Julkisuutta kerrakseen

Harvoinpa sitä tällainen tavallinen tallaaja päätyy valtakunnalliseen mediaan kahtena päivänä peräkkäin. Näin kuitenkin kävi, kun eilen olimme mukana tv-jumalanpalveluksessa TV1:llä ja tänään Helsingin Sanomissa (netistä kuva löytyi vain englanninkielisestä versiosta).

Hassuin tapaus, jonka Hesarin juttu aiheutti tänään oli se, että minulle enneltä tuntematon ihminen töissä tunnisti minut lehdessä olleeksi henkilöksi. Kun hän kuuli nimeni, hän kysyi heti saman tien, olenko se sama Suvi Vuorinen, joka oli tänään Hesarissa. Melkoisen tarkkanäköistä, sanoisin.:D

Naapurin akka ja potentiaalinen tanssikurssipartneri

Nuo otsikon termit viittaavat molemmat minuun. Sellaisena kanssaihmiset ovat minut tässä viime päivinä nähneet.

Potentiaalisena tanssikurssipartnerina minut näki siistinoloinen nuori mies, joka tuli ulos salilta, jonka edustalla odottelin kavereitani tuleviksi. Hän käveli ensin ohi ja palasi sitten ja esitti kysymyksen: "Haluasitko lähteä paritanssikurssille?" Melkoista siviilirohkeutta vaatii kysyä ventovieraalta tuollaista. Sanoin, etten ole kiinnostunut, mutta tämä nuori mies jatkoi kyselemistä tanssimiseen liittyen. Samassa toinen kavereistani tuli ja usutin miestä kysymään häntä kurssille... Saa nähdä, tuleeko heistä tanssikurssipari.;)

Naapurin akkana minua puolestaan piti naapuri, jonka ovikelloa soitin, kun olin huomannut, että autossa, jossa oli asunnon parkkilappu, olivat valot päällä. Tätä termiä käytti oven avaamaan tullut mies ennen kuin avasi oven. Kaipa oli lopulta kiitollinen ja saipa samaan syssyyn sitten myös kahvia, kun kehtasi kysyä, olisiko minulla antaa kahvia kuuteen kahvikupilliseen.

Omituisia tapauksia molemmat.

Arvaa ratamerkkien irrottamiseen käytettävä lihas!

Olin viikonloppuna junioreiden SM-kilpailuissa katsomassa ja hommissa. Lauantaina laitoin ratamerkintöjä, mutta luistin niiden keräämisestä. Sunnuntaina laitoin ratamerkintöjä, toimin lähdönjärjestelijänä ja keräsin ratamerkkejä seistyäni ensin tunteja vesisateessa luistimet jalassa.

Ratamerkit olivatkin uppoutuneet jään pintaan kiinni niin, että perinteinen paloletkulenkki ei niitä irrottanut. Nypin yhden kaarteen toisen radan merkit ja toisen radan puoleen väliin asti käsin. Osa merkeistä oli tosi tiukassa ja ne piti vääntää voimalla irti. Vasta jossain vaiheessa tajusimme toisen nappulakerääjän kanssa, että lumikolaa voisi käyttää kyseiseen tarkoitukseen. Kolalla nappulat irtosivatkin helposti.

Kotiin päästyä kämmen oli peukalon kohdalta kipeä. Mutta tänään vasta selvisi, mikä lihas oli myös kovilla nappuloiden irrotuksessa. Käsi on nimittäin tänään kipeä tuosta hauislihaksen vierestä sisäpuolelta. Enpä olisi arvannut, että se joutuu hommassa koville. Käden suorassa pitäminen sattuu.:/ Kyllä tässä on jo perjantain bodypumpin aiheuttamat lihaskivut melkein unohtuneet, vaikka jotain haamuja niistäkin on jäljellä.

Lähdön valmistelussa ihmettelin välillä sitä, että luistelijoilla on kovin lyhyt muisti sen suhteen, miltä radalta he lähtevät. Välillä sai toistella sitä moneen kertaan. Tosin, kun muistelen omia luisteluaikojani, niin kyllä se rata oli jotenkin vaikea muistaa. Henkilökohtainen suosikkini on kuitenkin se, että luistelija kysyy rataansa vielä senkin jälkeen, kun käsinauha on kiinnitetty. Kvartetin kakkosparin osalta sen vielä ymmärrän, koska niitä värejä käytetään harvemmin, mutta kyllä sitä nyt luulisi jokaisen luistelijan tietävän, että perusväreistä valkoinen on sisäratalaisen kädessä ja punainen ulkoratalaisen. Tänä viikonloppuna nauhoja ei kyllä ollut edes käytössä.

Suksilla - piiitkästä aikaa

Sain eilen päähäni, että tekee mieli lähteä hiihtämään, kun kerran kelejä riittää. Edellisestä kerrasta on monta vuotta. En edes muista, kuinka monta. Sukset toin kotikotoa Tampereelle 2007, mutten silloin ehtinyt ladulle asti ennen kuin lumet sulivat.

Voitelin sukseni itse elämäni ensimmäistä kertaa, karistin hiiren kakkakikkareet monon sisältä ja pakkauduin varusteineni autoon ja karautin tuonne parin kilometrin päähän Leppävaaran urheilupuistoon. Kaaduin ensimmäisen kerran jo ennen kuin pääsin kotipihassa autolle asti. Se ei tiennyt hyvää.

Aivan aluksi tuntui, etten pysy pystyssä ollenkaan. Kohta sen jälkeen tuntui, että sujuu hyvin. Ja sujuihan se luisteluhiihto tasaisella. Sitten tuli ensimmäinen ylämäki. Pistelin sen aika reipasta vauhtia ylös ja sitten tuli kauhea väsähdys. Olin siinä vaiheessa taittanut matkaa noin kilometrin... Laskin ison mäen alas ja kipusin vielä isomman mäen melkein päälle asti ja taas piti pitää taukoa. Jatkoin ja ajattelin, että noinkohan jaksan sen 5,4 kilometrin lenkin, jonka olin ajatellut kiertää. Alamäki helpotti, ylämäestä selvittyäni kaaduin tasaisella niin, että reiteen sattui... Taas piti pitää tauko. Loppumatkan yritin ottaa mahdollisimman rauhallisesti, jottei olisi käynyt kuten sillä hiihtosuunnistusvalmentajalla, joka oli vetänyt kisoissa itsensä niin piippuun, ettei päässyt metsästä omin avuin pois.

Alamäistä selvisin pystyssä ja ylämäet pääsin vaivaisesti ylös. Lopussa tasaisella kulki taas paremmin. Pitää kyllä todeta, että suksissa tuo sisäkantti (ainakin minun suksissani) on aika paljon heikommassa hapessa kuin luistimissa. Suti välillä aikalailla tyhjää. Lisäksi vahvemmista käsilihaksista olisi hyötyä. Kun pelkällä jalkatyöllä ei sutimisen takia pääse eteenpäin, auttaisi, jos käsillä jaksaisi työntää. Oletan, että väsähdykseni tuli juuri siitä, että en ole tottunut juurikaan tekemään töitä yläkropalla.

5,4 kilometrin hiihtolenkki oli paljon raskaampi kuin 10 kilometrin matkatreeni jäällä...

Kummitteleva auto vaiko vain väsynyt kuski?

Eilen aamulla, kun lähdin Ogelista, kohtasin kummallisen näyn. Autoni Sylvesteri ei ollutkaan siinä, mihin sen olin jättänyt. Itse asiassa auto oli nokka lumipenkassa vinosti parkkeeraussuuntaan nähden. Ensimmäinen ajatus oli, että joku on törmännyt autoon ja pukannut sen toisesta rivistä, johon sen olin parkkeerannut. Kiersin auton ja totesin, ettei mitään kolarointijälkiä näy.

Sitten minulla välähti: kurkistin auton ikkunasta sisään ja totesin, että olin jättänyt vaihteen vapaalle. Auto oli siis valunut toisesta autorivistä toiseen. Onni onnettomuudessa, että vastassa oli lumipenkka, joka esti törmäyksen liikennemerkkiin, eikä tiellä ollut muita autoja saati, ettei kukaan jäänyt kummittelevan auton alle! Huhhuh. Taisin olla lauantaiaamuna aika väsynyt. Eräs toinen luistelija tuumi katselleensa Ogeliin tultuaan, että onpas siinä huolimattomasti parkkeerattu auto...