Ajelin eilen pitkästä aikaa Pälkäneelle. Itse asiassa en ollut käynyt siellä tämän vuoden puolella ollenkaan. Siksi näin (kauhukseni) ensimmäistä kertaa Pälkäneen kunnan rajan varustettuna Luopioisten vaakunalla. On ikävä aapiskukkoa. Myös kunnantalon seinässä komeili lumpeenkukka.
Kylän raittikin oli jälleen hieman muuttunut. Oli tullut uusia taloja, osa liikkeistä oli vaihtanut paikkaa, toiset lopettaneet toimintansa. Tuttuja ihmisiä näkyi, mutta kukaan tuskin tunnisti minua, vaikka koetinkin morjestella. Kaupassa kävin niin myöhään, että siellä ei ollut enää juuri ketään. Ei ainakaan ketään tuttua.
Kävinpä ajalemassa Myttäälässäkin. Siellä ei nähdäkseni ollut tapahtunut suuria muutoksia. Joitakin peltoteitä oli kynnetty ja äestetty ylös, pirtin edessä olevat postilaatikot olivat aikaisempaa monikirjavempia ja traktoreita ja muita koneita ei näkynyt. Myös kylän jätepiste oli siirretty kartanon mailta pois muualle Myttääläntien varteen. Ilmastoasema oli poissa. Paikalla oli vain pihavalo.
Kartano näytti kaukaa (tieltä on matkaa arviolta hieman toistasataa metriä) katsottuna entiseltään. Mietin, että nyt olin itse siinä paikalla, jossa olevia ihmisiä me ennen ihmettelimme. Niitä, jotka kartanomiljöön kohdalla hiljensivät vauhtiaan ja tuijottivat pihaan. Olisikohan pitänyt hävetä?
Tien varressa oleva kuusiaita oli kasvanut. Kukaan ei varmaan enää siitä varastaisi itselleen joulukuusta, kuten takavuosina, kun kuuset olivat vielä pieniä. Katselin itsenäisyyspuistikkoa. Se näytti jo enemmän metsältä kuin puistikolta. Puut istutettiin sinä vuonna, kun Suomi täytti 75 vuotta. Kesätöissä ajelin puistikon nurmikkoa. Nyt nurmikon ajelulle ei varmaan olisi enää tarvetta. Muistan kirjoittaneeni Pälkäneen jouluun jutun, jossa asetuin tulevaisuuteen ja kerroin puiden kasvaneen. En muista, minä vuonna jutun kirjoitin ja mihin vuoteen itseni kertomuksessani sijoitin. Olisi hauska palata tekstiin ja katsoa, miltä ennustukseni näyttää nyt.
Ajelin takaisin Tampereelle vanhaa tietä pitkin. Mälkilään ja Vehoniemeenkin oli noussut uusia taloja. Mälkilän mutkissa en voinut olla muistamatta eräällä pellolla aikanaan pitkään maannutta kuollutta lehmää, jota katselin pyörälenkeilläni. Rautainen kyntömiespatsas ei autolle morjestanut. Eipä ole tainnut morjestaa ennenkään. Pyöräilijän vauhti oli riittävän hidas ja patsaan käsi nousi. Muistan, kun kerroin tästä kotona eivätkä vanhemmat olleet uskoa. Eivätkä tainneet uskoakaan ennen kuin itse näkivät...;)
Oli kyllä haikeaa käydä Pälkäneellä. *snif*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti