Kävipä niin, että helatorstaiaamuna kurkkuni oli kipeä. Se ei estänyt minua lähtemästä Prisma-rasteille kauden ensimmäiseen suunnistukseen. Kieltämättä siinä vaiheessa, kun pidin kaatosadetta autossa kuravellisellä pellolla ennen kilpailua, ehdin miettiä, onkohan tässä nyt mitään järkeä. Sairastun vielä oikein kunnolla. Sade taukosi, mutta alkoi suoritukseni aikana uudestaan. Tulin metsästä likomärkänä. Vaihdoin vaatteet ja lähdin ajamaan autolla kohti kotia penkin lämmitys täysillä.
Seuraavat neljä päivää podin nuhaa, mutta kuumetta ei tullut. Viidentenä päivänä olin jo taas lähdössä metsään. Firmaliigan osakilpailuun. Tällä kertaa päivä oli aurinkoinen ja maasto lenkkipolkujen pilkkoma. Olin etukäteen miettinyt, uskallanko lainkaan lähteä suunnistamaan. Olinhan vielä nuhainen, vaikka jo paranemaan päin.
- Jos mä vaan lähinnä kävelen...
- Sinäkö pystyisit kävelemään? Ei, korkeintaan sitten, kun olet juossut ensin itsesi läkähdyksiin, arveli mieheni.
Aivan täysin mieheni arvioi ei pitänyt paikkansa, mutta myönnetään, kyllä sitä tuli ihan sillai kevyesti hölkättyä niitä rastivälejä, joilla pääsi kuntopolkua pitkin. Kuka nyt raaskisi kävellä, kun on selkeä baana rastilta toiselle? En minä ainakaan.
Taudin uhmaamisesta ei tullut jälkiseuraamuksia, vaan paraneminen on edennyt hyvin.
Sunnuntaina olin mukana Naisten kympillä. Sovimme kollegan kanssa, että menemme hölkkääjien lähtöön. Oli tarkoitus juostahölköttää sellaista vauhtia, että pystyy vaihtamaan kuulumisia matkan aikana. Mutta kyllä sentään otti päähän, että hölkkääjien lähdössä oli porukkaa, joka käveli ensimmäisen 200 metrin jälkeen. Ja noh, vielä enemmän harmitti, kun reitin lopussa oli kapeampaa väylää ja useammat olivat jo uuvahtaneet niin, että kävelivät. Joutui itsekin hissuttelemaan.
- Kyllä huomaa, että olet suunnistanut, kun pistelet tuolta nokkosien läpi muiden ohi, totesi kollegani, kun olin jälleen kerran koukkinut edellä menevien ohi.
- Ei siinä ollut nokkosia, virnuilin.
Loppumatkasta kiihdytin vauhtia ja tulin hyvävoimaisena maaliin. Ehkä ensi kerralla voisi mennä siihen juoksijoiden lähtöön hännille. Josko siinä sitten saisi hölkätä koko matkan ilman, että pitää väistellä kävelijöitä. Toisaalta hölkkääjien lähdössä lähteminen todennäköisesti mahdollisti sen, että kilpailuviettini pysyi jotenkuten hallinnassa koko matkan enkä aloittanut loppukiriä kuin vajaa kilometri ennen maalia. Pystyttiin oikeasti vaihtamaan kollegan kanssa kuulumiset. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti