Tänään möyryttiin metsässä Hallilan kartalla. Lähtö oli Hervannan laskettelukeskukselta. Toivoin, ettei metsässä olisi hyttysiä, kun jalat on viikonlopun jäljiltä ihan syöty. No, hyttysiä en nähnytkään, mutta sen sijaan kiusana olivat hirvikärpäset! *yöh* Vielä kotonakin ainakin yksi kiipeili hiusten seassa ja koki hukkumiskuoleman, kun pesin hiukset. Voi inhotus noiden hyönteisten kanssa.
Tänään metsässä kuultua:
- Se helpottaa tosi paljon, kun tietää, mihin on menossa, siis suunnilleen... tuumi eräs tyttö matkalla kartanmyynnistä lähtöpaikalle. Siinä oli tyttö tajunnut jotain erittäin oleellista suunnistamisesta.:)
**
- Mille rastille sä oot menossa?
- Satakolmeneloselle.
- Voiksä näyttää yhtään, missä ollaan.
- Joo... tulin just tolta satakakskymppiseltä ja olen tässä välissä menossa tonne.
- Jaa tossa joo... tuumi eräs poika, joka taisi olla hieman pidemmällä lenkillä kuin minä.
**
- Eikö tääkään kivi riitä, tuskaili joku mies eräässä rinteessä, josta piti löytää isojen kivien joukosta se vielä isompi.
**
Joku varmisteli rastilla ääneen:
- Satakaksysi... joo, oli se se.
**
Viimeisellä rastivälillä tuli huolimattoman kartanluvun takia eteen iso kallio, josta piti päästä alas. Menin jonon perässä jostain aika hurjasta välistä. Perässä tullut mies tuumi:
- Aina pitää nää jyrkimmät kohdat valita.
**
- Täällä on se vika, että luullaan, että kaikki on jotain huippusuunnistajia, että jaksaa juosta niin paljon... avautui mies parkkipaikalla. En täysin ymmärtänyt hänen avautumistaan, koska ratavaihtoehtoja kyllä riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti