Polvi kärsii kolhuista

Juuri, kun polveni alkoi olla toipumaisillaan tästä Venla-kolhusta:



täräytin sitten eilen Espoorasteilla kaatuneen puun kovaan oksaan, niin että housutkin sotkuivat vereen ja niihin tuli reikä.


Mulla on tosi kauniit kesäsääret jälleen kerran...;)

Venlailtu on

Lauantaina siis oli jälleen vuorossa Venlojen viesti. Oli odottava tunnelma, vaikka tiesin, etten ole sairastelun jälkeen parhaassa mahdollisessa kunnossa. Menin lähtöalueelle hyvissä ajoin ennen yhteislähtöä ja ehdin istuskella, tutkailla karttaa sekä käydä K-pisteellä, joka olikin yllättävän kaukana metsän reunasta. En säästynyt täysin kolhuilta ennen kisaa, kun juoksuvetoa juossut tyttö törmäsi käsivarteeni siirtyessäni mainoskylttien takaa lähtöbaanalle. Onneksi ei käynyt sen kummemmin. Toisin oli eräällä muulla suunnistajalla, joka näytti ontuvan jo ennen starttia sen näköisenä, että taisi lähtö jäädä väliin.

Kun pääsimme siirtymään kartoille, kysäisin yhdeltä toimitsijalta, olisiko jossain roskista, jonne voisi juomapullon heittää.
- Tässä on roskis! Tulee hyvään tarkoitukseen.
- OK, kiitos.
- Saanks mä juoda tän lopun? mies vielä huuteli perään. Taisi toimitsijalla olla auringon paahteessa jano.

Lähtöpaikkani oli rivin reunassa, mikä oli hyvä, koska keskimmäisenä on aina vähän orpo olo.
- Tarkistakaa, että yletätte karttoihin. Karttoihin ei saa koskea. Lähtömerkki annetaan elektronisena pulssina, älkää kuunnelko muita äänimerkkejä. Lähtö videoidaan. Varaslähdön ottanut joukkue hylätään.

Normaali litania. Paitsi mikä ihmeen "elektroninen pulssi"? Vielä kuulutettiin joitakin sekuntimääriä lähtöön. Ja sitten - aivan yhtäkkiä - porukka lähti liikkeelle. Ajattelin, että jopas oli joukkovaraslähtö, mutta mennään nyt sitten. Ja vasta siinä vaiheessa kuulin sen lähtömerkin. Olipa aika huonosti valittu lähtömerkki siis, kun ei perille asti kuulunut.

Ensimmäinen rasti löytyi mukavasti, mutta heti toisella harhaannuin väärälle rastille. Turhaan olin ollut voitonriemuinen, kun kakkoselle mennessä vastaan tuli naisia, jotka kyselivät ykkösrastin perään. Kolmannelle rastille tulin lähes yksin. Vain yksi toinen suunnistaja oli siinä samaan aikaan. Olinkin rastia lähestyessäni melkein varma, että olen menossa väärälle rastille, mutta ei onneksi.

Kahdesta seuraavasta rastivälistä en juuri muista mitään. Ei ollut suurempia ongelmia. Juomapisteen jälkeen oli pitkä rastiväli. Suurin osa porukasta lähti juoksemaan tietä pitkin, mutta minusta tie vei liikaa väärään suuntaan, joten lähdin suoraan metsään muutaman muun naisen perässä. Matkalla riitti korkeuseroja. Lopulta päädyin letkaan, joka oli ilmeisemmin tullut tien kautta metsään. Sekosin laskuissa ylämäkien kanssa, ja kun kipusin kaikista jyrkintä mäkeä ylös, olin aivan varma, että vielä oli jäljellä yksi ala- ja ylämäkipari, mutta rastipa olikin jo sen mäen päällä. Olin aikalailla väsyksissä päästyäni mäen päälle, lisäksi pisti ja oli paha olo. Oli kuitenkin jatkettava matkaa. Jouduin kuitenkin passaamaan vähän vauhdin kanssa, jotta olo vähän korjaantuisi.

Ja kyllähän se korjaantuikin ja jaksoin taas juostakin. Toisella juomapisteellä jälleen huuhtelin suuta, koska pistoksesta huolimatta huulet olivat kuivat ja olisi ollut jano, vaan kun ei viitsinyt juoda, kun edellinenkin neste oli vielä imeytymättä. Kahta rastiväliä ennen juomapistettä en juuri muista. Juomapisteen jälkeen muistan, että porukka huuteli eri rastikoodeja, mutta eteni kuitenkin lähes samaan suuntaan. Nyt näen kokoomakartasta, että olivathan ne rastit suunnilleen samalla suunnalla, toinen vain hieman kauempana.

Rastivälillä yhdeksänneltä kymmenennelle tuttu meni ohi ja kysäisi mennessään, onko mennyt hyvin. Vastasin vaiteliaasti ja samassa ajatus hajosi hetkeksi aivan totaalisesti. Kadotin paikkani kartalla ja tajun siitä, missä olin. No, onneksi ne palasivat aika pian. Kympin jälkeen kompuroin ja kolautin polveni lujaa johonkin. Ei onneksi tuntunut kovin pahalta ja pystyin jatkamaan juoksemista. Rastin yksitoista kohdalla piti vielä vähän itsekin tehdä suunnistustöitä, seuraavat löytyivät peesaamalla. Maalialueen rastin numero 14 olin jättänyt rastilistasta huomiotta, mutta ehdin tarkistaa kartan pielestä, että silläkin piti leimata.

Lopun juoksuvoittoisella osuudella ja maaliviitoituksella en tällä kertaa jaksanutkaan nostaa sijaa, kuten aiemmin. Kunnossa olisi siis korjaamisen varaa. Tuntui, että suunnistus oli kuitenkin sujunut ihan kelvollisesti. Siksi olinkin yllättynyt, että vaihtosija painui päälle 720. No, ei voi mitään. Olihan niitä joukkueitakin taas ennätyksellinen määrä, yli 1080. Jaksoin vielä juosta karttapuomille ja vaihtoon. Sitten oli oma urakkani ohi.

Säästyin suoritukseni aikana sateelta, mutta illan aikana en sitten enää voinut siltä välttyä. Sen verran kylmä ja kostea illasta tuli, että päätimme kyydissäni tulleiden kanssa lähteä kotiin jo yhdeksän jälkeen illalla. Alkuperäinen suunnitelma oli ollut jäädä katsomaan miesten lähtö. No, sitä pystyi sitten seuraamaan televisiosta lämpimässä.

***

Tänään jaksoin Espoorasteille eikä polvikaan vaivannut, vaikkei sen mustelman kanssa vielä konttausasennossa voikaan kivuitta olla. Rastit tuntuivat helpoilta ja juostakin jaksoi.

Koin eräällä hakkuuaukealla déjà-vun. Juuri sillä aukealla aikanaan päässäni alkoi soida "mummo kanasensa niitylle ajoi, pienet kanaset ne hyppeli"... Sitä loilottelin sitten mielessäni hyppiessäni risukossa. Loppumatkasta silmään meni jokin roska, joka lähti pois kokonaan vasta kotipihaan päästyäni. Onneksi se ei liiemmin suoritusta haitannut.

Yhdellä rastivälillä oli aika makoisaa löytää yksi rasti sillä tavalla, että oli muuten juossut aika samaa vauhtia muutaman ihmisen kanssa edellisen rastivälin, ja sitä seuraavaa, mutta ne muut painelivat aivan liian korkealta rastikiven ohi. Muina miehinä itse kävin leimaamassa ja jatkoin matkaa. Tosin juuri sen jälkeen sain sen roskan silmääni, ja seuraava rastivälikin oli hieman hankalampi, muttei mahdoton. Ehkä tämä suunnistus tästä vielä tänä vuonna lähtee kulkemaan.

Venlat lähestyvät

Venlojen viesti juostaan Hyvinkään Kytäjällä ensi lauantaina. Minulla oli hieno suunnitelma suunnistuskuntoni nostatuksesta. Oli tarkoitus käydä 5.6., 7.6. ja 8.6. kuntorasteilla, kun olin jo 1.6. ja 3.6. ollut metsässä kirmaamassa. Mutta eipä mene asiat aina niin kuin suunnittelee. Tulin nimittäin 4.6. kurkkukipuiseksi ja siitä alkoi kesäflunssa. Ei mitään kovin vahvoja oireita, mutta sen verran kurkkukipua, nenän tukkoisuutta ja voimattomuutta, että jouduin lepäämään koko viime viikon.

Onneksi jo viikonloppuna tuntui, että olo alkaa olla jo melkein terve. Niinpä pääsin maanantaina suunnistamaan ja tänään lenkille. Ehkä se kroppa tästä hiljalleen herää ja tajuaa, että lauantaina pitää jaksaa juosta...

Pietari - naapurin metropoli

Vielä samana iltana todistustenjaon jälkeen lähdin viikonloppureissulle Pietariin. Oli aika tehdä tuttavuutta naapurin metropoliin. En ollut koskaan aiemmin käynyt Venäjällä. Neuvostoliitossa kylläkin - silloin, kun Viro oli vielä osa sitä. Matkustimme yötä myöden bussilla rajan toiselle puolen. En saanut juuri nukuttua ennen rajan ylitystä, kun bussi pysähtyi matkan varrella olleissa kaupungeissa. Rajan ylitys meni ongelmitta. Mitä nyt passia piti esitellä yhteensä 4 kertaa, joista yksi Suomen puolella. Perillä olimme kello 6.40 paikallista aikaa.

Emme päässeet vielä aamutuimaan kirjautumaan hotelliin, joten kulutimme aikaa syömällä aamupalaa ja vierailemalla Pietari-Paavalin linnoituksessa. Siellä näköalatasanteella käymistä varten piti ostaa lippu. Yksi henkilö myi lippuja, toinen repi niitä, kun siirryttiin tasanteelle ja kolmas seurasi tilannetta vahtikopistaan. Olimme lähes ainoat vierailijat tasanteella siihen aikaa aamusta, joten kovin kiire näillä virkailijoilla ei ollut.

Rahan vaihtaminen oli melkoinen operaatio. Menin pankkiin ja venäjänkielentaitoinen kaverini oli minulla tulkkina mukana. Halusivat ensin passini. Ottivat kopion passista, viisumista ja maastapoistumiskortista. Kaksipuoleinen kopio leimattiin molemmin puolin kolmella leimasimella. Sen jälkeen virkailija alkoi tutkailla tietokonejärjestelmäänsä. Kohta ruutua tuijotti toinenkin virkailija ja pian siinä kävi kolmaskin kurkkimassa. Ilmeisesti järjestelmä ei tuntenut Suomen passia. Lopulta virkailija kysyi jopa, kuka passin on myöntänyt. Lopulta ilmeisesti järjestelmään kirjattiin: "Kansainvälinen passi - myöntänyt Suomen poliisi". Sitten sain rahat vaihdettua.

Kello 11 jälkeen oli mahdollista kirjautua sisään hotelliin. Aulavirkailija etsi varaustietomme faksipaperipinosta, kun olimme ensi esittäneet hotellivoucherimme. Maksoimme rekisteröintimaksun ja saimme kuitin. Tässä vaiheessa kaverini huomasi, että poistumispäiväksi oli merkitty seuraava päivä. Voucherissamme päivät olivat oikein: 2 yötä kahden hengen huoneessa, toiseksi yöksi lisävuode kolmatta henkeä varten. Faksissa oli varaus vain yhdeksi yöksi. Tässä vaiheessa erään matkatoimiston esitteen slogan alkoi käydä toteen: "Venäjä - ainahan se on pielessä".

No, muutaman puhelinsoiton jälkeen asia oli selvä ja yöpyminen taattu kahdeksi yöksi. Tässä vaiheessa emme kuitenkaan tajunneet, että rekisteröinti oli tehty vain yhdestä yöstä. Kaveri kävi tätä seuraavana päivänä selvittämässä ja joutui maksamaan 2 ruplaa lisää lisärekisteröinnistä. Myöhemmin selvisi, että minun osaltani lisärekisteröinti oli tehty yllättäen ja pyytämättä - ja maksutta. Yllättävän hyvää palvelua siis.

Hotellihuoneen saatuamme nukuimme pienet päiväunet, koska edellisyön huonot unet hieman painoivat. Tämän jälkeen lähdimme vierailemaan yhdessä "must see" -paikoista eli Eremitaasisssa ja talvipalatsissa. Parin tunnin kiertelyn jälkeen olimme nähneet vain pienen osan tiloista, mutta siinäkin jalat ehtivät jo puutua. Erityisen hienoja olivat puulattiat.


Seuraavana päivänä matkaseurueen viides jäsen saapui aamubussilla. Hänen oli tarkoitus tulla huoneeseemme lisävuoteelle, mutta hänelle oli annettu oma huone. Myöhemmin aamulla kuitenkin selvisi, että ei tämä käykään, kun varaus oli vain yhdestä huoneesta. Ei ollut väliä, että kaveri oli jo ehtinyt huoneessaan nukkua aamutorkut. Oli muutettava meidän huoneeseemme.

Huonesäädön jälkeen lähdimme kohti Pietarhovia. Tiedossa oli, että tietyltä metroasemalta sinne pääsee bussilla tai junalla. Seuraava juna olisi kuitenkin lähtenyt vasta 45 minuutin päästä, joten päädyimme etsimään bussia. Ongelmana oli, että emme tienneet, mikä bussi ja milloin sinne menee. Venäjänkielentaitoinen kaverimme selvitteli asiaa ja selvisi, että bussi numero 404 (*nörttihuumoria*) oli oikea pikkubussi. Emme mahtuneet juuri lähdössä olleeseen bussiin eikä bussikuskilla ollut tietoa, milloin seuraava bussi lähtee. Jäimme odottelemaan. Olisimme ehtineet vielä junaankin, jos bussia ei olisi kuulunut.

Lopulta seuraava bussi tuli ja hyppäsimme kyytiin takapenkille. Kuski keräsi maksut ja kaasutti matkaan. Vauhti oli hurja ja takapenkillä kyyti oli kovin pomputtavaa. Pahin vaihe oli, kun bussi ajeli ratikkakiskojen välissä. Ne kiskojen ympärystät kun olivat aika paljon epätasaisemmat kuin, mitä Suomessa. Onneksi tätä vaihetta ei kestänyt kauaa.

Päästyämme Pietarhoviin asti ihmettelimme hinnoittelua. Jokin lappu lippuluukulla kertoi hinnaksi 450 ruplaa ja aukioloajan päättyvän kello 14. Kello oli 13.50. Tietojemme mukaan paikan piti olla auki ainakin klo 17 asti. Palatsiin sisään pystyi ostamaan lipun vasta, kun oli maksanut sisäänpääsymaksun puistoon. Kävelimme palatsin toisella puolella olevalle lippuluukulle. Sen hinnasto oli eri: sisäänpääsy maksoi vain 350 ruplaa, venäläisiltä 200 ruplaa. Venäjänkieltä osaamaton kaverini onnistui kuitenkin ostamaan lipun venäläisen hinnalla antamalla tasarahan 200 ruplaa...

Puisto oli kyllä näkemisen arvoinen, palatsiin emme lopulta menneet.

Pietarissa juhlittiin lauantaina kaupungin 307-vuotisjuhlia. Juhliin oli varauduttu muun muassa vessabusseilla:


Lauantaina pääkatu Nevski Prospekt oli suljettu moottoriliikenteeltä ja katu oli täynnä kansaa. Mekin pääsimme mukaan juhlahumuun palattuamme Pietarhovista.
Sunnuntaina kävimme suomenkielisessä messussa, kiersimme katsomassa ikuisen tulen, poikkesimme kirkkoon veren päällä (josta alla oleva kuva mosaiikeista, joita kirkko oli täynnä), kipusimme Iisakin kirkon torniin ja vierailimme paikallisilla markkinoilla.

Kotimatka taittui venäläisen pikkubussin kyydissä. Kiitos Pietarissa vaihto-opiskelemassa olevan kaverin, saimme paikat varatuksi puhelinsoitolla aiemmin päivällä. Näin pääsimme hyvän firman bussiin halvalla. Hinta, 20 euroa, sisälsi myös kotiinkuljetuksen, mikä oli erittäin kätevää ottaen huomioon, että perillä pääkaupunkiseudulla olimme aamuyöstä. Rajan ylityksessä oli hieman enemmän mutkia kuin mennessä. Onneksi neuvokas kuskimme kävi mm. raivaamassa bussikaistalle vievää tienreunaa tyhjäksi muista autoista, jotta odotusaika hieman lyheni. Toisessa passintarkaskusessa (siinä varsinaisessa) jouduimme hieman odottelemaan ja lopulta hakemaan autosta kaikki tavaramme. Rajavartija ei kuitenkaan jaksanut penkoa kaikkien laukkuja. Passin tarkastuksen jälkeen passi piti vielä näyttää virkailijalle, kun palasi pikkubussiin ja vielä kertaalleen bussi pysäytettiin, mutta tällä kertaa virkailija vain kurkisti autoon sisään. Suomen puolella passin näyttäminen kertaalleen riitti.

Kaiken kaikkiaan reissusta jäi hyvä maku. Ruoka oli maukasta, kaupunki mielenkiintoinen ja sääkin pääosin aurinkoinen. Vähäinen venäjän kielen taitoni on kovin ruostunut enkä juuri osannut mitään puhua. Kirjaimia sentään luin ja oli kuin olisi juuri oppinut lukemaan, kun tavaili tekstejä kadun varsilla. Paljon jäi vielä nähtävää, joten ehkä joskus toiste uudestaan.

Todistustenjako

Sain kuin sainkin viime torstaina musiikin perustason päättötodistuksen Helsingin konservatoriosta. Todistus jaettiin kevään päättäjäisissä. Päättäjäiset olivat samalla pienimuotoinen konsertti, jossa muun muassa esiintyi yksi erittäin lahjakas pieni viulisti.

Ihan tuli kouluajat mieleen, kun lopuksi laulettiin vielä Suvivirsi. Perustason todistuksen pokkasi minun lisäkseni 11 muuta opiskelijaa, musiikkiopistotason todistuksen sai 5 opiskelijaa. Mukava ja juhlava tilaisuus - ja maukas mansikkakakku.