Sain opetuksen...

Viikko sitten kävi jotain sellaista, mitä en soisi tapahtuvan: kolhin autoni Jalon. Olin ajamassa parkkihallista ulos, kun 90 asteen mutkassa väistin edessä ollutta sadevesikaivon ympärillä ollutta työmaata. En huomannut palopostikaappia, joka oli oikealla. En ennen kuin olin jo kääntänyt autoni siten, että kaapin kulma oli naarmuttanut auton oven ja painunut lopulta läpi oven pellistä. Järkytyin, mutta ei siinä tilanteessa voinut asialle enää oikein mitään. Suurin ongelma siinä vaiheessa oli se, että oven kahva oli saanut myös osumaa eikä ovi pysynyt kiinni. Ajelin kotiin siten, että ovi oli köytettynä lämmitysjohdolla kiinni. Samuli sai kotona sitten oven kikkailtua oikeasti lukkoon.

Harmitti suunnattomasti.

Sain auton korikorjaamolle tiistaina. Uhkakuvana oli, että korjaaminen kestää viikon. Onneksi kuitenkin työ oli valmis perjantaina, ja Jalo on taas entisensä.

Työviikon kuljin osittain Samulin kyydissä, osittain julkisilla. Lisäksi pidin yhden etäpäivän. Viikko muistutti taas, miksi auto on niin tarpeellinen. Esimerkiksi, kun maanantaina pääsin konservatoriolta kello 20 musiikin teoriatunnin jälkeen, olin kotona vasta lähes puolitoista tuntia myöhemmin. Samoin tiistaina ehdin kotiin melko myöhään, kun lähdin konservatoriolta kello 19. Aikamoisen pitkiä päiviä siis, kun konservatoriolle menin suoraan töistä. Yksinään työmatka kestää julkisilla noin tunnin ja 15-20 minuuttia julkisilla, kun se omalla autolla hujahtaa 30-40 minuutissa. Olin jo kahdessa päivässä melkoisen kypsynyt julksilla kulkemiseen.

Sain siis opetuksen varovaisuuteen auton kanssa, mikäli mielin sillä kulkea. Ja toisekseen opetuksen siitä, että kaskovakuutus on iloinen asia.

Ja nimi oli...

Olen itse jo jotakuinkin tottunut uuteen sukunimeeni, mutta kaikki ilmeisesti eivät. Sattuipa seuran suunnituskilpailuissa:

- 17.32 Suvi Sorvakko, sanoi lähdön valmistelija.
- Mm, joo, nyökkäsin.

Lähdön valmistelija katsoi jonkin aikaa ympärilleen ja omaa listaansa.
- Onko Suvi Sorvakko sama kuin Suvi Vuorinen?
- On, hymyilin.
- Jaa, koskas se on vaihtunut?
- Vuosi sitten kesällä.
- Jaa, jaa... aloin kattoa, että eihän tässä listalla ole Vuorista ollenkaan.... Niin sä voitit sen sudokun (seuran lehdestä) ja aattelin, että joku uus seuran jäsen...

***

Maalissa tulospalvelua oli hoitamassa hyvä ystäväni. Laitoin emit-kortin lukijaan ja ystäväni alkoi näpytellä koneelle nimeäni. Sattumalta huomasin, että nyt taitaa mennä väärin...
- Kirjoititko mun vanhan nimen?
- Mistä tiesit...? ystäväni kysyi hölmistyneenä.
- Näin, kun näpyttelit, naureskelin.

Ei taaskaan puhdasta suoritusta

Tänään kisat jatkuivat. Eikä ole kehumista suorituksessa nytkään. Kolmannella rastilla minut sai kiinni kaksi minuuttia jälkeeni lähtenyt suunnistaja ja siitä sisuuntuneena ajattelin, että pitää vähän pistää pökköä pesään. Tästä kuitenkin seurasi se, että lähdin aivan väärään suutaan, harhailin aikani ja lopulta palasin kolmoselle ja otin vauhtia uudelleen. Se siitä sitten taas. Aikaa hukkui yli 10 minuuttia ihan turhaan. Tämän jälkeen ei haitannut, että jälleen pari kertaa kysyttiin, missä ollaan. Tiesin, että suoritusta ei voi varsinaisesti enää pelastaa. Tulin viidenneksi ja kokonaiskisassa neljänneksi. Eroa kärkeen oli ihan liikaa.

Ehkä sitä vielä jonain päivänä oppii. Tärkeintä olisi pystyä pitämään ajatukset omassa suorituksessa.

Itkumuurilla

- OK... eikun... sulla on jokin ongelma kolmosrastilla.
- Ai...
- Mee tohon telttaan oikealle.

Tein työtä käskettyä ja marssin elämäni ensimmäistä kertaa itkumuurille. Olen kyllä kertaalleen jopa hoitanut itkumuuria, mutta itse en ole ollut asiakkaana aiemmin. Olin jokseenin hämmentynyt tilanteesta, koska tiesin käyneeni kolmosrastilla. Ajattelin, että onhan se kai mahdollista, että vieressä on ollut jokin muu rasti, jonka olen epähuomiossa leimannut. Mietin, pääsisikö tutkailemaan tarkistusliuskan piikkikuvioita. Mietin sitäkin, viitsinkö tulla toisena päivänä suunnistamaan, jos tulee hylky.

Itkumuurilla oli edelläni saman sarjan suunnistaja; hänelläkin häikkää kolmosessa. Hyvin pian selvisikin, että virhe oli ratatiedostossa. Toisin sanoen ratatiedostossa oli sarjamme kolmosrastilla eri koodi kuin metsässä. Väärä hälytys siis.

***

Suunnistus kulki alkuun hyvin, mutta jo nelosrastille mennessä alkoi hapuilu. Tilannetta ei auttanut, että perästäni tuli saman sarjan suunnistaja, joka alkoi huudella perääni. Tiedättehän, kuinka vihaan suunnistusmetsässä puhumista?
- Hei, löysiksä sen seuraavan jo?
En vastannut, vaan yritin jatkaa matkaa.
- Löysikkö jo sen seuraavan?
Ole nyt hiljaa, ajattelin.
- En, puuskahdan.
- Mä luulen, että meidän pitäis olka vähän alempana... mikäs tie tuo on. Katotaas nyt, missä me ollaan. Oisko tää toi edellinen jyrkänne...? Oisko?
Lopeta jo! ärähdän mielessäni.
- Mä luulen, että ollaan liian pitkällä.

Jäin pyörimään paikalleni, mutta lopulta totesin, että tämä kanssakilpailija oli kuitenkin oikeassa ja lähdin siihen suuntaan, mihin hän oli matkaa jatkanut. Ja rasti löytyi.

Seuraava rastiväli meni aivan mönkään. Päädyin aika pahasti rastista ohi ja jouduin juoksemaan takaisin. Se siitä kisasta sitten. Ei auttanut, vaikka seuraavat rastit löytyivät taas ihan ok ja jaksoin juostakin.

Olin kisan neljäs, mutta eroa kolmanteen oli seitsemisen minuuttia. Toki jälkeeni jäi kolme suunnistajaa + kaksi hylättyä, joten siihen nähden ei nyt valtavan huonosti mennyt. Huomenna jatkuu. Uskaltanen huomennakin pyöräillä paikan päälle, vaikka aiemmin olenkin manaillut, että pyöräily+suunnistus ei ole minulle sopiva yhdistelmä.