Oppirahat

Kai se on niin, että jokaisesta lukkopoljin-kenkä-yhdistelmästä pitää maksaa oppirahat. Toisin sanoen kaatua pyörällä, kun ei saa kenkää irti polkimesta. Tämä kävi maantiepyörän kanssa useita vuosia sitten ja tänään hybridipyöräni kanssa, jota varten ostin pyöräilykengät vasta vähän aikaa sitten. Kilometrejä kenkien kanssa ei ole vielä kummoisesti kertynyt.

Onneksi ei käynyt pahemmin. Polveen tuli pintanaarmuja (aivan kuin suunnistuksessa kärsineet kesäsääreni eivät olisi jo riittävän koreat ilmankin). Huolestuneempi olen pyöräni takavaihtajasta, joka sai kaatumisessa tällin. Vaihteet eivät meinanneet pysyä kaatumisen jälkeen. Pyöräilykohteessani sain onneksi ensiapua vaihtajan säätämiseen ja 15 kilometrin kotimatka sujui vaihtajan kanssa jo hieman helpommin. Ja varovaisuusaste oli noussut huimasti. Pidin varani ennen jokaista punaista valoa ja otin jalan irti polkimesta hyvissä ajoin.

Voiko nilkkavammoihin tottua?

Kaksi miestä rynnisti rinteestä polulle, jossa juoksin. Perästäni kuului:
- Voi v**tu!
- Onko sulla teipissä?
- On, mutta se on tietysti jo niin löystynyt, tuumi toinen tyynenä.

Samassa miehet juoksivat ohitseni.
- Vähän rusahti. Voi olla, että on huomenna turvoksissa... tai sitten ei.

Kovin välinpitämättömältä kuulosti viimeinenkin lausahdus. Eikä jalka kovasti voinut sattua, koska juoksu jatkui. Jäin vain miettimään, että voiko nilkkavammoihin tottua, jos ne toistuvat usein? Itse toivon, että nilkkani vamma ei uusi, kun ei ole edellisestäkään täysin toipunut. Märässä suunnistusmetsässä tämä vaikutti jälleen hieman etenemiseen C-radalla.

Rikoo on riskillä ruma?

"Rikoo on riskillä ruma", sanoi kaverini minulle yleisurheilun viikkokilpailuissa vuosia vuosia sitten, ehkä 80- ja 90-lukujen taitteessa, kun näki ensimmäistä kertaa päälläni punaiset juoksutrikooni. Itsekin tunsin trikoissa oloni sen verran alastomaksi, että halusin vetää trikoiden päälle lyhytlahkeiset urheilushortsit.

Tämä tuli mieleeni, kun olin päättänyt yhdistää kaupassa käymisen ja juoksulenkin. Lähikaupasta, joka on tässä tapauksessa Sellon Prisma, piti hakea unohtunut ostos ennen sulkemisaikaa. Ajattelematta loppuun asti vedin kotona päälleni mustat juoksutrikooni, jotka eivät kastu heti vesisateessakaan läpi asti. Olinhan menossa sateella juoksemaan.

Noustessani Sellon autohallista kauppojen tasolle, tuntui, että kaikki katsovat. En ihmettele. Punainen tuulitakkini, joka on samaa kuosia kuin ensimmäinen luistelupukuni ja muuten 14 vuotta vanha(!), sekä juoksutrikoovarustukseni oli varmasti huomiota herättävä yhdistelmä. Vedin lippalakin syvälle silmilleni ja yritin toimia nopeasti. Kauppaan sisään, täsmäisku hyllyjen väliin ja äkkiä kassan kautta pihalle. Mutta. Tietysti matkalle sattui yksi tuttavapariskunta, onneksi olivat urheilijoita, joten ehkä ymmärsivät, ja hidas kassa. Kaupassa käynti tuntui piinalliselta.

Tampereella minulla oli tapana käydä iltarastien jälkeen kaupassa suunnistusvermeissä. Useimmiten päälläni olivat kuraiset suunnistushousut ja joku kulunut T-paita. Siellä tällaisessa asussa esiintyminen ei juuri itseä häirinnyt, koska oli aika pieni todennäköisyys törmätä tuttuihin esimerkiksi Lielahden S-marketissa. Mutta täällä lähikauppa-Prismassa tuttuihin saattaa törmätä helpommin ja vaikkei tuttuihin törmäisikään, silti tuntuu, että kynnys mennä kauppaan minkänäköisenä tahansa on täällä Espoossa suurempi. Miksiköhän näin?

Iltarastien suosio yllätti

Autossani tuoksui multainen metsämaa, kun lähdin tiistaina töistä. Auto oli toiminut iltarastivarusteiden säilytystilana sunnuntaista lähtien. Sylvesterin mitat riittivät juuri ja juuri lähtö- ja maalipuomin, pöydän, tuolin, maalivaatteiden, opasteidein ja kahden muovilaatikollisen kuljettamiseen. Olin ajoissa pystyttämässä opasteita kisapaikalle Espoon keskukseen, mutta huomasin, että yksi mukaan poimimani nuolikyltti osoittikin väärään suuntaan. Se jäi käyttämättä.

Kilpailunvalvoja ja ratamestarin sijainen olivat jo paikalla, kun minä kilpailunjohtajana pääsin viimein perille. Teoriassa meillä oli hyvin aikaa tehdä alkuvalmistelut. Olimmehan paikalla tuntia ennen kuin karttojen myynti on ilmoitettu alkavaksi. Innokkaimmat kuntorasteilijat tulivat kuitenkin paikalle hyvissä ajoin ennen kello 16.30:tä eli yli puoli tuntia ajoissa. Tässä vaiheessa asioiden järjestely oli vielä pahasti kesken eikä tulospalvelua ollut paikalla. Päätin, ettei karttoja myydä ennen kuin tulosvastaavat ovat saapuneet. Tulosvastaavat olivat paikalla tasan 16.30 ja siitä alkoi karttojenmyyntiruljanssi, kun tulijoita oli jo jonoksi asti.

Karttoja myytiin kello 19:ään asti. Koko sinä aikana suunnistajia tuli tasaiseen tahtiin. Harvenemista tapahtui vasta hieman ennen kello 19:ää. Kaksi ja puoli tuntia istuin ja myin karttoja. Kerran ehdin astua ulos autosta ja venytellä käsiäni. Viimeiset puoli tuntia kierrätimme karttoja, koska emme olleet osanneet varautua niin suureen suosioon. Kun kartat loppuivat, niitä pyrittiin ostamaan takaisin metsästä palaavilta. Loppujen lopuksi onneksi kaikki halukkaat pääsivät metsään.

Maalin sulkemisajaksi on ilmoitettu kello 20.30. Käytännössä viimeiset suunnistajat palasivat metsästä vasta kello 21. Onneksi heillä oli kännykkä mukanaan ja liikkuivat yhdessä, niin onnistuin saamaan heidät kiinni ja tarkistamaan tilanteen. Eräässä toisessakin tapauksessa soitin suunnistajan perään, koska hänen kilpailukorttinsa oli vielä metsässä olevien pinossa. Hän oli kuitenkin jo hyvän aikaa aikaisemmin lähtenyt paikalta. Sanoi kyllä ilmoittaneensa paluustaan, mutta jostain syystä tätä ei ollut huomattu.

Kun pääsin vihdoin kotiin, olin aivan poikki. Karttaruljanssin pyörittäminen oli syönyt kaiken energian. Osittain tämä johtui siitäkin, että en suunnitelmistani poiketen ehtinyt syödä eväitäni kartan myynnin lomassa (paitsi puolikkaan banaanin hieman ennen klo 19:ää). Porskutin siis puolilta päivin syömäni lounaan voimalla aina kello 19 asti. Jännää oli huomata, että iltarastien järjestämisen jälkeen olo oli melkein yhtä raukea kuin sen jälkeen, kun itse on ollut metsässä juoksemassa.

Maksimia metsästämässä

Jotta saisin täyden hyödyn irti FRWD-laitteestani, tarvitsen tiedon maksimisykkeestäni. Siitä on vuosia, kun kävin testauttamassa sykkeeni Varalan urheiluopistolla. Nyt yritin selvittää maksimisykettäni kotikonstein. Verryttelin noin puolen tunnin hölkällä. Venyttelin. Ja sitten juoksin 800 metriä rennon kovaa. Pidin 2 minuutin ja 15 sekunnin palautuksen ja juoksin toisen kerran 800 metriä rennon kovaa.

Tuntui, etten olisi enempää jaksanut. Ja niinhän se pitikin olla, kun maksimia haetaan. Silti jäi sellainen olo, että mahdoinko sittenkään osata ottaa itsestäni ihan kaikkea irti. Ehkä en osaa enää puristaa loppuun asti. Ehkä olisi pitänyt juosta vielä vähän pidempään tai ehkä yrittää vielä kolmatta kertaa 800 metriä. Maksimisyke toisella 800 metrillä oli 186. Laskennallisesti maksimin pitäisi olla 193. Ehkä tässä joskus kokeilen vielä uudestaan... voisi kokeilla mäkijuoksulla tai mäkikuivaluistelulla hakea maksimia.

Herättäjäjuhlat

Herättäjäjuhlat pidettiin tänä vuonna Leppävaarassa eli melkein naapurissa. Autojen parkkeeraus oli järjestetty Vermoon, minkä vuoksi jännitin mahdollisia ruuhkia Perkkaalle, mutta onneksi turhaan. Koska juhlat olivat niin lähellä, pitihän niihin vähän osallistuakin.

Perjantaina kävimme kuuntelemassa Aholansaari sinfonietan konsertin Tapiolan kirkossa, kun kuulimme, että mukana keikalla on tuttu harpisti. Olikin komea konsertti.:)

Eilen puolestaan kävimme juhlakentällä Leppävaaran yleisurheilustadionilla iltaseuroissa. Olin varustautunut siihen, että seuroissa tylsistyy. Olihan ainoa asia, minkä olin körttien seuroista kuullut, se, että jos puhe alkaa kyllästyttää, voi aloittaa virrenveisuun. Yllätyksekseni seuroissa ei todellakaan ehtinyt tylsistyä. Ne kestivät vain tunnin, missä ajassa ehti ainakin neljä eri puhujaa pitää puheensa. Väliin veisattiin Siionin virsiä. Puheet olivat hyvin elämänläheisiä ja sidottu mielenkiintoisesti tosielämän tapahtumiin, joten niitä jaksoi kuunnella.