vain ykkösluokan paikkoja vapaana. Toki junaan olisi voinut hypätä ja lipun ostaa konnarilta, mutta sittenpä olisi saanut seisoa. Ostin sitten lipun tunnin myöhempään junaan.

Junan lähtöön oli siis puolisentoista tuntia aikaa, joten ajattelin, että ehdin hyvin käydä syömässä. Menin paikalliseen Amarilloon. Tilasin nopeasti, mutta ruoka ei tullut yhtä nopeasti. Huomasin aikani odoteltuani, että myös naapuripöydän porukka odotti edelleen ruokaa, vaikka oli odottanut sitä jo siinä vaiheessa, kun tulin sisään ravintolaan. Reilun 20 minuutin odottelun jälkeen ja ymmärrettyäni muidenkin odottavan, kysyin tarjoilijalta tilannetta. Enhän ehtisi syödä ennen junanlähtöä, jos odottelu kestäisi kovin kauan. Tarjoilija kävi tarkistamassa tilanteen ja tuli kertomaan, että pari minuuttia enää. Sainkin ruuan kyselyn jälkeen erittäin nopeasti.

Naapuripöydän aikuiset odottivat edelleen ruokaansa. Kuulin jupinaa siitä, että heidän jälkeensä tulleetkin jo saavat ruokansa. Mielessä kävi, että kun Pohjanmaalla ollaan, kunhan kukaan ei tulisi minulle valittamaan siitä, että ohitin heidät - tahtomattani toki - jonossa. No, ei sentään niin käynyt...

***

Junassa istuin pöytäpaikassa, jossa siis kahdet tuolit ovat vastakkain. Kolme muuta pöydänympäryspaikkaa kuuluivat isovanhemmille ja noin 6-7-vuotiaalle pojalle. Aluksi poika istui vieressäni ikkunapaikalla. Havahduin ajatuksistani keskusteluun:
- No sitten pitää pyytää kiltisti, että anteeksi, pääsisikö tästä ohi.
- En mä uskalla, sanoi poika ja painoi päätänsä polviin.
- No, toinen vaihtoehto on, että tulet tuolta pöydän alta.
- Joo, se on parempi vaihtoehto! riemastui poika.

Siinä vaiheessa minä nousin ja sanoin pojalle, että kyllä minä voin sinut tästäkin päästää.

***

Yritin myöhemmin junassa torkkua. Kuuntelin musiikkia sen verran kovalla, että se peitti taustahälyn. Yhtäkkiä havahduin ja katsahdin ylös. Siinä seisoi mies, jonka rintapielessä luki tarkastaja.
- Lippujen tarkastus. Kaikkien matkaliput.
- Aha, joo... sanoin ja kaivoin lippuni esiin.

Arvoitus minulle on, miten tarkastaja sai minut havahtumaan tilanteeseen. En tiedä, nukuinko, mutta ainakin olin unen rajamailla. Enpä ole tätä ennen muuten lipuntarkastajiin junassa törmännytkään.

Ja kolhusta jälleen

Suunnistuskolhuni mustelma osoittaa jo häipymisen merkkejä, vaikka onkin levinnyt laajalle. Itse iskukohdassa on edelleen kuitenkin kova ja kipeä nestepatti. Menin siis uudestaan lääkäriin. Sain lähetteen ultraäänikuvaan, jonne pääsin iltapäivällä.

- Ohhoh, onpa siellä... iso, sanoi röntgenhoitaja, kun näki mustelman ensimmäisen kerran. Luulin ensin, että hän kommentoi jotain muuta, kunnes tajusin hänen puhuvan mustelmastani.

Röntgenlääkäri totesi, että nestepatti on lihaksen päällä, mutta ei onneksi sisällä.
- Ei tämmöisille kukaan varmaan mitään tee. Aika parantaa. Jos se tulehtuu, niin sitten antibioottia ja tyhjennys.

Lääkäri käski myös välttää "äärimmäistä" liikuntaa, mutta ei kuitenkaan pitäisi levätäkään. Yritin selvittää, mitä äärimmäinen tarkoittaa, saamatta kunnollista vastausta. Kuulemma kuulun "pahimpaan joukkoon", kun määrittelin itseni entiseksi kilpaurheilijaksi, joka yrittää pitää kunnostaan huolta...

No, äärimmäistä tai ei, kävin luistelemassa illalla. Jalka ei ollut luistelusta moksiskaan, mutta loppuveryttelylenkin aikana se kolotti. Sää ei suosinut: räntäsade teki jäästä hiljalleen huonon luisteltavan.

Suunnistuskolhusta...

Suunnistuskolhuni jatkaa elämäänsä. Se on laajentunut laajenemistaan. Tällä hetkellä se on noin kahden kämmenenkokoinen. Siitä ei enää saa aikaiseksi julkaisukelpoisia kuvia sijaintinsa ja leviämisensä vuoksi... Pystyn istumaan suhteellisen hyvin, mutta aina välillä on vaihdettava asentoa ja istumisen jälkeen kävellessä sattuu. Olen hautonut mustelmaa päivittäin 2-3 kertaa kylmällä lääkärin määräyksen mukaan ja käyttänyt Trombosol Forte -voidetta. Jos ei ensi alkuviikkoon mennessä ole turvotus kunnolla laskenut, on käytävä uudestaan lääkärissä.

Sisäinen kello edistää

Jokin aika sitten, kun olin oikein stressaantunut, heräsin joka aamu noin kello 5. Herätys minulla on arkisin yleensä 6.45. Nyt viime aikoina aamuherääminen on siirtynyt noin kello 6:een. No, nyt kahtena päivänä olen laittanut kellon soittamaan kello 6, jotta olen ehtinyt aamulla tehdä töitä ennen palavereita. Sisäinen kelloni otti saman tien pakkia ja on nyt näinä aamuina sitten herättänyt minut viideltä. Miksi sisäinen kelloni edistää?

Suunnistuskolhukuvia

Eilinen suunnistukolhu on hiljalleen levinnyt koko reidenlevyiseksi mustelmaksi.

Eilen illalla kolhu näytti tältä:



Tänään tältä:

Suunnistuskolhu

Kävin tänään todennäköisesti viimeistä kertaa tänä vuonna suunnistamassa. Noin puolentoista kuukauden tauon jälkeen tartuin taas karttaan seuran sprinttikisassa. Suunnistusrutiinia ei siis juuri ollut, ei varsinkaan 1:5000-mittakaavan kartalla, kun yleensä käytössä on 1:10000-mittakaava.

No, suunnistus lähti ihan kohtuullisesti käyntiin. Pienen tuumailun ja pienen koukun jälkeen löytyi ykkösrasti. Matkalla kakkoselle tuli tarkistettua yksi väärä rasti ennen kuin oma löytyi. Kolmoselle valitsin kallioiden ylityksen sijaan hieman pidemmän reitin kuntopolkua pitkin. Rasti löytyi vauhdikkaasti. Neloselle mennessä juoksin ensin etsimäni polun ohi, kunnes huomasin perässäni tulleen suunnistajan koukkaavan metsään. Painelin perässä. Mäen päällä polulla tuli vastaan vanhempi herrasmies, joka väisti ja minäkin hieman. Heti ohituksen jälkeen liukastuin juurakossa ja olin kumossa. Oikea ylätakareisi iskeytyi kiveen, kädet osuivat maahan ja kuraantuivat.

Ylös noustuani huomasin, että reittä kolottaa niin, että oli pakko mieltei ontua. Raahauduin nelosrastille, joka oli hyvin lähellä paikkaa, jossa kaaduin. Päätin yrittää jatkaa matkaa. Seuraavan rastivälin kävelin... ja pummasin. Oli koiven takia muutakin mietittävää. Viitosrastilta lähtiessä tuntui, että pystyn jatkamaan, mutta seuraavat kaksi rastiväliä tuli otettua vähän rauhallisemmin. Ja kutos-seiska-väliä hieman pummattuakin. Osan matkaa rastivälillä 7-8 jo juoksin. Ja viimeiset välit 8-9, 9-10 ja 10-maali pistelin jo ihan täyttä kyytiä.

Jalan kolhu ei siis estänyt juoksemista. Maaliin päästyäni huomasin kuitenkin, että istuessa sattuu. Autolla kotiin ajelu ei tuntunut kovin mukavalta. Kotiin päästyäni huomasin, että mustelman alun lisäksi jalassa oli pieni haava. Jalka on sen verran arka, että on välillä vaikea löytää asentoa, jossa se ei sattuisi. Ja erityisesti istuminen on edelleen kivuliasta. Kävellessä ei enää satu niin paljoa.

Harvemmin olen saanut suunnistusvammoja takareiteen. Yleisempiä kohtia ovat olleet sääret ja polvet. Toivottavasti tämä kipu hellittää pian. Muuten toimistotöiden tekeminen voi olla hankalaa, kun istuminen sattuu.

Ollako vanha vaiko eikö olla?

Tällä viikolla musiikin perusteiden opettaja totesi, että solfien suhteen voin päättää ottaa härkää sarvista tai sitten olla ottamatta.
- Näitä tarvitsee kuitenkin ammattiopinnoissa.

Minä mumisten myöntelin. Mietin vain, että ilmeisesti opettajan silmissä rinnastuin samalla tunnilla istuviin lukiolaisiin, joilla on vielä ammattiopinnot edessä. Tai sitten sillä oli joku visio minun uranvaihdostani... josta en vielä itsekään tiedä.;)

***

Toinen ikäjuttu, mitä olen aina välillä miettinyt. Yves Rocher on tarjonnut minulle tarjouskirjeissään aina silloin tällöin jo parin vuoden ajan ikääntyvälle iholle tarkoitettuja tuotteita. Onpa jopa väittänyt jonkin niistä seerumeistaan olevan suosikkituotteeni. Jotenkin en ole kokenut vielä tarpeelliseksi tuollaisiin tarjouksiin tarttua, vaikka kyllähän sitä sanotaan, että ryppyvoiteita pitäisi alkaa käyttää mahdollisimman nuorena, jos haluaa, että niillä on jokin vaikutus.

Sokkosushia

Minusta on viimeisen reilun vuoden aika tullut sushin ystävä. Onpa sitä tullut pari kertaa tehdyksi itsekin. Olen Sellossa toimivan Masabin kanta-asiakas. Tällä viikolla poikkesin kuitenkin Ruoholahdessa Hanko Sushiin, kun en ollut työpäivän aikana ehtinyt syödä kunnon lounasta ja jotain piti haukata ennen musiikin perusteiden tuntia konservatoriolla. Menin liikkeeseen sisään ja tutkailin hetken aikaa hinnastoa. Kysyin sitten myyjältä, mitä 10 palan sushilajitelma sisältää.
- No, se sisältää kalaa ja kasvista... mitä kokki sattuu päättämään.
- Ahaa... onko teillä siitä kuvaa?
- No ei oikeestaan... tossa on jotain kuvia, myyjä sanoi osoittaen kuvakehyksessä pyöriviä kuvia erilaisista annoksista.
- Jaa... no, otan nyt sitten kuitenkin semmoisen 10 palan annoksen.

Mielessäni mietin, että ehkä olen tottunut liian hyvään Masabissa, jossa on valmiiksi määritellyt 10 palan annokset, joista valita eikä tarvitse ottaa sokkona. Ja toisaalta ihmettelin, miksei myyjä voinut kertoa, mitä kokki oli juuri sinä päivänä sattunut päättämään, että annos sisältää. Kiire ei ainakaan ollut, koska olin liikkeen ainoa asiakas.

Sain annokseni ja sushi oli kyllä ihan maukasta. Olin lopettelemassa syömistä, kun myyjä tuli siivoamaan ruokailutilan lattiaa. Hiljalleen hän tuli myös lähemmäs kohtaa, jossa istuin. Olin juuri noussut tuoliltani ja vetämässä takkia päälleni, kun myyjä oli kohdalla ja lakaisi saman tien sitten tuolini alta. Luulin, että paikka on menossa kiinni, mutta lähtiessä tarkistin, että aukioloaikaa oli vielä vajaa tunti jäljellä. Olin hämmentynyt.

Annoin muutaman päivän kuluttua palautetta saamastani palvelusta. Sain asiallisen vastauksen nopeasti. Palaute luvattiin käsitellä henkilökunnan kanssa. Ja korvaukseksi saan käydä kyseisessä paikassa kertaalleen syömässä 10 palan sushiannoksen ilmaiseksi. Ehkäpä saan sillä kerralla parempaa palvelua.

12.10.10

Ikäarvailuja

Pääsin taas vaihteeksi konsalla arvuuttelemaan ikääni kurssikaverilta. Hän itse on yliopistophuksi. Kun kerroin ikäni, hän totesi, että "ihan tosi? En yhtään ajatellut, että olisit eri-ikäinen kuin muut... ei sillä, että täällä kukaan näyttäisi ihan lapseltakaan." Ehkä sitten olen säilynyt suht nuorekkaana, vaikka välillä olen istunut musiikin perusteiden tunneilla suoraan töistä tulleena aika "business-pukeissa". ;)

Siirappia, siirappia

Poikkesin tänään periaatteestani: ostin siirapilla makeutettua leipää. Olen harmikseni huomannut, että kuusi vuotta sitten Ruotsissa havaitsemani trendi siirappisista leivistä on viime vuosina rantautunut Suomeen. Kaupasta alkaa olla todella hankala löytää ainakaan vaaleaa leipää, jota ei olisi makeutettu siirapilla. Yleensä, kun syön leipää, haluan suolaista aamu-, väli- tai iltapalaa. En mitään makeaa.

Kuusi vuotta sitten, kun olin Tukholmassa vaihto-opiskelijana, teimme ruotsalaisen opiskelukaverini kanssa videon Svenska konstigheter. Det var en sån där "undervisningsvideo" för finländare som åker till Sverige. Siinä eräässä kohtauksessa kääntelen kaupassa leipäpaketteja päätäni pudistellen. Reseptinä ongelmaan oli "ta med finsk rågbröd." Onneksi sentään ruisleipää saa edelleen Suomesta ilman siirappia! Siirappileivät painivat videossamme samassa sarjassa muiden muassa sen kanssa, että hedelmiä ei kuulu kaupassa punnita, pankkikortti työnnetään pankkiautomaattiin ylösalaisin ja metrot kulkevat vasemmalla...

Kuntoilua

Olen nyt vajaan kuukauden käynyt erään kuntosalin ryhmäliikuntatunneilla. Tai no, liityttyäni jäseneksi sain kohta pian syysflunssan, joka esti kuntoilun reiluksi viikoksi. Olen kokeillut erilaisia tunteja ja yrittänyt löytää sopivaa viikkorytmiä, että tulisi käytyä edes kahdesti viikossa. Toistaiseksi pysyvää rytmiä ei ole löytynyt. Aina tulee viikkoaikatauluihin muutoksia ja viime viikolla olin yhtenä iltana vain yksinkertaisesti liian väsynyt huonosti nukutun yön vuoksi. Pari kertaa viikossa olen silti pystynyt käymään. Ulkoliikunta on jäänyt vähän vähemmälle, mutta maanantaina tuli käytyä pitkästä aikaa juoksemassa.

Kuntosalilla käymisen valitsemiseen on parikin syytä: näyttää siltä, että musiikkiharrastuksen vuoksi en pääse jäälle kovinkaan usein ensi talvena, ja toisekseen, hartioissani on kestojumi, joka toivottavasti hieman alkaa hellittää, kunhan vaan jaksan ja ehdin käydä ahkerasti salilla liikuttelemassa yläkroppaakin. Eilinen Combat-tunti oli tähän tarkoitukseen oikein hyvä. Noin muuten olin kyllä hieman välillä hukassa liikesarjoissa, ja piti pitää varansa, ettei saanut jonkun nyrkistä, kyynerpäästä tai potkusta. Toisin sanoen sen verran piti pysyä liikesarjoissa mukana, että liikkui suunnilleen oikeaan suuntaan oikeaan aikaan.:D

Zumba ei sytytä

Olen käynyt nyt kahdesti kokeilemassa Zumbaa. Ensimmäinen kerta oli pari viikkoa sitten työpaikan salilla. Sali tuli täyteen Zumba-huuman paikalle houkuttelemia naisia kokeilemaan. Ohjaaja oli pirteä ja noudatti käytäntöä, ettei paljon tunnin aikana puhunut, vaan herätti huomion muulla keinoin, kun liike vaihtui. Hän myös muistutti ilmein, että piti hymyillä ja tehdä liikkeet tehokkaasti. Olin välillä hieman hukassa askelkuvioiden kanssa, mutta suht hyvin pysyin perässä. Hiki virtasi, mutta hengästyin vain muutaman liikkeen kohdalla. En tiedä, johtuiko siitä, etten osannut vai siitä, että olen kuitenkin ihan kohtuullisessa kunnossa. Olisin hyppimisen ja pomppimisen lisäksi kaivannut keskivartalon lihaskuntoliikkeitä.

Toinen kokeilu oli kuntosalilla, jonka jäseneksi olen juuri liittynyt. Ohjaaja puhua pälätti, vaikka totesi, ettei se oikein asiaan kuuluisi. Ja heitti vielä aika surkeaa läppää. Tällä kertaa hengästyin ehkä hieman enemmän kuin viimeksi, mutta hikosin vähemmän. Oma lantionseutu näytti peilistä katsellen kovin kankealta ja mietinkin, miten ihmeessä tällainen latinojumppa on onnistunut sekoittamaan kankeavartaloisten suomalaisten päät. En oikein innostunut edelleenkään. Tuskin tästä tunnista ainakaan tulee minulle vakiotuntia, jolla käyn. Sinänsä ihan hyvä fiilis oli, kun salilta lähti. Kaikesta huolimatta.

Vaihteeksi suunnistuskisaa

Edellisen kerran kisasin suunnistuksessa kesäkuussa. Nyt menin innoissani mukaan kansallisiin Sipooseen. Samaisissa kisoissa sujui viime vuonna oikein mukavasti. Tällä kertaa tarkistin jo etukäteen, montako sarjastani D21B palkitaan. Palkintoja oli luvassa vain voittajalle. Ihmettelin tätä, koska miesten vastaavassa sarjassa palkintoja oli luvassa kolmelle, vaikka ilmoittautuneita oli yhtä monta molempiin sarjoihin: 9. No, päätin, että pitää lähteä voittamaan!

Yritin keskittyä suoritukseeni kunnolla ennen starttia. Sainkin itseni mielestäni ihan hyvin keskittyneeseen olotilaan, mutta kuinkas sitten kävikään! Sössin ensimmäisen rastin niin, että ehdin jo miettiä, mahdanko löytää yhtäkään rastia. Menin rastista ohi, palasin tielle, menin uudestaan ohi ja sitten vasta rasti löytyi. Rastilla oli samaan aikaan kanssani 2 minuuttia ja 4 minuuttia minun jälkeeni lähteneet suunnistajat. Ajattelin, että no siinä se sitten oli, voiton tavoittelu. Yritin kuitenkin kaikesta huolimatta juosta sitä 4 minuuttia minun jälkeeni lähtenyttä nopeammin.

Painelin harmistuneena apinan raivolla seuraavat rastivälit ja rastit löytyivätkin ihan hyvin. En vain onnistunut tiputtamaan tätä 4 minuuttia minun jälkeeni lähtenyttä kannoiltani. Kuudennella rastilla, joka oli kolmanneksi viimeinen, hän kuikuili rastia liian alhaalla ja tiesin saaneeni hieman lisää kaulaa. Painelin vielä kaksi seuraava rastiväliä sellaista vauhtia kuin taisin. Päästyäni maaliin emit-purun jälkeen näin tämän toisen suunnistajan juoksevan maalialueella. Tiesin, että en ollut onnistunut kuromaan kaulaa niin paljoa, että olisin hänet päihittänyt. Turha oli siis ainakaan voittoa odotella.

Olin lopulta tuloksissa viides. Ilman pummia kakkossija olisi ollut täysin mahdollinen. Ykköseksi tuskin olisi pystynyt ilman ykkösen pummiakaan, eli ei nyt niin paljon harmita. Ja jännä sinänsä, että ykkösen pummista sisuuntuneena pystyin niin hyviin rastiväleihin. Ehkä pitääkin seuraavaan kisaan hakea jostain raivoa, että saa itsestään irti seesteisen keskittymiseen sijaan?

Kuorosta kuoroon

Viimeiset puolitoista vuotta olen laulanut konservatorion nuorisokuorossa nimeltä All4Voices. Jotenkin olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi, kun olen ollut 8-15 vuotta vanhempi kuin muut. Lopullisen päätöksen siitä, että olisi aika vaihtaa kuoroa tein kesän aikana, kun tiesin, että syksyn ohjelmassa olisi lasten musiikkinäytelmä. En innostunut esimerkiksi laulusta Minun ystäväni on kuin villasukka, jossa lauletaan mm. "Minä olen vielä pikkuinen ja siksi tahtoisin, oppia tän elämän vielä paremmin. Ja kun mä sitten joskus, olen aikuinen..." Päätin hakea konservatorion piirissä toimivaan kamarikuoro Auditeen. Jännittävä koelaulutilaisuus oli tänään ja sain sen jälkeen tietää, että minut hyväksyttiin kuoroon.:)

Ennen Auditea ehdin kuitenkin tehdä pikavierailun Lähde-kuorossa. Olin viime viikonloppuna kuoron riveissä Joensuun gospel-festareilla. Ehdin käydä treeneissä kerran ennen viikonloppua. Tosin muutkaan eivät olleet aiemmin treenanneet Nuoren uskon messua, joka sunnuntaina vietiin läpi Noljakan kirkossa. Reissuun lähtö oli aika ex tempore -juttu... samoin oli se, että afrikkalaisen musiikin workshopin päätteeksi lauantaina kävelimme ghanalaisen, botswanalaisen ja paikallisen kuoron kanssa suorinta tietä Joensuun torille esittämään juuri oppimiamme afrikkalaisia lauluja. Sunnuntain messuun toi lisämaustetta ghanalainen kuoro, joka esitti oman laulunsa ehtoollisen jälkeen ja toisena lauluna Sinua siunata tahdon -laulun houkutellen meidät Lähde-kuoron laulajat mukaan laulamaan ... ja tanssimaan laulun tahdissa. Niin, uskokaa tai älkää, kyseiseen kappaleeseen voi sovittaa tanssiaskelia. Oli hauskaa tutkailla gospelia afrikkalaisten näkökulmasta.

"Ihme ihoreaktion" paluu

Taas tuli sellainen ihmeellinen ihoreaktio, kuten pari vuotta sitten. Nestenäppyjä sormet, jalkaterät ja varpaat täynnä. Jälleen erityisesti oikea pikkuvarvas on turpea. Olen syönyt irlantilaista antihistamiinia nyt neljä päivää. Reaktio ei ole mennyt ohi, mutta antihistamiini on sitä varmaan vähän lieventänyt, koska ei ole tullut yhtä pahana kuin tuolloin edellisellä kerralla. Pitäisi käydä hakemassa apteekista lisää antihistamiinia, koska se irlantilainen loppui tänään... nokkosrokkoon se tepsi vähän paremmin kuin tähän nestepattireaktioon.