Nuhainen joulu

Minulla ei ollut lomaa ja joulunpyhätkin menivät nuhaisena. Onneksi ei tullut kuumetta. Nenän tukkoisuus ja yskänpoikanen veivät kuitenkin voimat. Tässä on sitten ollut pakkolomaa laulamisesta ja liikunnasta. Ehkä hyvä niin, ehkä ei. Jo edellisen syysflunssani kohdalla totesin, että italialaiset ystäväni Tukholman ajoilta taisivat olla oikeassa: olen aina kipeä. :(

Tällä kertaa tauti alkoi antaa merkkejä itsestään konsertin jälkeisenä iltana pienenä kurkun karheutena. En antanut sen häiritä menoa, vaan kävin luistelemassa vielä perjantainakin ja viikonloppuna olin SM-kisoissa luistimilla laittamassa käsinauhoja kilpailijoille. Ehkä olisi pitänyt tajuta jäädä kotiin, kun kurkussa tuntui, ei kipua, mutta karheutta. C-vitamiinikuurikaan ei tällä kertaa auttanut, vaikka turvauduin siihen jo torstai-iltana ja perjantaiaamuna. Nuhainen osuus taudista alkoi jouluviikolla maanantain ja tiistain aikana. Taudin pahin vaihe taisi osua juuri jouluaatolle. No, menihän se joulu näinkin. Muuten oli ihan mukavaa.

Askel kohti joulua

Viimein tuli hieman jouluinen fiilis tänään. Tämä johtui siitä, että lauloin tänään konservatorion joulukonsertissa. Eikä pelkästään sen vuoksi, että konsertissa laulettiin joululauluja, mutta myös sen vuoksi, että stressi alkaa vapaa-ajantouhujen osalta hieman hellittää.

Ennen eilistä stressasin säveltapailun koetta ja kiirehdin kokeesta kuulemaan Lähde-kuoron joulukonsertin lopusta edes osan. Tänään sitten jännitin esiintymistä. Oli tulla rimakauhu, kun kuunteli muiden hienoja esityksiä. Meni se oma esityskin sitten lopulta suht ok, mutta on sitä aika kriittinen itseä kohtaan... ja oma kriitikkoni oli katsomon puolella.;)

Nyt voi hiljalleen alkaa löysätä vapaa-ajalla hetkeksi ja rauhoittua kohti joulua. Töissä puolestaan siihen ei ole vielä aikaa. Mutta jos ei ole iltaisin yhtä kiire, kun tässä on viime viikkoina ollut, ehtii hieman hengähtää.

Avuttomuus

Se on kauheaa, kun ei osaa tehdä mitään, kun näkee tapaturman... Oli todella avuton olo, kun tänään kävi jäällä yhteentörmäys. Ei yksinkertaisesti tiedä, mitä pitäisi tehdä. Onneksi siinä ei ollut yksin, mutta eipä ollut muillakaan varmoja otteita asian kohtaamiseen. Mitä ilmeisimmin onneksi mitään kovin pahaa ei käynyt, mutta jäi ikävä olo.

Pyllylleen menin...

...minä siis, kesken Seinäjoki-luistelun. Olin mukana pääjoukossa vielä, kun matkaa oli noin 16 kierrosta maaliin 20 kilometrin matkalla. Horjahdin, liu'uin kahdella luistimella, yritin korjata tasapainoa, mutta matka painoi jaloissa niin, etten saanut väistämätöntä kaatumista estetyksi naarmuuntuneella kaarrejäällä.

Siinä vaiheessa tuli luovuttajafiilis hetkeksi enkä aikonutkaan yrittää luistella pääjoukkoa enää kiinni. Olin luistellut perässä sillä ajatuksella, että roikun siinä niin kauan kuin hyvältä tuntuu eikä joudu repimään hampaat irveessä. Pari kierrosta meni, että sain vauhdin takaisin päälle. Siinä sitten pääjoukko ehti luistella minut 2 kierroksella kiinni, mutta onneksi löytyi vielä pääjoukosta pudonnut peesi, joka auttoi jaksamaan loppumatkan. Alkuvauhti oli ollut kuitenkin sen verran reipasta, että paransin viikontakaista aikaani yli 3 minuuttia. Tällä kertaa matka taittui aikaan 40,58.

Huomenna varmaan taas selkää kolottaa... vaikka tällä kertaa selkä väsyi myöhemmässä vaiheessa kuin viikko sitten.

Luumumarmeladia tuubista

Leivoin tämän vuoden ensimmäiset joulutortut tänään. Kiitos pyhäntäläisen Maustaja-nimisen firman, leipominen oli entistäkin helpompaa. Ovat keksineet nimittäin pakata luumumarmeladin tuubiin. Tässä on kaksi hyvää asiaa:
1) marmeladin annostelu torttuihin on helpompaa
2) marmeladi säilyy seuraavaankiin vuoteen eikä kuivu avatussa purkissa.

Tuubitettu marmeladi maksoi toki enemmän kuin perinteisesti pakattu, mutta säilyvyyden vuoksi pidän hankintaa kannattavampana. Voisin tästä vähitellen heittää sen viime vuoden purkkimarmeladin jämät menemään...

20 kilometriä pitkäteräisillä

Osallistuinpa sitten lauantaina Kalle Valtosen maratonille. Lajina siis luistelu ja matkana, ei ihan maraton, vaan 20 kilometriä. Minulla ei ollut etukäteen mitään käsitystä, kuinka jaksan luistella 50 kierrosta 400 metrin radalla, koska en muista treeneissäkään koskaan vetäneeni yhtä pitkää matkaa, ainakaan kerralla. Ajattelin ottaa ihan rauhassa ja tunnustella.

Noh, kuten tiedätte, minulla on aika vahva kilpailuvietti. Toisin sanoen, en nyt ihan löysäillen matkaan lähtenyt. Olin aluksi jossain peesissä, mutta kun vauhti tuntui liian hitaalta, luistelin kiinni seuraavan peesin ja taas seuraavan ja välillä vedin letkaa, kunnes kiihdytin vauhtia ja luistelin kiinni jonkin peesin. Yllätyksekseni sain muut naisluistelijat (2 kpl) kiinni kahteen kertaan. Kiinni saadessani jäin heidän peesiinsä roikkumaan muutaman kierroksen ajaksi, kunnes kiihdytin taas vauhtia. Täytyy toki todeta, että kaiken matkaa miesten kärki luisteli minusta ohi kierroskaupalla. Heillä oli kaiken lisäksi pidempi matka luisteltavanaan (30 km).

Selkää alkoi kolottaa jo hyvissä ajoin ennen puoltaväliä ja kolotus sen kun vain lisääntyi matkan edetessä. Välillä toki piti selkää suoritellakin. Viimeiselle kierrokselle jäi aika paljon paukkuja, joten ilmeisesti olisi pitänyt luistella matkalla vähän reippaampaa vauhtia. Aika oli tällä kertaa 44 minuuttia 13 sekuntia. Ei hassummin ensimmäiselle kerralle.

Sunnuntaina kolotti selkää ja yläniskaa. Tänäänkin vielä selkä ja niska ovat vähän jäykät ja jaloista huomaa, että jotain on tullut tehdyksi, mutta enköhän minä tästä toivu... kenties ensi sunnuntaiksi uusimaan suoritusta Seinäjoelle...

Työmatkan "optimointia" 2 ja luminen jumi

Tänään kuulin radiosta aamulla, että Hakamäentien ja Mannerheimin tien risteys oli tavallistakin ruuhkaisempi, kun liikennevalot olivat poissa käytöstä. Päätinpä siis optimoida matkaani kiertämällä Pohjois- ja Etelä-Haagan kautta Metsälän suuntaan. Ilmeisesti muutama muukin autoilija oli niin tehnyt, koska Metsäläntiellä oli aikamoinen ruuhka. Muuten matka sujui suht luonnikkaasti, mutta jälleenkään en ollut vakuuttunut siitä, että "optimointini" oikeasti joudutti matkantekoa.

**

Iltapäivällä olin vaikeuksissa Töölössä, kun kadunvarsien parkkipaikkoja oli lumikinosten vuoksi vielä tavallistakin vähemmän. Lopulta löysin paikan ja juoksin sateessa mäen alas hakemaan parkkilippua ennen kuin pääsin jatkamaan matkaani laulutunnille. Palattuani tunnilta autoni taakse oli parkkeerannut toinen auto sellaiseen kohtaan, johon luulin, ettei enää kukaan voi parkkeerata. Autojen välinen etäisyys oli maksimissaan puoli metriä ja autoni edessä oli lumikinos. Kaivoin siis lapioni jälleen esiin ja lapioin suurimmat lumet tieltä pois.

Kun hyppäsin takaisin autoon, taakse oli tullut jo joku kärkkymään paikkaani. Samaan aikaan edestä tuli autoja, jotka eivät olleet mahtua paikankärkkyjän ohi. Minä puolestani en uskaltanut juuri peruuttaa taaksepäin, etten kilkkaisi takana olleeseen autoon ja toisaalta eteenpäin olisi pitänyt painaa sen verran kaasua, että pelkäsin, että osun vastaantulevaan liikenteeseen, joten jäin odottelemaan, että vastaan tulleet pääsivät jatkamaan matkaansa. Sitten painoin kaasua pyörät käännettynä kadulle päin. Pyörät sutivat. Peruutus ja uusi yritys. Auto sammuu kahdesti ja pieni epätoivo alkaa nousta pintaan.

Sitten huomaan paikkaani kärkkyneestä autosta nousseen miehen, joka viittilöi ilmaistaakseen, että aikoo työntää autoa liikenteeseen. Uusi kaasutus ja auto oli kadun puolella. Morjestin taaksepäin ja vilkuilin peilistä miestä, joka jäi potkiskelemaan lunta paikalta pois. Huomasin, että takaikkunan lasiin jäi hänen kämmenensä jälki. Kämmen lienee saanut vastineeksi kuraa. Mutta hienoa, että on avuliaita kanssa-autoilijoita!

Työmatkan "optimointia"

Ottaen huomioon eilen alkaneen lumisadekelin ja sen, että talvi yleensä yllättää autoilijoiden lisäksi VR:n, päätin tänään mennä töihin bussilla. Tämä oli aivan uusi kokemus minulle enkä ole näin jälkikäteen ollenkaan vakuuttunut, että bussin valinta joudutti matkantekoani juurikaan. Olin olevinani ajoissa Leppävaaran asemalla, mutta a) en ollut löytää oikeita laitureita (jotka muuten sijaitsivat keskenään täysin eri suunnilla) b) myöhästyin busseista, joihin olin tähdännyt, tai olin katsonut väärin tai väärää aikataulua.

No, oli miten oli, bussilla numero 5 pääsin riittävän lähelle työpaikkaani, mutta oletan, että junalla olisin ollut perillä samaan aikaan, koska Keran aseman suunnalta tuli vastaan iso lauma ihmisiä, kun kävelin bussipysäkiltä töihin.

Illalla sitten kaivelin autoni lumen peitosta päästäkseni Ogeliin. Viime talvena lahjaksi saamani, toistaiseksi toimettomana ollut, lumilapionikin pääsi vihdoin töihin, kun autolle piti hieman raivata tietä, että pääsi parkkipaikalta liikenteeseen...

Sekakielisyyshupia..

Kuulin viime viikolla paikallisjunassa seuraavan puolikkaan puhelinkeskustelusta, jonka junassa ollut osapuoli oli teinityttö:
- Jaa, det är talles vielä... ja, jag håkade... ja, det är talles viä.... Jag ska till Sello palauttaa nää hupparit ja kirjastoo... kanske hitta nån bok... joo, ja sit ska jag gå till himaa...

(toim. huom. en ole varma håka-verbin kirjoitusasusta på svenska)

Kyllä tuossa kaverini äidin takavuosien lausahdus (joskin tahaton): "Jos sattuis niin, att där skulle vara en kö" kalpeni...:)

Taivallusta tuiskussa

Palasimme tänään Orivedeltä pääkaupunkiseudulle. Matkaan varasimme hieman tavallista enemmän aikaa, koska luvastta oli lumisadetta. Emme kuitenkaan kuvitelleetkaan päätyvämme niin pahaan tuiskusäähän. Matka taittui moottoritielläkin noin 50 kilometrin tuntinopeudella ja kesti kaikkiaan melkein neljä tuntia, kun tavallisesti reilu kaksi tuntia riittää. Välillä näkyvyys oli olematon, tosin sanoen oli mahdotonta nähdä, missä tie kulki, kun tuuli nostatti pöllyävää lunta ilmaan. Onneksi en ollut itse ratissa...

Loppuviikosta on luvattu kuitenkin lämmintä. Näinköhän lumi jää lyhytaikaiseksi iloksi? Niin mielelläni haluaisin lumen jäävän pysyväksi. Vaikka näin lumipyrypäivänä ajokelin kurjuus ärsyttää, lumi on kuitenkin pääasiassa positiivinen juttu. Se tuo valoisuutta synkkään syksyyn ja talveen.

Taskumatti

Enpä olisi ikinä uskonut, että minusta, entisestä absolutistista, tulee joskus taskumatin omistaja. Niinpä kuitenkin kävi eilen. Osallistuimme ensimmäistä kertaa TKY:n vuosijuhlaan, kun siihen oli kenties viimeinen mahdollisuus. Ensi vuonna kun TKK sulautuu yhteen TAiKin ja HKKK:n kanssa Aalto-yliopistoksi ja samassa kenties ylioppilaskunnat.

Jokainen juhlaan osallistunut sai taskumatin, jonka pinnassa oli juhlista kertovan tekstin lisäksi hieman teekkarihuumoria à la Äpy ja Julkku.

Dipoli oli tupaten täynnä, kun liki 900 ihmistä osallistui iltapukujuhlaan. Juhlissa oli kiva päästä taas teekkaritunnelmaan. Paljon vanhoja elementtejä, mutta aina jotain uutta ja yllättävääkin. Kerrankin vuosijuhlissa oli myös riittävän lämmin. Aiemmin olen aina palellut iltapuvussa. Hieman kyllä kävi sääliksi frakkiin pukeutuneita miehiä...

Syysflunssa nro 2

Enpä olisi uskonut, että sairastan tänä syksynä vielä toisenkin flunssan. Edellisestähän on aikaa vasta reilu kuukausi. Niin vain kävi, että kun tarpeeksi monta kertaa kastelee itsensä saman viikon sisään, tässä tapauksessa kolmena peräkkäisenä päivänä, niin kyllähän siitä flunssa seuraa. Tämänkertainen tapaus alkoi hiipivällä kurkkukivulla loppuviikosta. Nyt on käynnissä räkävaihe. Saatan hyvässä lykyssä olla laulutuntikuntoinen keskiviikkona, kun kurkkuun ei juurikaan satu enää. Aikamoisella nasaalilla sitä kyllä sitten tulee lauletuksi... Influessarokotetta en voi huomenna mennä ottamaan, kun se olisi työpaikalla tarjolla. Pitänee varata jokin erillinen aika.

Epäonninen juoksulenkki

Töissä oli hieman raskas päivä henkisesti. Mutta eipä hätää: terapiaa oli tiedossa illalla. Jo etukäteen olin päättänyt käydä laulutunnilla (kuten melkein aina keskiviikkoisin) ja lenkillä.

Laulutunti tekikin hyvää ja hyvällä säkällä suojasin hengitysteitäni infektioilta ja nostin ainakin laulamisen ajaksi kehoni immuniteettitasoa sekä tunsin itseni myönteisemmäksi laulaessani. Yliopisto-lehdessä (Ollikainen, T.: Perityt sävelet, Yliopisto, Helsingin yliopiston tiedelehti, 24.10.2008, numero 10/2008, ss. 24-28) kerrotaan laulamisella olevan tällaisia vaikutuksia.

Lenkissä puolestaan meni niin moni asia pieleen, etten tiedä, oliko se terapiaa vai ärsyyntymistä lisäävää toimintaa.

(1) Ensinnäkin päädyin lenkille yksin, vaikka olin kaavaillut yhteislenkkiä 1-2 tutun kanssa. (2) Toisekseen tajusin Leppävaaran urheilupuistossa, että olin unohtanut vaivalla lataamani (latausaika 15 h) akut FRWD:stä. Ei siis datan talletusta. (3) Kuntorata oli pimeä. Harmittelin, että olin jättänyt otsalampun takin taskusta kotiin. (Lamppu oli ollut maanantaina mukana, kun juoksin Perkkaalla, jossa myöskin valot ovat pois päältä). Juoksin ainakin alkumatkan tavallista vauhdikkaammin, kun pimeys ei houkuttanut. Toisaalta tunnen kuntoradan jo kuin omat taskuni, ettei pieni pimeys nii-in paljon haitannut. (4) Alkoi sataa kaatamalla ja kastuin läpimäräksi. Kastumisesta ja pimeydestä johtuen lenkki jäi aiottua lyhyemmäksi. Eilen lenkki jäi kokonaan väliin sään takia. Tämä ei saanut kokonaan toistua.

No, olipahan hetken muuta ajateltavaa kuin työasiat ja sai raitista ilmaa. Mitään muuta erityisen hyvää lenkissä ei ollut.

Sateenvarjo kullan kallis

Kun vihdoin pääsin tänään kotiin iltayhdeksän jälkeen ja olisin halunnut kiireesti päästä lämpimään suihkuun lämmittelemään sadesäällä kastuneita jalkojani, tajusin unohtaneeni sateenvarjoni bussiin. Mietin hetken, voisiko asiasta soittaa jonnekin YTV:n löytötavaratoimistoon, kunnes raksutti: bussin päättäri on Leppävaaran asemalla ja saattaisin ehtiä saamaan bussin kiinni siellä. Lähdin juoksujalkaa autolle ja kaahasin asemalle. Jatkoin juosten matkaani ja löysin kuin löysinkin bussin tauolta. Onneksi kuski istui autossa eikä ollut lähtenyt minnekään.

Kuski katsoi kummissaan, kun kysyin ensin, oliko hän juuri hetki sitten tullut kaupungin suunnasta. Hän taisi ymmärtää asian jyvän vasta sitten, kun sanoin, että taisin unohtaa sateenvarjoni bussiin.
- Joo, tämä? hän sanoi ja nosti sateenvarjoni vierestään esiin.

Kiitin ja poistuin tyytyväisenä. Mietin palatessani, oliko vaiva 5 euron sateenvarjon arvoista, mutta päädyin siihen, että oli, koska huomennakin saattaa sataa ja tuo on ainoa helposti mukana kulkeva sateenvarjoni (lue: riittävän pieni kokoontaitettuna).

Lontoo hämmensi

Vietin Lontoossa noin neljä päivää, ensin työreissussa, sitten turistina. Kaupunki oli erilainen kuin mikään toinen, jossa olen tähän mennessä käynyt. Tosin en ole noin isossa kaupungissa ennen käynytkään (Berliini ei taida pärjätä?). Eniten kuitenkin hämmensi ehdottomasti vasemmanpuoleinen liikenne. Vaikka suojateiden eteen oli kiltisti maalattu ohjeet, kumpaan suuntaan olisi syytä katsoa. Siitä huolimatta oli vaikea hahmottaa, mistä suunnasta autoja tuli tai kääntyi.

Olipa Lontoon liikenteessä muutakin hämmentävää:



Tosin ilmeisesti hevosten liikennevalot olivat tarpeen Buckinghamin palatsin lähettyvillä:

Ja täytyihän näitä karvalakkivartijoitakin käydä katsomassa:


Ja maailman meridiaanillakin tuli vierailtua:

Minulle selvisi vasta perillä, että tämä silta ei olekaan se, josta lastenlaulussa lauletaan "sortuu taas, sortuu taas", vaan on Tower Bridge. Seilatessani Greenwichistä takaisin kaupunkiin kävi ilmi, ettei London Bridgekään ole se kuuluisa silta, vaan se on siirretty USA:han.


Paluumatkalla lentokoneessa istuin hieltä haisevan vanhemman herrasmiehen vieressä. Tämä mies istui leveästi ja kyynärpää oli minun puolellani. Tulin tönineeksi monta kertaa, kun venkoilin omalle kädelleni tilaa. Mietin, että olipa kovin erään julkisuuden henkilön näköinen. Tarkistin tänään netistä, että se oli kuin olikin hän, joksi häntä luulin. Tähän päädyin löydettyäni kuvan hänen vaimostaan. Vaimo istui käytävän toisella puolen. Jos olisin tiennyt tilanteen aiemmin kuin vasta koneesta poistuessamme, jolloin kuulin heidän päivittelevän ei-vierekkäisiä paikkoja, olisin kernaasti vaihtanut istumapaikkaa tämän vaimon kanssa, sen verran tuskallinen matka oli...

Pyöräilijä huomataan

- Kato, Ranskan ympäriajo, tuumi spurgu puistonpenkillä, kun ajoin pyörällä ohi Pohjois-Leppävaarassa.

Olin matkalla Akilles Cupin syyssrpinttiin enkä mielestäni näyttänyt yhtään kilpapyöräilijältä. Pipokin pilkotti kypärän alta.

Aina toisinaan sitä vain herättää huomiota pyöräillessään. Eräänä toisena kertana kesälomalla, kun pyöräilin Pohjois-Tapiolassa vastaasi tuli kävellen jokin koululaisryhmä, naisopettaja etunenässä. Opettaja huuteli porukalle, että "varokaas vähän". Kun porukan viimeiset pari tyttöä tulivat vastaani, toinen heistä tuumi:
- Mäkin haluun pyörän... Lainaa!

Kurkin hämmentyneenä olkani yli ja jatkoin matkaani.

Kolme vuotta

Tänään tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun diplomityöni hyväksyttiin ja valmistuin. Ja kappas, avasin sattumalta dippatyö-PDF:ni tänään pitkästä aikaan. Ei suinkaan tämän päivän kunniaksi, vaan tarpeen vuoksi. Hassua. Vasta jälkikäteen tulin ajatelleeksi yhteensattumaa.

PS. Dippatyö näytti nyt paljon pätevämmältä kuin olen ajatellut sen olevan...;)

Näin pummitaan iltapäivälehti

- Hei! Teiltä jäi toi toinen lehti! huusi kassaneiti miehen perään.
- Joo, taisin vahingossa ottaa kaksi, tuumi mies ja palasi siirtämään lehteä lähemmäs kassaneitiä.
- Siitä on maksukin otettu, sanoi hämmentyneen näköinen kassaneiti.
- Joo, mutten mä taida sitä silti ottaa, sanoi mies ja lähti pois.
- Saanks mä sit ottaa sen, kun se on kerran maksettu? pamautin, kun olin juuri saanut ostokseni maksetuksi.
- Kyllä varmaan... sanoi kassaneiti ja siirsi lehden minun ostosteni viereen oudoksuva hymy kasvoillaan.

Näin siis voi joskus onnistua pummimaan iltapäivälehden...

Jotostelemassa

Pelkäsin syysflunssan vaarantavan osallistumiseni Espoon Akilleksen Akilles Cupin jotososakilpailuun. Jotos on normaalia pidempi suunnistuskisa. Toisinaan kisa on toteutettu siirtymätaipalein tai kartan vaihdolla. Tällä kertaa suunnistus oli normaali, mutta vähän pidempi suunnistus.

Torstaina pystyin pitämään nuorille luistelijoille treenin ja juoksemaan heidän kanssaan ongelmitta, joten ajattelin, että voin lähteä jotostelemaan. Päätin kuitenkin ottaa rauhassa. Se oli ihan hyvä päätös. En joutunut matkalla yskimään juurikaan ja jaksoinkin olosuhteisiin nähden ihan hyvin, vaikkeivät voimat ihan olleetkaan normaalilla tasolla. Alkumatka sujui ihan hyvin ensimmäistä rastiväliä lukuun ottamatta, kiitos rauhallisen tahdin. Perhoslenkeillä sitten tuli selviä mokia ja muutamaa rastia tuli etsittyä hyvä tovi.

Hieman huoletti sekin, mahtaako kylmä yllättää, kun pari sadekuuroa kasteli läpimäräksi ja kerran kahlasin suolla sääriä myöden vedessä. Kun kuitenkin jaksoi liikkua koko ajan, ei ehtinyt kylmettyä. Illalla kyllä yskitti merkittävästi enemmän kuin aiempina päivinä.

Matkalla ehdin käydä samaisen koiranomistajan kanssa kaksi erillistä keskustelua:
- Älä säikähdä, jos tuolta tulee koira, se on täysin harmiton.
- Mä kyllä pelkään vähän koiria.
- Mitä?
- Että mä kyllä pelkään koiria.
- Aijaa, mutta tää ei tee mitään, se on vaan utelias, kun ei olla sienimettällä yleensä totuttu näkemään juoksevia ihmisiä.

Myöhemmin toisaalla:

- Me löydettiin lyhyempi reitti.
- Juu, mutta kisassa ei sovi oikoa, vaan pitää kiertää sieltä, miten reitti on merkitty.
- Juu, teillehän se siksakki on tosi tärkeetä...

Yhden suunnistajan kanssa kävin eräällä rastilla puolestaan seuraavan keskustelun:
- Meneekö hyvin?
- No ei todellakaan.
- Tarviitko apua?
- No een, just löysin ton rastin, ei tässä mitään...
- Perhoslenkillä olet?
- Joo.
- Otat vaan tarkasti noi isot polut. Itekkin oon välillä ollu väärällä mäellä.

No, tulihan sitä tuota yhdeksän kilometrin lenkillä viivyttyä melkein 3 tuntia (FRWD:n mukaan 11,9 km tuli kierretyksi) ja urheilujuoma juomarepusta tuli tarpeeseen. Reppu toimi ihan hyvin, vaikka urheiluliikkeen myyjä oli sitä mieltä, ettei se sovellu juoksukäyttöön...

Voihan mango!

Mennessäni kauppaan ajattelin ostaa nuhaiselle itselleni vähän hedelmiä syötäväksi. Huomioni kiinnittyi mangon kilohintaan: 1,90. Ajattelin, että voisihan moista hedelmää kokeilla. Otin yhden mangon ja punnitsin sen. Huomasin punnitessani, että vaaka antoi eri kilohinnan (2,79). Huomasin lähellä olevan myyjän juttelemassa toisen nuoren naisen kanssa ja kun juttu ei näyttänyt miltää myyjän työhön liittyvältä, menin keskeyttämään ja kysymään asiasta.

- Anteeksi, tuolla luki mangon kilohinnaksi 1,90, mutta vaaka antoi eri hinnan.

Myyjä katsoi silmät pyöreänä, jolloin keskustelukumppani tuumasi:
- Hyvä ilme...

Sitten naiset keskustelivat keskenään, mitä tehdä. Selvästi tuo toinenkin oli myyjä, vaikkei ollut myyjän vaatteissa. Siiviileissä esiintynyt myyjä tiesi, ketä pitää pyytää paikalle ja toisaalta hän sanoi soittavansa jollekulle. Minulle ei kerrottu sen tarkemmin, miten homma etenee. Jäin palloilemaan hedelmäosastolle mango kädessä, kun toinen myyjistä meni varastoon ja toinen kulki ympyrää luuri korvalla.

Lopulta varastoon mennyt myyjä tuli takaisin toisen myyjän kanssa. Sen sijaan, että tämä myyjä olisi säätänyt vaakaan oikean kilohinnan, hän repäili "Väärät etiketit tähän" -paperin vaa'an vierestä ja alkoi laskutoimituksen. Hän nappasi mangon kädestäni vaa'alle, vilkuili kilohintalappua ja katsoi, mitä vaa'assa oleva kilohinta oli, kännykkä toisessa kädessään. Ilmeisesti tämä myyjä kännykällään laski, mitä on 0,36*1,90. Lopulta hän kirjoitti summan paperiin ja pari muuta koodia ja ojensi paperin minulle.
- Noin, se on 0,68 senttiä, hän sanoi, vaikka paperissa luki aivan oikein 0,68 €.
- Ja tämä paperi kelpaa kassalla.
- Joo.
- Kiitos, sanoin ja jatkoin ostosten keräämistä koriin.

Ilmeisesti näin menetteleminen oli helpompaa kuin vaa'an kilohintoihin koskeminen. Mitenköhän muiden mangoja ostavien asiakkaiden käy?

***

Kun tulin kassalle, edessäni olevalla asiakkaalla oli vain yksi ostos: Valion Juhlatuutti. Tuutti puristui Seuraava asiakas -palikoiden väliin ja asiakas nosti lopulta tuuttinsa kassapojalle. Kun tuli minun vuoroni aloin heti selittää mangoa ja sen mukana tulevaa paperia. Poika oli hämillään, suki pientä leukapartaansa ja yritti näpytellä jotain kassaan. Lopulta hän pahoitteli ja sanoi, että kestää hetken ja tarttui luuriin. Hän soitti jonnekin ja yritti selittää jotain mangosta ja paperista, mutta selityksestä ei tullut oikein mitään. Hän lopetti puhelun ja sanoi, että joku tulee kohta ja jäi seisomaan ja odottamaan.

Kysyin eikö hän voisi laittaa muita tavaroitani menemään kassakoneen läpi odotellessa ja niinpä hän ehtikin pari tavaraa siirtää hihnalta eteenpäin ennen kuin vanhempi myyjä tuli paikalle. Poika pyysi minua selittämään itse tilanteen. Vanhempi nainen selitti pojalle, mitä tehdä ja hymyili minulle maireasti ja suurin piirtein kiitteli, että maltoin odottaa.

Kun kassatoimenpide oli normaalisti ohi, päätin tarkistaa kuitin, koska epäilytti, että poikaparka oli mennyt ihan sekaisin yhden vaivaisen mangon takia. Kuitissa näkyikin Juhlatuutti ennen minun ostoksiani. Palasin kysymään pojalta, että jäikö tämä edellisen asiakkaan ostos minunkin maksettavakseni.

Taas tarttui poika luuriin ja pian paikalle saapui eri myyjä selvittämään asiaa. Hän oli vähän kiusaantuneen ja epäluuloisen oloinen. Hän vilkuili minun ostoksiini, joita en ollut ehtinyt vielä pakata ja kysyi, onko tuutista saatu rahat. Minä siihen, että kyllä se edellinen asiakas maksoi. Tähän tyytyneenä tämä naismyyjä täytti lapun ja pyysi minun allekirjoitukseni ja varmisti, että minulle oli ok, että sain rahat takaisin käteisellä, vaikka olin ostanut kortilla.

Sääliksi kävi sitä myyjäpoikaa. Tuntui selvästi olevan uusi hommassaan. Ja toisaalta harmittelin, että pidättelin perässä tulevia asiakkaita yhden mangon takia...:D Olisi pitänyt ehkä luovuttaa ja heviosastolla.