Musiikkiopisto suoritettu!

Sain tänään musiikkiopiston päättötodistuksen Helsingin Konservatoriosta. Urakka alkoi melkein viisi vuotta sitten. Paljon tuli opittua ja koettua. Eikä tuossa linkatussa blogauksessa mainittuja alkuhaparointeja edes muistaisi enää ilman tuota kirjoitusta. Nyt on vähän tyhjä olo.

Nyt saa riittää sairastelu!

Olen käytännössä katsoen ollut harrastamatta liikuntaa viimeiset 5 viikkoa, kun olen sairastanut flunssaa. Siis jos ei lasketa paria kävelylenkkiä, kitkemistä puutarhassa, imurointia ja laulamista. Tälläkään viikolla en tunne itseäni 100 % terveeksi, mutta sen verran terveeksi kuitenkin, että päätin palata liikunnan pariin. Maanantaina kävin kuntosalilla ja eilen suunnistamassa.

Suunnistamaan mennessä harkitsin hetken lyhimmän (2,4 km) ja toisiksi lyhimmän (4 km) radan välillä. Päädyin ottamaan toisiksi lyhimmän. Ajattelin, että voihan sen sitten jättää vaikka kesken, jos siltä tuntuu. Tosin, jos ihan rehellisiä ollaan, niin pitää tapahtua täysuuvahtaminen tai loukkaantuminen, että jättäisin kesken... tai jos menisi niin paljon aikaa, että maali olisi menossa kiinni.

Siirtymä lähdöstä ekalle rastille oli käytännössä polkua pitkin. Olisi niin tehnyt mieli juosta, mutta koska tiedän, että kiviin ja juurakoihin on aivan liian helppo kompastua, päätin olla ottamatta riskiä. Matka tuntui kävellen kuitenkin kovin pitkältä. Juuri ennen rastia joku sinipukuinen mies juoksi minusta ohi, mutta lopulta olin kuitenkin rastilla ennen häntä. Tuommoisesta tulee aina hyvä fiilis. ;)

Seuraavat kuusi rastiväliä pitikin kulkea ilman polun tukea. Huomasin harmikseni, etten pysy suunnassa edes kävelyvauhdissa. Siinä oli kuitenkin sen verran aikaa tutkailla ympäristöään, että ehti tehdä korjausliikkeitä, kun huomasi matkan varrrella olevansa pahasti ohi jostain rastivälillä olevasta maastokohteesta (jyrkänteestä, kivestä jne.). Lopulta rastit löytyivätkin melko suoraan. Muutama koukku tuli kuitenkin.

Rastiväli seiskalta kasille oli jälleen polkua pitkin. Seiskarastille tuli juosten joku heti perääni. Kuvittelin, että hän nappaisee helpon kasin nopeasti ja on selkeästi minua ennen maalissa. Päästyäni tulosten purusta, huomasin, että tämä mustapaitainen nuori mies vasta saapui metsästä. Hän taisi siis hieman haahuilla matkalla. Ysirastista meinasin minäkin porhaltaa ohi, mutta onneksi ehdin havaita sen ennen kuin olin kovin kaukana. Siitä sitten olisi ollut hyvä juoksubaana maaliin (metsätie), mutta en juossut nytkään. Ihan vain varmuudeksi.

Toivoin, että noiden sinipukuisen ja mustapaitaisen miehen lisäksi olisi tullut enemmän sellaisia hetkiä, että olisi saanut eläytyä niiden suunnistajapappojen ja -mammojen (yleensä kuitenkin pappojen) rooliin, jotka painelevat rastilta toiselle määrätietoisesti kävellen samalla, kun aloittelevat suunnistajat juoksentelevat sinne tänne ja lopulta molemmat ovat samaan aikaan rastilla. No, ehkä en ole vielä aivan tuolla pappojen vuosien kokemuksen tuomalla taitotasolla. :D

Tankkaukseen täytyy kiinnittää ensi kerralla enemmän huomiota, koska suunnilleen puolivälissä matkaa alkoi päässä tuntua vähän sumealta. Onneksi se ei kuitenkaan vaikuttanut varsinaisesti suoritukseen (ts. rastit löytyivät). Ei kuitenkaan ole ehkä tässä tilassa kovin terveellistä kärsiä nestehukasta ja energiavajeesta metsässä. Oli minulla kyllä puhelin mukana, että olisin voinut soittaa vaikka tutuille rastien järjestäjille, jos olisi tullut pahempia ongelmia.

Hätäpuhelu

Olin palaamassa torstaina työpaikan kesätapahtumasta myöhään illalla bussilla kotiin. Bussissa oli vain pari matkustajaa minun lisäkseni. Toinen heistä, nuorehko nainen, tuli kysymään, voisinko lainata puhelintani. Halusi soittaa poliisille, koska oli nähnyt epäilyttävän autoilijan, kun oli odottanut bussia. Epäili, että oli humalassa. Omasta puhelimestaan oli akku loppu. Lupasi vaikka maksaa, johon totesin, että eihän hätänumeroon soittaminen maksa.

Minua epäilytti lainata uunituoretta puhelintani. Pelkäsin, että kun annan puhelimen, nainen juoksee ulos bussista sen kanssa seuraavalla pysäkillä. Niinpä kyselin häneltä vähän tarkemmin tilanteesta, vakuuttuakseni, että hän oli oikealla asialla. Lopulta annoin puhelimen lainaan ja näpyttelin hätäkeskuksen numeron valmiiksi luuriin.

Nainen soitti puhelun ja antoi puhelimen takaisin. Jatkoi asian päivittelyä kanssani, kunnes jäi bussista pois.

En ole koskaan itse soittanut hätäkeskukseen. Silloin tällöin olen nähnyt unia, joissa soitan hätäkeskukseen ja yleensä silloin jokin menee pieleen. Puhelimestani on kyllä soitettu hätäkeskukseen kerran aiemminkin.

Pianotutkinto

Suoritin perjantaina laulajien pianokurssin, joka vastaa peruskurssi 1:tä. Oli jotenkin absurdi ajatus, että olen menossa suorittamaan pianotutkintoa. Olen käynyt pianotunneilla tämän lukuvuoden konservatoriolla, mutta edellisestä pianotunnista ehtikin vierähtää melkein 20 vuotta.

Jännitys kostautui asteikkojen soittamisessa. Toki harjoitetut kappaleetkaan eivät menneet virheettä, mutta ihan kohtuullisesti. Asteikot kuitenkin menivät aivan alakanttiin. Sen sijaan prima vista onnistui yllättävän hyvin. Se tuntui helpolta. Olin harjoitellut prima vistaamista kotona huomattavasti vaikeampien sävelmien kanssa. Prima vistasta sainkin kehuja. Lisäksi kuulemma soitostani näkyi, että olen soittanut enemmän kuin vuoden. Kai siitä lapsuuden harrastuksesta sitten jotain on jäänyt alitajuntaan. Motoriikan osalta notkeus kuitenkin oli (ja on yhä) aika kateissa. Dynamiikkaa ja tietynlaista rentoutta toivottiin lisää.

Onneksi tuosta ei saanut arvosanaa. Suoritusmerkinnän vain. ;)

Vielä ovat edessä kenraalibasson kokeet. Huomenna kirjoitus, puolentoista viikon päästä soitto. Jos ne läpäisen, on musiikkiopiston oppimäärä kasassa viiden vuoden aherruksen päätteeksi. :)