Ojensin tänään käteni kymmenettä kertaa verenluovutuksessa. En tarkalleen muista, milloin viimeksi kävin verenluovutuksesta, mutta tovi siitä oli vierähtänyt. Yllätyin sitä, että jännitti. Kai mielessä kaihersi se, että kertaalleen on pistetty molempiin käsiin, kun toisesta kädestä ei ensin lähtenyt veri virtaamaan. Nyt kerroin tästä sairaanhoitajalle ja hän etsi antaumuksella suonta vasemmasta kädestäni. Jännitystä ei lieventänyt yhtään se, että hän jäi seuraamaan siihen viereen, miten veri virtaa. Valitteli, että pisti niin, että tuli mustelma, ja korjasi neulan asentoa kerran. Kyllä se siitä sitten lähti vauhtiin ja luovutus sujui lopulta ihan hyvin.
Jännityksen lauettua luovutuksen jälkeen tuli hieman höttö olo. Ehkä hieman hötömpi kuin aikoihin. Se on kyllä kummallista, koska hemoglobiinini oli jälleen huippulukemissa. Laite näytti lukemaa 161. Ihan oma ennätys ei kyllä syntynyt, mutta hiihtokisoihin en olisi saanut startata.
maanantaina, elokuuta 31, 2009
sunnuntaina, elokuuta 30, 2009
Yllätin itseni
Starttasin eilen elämäni toisiin kansallisiin suunnistuskisoihin Sipoossa. Kisapaikalla oli hieman orpo olo, kun touhu on minulle niin uutta. Tosin kisajärjestelyihin osallistuminen elokuun alussa ja aiempina vuosina oli tuonut hieman lisää perspektiiviä asioihin. En esimerkiksi ihmetellyt, miksi kuuluttaja toisteli repliikeissäään:"...jos kaikki menee niin kuin pitää." (Jolla siis viittasi enemminkin tulospalvelun toimivuuteen kuin kilpailijoiden suorituksiin... oletan)
Yritin ennen suoritusta keskittyä kunnolla ja pyöritellä kuin mantraa päässäni, että olen menossa tekemään omaa suoritusta eikä pidä antaa muiden häiritä. Onneksi en tunne kilpasisariani, joten siltä osin omaan suoritukseen keskittyminen oli helppoa. Starttasin kello 11.33 D21C-sarjan 2,2 kilometrin mittaiselle radalla toiseksi viimeisenä sarjan kilpailijoista. Viimeisen lähtijän lähtöaika oli vasta puolisen tuntia minun jälkeeni, oli ilmeisesti jälki-ilmoittautunut. Onnistuin kohtalaisesti keskittymään omaan suoritukseeni, mutta liikaa tuli kyllä vielä kuikuiltua muita suunnistajia ja ihan turhaan! Eipä niistä yleensä kukaan ollut menossa samalle rastille kuin minä. Etenemiseni oli hieman epävarmaa. Pysähtelin tarkistamaan "maamerkkejä". Uskaltauduin kuitenkin juoksemaan ehkä hieman enemmän kuin yleensä iltarasteilla.
Kuudesta rastista kolme ensimmäistä löytyi pienen koukkauksen jälkeen. Neljäs näkyi polulle. Viides oli vastarinteessä ja aluksi päädyin väärälle rinteelle, mutta tajusin pienen pohdinnan jälkeen melko pian olevani väärän rinteen laidassa. Kuudes oli maalialueella ja juoksin sinne toisen suunnistajan peesissä.
Kävin leimantarkistuksen jälkeen jonottamassa väliaikatulostuksessa ja hämmästykseni oli melkoinen, kun näin tietokoneen näytöltä olevani kolmas seitsemästä. Yhdeksästä suunnistajasta kaksi puuttui vielä listalta. Tiesin, että suunnistaja, jonka lähtöaika oli minua 2 minuuttia ennen, ei ollut lähtenyt (eikä olisi siinä vaiheessa enää voinut tulla minua nopeammin maaliin), mutta se viimeisenä metsään lähtenyt, oli vasta taipaleensa alkuvaiheessa. Piti siis jännittää ainakin puoli tuntia ennen kuin lopullinen sijoitus ratkeaisi. Käytännössä jouduin odottamaan yli 40 minuuttia ennen kuin huomasin tulostaululla ilmoituksen, että sarja oli valmis. Sijoitukseni oli edelleen kolmas ja maaliin tulleita oli yhteensä kahdeksan.
Suupielet koholla kävelin palkintopöydän luo, josta palkinto piti noutaa. Olin kyllä salaa mielessäni asettanut tavoitteekseni palkinnoille pääsemisen, vanha kilpaurheilija kun olen, mutten varsinaisesti ollut uskonut siihen yltäväni. Sattumalta palkintopöydän luona olivat myös sarjani ykkönen ja kakkonen samaan aikaan (sekä muiden sarjojen kilpailijoita). Ehdin nähdä, että jos olisin juossut reilut 4,5 minuuttia nopeammin, olisin saanut tehosekoittimen(!). Reilun minuutin nopeampi aika olisi tuonut Hackmannin kattilan. Minulle puolestaan ojennettiin niin päheä juustohöyläsetti, etten tiedä, miten sitä käytetään. ;)
Yritin ennen suoritusta keskittyä kunnolla ja pyöritellä kuin mantraa päässäni, että olen menossa tekemään omaa suoritusta eikä pidä antaa muiden häiritä. Onneksi en tunne kilpasisariani, joten siltä osin omaan suoritukseen keskittyminen oli helppoa. Starttasin kello 11.33 D21C-sarjan 2,2 kilometrin mittaiselle radalla toiseksi viimeisenä sarjan kilpailijoista. Viimeisen lähtijän lähtöaika oli vasta puolisen tuntia minun jälkeeni, oli ilmeisesti jälki-ilmoittautunut. Onnistuin kohtalaisesti keskittymään omaan suoritukseeni, mutta liikaa tuli kyllä vielä kuikuiltua muita suunnistajia ja ihan turhaan! Eipä niistä yleensä kukaan ollut menossa samalle rastille kuin minä. Etenemiseni oli hieman epävarmaa. Pysähtelin tarkistamaan "maamerkkejä". Uskaltauduin kuitenkin juoksemaan ehkä hieman enemmän kuin yleensä iltarasteilla.
Kuudesta rastista kolme ensimmäistä löytyi pienen koukkauksen jälkeen. Neljäs näkyi polulle. Viides oli vastarinteessä ja aluksi päädyin väärälle rinteelle, mutta tajusin pienen pohdinnan jälkeen melko pian olevani väärän rinteen laidassa. Kuudes oli maalialueella ja juoksin sinne toisen suunnistajan peesissä.
Kävin leimantarkistuksen jälkeen jonottamassa väliaikatulostuksessa ja hämmästykseni oli melkoinen, kun näin tietokoneen näytöltä olevani kolmas seitsemästä. Yhdeksästä suunnistajasta kaksi puuttui vielä listalta. Tiesin, että suunnistaja, jonka lähtöaika oli minua 2 minuuttia ennen, ei ollut lähtenyt (eikä olisi siinä vaiheessa enää voinut tulla minua nopeammin maaliin), mutta se viimeisenä metsään lähtenyt, oli vasta taipaleensa alkuvaiheessa. Piti siis jännittää ainakin puoli tuntia ennen kuin lopullinen sijoitus ratkeaisi. Käytännössä jouduin odottamaan yli 40 minuuttia ennen kuin huomasin tulostaululla ilmoituksen, että sarja oli valmis. Sijoitukseni oli edelleen kolmas ja maaliin tulleita oli yhteensä kahdeksan.
Suupielet koholla kävelin palkintopöydän luo, josta palkinto piti noutaa. Olin kyllä salaa mielessäni asettanut tavoitteekseni palkinnoille pääsemisen, vanha kilpaurheilija kun olen, mutten varsinaisesti ollut uskonut siihen yltäväni. Sattumalta palkintopöydän luona olivat myös sarjani ykkönen ja kakkonen samaan aikaan (sekä muiden sarjojen kilpailijoita). Ehdin nähdä, että jos olisin juossut reilut 4,5 minuuttia nopeammin, olisin saanut tehosekoittimen(!). Reilun minuutin nopeampi aika olisi tuonut Hackmannin kattilan. Minulle puolestaan ojennettiin niin päheä juustohöyläsetti, etten tiedä, miten sitä käytetään. ;)
keskiviikkona, elokuuta 26, 2009
Taas suunnistusmetsässä
Eilen Espoorastit olivat Leppävaarassa. Paikan helppo saavutettavuus oli tuonut paikalle porukkaa niin paljon, että karttoja ja kirjautumista piti jonottaa. Otin B-radan, koska tiesin, että maasto on kuntoratojen vuoksi helppo.
Lähdin reippaahkoa juoksua liikenteeseen. Ensiaskelilla tuntui, että edellisen päivän luistelutreenien veto painoi jaloissa, mutta hetken kuluttua tämä tunne ikään kuin valui pois jaloista. Maaston lisäksi rata oli tehty suhteellisen helpoksi ja rastit löytyivät ilman suurempia ongelmia. Helppo maasto ei kuitenkaan tarkoita kevyttä maastoa. Leppävaarassa on tunnetusti paljon mäkiä. Yhdellä rastivälillä on noin 10 käyrän nousu noin sentin matkalla (mittakaava 1:10000), tosin käyräväli olikin vain 2,5 metriä eikä 5 metriä. Pisti huohottamaan.
Loppuun asti tuntui siltä, että suunnistus sujui vaihteeksi ihan mukavasti. Maalissa kuitenkin iSuunta kertoi jälleen juhlallisesti, että sijoitus oli 47. Lopullinen sijoitus näyttää olevan 71. Olisi vain pitänyt jaksaa näimmä juosta lujempaa, että olisi ollut edes muutaman sijan korkeammalla.
Eilisen kokemuksen jälkeen on taas parempi fiilis ensi lauantain kisoista. Saa nähdä, löydynkö sen jälkeen rankilistalta paremmalta vai huonommalta sijalta kuin nyt SuuntoGamesin jälkeen (sijoitus 672/719). Laskukaava on niin hämärä, että ei voi etukäteen ennustaa...;)
Lähdin reippaahkoa juoksua liikenteeseen. Ensiaskelilla tuntui, että edellisen päivän luistelutreenien veto painoi jaloissa, mutta hetken kuluttua tämä tunne ikään kuin valui pois jaloista. Maaston lisäksi rata oli tehty suhteellisen helpoksi ja rastit löytyivät ilman suurempia ongelmia. Helppo maasto ei kuitenkaan tarkoita kevyttä maastoa. Leppävaarassa on tunnetusti paljon mäkiä. Yhdellä rastivälillä on noin 10 käyrän nousu noin sentin matkalla (mittakaava 1:10000), tosin käyräväli olikin vain 2,5 metriä eikä 5 metriä. Pisti huohottamaan.
Loppuun asti tuntui siltä, että suunnistus sujui vaihteeksi ihan mukavasti. Maalissa kuitenkin iSuunta kertoi jälleen juhlallisesti, että sijoitus oli 47. Lopullinen sijoitus näyttää olevan 71. Olisi vain pitänyt jaksaa näimmä juosta lujempaa, että olisi ollut edes muutaman sijan korkeammalla.
Eilisen kokemuksen jälkeen on taas parempi fiilis ensi lauantain kisoista. Saa nähdä, löydynkö sen jälkeen rankilistalta paremmalta vai huonommalta sijalta kuin nyt SuuntoGamesin jälkeen (sijoitus 672/719). Laskukaava on niin hämärä, että ei voi etukäteen ennustaa...;)
lauantaina, elokuuta 22, 2009
Puhelinlaina
- Hei...
- Mitä?
- Hei, onks...
- Mitä?
- Hei, onks sulla puhelinta?
- Ei ole puhelin juuri nyt mukana, totesin. Olin viemässä roskia, kun toisesta rapusta tullut mies käveli rauhallisesti nurmikon poikki minua kohti ja yritti pysäyttää minua.
- Kun vaimo on tajuton ja pitäisi soittaa ambulanssi... kun multa meni puhelin rikki, mies sammalsi.
- Mulla ei ole nyt puhelinta mukana, koita vaikka soittaa jonkun ovikelloa.
- Kun mä koitin tuolla, mutta kukaan ei oo kotona.
- OK... vien nämä äkkiä ja haen sitten puhelimen.
Vein roskat ja niitä viedessä mietin, mitä ihmettä oikein teen. Toinen voi olla hengenvaarassa ja minä menen ensin viemään roskat ennen kuin haen puhelimen! Toisaalta mies ei vaikuttanut yhtään hätääntyneeltä ja omaan arviooni tilanteesta ei voinut olla vaikuttamatta miehen humalatila.
Kun palasin roskiksilta, mies odotti pihassa ja jatkoi selittämistä siitä, että oma puhelin on rikki ja vaimon puhelintakin oli yrittänyt... tosin jäi epäselväksi, mikä siinä oli vikana. Lupasin hakea puhelimeni ja kipaisin juoksuun.
Hain puhelimeni ja näppäilin hätänumeron valmiiksi miestä varten ja ojensin puhelimen miehelle. Mies sai vaikeasti selvitettyä hätäkeskukseen, että vaimo ei herää ja on aiemmin pudonnut lauteilta saunassa ja päässä on tikit ja kun nousee ylös, vain oksentaa ja näkee kolme päätä... Kadun nimen sai sanotuksi oikein, mutta numero meni pahasti vikaan. Sen korjasin ja mies korjasi hätäkeskukselle sen. Puhelu loppui kotvan kuluttua ja kysyin, tuleeko ambulanssi. Koska mies oli puhunut niin sekavia ja oli selvästi humalassa, epäilytti, mitä hätäkeskus oli tapauksesta päätellyt ja löytäisivätkö perille, kun osoitetieto ei ollut täydellinen. Olen ehkä lukenut liikaa Hätäkeskus-blogia. Kysyin mieheltä, käskivätkö jäädä ulos odottamaan. Mies sanoi, että "kai ne tulevat tuohon oven eteen". Sitten hän kiitti kädestä pitäen puhelimen lainasta. Minä totesin, että toivottavasti asiat selviävät.
Menin sisälle. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan minua. Halusin nähdä, miten tilanne kehittyy. Kävin pari kertaa katsomassa rappukäytävän ikkunasta sisäpihalle. Ensimmäisellä kerralla näin miehen odottavan ulko-ovella. Toisella kertaa olin helpottunut: oven edessä seisoi ambulanssi. Se oli siis tullut ja löytänyt perille, eikä tarvinnut miettiä, olisiko pitänyt tehdä jotain enemmän. Jäin seuraamaan, tuodaanko asunnosta joku ulos. Kun olin odottanut noin vartin, näin, kun kaksi ambulanssimiestä poistui rapusta rauhallisesti ilman potilasta. Siitä päätellen, että viipyivät siellä noinkin kauan, siellä oli jokin tilanne päällä, mutta ilmeisesti ei onneksi niin vakavaa kuitenkaan, että olisi tarvinnut viedä potilasta sairaalaan. Kaikesta huolimatta sitä jäi miettimään, olisiko pitänyt toimia itse toisin, tehdä jotain muulla tavalla...
- Mitä?
- Hei, onks...
- Mitä?
- Hei, onks sulla puhelinta?
- Ei ole puhelin juuri nyt mukana, totesin. Olin viemässä roskia, kun toisesta rapusta tullut mies käveli rauhallisesti nurmikon poikki minua kohti ja yritti pysäyttää minua.
- Kun vaimo on tajuton ja pitäisi soittaa ambulanssi... kun multa meni puhelin rikki, mies sammalsi.
- Mulla ei ole nyt puhelinta mukana, koita vaikka soittaa jonkun ovikelloa.
- Kun mä koitin tuolla, mutta kukaan ei oo kotona.
- OK... vien nämä äkkiä ja haen sitten puhelimen.
Vein roskat ja niitä viedessä mietin, mitä ihmettä oikein teen. Toinen voi olla hengenvaarassa ja minä menen ensin viemään roskat ennen kuin haen puhelimen! Toisaalta mies ei vaikuttanut yhtään hätääntyneeltä ja omaan arviooni tilanteesta ei voinut olla vaikuttamatta miehen humalatila.
Kun palasin roskiksilta, mies odotti pihassa ja jatkoi selittämistä siitä, että oma puhelin on rikki ja vaimon puhelintakin oli yrittänyt... tosin jäi epäselväksi, mikä siinä oli vikana. Lupasin hakea puhelimeni ja kipaisin juoksuun.
Hain puhelimeni ja näppäilin hätänumeron valmiiksi miestä varten ja ojensin puhelimen miehelle. Mies sai vaikeasti selvitettyä hätäkeskukseen, että vaimo ei herää ja on aiemmin pudonnut lauteilta saunassa ja päässä on tikit ja kun nousee ylös, vain oksentaa ja näkee kolme päätä... Kadun nimen sai sanotuksi oikein, mutta numero meni pahasti vikaan. Sen korjasin ja mies korjasi hätäkeskukselle sen. Puhelu loppui kotvan kuluttua ja kysyin, tuleeko ambulanssi. Koska mies oli puhunut niin sekavia ja oli selvästi humalassa, epäilytti, mitä hätäkeskus oli tapauksesta päätellyt ja löytäisivätkö perille, kun osoitetieto ei ollut täydellinen. Olen ehkä lukenut liikaa Hätäkeskus-blogia. Kysyin mieheltä, käskivätkö jäädä ulos odottamaan. Mies sanoi, että "kai ne tulevat tuohon oven eteen". Sitten hän kiitti kädestä pitäen puhelimen lainasta. Minä totesin, että toivottavasti asiat selviävät.
Menin sisälle. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan minua. Halusin nähdä, miten tilanne kehittyy. Kävin pari kertaa katsomassa rappukäytävän ikkunasta sisäpihalle. Ensimmäisellä kerralla näin miehen odottavan ulko-ovella. Toisella kertaa olin helpottunut: oven edessä seisoi ambulanssi. Se oli siis tullut ja löytänyt perille, eikä tarvinnut miettiä, olisiko pitänyt tehdä jotain enemmän. Jäin seuraamaan, tuodaanko asunnosta joku ulos. Kun olin odottanut noin vartin, näin, kun kaksi ambulanssimiestä poistui rapusta rauhallisesti ilman potilasta. Siitä päätellen, että viipyivät siellä noinkin kauan, siellä oli jokin tilanne päällä, mutta ilmeisesti ei onneksi niin vakavaa kuitenkaan, että olisi tarvinnut viedä potilasta sairaalaan. Kaikesta huolimatta sitä jäi miettimään, olisiko pitänyt toimia itse toisin, tehdä jotain muulla tavalla...
torstaina, elokuuta 20, 2009
Sikainfluenssakammoa ilmassa
Sikainfluenssasta kohistaan sen verran paljon, että pitäisiköhän se uhka alkaa ottaa tosissaan? Olen kyllä jo lisännyt käsien pesua, mutta muuten en ole juuri tehnyt mitään. Enkä tiedä voinkokaan.
Varotoimet ovat tulleet hetki hetkeltä lähemmäs:
Varotoimet ovat tulleet hetki hetkeltä lähemmäs:
- Töissä intranetissa on ohjeita, miten torjua tautitartuntaa.
- Projektiryhmälle laaditaan taudin varalle varautumissuunnitelma.
- Tänään alkoi musiikin perusteet 4 -kurssi konservatoriolla. Opettaja pyysi kaikkia luokkaan tulleita käymään käsipesulla ennen istuuntumista. Käsipesupyyntö ei paljon kaivannut selittelyjä, kun oviin oli kiinnitetty sikainfluenssajulisteita...
tiistaina, elokuuta 18, 2009
Maistoin omaa lääkettäni
Kun heinäkuun alussa olin Espoorasteilla kilpailunjohtajana, sattui sateinen ilta. Silti suunnistajia oli mukavasti. Yksi paikalle tullut kysyi kartan myynnissä: "Onko tässä mitään järkeä?" Silloin naureskelin kysymykselle. Mitäs sitä yksi pieni sade haittaa, paitsi että kartta voi mennä muusiksi ilman muovia tai jos metsässä on hirvikärpäsiä, voi olla ikävä tunne, kun miettii, hiippiikö hiusrajassa hirvikärpänen vai valuuko siellä vesitippa.
No, tänään oli minun vuoroni mennä sateella suunnistamaan. Olihan se aikamoisen ikävää, kun kaikki päällä olleet vaatekappaleet kastuivat. Mutta sittenpä pystyi surutta loppumatkasta juoksemaan lätäkköjen ja soiden poikki.
Suunnistus itsessään oli aikamoista haahuilua. Huomasi, että edellisestä kerrasta (21.7.) oli kulunut aikaa. Ihmettelin muun muassa, että kylläpä ratamestari oli laittanut rastin pusikkoiseen ja heinikkoiseen rinteeseen, kun olin kahlannut käyrää pitkin rinteen reunaa aikani. Sitten laskeuduin hieman ja huomasin polun. Menin polulle ihmettelemään, missä oikeastaan olin, kunnes lopulta tajusin, että olin ollut viereisen rinteen reunalla. Ei se rasti sitten oikeasti ollut niin pusikossa... Yhdellä rastivälillä yritin olla fiksu ja "oikaisin" pienen matkan polulta tielle. No, menin pyörälle päästäni enkä ollut löytää sitä tietä. Vielä kolmannellakin rastivälillä oli ongelmia, kun etsin kiveä liian alhaalta rinteestä hämäännyttyäni toisista suunnistajista, jotka kysyivät, etsinkö sitä rastia.
Samulikin tuli metsään, vaikka luulin, että hän oli saanut tarpeekseen sadekeleistä sillä kerralla, kun olin kilpailunjohtajana. Hän selviytyi radasta nopeammin kuin minä.:)
Sadekeli toi kivat kikkurat (jotka kyllä hävisivät, kun pesin hiukset).
No, tänään oli minun vuoroni mennä sateella suunnistamaan. Olihan se aikamoisen ikävää, kun kaikki päällä olleet vaatekappaleet kastuivat. Mutta sittenpä pystyi surutta loppumatkasta juoksemaan lätäkköjen ja soiden poikki.
Suunnistus itsessään oli aikamoista haahuilua. Huomasi, että edellisestä kerrasta (21.7.) oli kulunut aikaa. Ihmettelin muun muassa, että kylläpä ratamestari oli laittanut rastin pusikkoiseen ja heinikkoiseen rinteeseen, kun olin kahlannut käyrää pitkin rinteen reunaa aikani. Sitten laskeuduin hieman ja huomasin polun. Menin polulle ihmettelemään, missä oikeastaan olin, kunnes lopulta tajusin, että olin ollut viereisen rinteen reunalla. Ei se rasti sitten oikeasti ollut niin pusikossa... Yhdellä rastivälillä yritin olla fiksu ja "oikaisin" pienen matkan polulta tielle. No, menin pyörälle päästäni enkä ollut löytää sitä tietä. Vielä kolmannellakin rastivälillä oli ongelmia, kun etsin kiveä liian alhaalta rinteestä hämäännyttyäni toisista suunnistajista, jotka kysyivät, etsinkö sitä rastia.
Samulikin tuli metsään, vaikka luulin, että hän oli saanut tarpeekseen sadekeleistä sillä kerralla, kun olin kilpailunjohtajana. Hän selviytyi radasta nopeammin kuin minä.:)
Sadekeli toi kivat kikkurat (jotka kyllä hävisivät, kun pesin hiukset).
maanantaina, elokuuta 17, 2009
Nauruterroristeja?
Pyöräilin tänään Oulunkylään ja takaisin. Paluumatkalla radan varressa, siinä Pitäjänmäen ja Mäkkylän välillä, säpsähdin ja tein pienen koukkauksen, kun jostain ylempää alkoi naurun remakka. Vilkaisin ylös ja näin lauman miehiä istuvan kalliolla ja nauravan sen sortin tekonaurua, että olivat varmaan viinapäissään päättäneet kokeilla, mitä pyöräilijälle käy, kun juuri kohdalla alkaa nauraa. No, eipä siinä hullummin käynyt. Nauratti itseäkin koko loppumatkan.:)
lauantaina, elokuuta 15, 2009
Pitäisikö sittenkin olla vanhempi?
Sain eräältä optikkoliikkeeltä mainoskirjeen. Siinä kerrotaan, että saa ikänsä suuruisen alennuksen. Näin 28-vuotiaana alennus ei siis ole järin suuri. Olisiko sittenkin parempi olla vanhempi? Edellisen kerran olen ajatellut niin varmaan joskus alaikäisenä. Viime aikoina sitä on ennemminkin halunnut joko olla nuorempi tai jäädyttää ikänsä.
torstaina, elokuuta 06, 2009
Kotimaan lomamatka
Lähdin sunnuntaina Kalevan kisoista selvittyäni kotimaan lomamatkalle. Ajelin ensin Orivedelle sunnuntaina ja sieltä maanantaina Revonlahdelle kaverin luokse kylään. Tiistain vietin Oulussa maisemia katsellen ja ostoskellen. Ja törmäsinpä sattumalta tuttuihinkin. Hämmentävää.
Keskiviikkona matka jatkui Pietarsaaren kyläpaikan kautta Parkanoon, josta palasin tänään Tampereen välipysähdyksen jälkeen Espooseen. Ajokilometrejä kertyi yhteensä 1426. Ihan mukavasti siis. Valitettavasti kaikkia työajatuksia ei pääse karkuun ajamalla kauas. Loppumatkasta ajatukset pysyivät sentään jo kurissa.
Maanantain ensimmäiseltä pysähdyspaikalta Viitasaarelta osui silmiini pari todistetta keskisuomalaisten huumorintajusta. Laitan ne tähän kevennykseksi.
(Jos kuvasta ei saa selvää, tuossa käsinkirjoitetussa paperissa lukee:"Valitettavasti muotoiluteknisistä syistä myymme vadelma-sorbettia vain kipossa.:( Olemme pahoillamme kaikkien tötteröiden ystävien puolesta!")
Ja tässä oli sitten paattia nimellä lykätty.:D
Keskiviikkona matka jatkui Pietarsaaren kyläpaikan kautta Parkanoon, josta palasin tänään Tampereen välipysähdyksen jälkeen Espooseen. Ajokilometrejä kertyi yhteensä 1426. Ihan mukavasti siis. Valitettavasti kaikkia työajatuksia ei pääse karkuun ajamalla kauas. Loppumatkasta ajatukset pysyivät sentään jo kurissa.
Maanantain ensimmäiseltä pysähdyspaikalta Viitasaarelta osui silmiini pari todistetta keskisuomalaisten huumorintajusta. Laitan ne tähän kevennykseksi.
(Jos kuvasta ei saa selvää, tuossa käsinkirjoitetussa paperissa lukee:"Valitettavasti muotoiluteknisistä syistä myymme vadelma-sorbettia vain kipossa.:( Olemme pahoillamme kaikkien tötteröiden ystävien puolesta!")
Ja tässä oli sitten paattia nimellä lykätty.:D
Penkkiurheiluviikonloppu
Viime viikonloppu kului penkkiurheilupainotteisesti. Tällä kertaa kisapaikoilla eikä TV:n ääressä. Lauantaina polkaisin Helsingin velodromille katsomaan ratapyöräilyn SM-kisoja, kun sateella uhannut sääennuste oli onneksi ollut väärässä. Innostuin lähtemään kisakatsomoon, kun tiesin luistelututtavani Elisa Arvon olevan viivalla. Elisa nappasikin kaksi mitalia.:) Toinenkin luistelupiireistä tuttu ajaja radalla näkyi: pikaluistelun päävalmentaja Janne Hänninen oli kisassa mukana. Lisäksi toimitsijoissa ja huoltojoukoissa hääri luistelupiireistä tuttuja kasvoja.
En ollut ennen katsonut ratapyöräilyä kuin joskus televisiosta ja olinkin hieman ulalla säännöistä. Onneksi ne arvasi helposti tai kuuluttaja kertoi. Ja onneksi se oluttölkin kanssa katsomoon saapunut herra kysyi minulta juuri naisten linja-ajon aikana, kuinka pitkä rata on ja voittaako se, joka tulee ensiksi maaliin... Siihen mennessä olin jo ehtinyt nämä asiat oppia. Näin maallikon silmiin oudoin laji oli keirin. Siinä pyöräilijät ajoivat alkumatkan "moottoripyörän" perässä (kuuluttaja puhui moottoripyörästä, mutta polkumopolta se minusta näytti). Tietyn kierrosmäärän jälkeen nopeutta nostanut "moottoripyörä" poistui radalta ja porukka kiri puolitoista kierrosta maaliin. Alla kännykameralla kuvattu videonpätkä kisan alusta.
Sunnuntaina puolestaan menin katsomaan Kalevan kisoja, kun ne järjestettiin tänä vuonna Leppävaarassa ja tiesin, että lapsuuden ja nuoruuden seurakaverini ja ex-naapurini Tanja Komulainen (os. Mäkinen) on hyvässä kiekkovireessä, vaikka ensin kauhistelin lippujen hintoja (halvimmat maksoivat 18 euroa). Mutta kyllä kannatti: Tanja nappasi naisten kiekkokultaa. Alla mestarin tyylinäyte (pokkarilla ei valitettavasti saanut parempaa kuvaa).
Sunnuntaina kisoissa käytiin myös miesten keihäsfinaali. Tämä oli toinen kerta, kun olin näitä Suomen keihäsmiehiä katsomassa ja taas satoi. Se ensimmäinen kerta oli MM-kisoissa 2005 ja silloin vasta satoikin. Istua värjötin sateessa jätesäkissä ja sadetakissa. Jätesäkki toimi itse asiassa juuri tarkoituksensa mukaisesti: kengät ja reppukin pysyi kuivana. Toisin kuin olisi käynyt, jos minulla olisi ollut jalassani sadehousut. Sateesta huolimatta kisa oli kyllä ihan jännä. Ja ehtipä sitä muitakin lajeja seurata ihan mukavasti.
En ollut ennen katsonut ratapyöräilyä kuin joskus televisiosta ja olinkin hieman ulalla säännöistä. Onneksi ne arvasi helposti tai kuuluttaja kertoi. Ja onneksi se oluttölkin kanssa katsomoon saapunut herra kysyi minulta juuri naisten linja-ajon aikana, kuinka pitkä rata on ja voittaako se, joka tulee ensiksi maaliin... Siihen mennessä olin jo ehtinyt nämä asiat oppia. Näin maallikon silmiin oudoin laji oli keirin. Siinä pyöräilijät ajoivat alkumatkan "moottoripyörän" perässä (kuuluttaja puhui moottoripyörästä, mutta polkumopolta se minusta näytti). Tietyn kierrosmäärän jälkeen nopeutta nostanut "moottoripyörä" poistui radalta ja porukka kiri puolitoista kierrosta maaliin. Alla kännykameralla kuvattu videonpätkä kisan alusta.
Sunnuntaina puolestaan menin katsomaan Kalevan kisoja, kun ne järjestettiin tänä vuonna Leppävaarassa ja tiesin, että lapsuuden ja nuoruuden seurakaverini ja ex-naapurini Tanja Komulainen (os. Mäkinen) on hyvässä kiekkovireessä, vaikka ensin kauhistelin lippujen hintoja (halvimmat maksoivat 18 euroa). Mutta kyllä kannatti: Tanja nappasi naisten kiekkokultaa. Alla mestarin tyylinäyte (pokkarilla ei valitettavasti saanut parempaa kuvaa).
Sunnuntaina kisoissa käytiin myös miesten keihäsfinaali. Tämä oli toinen kerta, kun olin näitä Suomen keihäsmiehiä katsomassa ja taas satoi. Se ensimmäinen kerta oli MM-kisoissa 2005 ja silloin vasta satoikin. Istua värjötin sateessa jätesäkissä ja sadetakissa. Jätesäkki toimi itse asiassa juuri tarkoituksensa mukaisesti: kengät ja reppukin pysyi kuivana. Toisin kuin olisi käynyt, jos minulla olisi ollut jalassani sadehousut. Sateesta huolimatta kisa oli kyllä ihan jännä. Ja ehtipä sitä muitakin lajeja seurata ihan mukavasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)