Nilkan comeback

Kaksi vuotta sitten sattunut nilkkani on ärtynyt tämän syksyn luisteluista. Se on kipeä kävellessä, rappuja kulkiessa, varpaille noustessa... luistelun jälkeen enemmän kuin muutaman päivän kuluttua, mutta kipu ei kokonaan katoa. Tosin jalkaa ei onneksi särje paikallaan olessa. Eilen kyllä hieman jumpsi luistelutreenin jälkeen. Mutta on tämä nyt aika kummaa. Viime talvena nilkka ei juuri sanonut juuta tahi jaata luisteluun ja kesän kirmasin suunnistusmetsässä ilman teippausta, joten olisi luullut, että nilkka on saanut riittävästi liikuntaakin.

Oletan, että nilkan kipuilu ei ole mitään vakavaa, mutta jos tämä ei kauden edetessä hellitä, pitänee hakeutua lääkärin ja/tai fysioterapeutin vastaanotolle - taas. Vakavana en ole osannut tätä pitää, kun kipu ei ole mitään kahden vuoden takaiseen nähden, jolloin nilkka (tai no, jalkaterä) oli tällainen pallo. (Blogiini tullaan muuten aika useasti kuvahaun kautta katsomaan juurikin linkin takana olevia kuvia katsomaan...)

Kauden ensimmäinen 10 km

Osallistuin tänään maraton cupin ensimmäiseen osakilpailuun Porissa. Matkana oli 10 kilometriä. Pohjalla taisi olla 4 tai 5 kertaa jäätreeniä. Ja sen kyllä huomasi. Alkuun kulki ihan mukavasti, mutta noin viiden kierroksen jälkeen oli jo hapot jaloissa. Päätin hieman hellittää, että jaksoin viimeiset 27 kierrosta... Ei ollut kilpailuasenne tällä erää ihan kohdallaan.

Jonkin matkaa oli peesi, joka tuntui välillä vähän hitaalta, mutta sitten se ampaisi pääjoukon perään niin, että jäin yksin. Luistelin melkein koko loppumatkan eli reilut 10 kierrosta yksinään ja kyllä jaloissa painoa ja selkää kolotti. Maaliin pääsin kuitenkin lopulta toisena naisena. Ykköselle hävisin hieman reilun kierroksen. Lisää treeniä tarvitaan, jotta jaksaa tällä kaudella vielä jossain välissä sen 20 kilometriäkin.

Luistelukausi käynnissä

Jääkausi alkoi Helsingissä viikko sitten maanantaina. Itse olin jäällä heti tiistaina. Mutta olipahan se taas raskasta (kun ei ole kesällä ollut kulmassa juuri minuuttiakaan)! Teetin teriin muodot ensimmäisen kerran vuosiin ja uusilla muodoilla pistin menemään sunnuntaina. Muotoillut terät tuntuivat aika oudoilta, mutta eiköhän niihin totu. Lauantai-illan jään vaihdoin juoksulenkkiin, kun pelkäsin, että samana päivänä palanut Oulunkylän Neste olisi aiheuttanut savuista ilmaa kentällekin. Kuulemma ei ollut luistelua haitannut.

Tällä viikolla luistelu jäi tiistai-illan treeniin, koska tänään olin aivan liian väsynyt mennäkseni musiikin perusteiden jälkeen myöhässä vuorolle. Niinpä tein 20 minuutin intervallilenkin Perkkaalla. Tuntui, että pelkkä kävelylenkki ei olisi helpottanut stressiä riittävästi. Juoksuvetoja ottaen sai paineita purettua paremmin tai ainakin tuli hengitettyä ulkoilmaa syvempään.

Radiomusiikkia

Kuuntelen radiota kotona ja autossa. On aika helppo bongata tietyt voimasoitossa olevat kappaleet, kun niitä soitetaan kaikilla kolmella kanavalla, joita pääsääntöisesti kuuntelen. Ei ole kerta eikä kaksi, kun on kanavaa vaihtamalla saanut kuuluviin täsmälleen saman kappaleen kuin toisella kanavalla. Ihan unisonossa eivät ole kuitenkaan kertaakaan soittaneet, vaan pikemminkin kaanonina.

Tässä hiljattain kävi kuitenkin tätä hämmentävämpi tapaus. Kun aamulla menin töihin, eräs voimasoitossa oleva kappale jäi kesken, kun sammutin auton. Töistä lähtiessä, kun käynnistin auton, sama kappale soi jatkaen suunnilleen siitä kohdasta, johon se oli aamulla jäänyt. Ikään kuin olisi pausea painanut koko työpäivän ajaksi...

Minä olen kaupunki

Viime viikolla olin konsalla hyvissä ajoin ennen kuorotreenien alkua. Niin hyvissä ajoin, että ehdin seurailla muskariin menijöitä ja sieltä tulijoita. Erityisesti en voinut olla seuraamatta pientä poikaa, joka istuutui äitinsä kanssa syömään eväitään samaan pöytään, jossa minäkin söin eväitä. Äiti ja poika juttelivat keskenään, mutta sitten poika keskittyi hetkeksi syömään leipäänsä ja katseli minua. Äitinsä kysyi hetken kuluttua:
- Mitä tarkkailet?

Poika siihen hetkeäkään epäröimättä:
- Kaupunkia.

Kyllä minua huvitti. Tuosta tiltanteesta tuli mieleeni tapaus Tampereelta. Silloinen työkaverini kertoi kerran Hervantaan tai Hervannasta pyöräillessään ajaneensa parin nuoren pojan ohi. Toinen oli tokaissut:
- Toi on se nuoriso.

Kyllä siitäkin monet naurut saatiin, kun kyseinen työkaveri ei enää hieman alle kolmekymppisenä kokenut kuuluvansa määritelmään "nuoriso".