Viikko sitten kävi jotain sellaista, mitä en soisi tapahtuvan: kolhin autoni Jalon. Olin ajamassa parkkihallista ulos, kun 90 asteen mutkassa väistin edessä ollutta sadevesikaivon ympärillä ollutta työmaata. En huomannut palopostikaappia, joka oli oikealla. En ennen kuin olin jo kääntänyt autoni siten, että kaapin kulma oli naarmuttanut auton oven ja painunut lopulta läpi oven pellistä. Järkytyin, mutta ei siinä tilanteessa voinut asialle enää oikein mitään. Suurin ongelma siinä vaiheessa oli se, että oven kahva oli saanut myös osumaa eikä ovi pysynyt kiinni. Ajelin kotiin siten, että ovi oli köytettynä lämmitysjohdolla kiinni. Samuli sai kotona sitten oven kikkailtua oikeasti lukkoon.
Harmitti suunnattomasti.
Sain auton korikorjaamolle tiistaina. Uhkakuvana oli, että korjaaminen kestää viikon. Onneksi kuitenkin työ oli valmis perjantaina, ja Jalo on taas entisensä.
Työviikon kuljin osittain Samulin kyydissä, osittain julkisilla. Lisäksi pidin yhden etäpäivän. Viikko muistutti taas, miksi auto on niin tarpeellinen. Esimerkiksi, kun maanantaina pääsin konservatoriolta kello 20 musiikin teoriatunnin jälkeen, olin kotona vasta lähes puolitoista tuntia myöhemmin. Samoin tiistaina ehdin kotiin melko myöhään, kun lähdin konservatoriolta kello 19. Aikamoisen pitkiä päiviä siis, kun konservatoriolle menin suoraan töistä. Yksinään työmatka kestää julkisilla noin tunnin ja 15-20 minuuttia julkisilla, kun se omalla autolla hujahtaa 30-40 minuutissa. Olin jo kahdessa päivässä melkoisen kypsynyt julksilla kulkemiseen.
Sain siis opetuksen varovaisuuteen auton kanssa, mikäli mielin sillä kulkea. Ja toisekseen opetuksen siitä, että kaskovakuutus on iloinen asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti