Urheilu ja minä - eli lyhyt kertomus menneestä reilusta 25 vuodesta

Elisan blogikirjoituksesta sain idean muistella ja jakaa urheiluhistoriaani täällä blogissa. En tiedä, kuinka montaa tämä kiinnostaa, mutta kirjoittelenpa kuitenkin. Urheilu on kuitenkin ollut ja on tavalla tai toisella vieläkin aika iso osa elämääni. Tai ehkä nykyistä tekemistä ei voi enää urheiluksi laskea, vaan ennemmin liikunnaksi.

Jos ollaan aivan tarkkoja, urheilu-urani alkoi vuonna 1984, kun osallistuin 3-vuotiaana Vaalan Pelsolla nappulahiihtoihin. Tästä kilpailusta saatu mitali nauttii palkintokaapissani vanhimman palkinnon asemaa. En kuitenkaan pidä tätä kilpailua käänteen tekevänä vaiheena, vaan sen aika oli myöhemmin. Kun olin 6-vuotias, äitini ehdotti, että lähtisin Pälkäneen urheilukentällä viikottain pidettäviin (yleisurheilun) sarjakisoihin. Vuodet tuossa välissä ovat mielessäni urheilun osalta kovin hämäriä. Mahdollisesti juoksin tai hyppäsin pituutta joskus Västilän Voiman kesäjuhlilla Längelmäellä, mutta varsinainen urheilu alkoi tuolloin kesällä 1987.

En enää tarkalleen muista, kuinka monta kertaa sinä kesänä tuli kisoissa käytyä, mutta palkintojenjakotilaisuudessa syksyllä sain minäkin lautasen, josta palkintojen keräily omalle hyllylleen taisi alkaa.

Yleisurheilua taisin jatkaa noin 18-vuotiaaksi asti. Se tosin alkoi jäädä pikaluistelun jalkoihin joskus 15-vuotiaana, mutta ei mennä vielä siihen. Yleisurheilun saralla ensimmäiset piirinmestaruuskilpailut, joihin osallistuin, taisivat olla vuonna 1990. Sain kuulantyönnöstä pronssia. Siitä lähtien jokakesäisessä sisulisähuipentumassa Tampereen Ratinan stadionilla osallistuin aina neljään lajiin, joista yleensä yksi oli kuulantyöntö ja toinen kiekonheitto, ja myöhemmin kolmantena moukarinheitto. Sen lisäksi täytelajina esimerkiksi 200 metrin juoksu, korkeus, keihäs tai 2000 metrin juoksu. Kuulassa ei tainnut ensimmäisen onnenkantamoisen jälkeen tulla mitalia, mutta kiekosta on muutama pm-mitali plakkarissa.

Nuorten SM-kisat, eli Vetoapukisat, olivat alun perin 13-14-vuotiaiden kisat, mutta sitten niistä tehtiin 14-15-vuotiaiden kisat. Elin siinä siirtymävaiheessa sellaista ikää, että olin mukana Vetoapukisoissa kolme kertaa. Ensimmäinen kerta oli hieman epäonninen: moukarinheiton aikataulu oli muuttunut alunperin ilmoitetusta ja saavuimme kisapaikalle Kuopioon vasta, kun karsintakilpailu oli käynnissä. Ehdin kuitenkin heittää kaksi kierrosta. Jatkopaikka ei hellinnyt. Seuraavana vuonna kilpailut olivat Kajaanissa. Taisin heittää siellä kiekkoa ja työntää kuulaa. Kumpaankaan ei ollut A-rajaa rikki, mutta joukkuekisaan pääsi seurakaverin siivellä jopa C-rajalla. Vuotta myöhemmin Kankaanpäässä tärppäsi joukkuekisassa: työnsimme seurakaverin kanssa kuulassa joukkuekisan pronssille. Jonain vuonna tuli kierrettyä aika monet kilpailut metsästäen kiekossa sitä A-rajaa, mutta ei sitä vaan tullut.

Viimeisen kerran SM-kisoissa olin mukana Orimattilassa 19-vuotiaiden kisoissa, joista mukaan lähti kiekon joukkuekisan hopea. Joukkuekaverini kuuluu tämän hetken Suomen kärkiheittäjiin kiekossa. Tässä kohtaa haluan korostaa, että jäimme kullasta vähän reilun metrin päähän... enkä niinkään tuoda esiin sitä, että mukana oli kaksi joukkuetta. ;) Ennen Orimattilan kisaa väliin mahtui yhdet 17-vuotiaiden kisat Turussa, jossa olin joukkueen kolmantena pyöränä ja yksi kuiva vuosi ilman SM-kisoja.

Yleisurheilun saralla tuli kokeiltua kaikkia muita lajeja paitsi estejuoksua. Kyllä, olen edellä mainittujen lajien lisäksi hypännyt seivästä, kolmiloikkaa, juossut aitoja (tosin vain juniorimatkoja 80 m ja 200 m), eri pituisia ratamatkoja 60 metristä 3000 metriin sekä viestejä ja kilpakävellyt. Aitaviesti on kylläkin kokematta. Kiekko ja moukari olivat kuitenkin ne lempparit. Kestävyysjuoksussa pärjäsin lähinnä kunnanmestaruuskisoissa, 6 kunnan kisoissa (Pälkäne, Luopioinen, Lammi, Padasjoki, Hämeenkoski, Hauho) ja pm-ottelussa. Keskimatkalla (300 m) tuli joskus jotain satunnaista menestystä seuraotteluissa. Hyppylajit jäivät paitsioon, kun kärsin jossain kasvuvaiheessa kantapääkivuista. Korkeuden osalta kärsin tekniikkaongelmista ja lopulta vaihdoin hyppytyylin flopista kierähdykseen. Eihän sillä tekniikalla kovin korkealta päässyt.

Yleisurheilussa pikkuveljeni oli aina lahjakkaampi, vaikka laiskempi treenaamaan. Tiedä, mihin rahkeet olisivat riittäneet moukarissa ja kiekossa, jos olisi ollut parempi treenimotivaatio hänellä.

Ennen kuin löysin pikaluistelun, ehdin myös hiihtää kilpaa. Mutta sen suhteen ei tullut mainittavaa menestystä edes pm-kisoissa. Paikallisissa hiihdon sarjakisoissa käytiin kovaa taistoa luokkatoverin kanssa. Siinä riitti jännitystä.

Pälkäneellä järjestettiin myös luistelun sarjakisoja. Niissä tuli käytyä muutama vuosi kaunoluistimilla ja hokkareilla luistellen ja joskus tuli kokeiltua pikaluistimia. Alkuun pikaluistimilla luistelu tuntui aivan mahdottomalta. Nilkat olivat koko ajan linkussa.

Kuudennen luokan korvilla aloitimme luistelun kesätreenit pikkuveljeni kanssa. Sitä seuranneena talvena tuli kierrettyä kilpailuja ympäri Suomea. Minulla oli käytössäni luistelupuvun sijaan hiihtotrikoo. Sain Hopealuistinfinaaliin (silloin 13-15-vuotiaiden SM-kisat) lainaksi oikean luistelupuvun. Kisat luisteltiin paukkupakkasessa Kajaanissa, mutta paransin 1000 metrin ennätystä 10 sekuntia. Varusteilla on väliä! Kisoista heltisi viimeinen palkintosija eli 6. sija, mihin tämä tulokas oli oikein tyytyväinen.

Sen jälkeen kolkuttelin monta vuotta siinä parhaimmiston takana. Eräänä vuonna oli jo hilkulla päästä mukaan nuorten maaotteluun (Suomi-Ruotsi-Norja), mutta erikoiskarsinnan jälkeen (karsittiin kolmesta kaksi luistelijaa mukaan), jäin rannalle. Kukaan ei varmaankaan tullut laskeneeksi, mikä merkitys oli sillä, että 500 metriä, jossa olisin mahtunut kahden valitun joukkoon, luisteltiin kisoissa kaksi kertaa ja pidemmät kertaalleen. Kertaalleen pääsin varanaisena kentälle luistelemaan yhden matkan kyseisessä maaottelussa Kangasalla ja kerran pääsin mukaan varsinaiseen joukkueeseen. Silloin kisattiin Norjassa Geithusissa. Hieno kokemus, mutta ei mainittavaa menestystä. (Suomen mäkimaajoukkue palasi samalla lennolla Suomeen.) Sinäkään vuonna en mahtunut kuitenkaan mukaan Hollantiin Viking Race -joukkueeseen. Siihen maailman aikaan Suomella oli paikkoja kyseisiin kisoihin puolet siitä, mitä nykyään. Tähän voisi kai sanoa, että "happamia, sanoi..."

Ainoa kerta, kun minut on hylätty, tapahtui Ruotsin Eskilstunassa Vikingloppet-kisassa. Minulle tulkittiin kaksi varaslähtöä, kun ensin oikeasti varastin ja toisella yrittämällä asentoni ei pysynyt vakaana. Kyllä silloin harmitti.

17-vuotiaiden ja 19-vuotiaiden sarjassa olin usempaan kertaan SM-pronssilla. Elämäni luisteluvuoden jälkeen, jolloin olin parantanut ennätyksiäni reilusti, ollut nuorten SM-mitaleilla ja maaottelujoukkueessa, minua ei valittukaan enää liiton valmennusryhmään. Sitä oli nuoren luistelijan vaikea ymmärtää. Olin laittaa luistimet naulaan. Jostain sitten kuitenkin kaivoin sisua jatkaa ja tuli treenattua kesäjäillä Hamarissa Norjassa, mutta jonkinlainen luovutusmeininki jäi takaraivoon. Sinnittelin aktiiviluistelijana vielä ensimmäisen opiskeluvuoden, mutta sitten totesin, että on aika hellittää: kun minusta ei ollut menestymään aikuisten SM-tasolla (paras saavutus taisi olla toinen sija yleisluistelijoiden SM-kisoissa ensimmäisen matkan jälkeen... lopputuloksissa taisin olla sitten toisiksi viimeinen tai jotain), niin eipä ollut näkyvyyttä, että koskaan olisi mitään mahdollisuuksia saavuttaa maailman kärkeä. Halusin myös, että opinnot etenisivät hyvään tahtiin. Taisin vielä seuraavana vuonna luistella SM-kisoissa statistina, mutta sen jälkeen ratamatkojen kellotukset ovat olleet viikkokisoja Helsingissä ja Tukholmassa.

Jälkikäteen ajatellen suurin puute luistelutreenaamisessani oli se, että treenasin miltei aina yksin. Silloin siitä tekemisestä puuttuu todella paljon, eikä vähiten sitä, että yrittäisi treeneissäkin loppuun asti. Pidin kilpailemisesta (jännityksestä huolimatta), mutta treenaaminen oli sellaista pakkopullaa. Ja nyt kun olen seurannut Suomen juniorijoukkuetta useamman vuoden tiedottajan näkökulmasta, niin täytyy todeta, että omat ennätykset ovat kovin vaatimattomia kaiken kaikkiaan.

Pari vuotta sitten tuli kokeiltua parina talvena ratamaratonluistelua (10 ja 20 kilometrin massalähtöjä). Ensimmäisenä vuonna luistelin siinä SM-pronssia, toisena kultaa. Sitten tuli rimakauhu enkä enää luistellut seuraavana talvena. En ehtinyt mielestäni treenata riittävästi. Tämä johtui pitkälti musiikkiopinnoista, joiden parissa olen viettänyt tiiviimmin viimeiset 4,5 vuotta Helsingin konservatoriossa. Musiikkiharrastus jäi urheilun jalkoihin aikoinaan nuorempana ja nyt olen kuronut tätä aukkoa kiinni.

Pikaluistelun sivulajina tuli muuten kokeiltua rullaluistelua ja siitäkin lajista kaapissani on pari nuorten SM-mitalia.

Samana kesänä, kun heivasin pikaluistelun kesätreenit, löysin suunnituksen. Alkuun juoksukuntoni oli hyvä, suunnistustaitoni nolla. Kipinä lähti siitä, että innostuin lähtemään Ristin killan joukkueessa Venlojen viestiin.  Sen jälkeen kiersin vuosia lähinnä iltarasteja ja seurakisoja, kunnes pari kesää sitten innostuin kokeilemaan kansallisia kisoja. Juoksukunto on vuosien varrella heikentynyt ja suunnistustaito parantunut, mutta kovin hyvä yhdistelmä näistä ei vieläkään muodostu. Rankisija painuu päälle 600. Mutta se ei haittaa, pääasia on, että metsässä juoksentelu ja rämpiminen on kivaa (vaikka onhan se ihan kiva aina välillä saada jokin palkinto kisoista). Venlojen viestejä on tuon ensimmäisen kerran jälkeen tullut kierrettyä Espoon Akilleksen riveissä yhteensä seitsemän kertaa. Suunnistusharrastuksen myötä myös kotikaupunki on tullut tutummaksi (kun iltarastit ovat ristiin rastiin ympäri Espoota) ja seuran kautta on tutustunut moniin espoolaisiin (muihinkin kuin teekkareihin tai diplomi-insinööreihin).

Nykyään liikunta on lähinnä suunnistusta ja kuntosalia. Silloin tällöin käyn luistelemassa, hiihtämässä ja juoksulenkillä. Kilpailu-urheiluun suunnistuksen harrastelun lisäksi minulla on edelleen kosketus taustatoimijana. Olen ollut mukana Suomen Luisteluliiton valiokunnissa ja hallituksessa ja edelleen päivitän liiton nettisivuja ja hoidan juniorimaajoukkueen kilpailutiedotusta. Sen lisäksi tulee osallistuttua pikaluistelukisojen järjestelyyn Helsingissä muutaman kerran talvessa. Viimeksi tänään olin kansallisissa kisoissa lähdönvalmistelijana. Samoin suunnituskisojen järjestelyä kuuluu kesän ohjelmaan aina, kun oma seura järjestää yhtään isommat kisat. Joten vaikka en voi itseäni enää kutsua urheilijaksi, niin urheilu ei ole jättänyt minua.

Kuvia urheiluvuosien varrelta löydät kotisivuiltani.

Hmm... ei tästä nyt niin lyhyt kertomus tullutkaan...