No, tänään oli minun vuoroni mennä sateella suunnistamaan. Olihan se aikamoisen ikävää, kun kaikki päällä olleet vaatekappaleet kastuivat. Mutta sittenpä pystyi surutta loppumatkasta juoksemaan lätäkköjen ja soiden poikki.
Suunnistus itsessään oli aikamoista haahuilua. Huomasi, että edellisestä kerrasta (21.7.) oli kulunut aikaa. Ihmettelin muun muassa, että kylläpä ratamestari oli laittanut rastin pusikkoiseen ja heinikkoiseen rinteeseen, kun olin kahlannut käyrää pitkin rinteen reunaa aikani. Sitten laskeuduin hieman ja huomasin polun. Menin polulle ihmettelemään, missä oikeastaan olin, kunnes lopulta tajusin, että olin ollut viereisen rinteen reunalla. Ei se rasti sitten oikeasti ollut niin pusikossa... Yhdellä rastivälillä yritin olla fiksu ja "oikaisin" pienen matkan polulta tielle. No, menin pyörälle päästäni enkä ollut löytää sitä tietä. Vielä kolmannellakin rastivälillä oli ongelmia, kun etsin kiveä liian alhaalta rinteestä hämäännyttyäni toisista suunnistajista, jotka kysyivät, etsinkö sitä rastia.
Samulikin tuli metsään, vaikka luulin, että hän oli saanut tarpeekseen sadekeleistä sillä kerralla, kun olin kilpailunjohtajana. Hän selviytyi radasta nopeammin kuin minä.:)
Sadekeli toi kivat kikkurat (jotka kyllä hävisivät, kun pesin hiukset).
2 kommenttia:
Hahaa, loistava tarina - lohdullista kuulla että näitä todella sattuu ja tapahtuu kaikille. Vaan kyllä sitä sateesta huolimatta tuntuu aina siltä, että on sentään ollut kivaa siellä pusikossa - tai ainakin voi ajatella sen olevan semmoista "man against the elements"-treeniä sitten :)
:) Ja eiks oo kivat kikkurat? Kyllä siellä metsässä liikkuu ihan mielikseen, vaikka välillä tulisikin haahuiltua. Kun rastin lopulta löytää, se on niin palkitsevaa. Tiistain surkeasta suorituksesta huolimatta, jostain päähän pistosta, ilmoittauduin elämäni toisiin kansallisiin...0_o Tulkaa sitten hakemaan Sipoosta pois. Samuli suunnitteli jo lentelevänsä kisapaikan yllä... eli pelastuspartiokin on omasta takaa.:D
Lähetä kommentti