Olen ollut nyt kolme päivää kotona tekemässä töitä jalan takia. Odotan jo huomista, kun pääsen kinkkaamaan konttorille. Yksinäiset kotipäivät ovat pitkiä ja kurjia. Kai minä olen sen verran sosiaalinen persoona, että kaipaan seuraa. Toiset ihmiset kaipaavat välillä yksinäisiä hetkiä. Minun kohdalleni kyseinen kaipuu osuu äärimmäisen harvoin. En tiedä, johtuuko se siitä, että olen kasvanut keskimmäisenä lapsena kahden veljen kanssa. Lapsena ei tarvinnut olla yksin.
Kipsattu jalka rajoittaa entisestään liikkumista. Koko syksyn olen ollut enemmän tai vähemmän liikuntarajoitteinen. Se rassaa. Mutta pitää toivoa, että kipsi vihdoin saa jalan toipumaan.
Ostin kipsauksen jälkeen Celine Dionin uusimman levyn Taking chances ikään kuin lohdukkeeksi itselleni. Hyllystäni löytyy niin monta Dionin levyä, että olen saanut tästä useaan otteeseen kuulla (kuten lempiväristäni...). Monet levyistä vievät minut ajassa taaksepäin... "tuota kuuntelin kisamatkoilla Seinäjoelle ja treenimatkoilla Kangasalle... tuolla oli merkitystä, kun toivuin ensimmäisestä vakavasta ihastuksestani... tuota kuuntelin, kun ranskan yo-kuuntelut olivat ohi... tuota silloin, kun asuin lukiolaisena yksin Helsingissä ja kun valmistauduin Kroatian laulukisoihin... tuo ja tuo ja tuo ja tuo ovat olleet läsnä, kun olen rypenyt erinäisiä kertoja sydänsuruissa ja toisaalta niinä hyvinä hetkinäkin..." Taking chances luultavasti assosioituu vastaisuudessa tähän kipsattuun jalkaan. Samalla virittäydyin ensi kesään: menen Tukholmaan Dionin konserttiin ruotsalaisen ystäväni kanssa.:) (Sanokaa, mitä sanotte... :P)
Musiikista muutenkin yritän hakea sitä mielihyvää, mikä liikunnan puutteen vuoksi jää saamatta. Laulaminen toimii välillä melkein yhtä hyvin kuin luistelutreeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti