Elin epätavallisia hetkiä eilen kaupunkiliikenteen bussissa, kun en kuunnellut musiikkia. Ehdinkin sitten seurata paria pikkupoikaa. Toinen istui rattaissa keskivälikössä ja isänsä seisoi vieressä. Toinen pojista istui keskivälikön vieressä olevilla penkeillä isänsä kanssa ja kurkki laidan yli keskivälikköön. Arvelen, että molemmilla pojilla oli ikää noin 3-4 vuotta. Laidan yli kurkkiva poika selitti isälleen:
- Hei, toi vavva hymyili mulle. Se on tosi sulonen vavva.
Samaan aikaan tämä "vauva" jutteli takaisin omiaan omasta isästään ja äidistään.
- Toi on tosi kiva vavva, se vaan osaa puhua, jatkoi laidan yli kurkkiva poika.
- Säkin voit katsoa tota vavvaa, poika yritti saada isäänsä innostumaan.
Rattaissa ollut poika jutteli takaisin:
- Ei se oo mikään vavva... se kasvaa vielä isoksi, hän selitti ja huitoi vieressä seisseen isänsä suuntaan.
Oli siinä hupia kerrakseen, kun tuota seurasi. Ei tainnut oikein toinen pojista hahmottaa, että kyseessä oli ikätoveri eikä toinen puolestaan sitä, että häntä pidettiin vauvana....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti