Hyytävää kyytiä Lahdessa

Lahti-luistelu viime lauantaina oli maraton cupin toisiksi viimeinen osakilpailu tänä vuonna. Viimeisen jätin väliin, kun se olisi ollut heti seuraavana päivänä Jyväskylässä. En usko, että olisin jaksanut luistella 10 kilometria kahdesti viikonlopussa lujaa.

Viikonlopun pakkasennuste oli karu: luvassa oli lähemmäs -20 astetta. Lopulta paikan päällä kilpailutoimistossa puhuivat -15:stä, mutta Jalon mittari näytti kyllä -17. Kylmää kyytiä oli siis tiedossa.

Melkein eksyimme Lahdessa, koska olin syöttänyt navigaattoriin huonon osoitteen. Sen vuoksi olimme paikalla noin puoli tuntia myöhemmin kuin olin suunnitellut. Tästä syystä verryttelyyn ja muuhun valmistautumiseen jäi vähemmän aikaa. Olin hieman hermostunut. Hermostustani lievensi lopulta se, kun naisten sarjan toinen osallistuja tuli pukukoppiin vasta noin 8 minuuttia ennen starttia... lisäksi oli unohtanut kypäränsä autoon eikä tiennyt, mistä kilpailunumeron saa. Jäälle päästyäni selvisi myös, että lähtöaikaa oli hieman myöhennetty, kun jäällä oli vielä traktori vetämässä pintaa.

Jää oli huono. Oli röpyliää ja kaarteiden pinta näytti kallistavan hieman ulospäin. No, olosuhteet olivat kaikille samat. Olin samassa erässä ikämiesten ja kuntosarjan kanssa kuitenkin niin, että sarja 60 ja 65 olivat jo luistelleet edellisessä erässä. Sekös harmitti, koska heistä olen yleensä löytänyt sopivan peesin.

Onneksi sopiva peesi löytyi myös omasta erästäni. Sinnittelin yhden tietyn luistelijan perässä. Välillä pääjoukko pääsi karkuun ja sitten saimme sitä taas kiinni. Missään vaiheessa jalat eivät alkaneet pahemmin hapottamaan, mutta kun kuuluttaja kuulutti noin 5 kierrosta ennen maalia, että "naisten yleisen sarjan Suvi Vuorinen on hyvävoimaisen näköisenä miesten matkassa", purin jo hammasta. Peesini ottikin hetken päästä irtioton. Onneni oli, että siitä irtiotosta jäi pari muutakin luistelijaa, joista toisen peesissä sain sitten porukan taas kiinni.

Kierrostaulua pyörittänyt oli hieman sekaisin ja taululla näkyi välillä eri lukuja kuin minulle huudettiin, siis siinäkin vaiheessa, kun kärki ei vielä ollut mennyt kertaakaan ohi. Yhdellä kierroksella joku vielä huusi omien kierroslaskijoideni ja muiden samassa joukossa luistelleiden kierroslaskijoiden huutojen perään: "Eikä ole!". Tästä syystä oli jotenkin epävarma olo, oliko oikeasti viimeinen kierros. Muutkin näyttivät kiristävän vauhtia, joten minä seurasin perässä. Kaarre piti ottaa hieman varoen huonon jään vuoksi ja sitten urku auki. Ohitin ainakin pari miestä juuri ja juuri, mukaan lukien sen, jonka peesissä olin ollut lähes koko matkan.

Syntyi huikea aika: 18.39. Se oli ennätys ja miltei neljä minuuttia parempi kuin kauden avaus Porissa. Luistelun jälkeen naama oli jäässä, silmistä vuotaneet vedet poskilla ja hengästytti. En heti pystynyt vastailemaan minulle esitettyihin kysymyksiin: "Mikä on nyt fiilis?" Naama onneksi alkoi vähän sulaa jo ulkona ja hengitys tasaantua. Pukukopissa vasta huomasin, että jalatkin olivat aika voimattomat ja hyvä, etteivät krampanneet. Taisi ottaa koville, vaikkei hapottanutkaan. Kisan toinen nainen tuli kotvan kuluttua pukukoppiin ja kertoi hävinneensä minulle 7 kierrosta...

Harmi, että maraton cup -kausi päättyy nyt, kun on päässyt vauhtiin!

Jalo tuli taloon!

Kuun alussa ostin uuden auton. Tässä on Jalo:



On ollut melkoinen sää totutella uuteen autoon, mutta hyvin me olemme selvinneet yhdessä. Ainoastaan kertaalleen, heti kolmantena päivänä, olin ajaa lumipenkkaan, mutta onneksi en ajanut. Lisäksi olen uskaltanut saman tien taskuparkkeeratakin, kiitos peruutustutkan! Jalon nimellä on oma etymologiansa, mutta sitä voipi kysellä minulta vaikka face to face...;)

Tässä vielä kuva Sylvesteristä eli Syltystä päivänä, jolloin annoin sen vaihdossa pois. Syltty palveli hyvin, mutta pieni takakontti kävi hankalaksi.

Hyvää tuulta riittää

Eilinen kisasuoritus toi niin hyvän mielen, että jaksoin eilen puuhailla vaikka mitä kisan jälkeen, tänään töissä oli hyvä fiilis, vaikka normaalisti olisin vastaavina päivinä todennäköisesti ollut aika paljon stressaantuneempi ja illalla jaksoin lähteä vielä hiihtämään. Olisin hiihtämisen sijaan toki voinut hyvällä omalla tunnolla pitää lepopäivän, muttei huvittanut.

Kiersimme kaverin kanssa jutustellen 5,4 km eikä se lenkki enää tuntunut niin pahalta kuin kahdella edellisellä kerralla. Syitä lienee monia: eilisestä tullut hyvä mieli, aivan huikea hiihtosää (paljon lunta ja mittari noin -5 asteessa, tosin luisto ei ollut kummoinen) ja hyvä seura. Olisin ollut valmis heittämään vielä 2 kilometrin lenkin tuohon päälle, mutta kaveria vaivasivat rakot jaloissa, joten jätimme lenkin tuohon. Varmaan oli kyllä minullekin palautumisen kannalta parempi vaihtoehto tehdä vain lyhyempi ja kevyempi lenkki.:)

Yllätys SM-kisoissa

Tänään luisteltiin ratamaratonin SM-kilpailut Helsingissä. En odottanut kisalta suuria. Eilen jopa oli fiilis, etten haluaisi lähteä kisaamaan ollenkaan. Syynä tähän oli se, että syyskauden maratonkilpailuissa ei ollut oikein kulkenut. Luistelu oli ollut takkuista ja tuskaista.

Pakkasta oli noin 14 astetta, mutta jää oli suhteellisen liukas. Kaarteissa oli kuitenkin pyykkilautaa, mikä ei tiennyt hyvää kisan kannalta.

Löysin nollakierroksella itselleni hyvän peesin: sopivan hyvä tekniikka ja tasainen meno, joka tasasi letkan nykimistä hieman. Alkumatkasta minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, missä muut naiset menivät. Epäilin, että joku roikkuisi peesissä. Letka luisteli suhteellisen tasaista vauhtia, jolloin peesissä pysymisessä ei ollut ongelmia. Pieniin nykäyksiinkin pystyin vastaamaan, joten matka taittui mukavasti.

Välillä oli ruuhkaa ja letka järjestyi uudelleen. Siinä vaiheessa tajusin, että muita naisia ei siinä näyttänyt olevan. Seuraavaksi aloin mennä muista naisista ohi. Myös niistä, joita pidin pahimpina kilpakumppaneinani. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että olin johdossa.

Matkan puolivälissä aloin pelätä, että putoan peesistä ja muut saavat kiinni. Onneksi moinen nykäys tapahtui vasta noin kymmenen kierrosta ennen maalia. Luistelin sen jälkeen vaivalloisesti yksinään muutamia kierroksia. Kuluneet pyykkilautaiset kaarteet pelottivat. Jos siinä olisi pahasti horjahtanut ja kaatunut, peli olisi menetetty. Yksi kilpakumppaneistani, jonka olin ohittanut kierroksella, tuli takaa, meni ohi, enkä mahtanut mitään. Vaarassa pyöri, että hän saisi minut luistelluksi vielä kiinni. Pariksi kierrokseksi löysin peesin ja sitten olikin enää kaksi kierrosta jäljellä ja jaksoin laittaa hieman pökköä pesään.

Luistelin ajan 40,58, joka on muuten täsmälleen sama kuin viime kaudella Seinäjoki-luistelussa. Aika riitti reippaasti Suomen mestaruuteen. En sitten lopulta ollutkaan niin huonossa kunnossa kuin luulin. Kilpasisareni, joka oli takaa-ajomatkalla, hävisi lopulta minulle puolisen kierrosta ja luisteli ajan 41,46. Viime vuoden mestari oli kolmas ajalla 43,00, joka jäi hänen viime vuoden voittoajastaan vain viisi sekuntia.

Perässähiihtäjät

Josko ensimmäisellä hiihtokerralla sai hiihdellä Lepuskin laduilla suht omia aikojaan ja omaan tahtiin, niin toinen oli tilanne tämän viikon maanantaina, kun tein kauden toisen hiihtolenkkini. Laduilla oli suorastaan ruuhkaa. Eipä siinä muuten mitään, mutta kun jatkuvasti tuntui siltä, että joku hengittää niskaan.

Yritin sivakoida luistelubaanan reunaa, jotta perässähiihtäjät pääsisivät ohi halutessaan, mutta eivät ne aina menneet. Ja kun eivät menneet ohi, oli pakko pitää ylämäissäkin edes jonkinlaista vauhtia, ettei jäänyt kenenkään tielle pitämään taukoa. Niinpä hiihdin ensimmäiset kilometrit lähes täysin tauotta, kunnes kolmannen mäen päällä vedin kunnolla sivuun ja jäin puuskuttamaan. Suksikaan ei kunnolla luistanut. Odotin kotvan, jotta pääsin jatkamaan matkaa siten, ettei näköpiirissä ollut ketään muuta hiihtäjää.

Hetken sainkin hiihtää rauhassa, sitten taas joku meni minusta ohi ja itse vääntäydyin ylämäessä jonkun ohi. Yhdessä pienessä jyrkässä ylämäessä baanan valtasi nainen kahden lapsen kanssa. Kysyin, miltä puolen voisi päästä ohi. Nainen alkoi selitellä, että "lasten kanssa on aina tämmöistä". Minä yritin sanoa, että ei se mitään. Olisi pitänyt sanoa, että hyvä, että olette hiihtämässä.

Hiihtäminen ei tälläkään kertaa ollut kovin kevyt kokemus, mutta sain silti itsestäni sen verran irti, että hiihdin sen 5,4 kilometrin päälle vielä 2,5 km lenkin. Siihen olin tyytyväinen.