Tänään satoi vettä. Mietin pitkään, lähdenkö suunnistamaan. Sitten kun olin päättänyt lähteä suunnistamaan sateesta huolimatta, mietin kierränkö lyhimmän (ja helpoimman) vai toisiksi lyhimmän reitin. Koska maasto oli märkä, päätin valita lyhimmän reitin, jottei tarvitse puolikuntoisen nilkan kanssa rämpiä poluttomia reittejä.
Sade oli suunnilleen tauonnut, kun ehdin metsään asti. Kiersin 1,8 kilometrin reitin reilussa 16 minuutissa. Suoritus tuntui liian lyhyeltä. Harmitti, etten lähtenyt 3,8 kilometrin lenkille. Toisaalta tuonkin reitin varrelle osui liukkaampia kohtia ja piti hieman katsoa, minne astui. Tyypilliseen kuntosuunnistajan tapaan tuijottelin varpaisiini. Kilpasuunnistajien katse kiinnittyy kauemmaksi maastoon. Näin ainakin kerrottiin Kuukausiliitteen jutussa, joka kertoi maailmamestari Minna Kaupista. Samaisessa jutussa muuten mainittiin myös, että toiset eksyvät parkkihalliin... Tunsin piston sydämessäni. Kuntosuunnistusharrastuksestani huolimatta eksyin kerran Sellon parkkihalliin. On minulla siihen selityskin, mutta jätetään selittelyt selittelemättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti