Tänään suunnistettiin Haralanharjussa. Viime viikolla sattunut nilkka vääntyili kengässä, mutta ei sitten sen enempiä kipeytynyt tällä kertaa. Suunnistus takkusi risukkoisessa ja kalliokiipeilytaitoja edellyttäneessä maastossa. Harjun kulmilla tuli mieleeni, että olemme taineet joskus perheporukalla käydä harjussa, kun olin lapsi. Palatessani hiestä litimärkänä kotiin, ajattelin, että on kyllä kummallista, että nuorempana en pitänyt metsässä liikkumisesta ollenkaan. Saatoin jättäytyä kotiin, kun muut lähtivät metsään kävelemään tai sitten lähdin mukaan vastentahtoisesti.
Suunnistamassa kyllä sitten hieman vanhempana suostuin käymään porukassa, mutta yksin en halunnut erään suunnistuskoulun harjoituksen jälkeen mennä metsään. (Kun rastilippua ei sitten millään löytynyt yhdestä pikkukuopasta). Koulussa suunnistaminen oli kivaa, kun oltiin tutuissa metsissä. Suunnistuksen suhteen olen siis varsin myöhäisherännäinen. Ja kun näitä eksymispelkoja ja muita ajattelee, on perin kummallista, että minä olen meidän perheestämme tällä hetkellä ainut, joka säännöllisesti, lähes viikoittain, liikkuu metsässä. Enää ei pelota. Pitäisi oppia vaan paremmaksi suunnistajaksi.
PS. Ostin tänään vihdoin sen digiboksin. Jälleen hämmensin myyjiä kyselemällä, löytyykö laitteesta manuaaliviritysmahdollisuus. Eivät olleet 100-varmoja, mutta uskalsin silti ostaa laitteen. Ja löytyihän siitä. Nyt näkyy monta uutta kanavaa.:) Katselen niitä ihan laillisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti