Samoilua Petikossa

Tämän tiistain Espoorastit olivat Petikossa. Tiesin, että C-rata pyörii helpossa maastossa, koska ei ole oikein vaihtoehtoja, joten olin jo etukäteen päättänyt ottaa B-radan. Hetken mietin lähtöpaikalla kuitenkin C-rataa, koska tällä kertaa olisi ollut TEA-suunnistus ja olisi voinut "edustaa" työnantajaansa. Otin kuitenkin B:n, koska halusin muutakin kuin juosta.

Eivätpä ne rastit ihan mutkittelematta löytyneet sitten B-radalla. Ykköstä hain liian ylhäältä hetken aikaa. Rastilla oli samaan aikaan pariskunta, josta nainen neuvoi miestä. Tiedän, että juuri tuollainen toista neuvova pari hämää minua, kun en osaa keskittyä kunnolla omaan tekemiseen. Taitoin matkaa kakkoselle aluksi melkein rinta rinnan tuon pariskunnan kanssa. Tein oman reitinvalinnan ja olin vahingossa mennä rinteen ohi, jolta rastia piti hakea. Kolmosrastin kanssa ei ollut ongelmia. Nelosrastille mennessä olin mennä rastista pahasti ohi, mutta huomasin toisen suunnistajan spurttaavan rastilta poispäin. Tässä vaiheessa olin ensimmäistä kertaa yhtä aikaa rastilla tämänkertaisen "haastajani" kanssa. Tämä mustapukuinen mies oli nelosella hieman minun jälkeeni, viitosella järjestys oli vaihtunut. Oikeastaan neloselta lähtiessä päätin, että en aio seurata tämän miehen tekemisiä, mutta toisin kävi.

Rastiväli viitoselta kuutoselle oli hieman hankala, koska luettavaa oli vähän. Onneksi lähellä rastia oli polku rinteen harjalla ja sen perusteella osasin korjata suuntaani (kymmeniä metrejä oikeaan) ja mietin, että edelläni juossut suunnistaja paineli kyllä ihan väärään suuntaan, kun meni suoraan polusta yli. Korjausliikkeeni kannatti ja tulin polulta suoraan rastille. Jatkoin matkaa kohti seiskaa. Matkan varrella aiemmin mainitsemani mustapukuinen mies kysyi: "Joko löytyi kutonen?" Ja minä siihen, että jo. Mies sanoi: "No, ohhoh" ja lähti tulosuuntaani. Ajattelin, että nyt olisi mahdollista tehdä pesäeroa ja yritin pitää vauhtia yllä.

Seiska ja kasi löytyivät ongelmitta, mutta ysille mennessä epäröin. Polkuja oli taas enemmän kuin kartassa. Olin jo kohtuullisen lähellä rastia, kun ohitseni paineli punapukuinen poika. Vauhdista päätellen oli kovakin suunnistaja. Meni kuitenkin eri suuntaan kuin missä arvelin rastin olevan ja arvelin hänen olevan eri radalla. Kohta rasti jo näkyikin.
- Onko 156? kysyi sinipukuinen mies, joka oli tullut rastille heti jälkeeni.
- On.
Mies ei kuitenkaan leimannut ja ajattelin, että kiertää ilman aikaa, kunnes hän huuteli:
- Antti! Takasin!

Ilmeisesti Antti oli se punapukuinen poika, joka oli juossut vauhdilla rastista ohi. Anttia ei kuulunut eikä näkynyt. Ja mies puhisi.
- Kun on kovassa kunnossa ja juoksu kulkee, ei ehdi katsoa karttaa yhtään.
- Joo, semmosta se on, tuumin.
- Ihan sama juttu oli 30 vuotta sitten, saa juosta..., sanoi mies viitaten todennäköisesti itseensä.
- Ja sitten juosta vähän lisää. Tuttu tunne.

Ysillä haastajani sai minut taas kiinni. Rastiväli ysiltä kympille oli pitkä. Jälleen alkumatkasta oli vaikeasti luettavissa olevaa maastoa ja yritin ottaa tarkasti. Ja löytyihän se rasti ihan mukavasti. Nyt mustapukuinen haastajani leimasi minua ennen. Katsoin, että hän lähti rastilta outoon suuntaan. Näin hänet kotvan kuluttua kurvaamassa samalle polulle kuin, jonne itse olin menossa. Hänen peräänsä kirmasi nainen, joka oli myös ollut ysirastilla samaan aikaan kuin minä. Oikaisin mäenharjanteelta rastille, kun nämä mies ja nainen jatkoivat vielä polulla. Olin juoksemassa rastilta 11 poispäin, kun jälleen haastajani tuli vastaan ja kysyi:
- Joko löyty?
- Jo.
- Ai ykstoista?
- Joo, huusin juostessani.

Taas oli paikka tehdä eroa. Mutta sitten hieman harhailin lähestyessäni rastia 12 ja viimeiselle rastille haastajani tuli kohta jälkeeni. Olin toki maalissa ennen häntä, mutta koska hän oli lähtenyt minun jälkeeni, hänellä oli noin neljä minuuttia nopeampi loppuaika. Maalissa hän totesi minulle, että olin hänelle hyvä backup. :)