tiistaina, maaliskuuta 23, 2010

Haastateltavana

Muutama viikko takaperin, eräänä aurinkoisena sunnuntaina, olin juuri aikeissa lähteä hiihtolenkille, kun ovikello soi. Ajattelin, että siellä on varmaan taasen Jehovan todistajia, jotka tyrkyttävät Vartiotornia oven välistä. Mutta eipä ollut. Siellä olikin Taloustutkimuksen haastattelija, joka jotenkin onnistui suostuttelemaan minut haasteltavakseen. Ei osannut etukäteen arvioida tarkalleen, kauanko haastatteluun menee aikaa. Ehkä minun kävi miesraukkaa sääliksi, kun niin kovasti selitteli esimerkiksi, että "näitä kotona tehtäviä haastatteluja ei tehdä kovin paljon, koska ne on koettu hankaliksi eikä näitä osu kovin usein kohdalle".

Päästin miehen sisään. Kysely alkoi aihepiirinään erilaiset avustusjärjestöt, erityisesti SPR. Sen jälkeen päästiin käsiksi leipomiseen ja eri sokereihin ja makeutettuihin juomiin. Tämän jälkeen sivuttiin mm. ostokäyttäytymistä, tupakanpolttoa, nettikäyttäytymistä, poliittista vakaumusta ja Suomen mahdollista Nato-jäsenyyttä. Ilmeisesti Taloustutkimus oli päättänyt laittaa samaan kyselyyn mahdollisimman monta eri aihetta, kun kerran kotona tehtävät kyselyt ovat niin hankalia eiväkät ihmiset ilmeisesti vastaa niihin mielellään. Tai sitten he aikovat oikeasti selvittää, kuinka moni SPR:n työtä kannattava, kotona leipova ja SDP:tä äänestänyt henkilö, joka pitää intiaanisokeria terveellisenä eikä polta tupakkaa eikä lataa netistä laittomia mediatiedostoja, on sitä mieltä, että Suomen pitäisi liittyä Natoon. Tai jotain vastaavaa...;)

Haastattelu kesti noin 50 minuuttia. Haastattelija pahoitteli, että meni niin kauan, mutta "kun tähän tuli nämä leipomiskysymyksetkin". Lenkkini viivästyi, muttei onneksi peruuntunut haastattelun vuoksi. Sen hiihtolenkin jälkeen onkin ollut hiljaista liikuntarintamalla ensin työmatkan ja nyttemmin flunssan takia. Yhden juoksulenkin ehdin tehdä viikko sitten juuri ennen kuin tämä vietävän tauti iski.

maanantaina, maaliskuuta 01, 2010

Hiihtosuunnistumassa, vol 2 eli pyllymäkeä ja konttailua

Lähdin taas urheasti suunnistusseurani hiihtosuunnistuskisaan mukaan. Olinhan mukana siinä viime vuonnakin, vaikka olin hiihtänyt 55 kilometria vähemmän pohjia kuin tänä vuonna. Vaikka viime vuoden jälkeen totesin, että pidon laittaminen pohjiin olisi fiksua, kuvittelin omasta hiihtokunnostani vähän liikoja ja lähdin metsään luistelusuksin. Tosin jäiseksi muuttuneilla urilla ei varmaan pitovoide olisi paljon auttanut. Tällä kertaa oli myös varoitettu, että sauvat upottavat tietyillä väylillä eikä oikaisu kannata.

Lähdössä minulta ystävällisesti tarkistettiin, että olin paikallistanut lähdön kartalta. "Ei tää ole niin vakavaa", sanoi lähtötoimitsija. Minä siihen, että ei kai, kun elämäni toista kertaa olen lähdössä hisukisaan. Lähtötoimitsija nollasi emit-korttini ja suurin piirtein tuuppasi minut matkaan sanoen: "Nyt tää on vakavaa" ja nauroi perään. Alku meni tasaista ihan hyvin.

Sitten tuli vähän nousua, joka oli jo aika vaivalloista. Näin rastin alarinteessa, josta olin noussut, laskin alas vai todetakseni, että se oli väärä rasti. Jälleen vaivalloista nousua ja sieltä mäenrinteeltähän se oma rasti löytyi. Kakkosrasti löytyi helpohkosti aika hurjan mäen laskun ja loivemman nousun jälkeen. Sen jälkeen tein huonon reittivalinnan: en katsonut korkeuskäyriä kunnolla ja päädyin nousemaan rinnettä, jota ei todellakaan ollut helppo kivuta luistovoitein varustetuilla suksilla vielä, kun sauvat upposivat syvälle lumeen. Eikä siinä vielä kaikki. Pitihän sieltä mäeltä laskea vielä alaskin. Mäen loppuosa meni mäen rinteen kapeaa reunaa ja laski suoraan tielle. Hätävarjeluksi kaadoin itseni, mutta sitten en päässytkään ylös, joten tulin mäenrinnettä alas istuen suksien päällä jalat tietysti kiinni siteissä. Lopulta kömmin väkisin ylös ja jatkoin matkaa.

Seuraavaksi hiihdin vähän harhaan. En onneksi kauas. Reittini sisälsi edelleen kohtuullista nousua ja hurjaa laskua kapealla uralla. Seuraava rasti löytyi kuitenkin ihan hyvin. Tarkistin, paljonko kello oli. Se oli noin 17.30 ja oli jo hieman hämärää. Jatkoin matkaa, mutta heti kohta epäröin urista. Hiihdin väärään suuntaan ja jouduin palaamaan. Nelosta lähestyessä jouduin väistelemään muita suunnistajia ja neloselta laskin vauhdikkaasti alas ilman täyttä kontrollia suksiin. Pienen pätkän pääsi hiihtämään ihan kunnon baanaakin. Vitonen löytyi helposti.

Kuutoselle mennessä tein taas huonon reittivalinnan. Tällä kertaa luin käyrät, mutta menin silti. Se oli lyhyempi reitti. No, vastassa oli vielä jyrkempi ylämäki, jota en ollut millään päästä ylös edes haarakäynnillä sauvojen upotessa. Lisäksi oli jo aika hämärää. Keskeyttäminen kävi ensimmäisen kerran mielessä. Mäen päältä oli aikamoinen lasku ja rasti laskun varrella. Päädyin laskemaan suoraan umpihankeen pysäyttääkseni itseni rastin kohdalla. Koska rastilla oli toinen suunnistaja, päätin ikään kuin varoittaa häntä pitämällä pientä ääntä, kun laskin penkkaan (en nyt ihan huutanut sentään). Kommentoin toiselle suunnistajalle, että on hiihtotaidot vähän hakusessa. Hän myönsi, että ketterämpi pitäisi olla.

Seiskalle mennessä tuli jo niin pimeää, että piti kaivaa takataskusta led-lamppu otsalle. Olimme kahden muun naisen kanssa etsimässä rastia samaan aikaan ja toinen heistä kiltisti huuteli, että "se on täällä", kun olin jäänyt kiinnittämään lamppua otsalle. Kasille mennessä mietin tosissani, pitäisikö keskeyttää, mutta lamppu auttoi löytämään rastin ja seuraavan. Ysiltä olisi ollut helpointa keskeyttää, mutta tuntui turhalta, että kaksi rastia olisi jäänyt käymättä.

Kymppirastille mennessä ohi meni nuori mies, joka totesi, että "lampusta on varmasti hyötyä". Itsellään hänellä ei lamppua ollut. Rasti 11 eli viimeinen rasti oli helpolla paikalla ja lähellä maalia. Selvisin siis maaliin elävänä ja hyväksytyllä suorituksella. Aikaa hurahti yli 1,5 tuntia. Onneksi räntäsade ei metsässä menoa juuri haitannut. Muutenkin oli jo riittävän raskasta.