Josko ensimmäisellä hiihtokerralla sai hiihdellä Lepuskin laduilla suht omia aikojaan ja omaan tahtiin, niin toinen oli tilanne tämän viikon maanantaina, kun tein kauden toisen hiihtolenkkini. Laduilla oli suorastaan ruuhkaa. Eipä siinä muuten mitään, mutta kun jatkuvasti tuntui siltä, että joku hengittää niskaan.
Yritin sivakoida luistelubaanan reunaa, jotta perässähiihtäjät pääsisivät ohi halutessaan, mutta eivät ne aina menneet. Ja kun eivät menneet ohi, oli pakko pitää ylämäissäkin edes jonkinlaista vauhtia, ettei jäänyt kenenkään tielle pitämään taukoa. Niinpä hiihdin ensimmäiset kilometrit lähes täysin tauotta, kunnes kolmannen mäen päällä vedin kunnolla sivuun ja jäin puuskuttamaan. Suksikaan ei kunnolla luistanut. Odotin kotvan, jotta pääsin jatkamaan matkaa siten, ettei näköpiirissä ollut ketään muuta hiihtäjää.
Hetken sainkin hiihtää rauhassa, sitten taas joku meni minusta ohi ja itse vääntäydyin ylämäessä jonkun ohi. Yhdessä pienessä jyrkässä ylämäessä baanan valtasi nainen kahden lapsen kanssa. Kysyin, miltä puolen voisi päästä ohi. Nainen alkoi selitellä, että "lasten kanssa on aina tämmöistä". Minä yritin sanoa, että ei se mitään. Olisi pitänyt sanoa, että hyvä, että olette hiihtämässä.
Hiihtäminen ei tälläkään kertaa ollut kovin kevyt kokemus, mutta sain silti itsestäni sen verran irti, että hiihdin sen 5,4 kilometrin päälle vielä 2,5 km lenkin. Siihen olin tyytyväinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti