Kuuba!

Palasin tiistaina Kuubasta, missä kävimme Audite-kuoron kanssa kuorofestivaaleilla (Festival Internacional de Coros aka Festival Internacional de Caos). Festivaalit järjestettiin Santiago de Cubassa, mutta ehdimme viettää muutaman päivän Baracoassa ja yhden päivän Havannassa. Matka oli elämyksellinen, vaiherikas ja ehdottomasti kokemisen arvoinen, vaikka omaa menoani hidastikin ennen matkaa alkanut flunssa. Yritin silti ottaa matkasta kaiken irti. Erilaisia kommelluksia sattui matkan varrella, mutta tyydyn nyt esittelemään vain joitakin makupaloja kuvien muodossa. Espanjankielentaitoiset voivat käydä tutustumassa festivaaleista julkaistuihin teksteihin, joissa Audite esiintyy:

Juttu päätöskonsertista, jonka kohokohdaksi nostetaan Auditen esittämä La Maza:
http://www.bohemia.cu/2011/12/05/noticias/finalizo-festival-coro-santiago-cuba-2.html

yleisempi juttu:
http://www.cubarte.cult.cu/periodico/noticias/cuba-y-finlandia-acortan-distancias-a-traves-de-la-musica/159823.html

ja puffi:
http://www.radiorebelde.cu/noticia/presente-finlandia-festival-internacional-coros-20111203/

Kuvakooste



Excursio Río Toalla Baracoan lähellä.



Parque Nacional Alejandro de Humboldt, jossa teimme 9 kilometrin vaelluksen ja pulahdimme vesiputouksen luona uimaan.

Rantanäkymää Baracoan lähellä.

Guantanamo, jossa poikkesimme syömään bussimatkalla Baracoasta Santiago de Cubaan.

Catedral de Nuestra Señora de la Asunción, Santiago de Cuba. Kirkko oli virallisesti kiinni, mutta kiltti suntio esitteli kirkkoa meille, kun pienemmällä porukalla kiersimme kaupunkia.

Ayuntamiento, Santiago de Cuba.



Kuva on otettu vastaavasta hevoskyydistä Santiago de Cubassa. Hevoskärryt olivat ihan varteenotettava menopeli Kuubassa, jossa moottoritielläkin oli yksi kolmesta kaistasta varattu hevoskyydeille.

Tässä toinen tunnelmapala samaisesta hevoskyydistä napattuna.




Maalle tärkeät henkilöt olivat Havannassa selvästi esillä Plaza de la Revoluciónin lähettyvillä. Ja monessa muussakin paikassa. Niin, ja jos et tiennyt, nyt on 53. vuosi sitten Kuuban vallankumouksen.



Näitä amerikanrautoja riitti. Kuulemma osaan on vaihdettu Ladan moottorit, jotta varaosia saa, vaikka Kuuba onkin USAn kauppasaarrossa.

Esiintyminen ja kilpaileminen vs. harjoittelu

Esiinnyin torstaina konservatoriolla laulunopettajani oppilaiden lauluillassa. Menin paikalle väsyneenä. Olen nukkunut pitkään huonosti ja tehnyt jatkuvasti hieman pidempää työpäivää, mikä on huono yhdistelmä. Mietin, miten jaksan keskittyä, miten jaksan eläytyä. Mutta kas vain, konsertin jälkeen olinkin virkeämpi ja paremmalla tuulella kuin ennen sitä. Nukuinkin seuraavan yön paremmin kuin pitkään aikaan arkiyönä.

Konsertin jälkeen eräs toinen laulaja valitteli, kuinka esiintyminen on kamalaa, kun jännittää ja hengitys ei toimi ja... Ja että olisi paljon mukavampaa vain laulaa laulutunnilla. Kuulun hänen kanssaan tässä asiassa eri sakkiin. Vaikka esiintyminen jännittääkin, se on se suola, miksi treenaan. Ilman sitä olisi minusta turha harjoitella. Ja jos totta puhutaan, mieluummin vain esiintyisin enkä treenaisi muuta kuin sen verran, että saan jonkinlaisen varmuuden esitettävistä sävellyksistä.

Samanlaisen jaon olen huomannut myös kilpaluistelijoissa: on niitä, jotka jännittävät kilpailemista yli kaiken ja jättäisivät sen mieluummin väliin kokonaan, mutta pitävät treenaamisesta kuin hullu puurosta. Itse puolestani olisin mieluiten vain kilpaillut, tietysti sillä oletuksella, että kilpailut menisivät aina hyvin ja niistä jäisi hyvä mieli... Treenaaminen oli monesti pakkopullaa.

On jännää havaita, että kahdesta eri harrastuksesta löytyy samantyyppistä jakoa eri tyyppisiin ihmisiin ja mielihaluihin.

Liikuntavajausta

Viimeiset viikot ovat menneet säästöliekillä, mitä liikuntaan tulee. On ollut muuttopuuhia, pitkiä työpäiviä ja musiikkijuttuja. Olen ehtinyt salille tai lenkille vain kerran, korkeintaan kaksi viikossa. Viikon liikuntamäärät ovat siis pudonneet tosi pieniksi. Kun samassa syssyssä sitten on työkiireitä ja huonosti nukkumista, ei olo ole kovin häävi. Saan niin paljon energiaa liikunnasta, että sitä pitäisi ehtiä tekemään enemmän.

Oulunkylään oli lupailtu jäätä 7.11. alkaen. Toiveikkaana ajattelin, että pääsisin tiistaina luistelemaan. Luistelu on ennenkin tuonut valoa synkkään syksyyn. Mutta mitä vielä! Kaupungin sivuilla sanotaan:

Lämpimän sään vuoksi tekojäärataa ei pystytä avaamaan 7.11.2011. Kentän jäädytystyöt aloitetaan sääolosuhteiden salliessa.

Ei siis edes mitään aika-arviota, milloin jäädyttäminen alkaa. Synkkää, kovin synkkää.

End of an era: Perkkaa on hiljennyt

Palautin tänään Perkkaan asuntoni avaimet. Tavarat on siirretty varastoon ja Viheriin. Varastoa tarvitaan, koska asunnonhaussa ei ole vieläkään lykästänyt. :(

Näin päättyi siis Perkkaa era, joka alkoi neljä vuotta sitten.

Liikennekiusattu

Tulin tänään kotimatkalla liikennekiusatuksi. Ajelin vakionopeudensäädin päällä Länsiväylällä kohti kotia. Alkuun näytti, että pääsen eräästä ruskeasta autosta ohi, mutta kohta se kiihdytti sen verran vauhtia, että ohittaminen ei oikein edistynyt ja keulani oli aikalailla auton takaosan kohdalla. Arvelin, että auton vauhti "hyytyy" Lauttasaaren kohdalla ylämäkeen enkä siksi vaihtanut oikealle kaistalle. En sittenkään, vaikka takana tullut vilautti valoja. Jos olisin vaihtanut oikealle kaistalle, olisin joutunut jarruttamaan.

Takana tullut valojenvilauttelija suivaantui ja vaihtoi itse oikealle kaistalle ja sieltä oikean kaistan vieressä olevalle bussikaistalle. Samaan aikaan alkoi ylämäki ja oikealla kaistalla ajaneen ruskean auton vauhti hyytyi. Ohitin ruskean auton samaan aikaan vasemmalta, kun perässäni tullut punainen suivaantunut auto ohitti sen oikealta. Ohituksen jälkeen punainen auto ajoi ruskean nokan edestä suoraan minun nokkani eteen ja hidasti sellaiseen vauhtiin, jossa minun piti jarruttaa vakionopeudensäädin pois päältä. Siinä se sitten hidasteli aivan nenäni edessä. Vilautinpa minäkin puolestani valoja. Se myös pesi lasinsa siinä lähietäisyydellä, mistä seurasi, että sain sen pesunesteet tuulilasiini ja näkökenttäni sumeni. Tämän jälkeen tämä punainen suivaantunut auto kaasutti ja meni menojaan...

Ikäviä tuommoiset mielenosoitukset liikenteessä. :(

Kohtaamisia poliisin kanssa - osa 2

No kyllä nyt nolottaa! Juuri, kun pääsin edellisessä blogipostauksessani kertomaan tapauksista, joissa olin tulla sakotetuksi, niin sitten koitti päivä, jolloin oikeasti sain elämäni ensimmäiset sakot. Eikä syy ollut raskaan kaasujalan. Tai no, miten sen nyt ottaa.

Ajoin Mechelininkatua erään pakettiauton perässä. Peesasin autoa myös risteyksessä, jossa valot olivat jo keltaiset, kun ajoin risteykseen ja tietenkin vaihtuivat punaisiksi, kun olin juuri ajanut risteykseen. Kotvan kuluttua huomasin peilistä, että takanani on poliisin maija. Mielessä ehti käydä, että jokos nyt jälleen kävi tällainen läheltä-piti-tilanne poliisin kanssa.

Parin korttelin jälkeen poliisiauto kuitenkin laittoi pillit yhden ulvahduksen verran päälle sekä siniset vilkkunsa ja punaisen pysäytysvalon vilkkumaan. Tuumin, että kaipa ne sitten haluavat pystäyttää minut. En vain heti ymmärtänyt, että pysäyttivät nimen omaan tuon epäonnisen risteyksen ylityksen takia... että siis olivat sen nähneet. Pysäytin autoni saman tien. Poliisi nousi autostaan ja tuli sanomaan avoimesta ikkunasta, että pitäisi ajaa vielä seuraavasta risteyksestä yli ja hieman jalkakäytävälle. Tein työtä käskettyä.

Poliisi käveli uudestaan pysäytetyn autoni avoimeille ikkunalle:
- Tiedätkös yhtään, miksi me sut pysäytettiin? sanoi poliisi kaivellen samaan aikaan esiin puhalluspilliä. Mietin, olisinko tehnyt jonkun rikkeen punaisten valojen jälkeen, esimerkiksi jättänyt pysähtymättä suojatien eteen, kun viereisellä kaistalla ollut auto oli pysähdyksissä.... tai näyttikö ajoni jotenkin huteralta, kun puhalluttaa aikoi.
- E-en, oikeastaan...
- No, tuossa Arkadiankadun risteyksessä....
- Jaa, niin ajoin vähän vanhoilla vihreillä...
- No, kyllä ne ihan punaset oli.
- Jaa...
- Me oltiin siinä varta vasten...

Siinä sitten pääsin esittämään ajokortin ja rekisteriotteen, antamaan yhteys- ja palkkatietoja.
- Kyllä me sulle tästä joudutaan pieni sakko kirjoittamaan, menee hetki. Odota siinä, sanoi vanhempi konstaapeli ja käveli ajokorttini ja rekisteriotteeni kanssa maijaan.

Odottaa piti useampikin hetki Eikä se sakko mikään kovin pieni ollut, kun kyseessä oli kuitenkin 8 päiväsakkoa. Poliisi selitti ystävällisesti ensikertalaiselle sakkojen saajalle, minne voi valittaa, jos haluaa muuttaa tulotietojaan ja mistä voi pyytää muutosta maksuaikatauluun.

Sen verran moinen poliisin kohtaaminen järkytti, että pieni tärinä jatkui vielä tilanteen jälkeenkin jonkun tovin. Nyt lähinnä harmittaa.

Kohtaamisia poliisin kanssa

Olen tässä parin kuukauden aikana joutunut kohtaamaan polisiin, tai ainakin melkein, muutamia kertoja.

Ensimmäinen tapahtui, kun kävin anomassa uusia henkkareita Kilon poliisista. Istuin jononumero kädessä lupakanslian aulassa, kun kuulin, että pihalla töitä tehnyt puutarhatyöntekijä tuli tekemään jonkin ilmoituksen autostani. "Semmoinen tummansininen, jonka rekkari on...". Hänen mentyään infon täti soitti jonnekin ja kuulin hänen sanovan: "Tuolla yläparkkiksella on auto, jonka rekkari on... lähtenyt valumaan itsekseen". Hyppäsin pystyyn ja menin viittoilemaan tädille, että auto on minun. Juoksin parkkipaikalle. Jaloni oli valunut hieman taaksepäin viettävällä parkkipaikalla puoli auton mittaa ruudusta pois. Siirsin auton paikoilleen ja vedin käsijarrun päälle.

Kun olin saanut asiani hoidettua ja tulin takaisin autoni luo, paikalle saapui samaan aikaan poliisin maija. Maija pysähtyi autoni kohdalle ja sieltä astui ulos poliisi tiedustellen, oliko se minun autoni, joka oli itsekseen lähtenyt liikkumaan. Olihan se. Kyselivät, oliko se törmännyt jonnekin. Ottivat ajokortin katsottavaksi ja kiersivät auton. Kertoivat myös, että olivat luulleet, että auto oli myös törmännyt liikkuessaan itsekseen.

Toinen kohtaaminen, tai no, läheltä-piti-tilanne, kävi eräänä aamuna Länsiväylällä, kun olin melkein myöhässä työterveyslääkärin vastaanotolta. Mittarissani oli noin 90 km/h, kun Länärin rajoitus on 80 km/h. Tosin mittari näyttää sen verran pieleen, että oikea nopeuteni lieni noin 85 km/h. Näin poliisin pysättäyttämässä autoja edessäni. Ehdin miettiä, että nytkös sitä tulee sakot ja myöhästyn lääkäristä. Onneksi kuitenkin joku muu ajoi vielä raisumpaa ylinopeutta ja poliisi pysäyttikin ohituskaistalla minua ohittaneen auton.

Kolmas kohtaaminen, läheltä-piti sekin, sattui jo seuraavana päivänä. Olin menossa suunnistamaan, ja mittarissa oli noin 60 km/h, kun rajoitus oli pikkutiellä 50 km/h. Vastaan ajoi poliisimoottoripyörä ja kotvan päästä näin maijan ja toisen poliisimoottoripyörän. Olivat siis juuri lopettamassa ratsiaa/tutkarysää.

Jälkeenpäin minulle selvisi, että kyseinen viikko oli ollut liikenteen tehoseurantaviikko. Ilmankos...

Hieman tämän jälkeen näin jälleen poliiseja Länsiväylällä. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ollut tutkasta, vaan taisivat olla vahtimassa ilotulituksen SM-kisojen seuraajia merenlahdella.

Pitäisiköhän sitä keventää kaasujalkaa?

Suunnistusputki

Elokuun aikana on tullut suunnistettua ihan urakalla. Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna oli Kapinarastit Mäntsälässä. Siellä meni ihan mukavasti: 2,8 kilometriä taittui aikaan 38,54. Olin sarjassani (D21C) kolmas. Viikolla sen jälkeen suunnistin iltarasteilla, joihin liittyy edellinen blogaukseni.

Seuraavana viikonloppuna olivat vuorossa AM-kilpailut. Lauantaina oli pitkän matkan kisa (7,9 km) ja sunnuntaina viesti (6,5 km osuudet). Pelkäsin etukäteen jaksamiseni puolesta. Otin sitten lauantaina rauhassa ja rastit löytyivätkin ihan hyvin eikä noutajakaan tullut. Matka taittui alle kahden tunnin (1h 53 min). Sunnuntaina viestin rata oli vaikeampi kuin lauantainen yksilökilpailun rata. Enemmän pusikkoa ja ikäviä rastivälejä. Yritin juosta enemmän kuin lauantaina. Aikaa kului noin 1h 35 min. Suorituksista jäi ihan hyvä maku, vaikka molempina päivinä löydyin tuloslistan häntäpäästä. Sunnuntaina, kun yritin kerrata lauantaisia reitinvalintojani, huomasin, että oli äärimmäisen vaikeaa muistaa niitä, kun sunnuntainen kisa oli käyty samalla kartalla.

Viikolla oli vuorossa Firmaliiga Velskolassa. Juoksin D-lohkossa 4,3 km radan aikaan 1.06,04. Viikonloppu painoi vielä jonkin verran jaloissa ja jäin varanaisen rooliin joukkueessamme (olin meistä neljästä hitain neljän minuutin erolla edelliseen).

Tänään puolestaan olin mukana Husqvarna-kisan D21B-sarjassa. Matkan pituus oli 2,9 kilometriä. Maasto oli inhottavaa pusikkoa ja kivikkoa. Lisäksi tein sarjan käsittämättömiä suunnistusvirheitä. Loppuaika 1.02,54 kertoo koko totuuden: surkeasti meni. En silti ollut viimeinen, vaan 6/10. Sain polven alapuolelle ikävän verinaarmun ennen matkan puoliväliä. Se ei sinänsä menoa haitannut, mutta harmittaa joutua hoitamaan taas uutta haavaa. Lisäksi harmittaa, että auton renkaisiin jäi parkkipaikkana toimineelta pellolta lehmänkakkaa. Se taitaa olla yhtä sitkeää, kuin Jukolan viestin pellon kurat roiskeläpissä... Saa nähdä, milloin irtoaa. Tässä on vaan se huono puoli, että se kakka aiheuttaa myös hajuhaittoja.




Ensi viikolla olisi taas Firmaliigaa. Mutta mennäkö vaiko eikö eGamesiin ensi viikonloppuna?

Joukkoeksymä - tai sittenkin rasti väärässä paikassa

Tiistain Espoorastit olivat Serenan maastoissa. Tämä maasto ei ole ollut minulle koskaan erityisesti mieleen. Onhan se paikka, jossa kävin Espoorasteilla elämäni ensimmäistä kertaa ja jossa juoksin noin kilometrin harhaan ja päädyin bussin kääntöpaikalle, jossa oli ilmoitustaulu otsikolla "Vantaalla tapahtuu".

No, tällä kertaa oma meno oli alkumatkasta vähän hapuilevaa, ja tyssäsi kokonaan vitosrastille. En ollut ainoa, joka etsi notkoa saman jyrkänteen kainalosta. Itse asiassa rinteelle kertynyt väkimäärä vain lisääntyi ja lisääntyi. Arviolta parikymmentä suunnistajaa haravoi rinnettä alhaalta ja edestä ja takaa... Rastia ei vain löytynyt. Lopulta menin itsekin hieman etäämmälle ja siellä kuulin, kun joku huusi: "Täällä!" Rasti oli toisen, paljon jyrkemmän, jyrkänteen kainalossa. Väärässä paikassa siis. Aikaa tuhraantui yli 25 minuuttia.

Eipä suoritus siitä eteenpäinkään kovin vahva ollut... toivottavasti viikonloppuna menee paremmin!

Demoja

Vierailin jälleen tänä vuonna Assembly-tapahtumassa. Ensimmäistä kertaa olin paikalla kompojen aikana. Oli vaikuttavaa nähdä, mitä 4 kt:un saa mahtumaan... ja mitä kaikkea saa aikaan, kun kokorajoitetta ei ole. Muistelin itselleni tuskaista tietokonegrafiikan kurssia, jolla väänsin suurella vaivalla C:llä ihan yksinkertaisia geometrisia kappaleita. Täytyy todeta, että se on hienoa, että toiset osaavat.

Erilainen loma

Blogini on elänyt hiljaiseloa jo jonkin aikaa. Syy siihen on loma, eikä mikä tahansa loma, vaan se loma, jolloin menimme naimisiin ja kävimme häämatkalla! Loma loppui jo yli viikko sitten, ja vihdoin saan julkaistuksi tänne hieman makupaloja menneestä.

Häitämme juhlittiin 2.7. Eurajoella (Kustaa Aadolfin kirkko + Vuojoen kartano). Päivä onnistui kaikin puolin. Oli todella kuuma päivä, mutta muutama sadekuuro viilensi sopivasti sellaisinä hetkinä, kun olimme sisätiloissa.




Häiden jälkeen lähdimme parin viikon häämatkalle Mauritiukselle. Mauritiuksella oli talvi, mutta suomalaiseen makuun lämmin sellainen: päivälämpötila oli noin 21-28 astetta. Tuo tuliperäinen saari osoittautui mielenkiintoiseksi paikaksi myös historiansa vuoksi. Saarta ovat pitäneet hallussaan vuoroin portugalilaiset, hollantilaiset, ranskalaiset ja britit. Itsenäinen valtio se on ollut vuodesta 1968. Pääuskontoja ovat hindulaisuus, islam ja katolilaisuus. Lisäksi saarella asuu myös kiinalaistaustaisia. Varsinainen kulttuurien sekamelska siis. Äidinkielenään saarelaiset puhuvat ranskapohjaista kreolia. Hallintokieli on englanti. Kaikki opettelevat koulussa ranskaa ja englantia.

Tässä joitakin kuvia:




Amazonin lumpeita Sir Seewoosagur Ramgoolam -kasvitieteellisessä puutarhassa.



Ile aux Benitiérs.

Alla kuvia mönkijäajelulta vuorilta:





Ja lomalainen rannalla... :)


Arki on pyörähtänyt käyntiin ja siihen kuuluu myös uuden sukunimen opettelu. Ehkä se tästä hiljalleen alkaa tuntua omalta. :)

Kuntotesti Salpa-Jukolassa

Olin tänäkin vuonna mukana Espoon Akilleksen Venla-joukkueessa. Otin tavallaan riskin: kahden viikon päästä pitäisi olla mahdollisimman hyvässä kunnossa (siis terve ja urheiluvammaton ja naarmuton), ja suunnistaessa jos jossain voi sattua mitä vain ja vesisateessa voi vilustua. Tällä kertaa juoksin kakkosjoukkueen avaajana. Virolahdella oli hyvin epävakaa sää. Sadetta ripsotteli on-off-hengessä aika ajoin. Mitään kaatosadetta ei kuitenkaan ollut, vaikka ajomatkan aikana sekin vaikutti mahdolliselta.

Lähtö oli rakennettu suunnistajien kiusaksi ja katsojien iloksi siten, että noin sadan metrin juoksumatkan jälkeen oli jyrkkä ja kapeneva nousu. Tietysti yli tuhatpäinen naislauma sumputtui siinä jo pahemman kerran. Kuuluttajan ohjeistus oli, että ensimmäisessä mäessä ei vielä kisaa ratkaista, ottakaa ihan rauhassa. No, eipä sitä nyt ihan rauhassa tainnut juuri kukaan ottaa. Kaatumisia näin yhden.

Mäen jälkeen matka jatkui piha-alueen poikki, tien yli varvikkoon, jonka jälkeen saavuttiin K-pisteelle. Siinä porukka jakaantui aikalailla kahtia. Ensimmäinen rastiväli oli pitkälti tiellä juoksemista, samoin toinen. Sen jälkeen päästiin kunnolla metsään.

Kuudennen rastin jälkeen oli ensimmäinen juottopaikka. Yritin jatkaa matkaa suoraan juottopaikan ohi, mutta vastaan tuli ylitsepääsemättömän näköinen oja. Juottopaikan pitäjät huutelivatkin, että "kiertäkää nyt tuolta pellon laidan kautta, kun tossa on toi iso oja". Samassa kuului kauempaa "Ensiapu! Ensiapu!". Ja joku juottopaikan pitäjistä tuumasi: "No nyt siellä ojassa on joku!"

Kahdeksannella rastilla oli sellainen hajonta, että letkat hajaantuivat. Itsekin painelin ensin omasta rastistani ohi, mutta en onneksi kovin paljoa. Seuraavaa rastiakin hapuilin. Päädyin seisomaan mäentöppäleelle, jonka alarinteellä juoksi letka sekä vasemmalle että oikealle. Hetken pähkäiltyäni lähdin katsomaan oikealle ja siinähän se rasti oli, noin 50 metrin päässä. Ja matka jatkui.

Jossain vaiheessa tuli juostua pitkä rastiväli reipasta vauhtia ja tuntui, että kulkee ihan ok. Pian sen jälkeen alkoi tuntua siltä, että ei enää jaksa. Pakotin itseni juoksemaan aina välillä, kun muukin letka juoksi, mutta voimat meinasivat loppua totaalisesti. Tämä oli minulle täysin uusi kokemus Venloissa, yleensä voimia on riittänyt hyvin loppuun asti. Väliajoista näkee, että sijoitukseni onkin tippunut viimeisillä rastiväleillä (rastin 15 jälkeen) ja matkalla maaliin yli 10 sijaa. Lopulta tulin vaihtoon sijalla 711. Luulin, että sija olisi jotain 630 ja risat, koska vaihdon päällä ollut laskuri näytti sellaista lukemaa, mutta karu totuus paljastui seurateltalle päästyäni, kun äidiltä oli tullut tekstiviesti. Joskus vain netin kautta on niin paljon helpompaa seurata kisaa kuin paikan päällä! (Tosin toimihan se netti ihmisten kännyköillä myös kisapaikalla...)

Summa summarum: suunnistussuoritus ihan ok, kuntotestin reputin. Päätän taas jälleen yrittää olla ensi vuonna paremmassa juoksukunnossa - kuten niin monena vuonna aiemmin. ;) Joukkueena suoriuduttiin oikein hyvin: viime vuoteen perustunutta lähtönumeroa parannettiin yli 200 sijaa. :)

Lähdimme paluumatkalle miesten lähdön jälkeen. Onneksi säästyimme auton työntelyltä. Parkkipaikkana käytetty pelto oli nimittäin kovin vettynyt päivän sateiden vuoksi ja auton työntäjiä näkyi siellä sun täällä. Jalo sain vain kevyen kurakuorrutuksen.

Paasto oli vähällä venähtää

Kävin tänään laboratoriossa antamassa verinäytteen työhöntulotarkastusta varten. Näytteenantoa ennen piti paastota 12 tuntia. Käytänössä paastoaika alkoi siis eilen kello 20. Oli hilkulla, ettei paasto venynyt kohdallani yli 16 tuntiin.

Kävipä nimittäin niin, että suunnistuksen seuraottelussa minut oli siirretty ensimmäisestä lähtöaallosta viimeiseen eli lähtöaikani oli 20 minuuttia alkuperäistä tietoa myöhemmin. Pääsin metsään kello 18.20. Suunnistus sujui takkuisesti. Varmaankin väsymyksellä oli osuutta asiaan. Viivyin metsässä hieman reilut 1,5 tuntia. Olin siis maalissa muutamaa minuuttia ennen kello 20.

Tietenkään minulla ei ollut mitään järkeviä eväitä mukanani. Vetäisin pienen proteiinipatukan ja lasten hedelmäsosepurkin ja litran vettä. Siinä oli iltapalani.

Illalla kotona oli kamala nälkä. Tilannetta ei parantanut se, että joku laittoi ruokaa jossain naapurissa ja tuoksut leijuivat asuntooni.

Aamulla oli tokkurainen ja vetämätön olo. Laboratoriossa näytteen ottanut hoitaja joutui lätkimään käsivarttani, että sai suonen näkyviin. Kuulemma paastosta johtuvaa tuommoinen.

Tokkuraisuus ja väsymys ei ole päivän aikana kadonnut, vaikka olen syönyt normaalisti näytteenoton jälkeen. Toivottavasti huomenna on jo parempi olo.

Vuoden ensimmäiset kansalliset

Kävin hakemassa suunnistuskisatuntumaa Prisma-rasteilta Inkoosta. Lähtöön mennessä piti olla tarkkana, koska ykkös- ja kakkoslähdöt olivat päinvastaisissa suunnissa. Toinen 1,5 kilometria, toinen kilometrin päässä kisakeskuksesta. Yhden kakkoslähtöön eksyneen näin... kiva oli varmaan lähteä juoksemaan 2,5 kilometrin päähän oikeaan lähtöön.

Suunnistus alkoi omalta osaltani hyvin. Ykkösrasti oli aika kaukana, mutta väli oli helppo. (Jälkikäteen tuloksista näin, että olin ykkösvälillä sarjani nopein...) Kakkoselle hieman haparoin, mutta rasti löytyi ihan hyvin. Kolmonen koitui sitten kohtaloksi. Luin mäkiä väärin ja etsin rastia väärän mäen päältä. Siihen se sitten romuttuikin, suoritus. Pummia tuli noin 7 minuuttia. Loput rasteista löytyivät kohtuudella. Yhden kohdalla tein kyllä pummin, kun eksyin väärälle rastille.

Vitos- ja kutosrastien välillä koin kauhunhetkiä, kun vasen nilkkani muljahti samalla tavalla 90 astetta kuin surullisen kuuluisassa sählypelissä elokuussa 2007. Tunnustelin jalkaa hetken ja totesin, että sillä pystyy jatkamaan matkaa. Eikä se liiemmin häirinnyt etenemistä. Pystyi ihan hyvin juoksemaankin. Iltaa kohden nilkka on kyllä hieman tuntunut aralta, mutta sillä kyllä kävelee ihan ok. Taisin selvitä säikähdyksellä siis.

Tankkaamisesta

Kahtena peräkkäisenä tiistaina olen suunnistaessa kärsinyt pistoksesta. Epäilen, että juon liian paljon liian nopeasti ennen suoritusta. Olen yrittänyt jättää väliä juomisen ja suorituksen välillä vähintään puolituntia. Toki hieman ennen lähtöä olen vielä hörpännyt vähän nestettä. Pitänee ensi kerralla yrittää vain juoda riittävästi päivän aika pikku hiljaa... josko sillä välttyisi pistokselta.

Viime viikolla piti yrittää pitää vauhtia pistoksesta huolimatta, kun kyseessä oli AM-sprinttikisa. Tänään iltarasteilla kävelin aina, kun pistos kävi ylivoimaiseksi. Olisi niin tehnyt mieli juosta selkeillä pätkillä enemmän. Toki juokseminen ei tuntunut muutenkaan täysin kevyeltä eli en tiedä, kuinka paljon enemmän olisin lopulta jaksanut. Luulen, että juokseminen tuntui hivenen raskaalta osittain lauantaisen verenluovutuksen vuoksi. Olikin ilmeisesti korkea aika laimentaa verta, kun hemoglobiini oli jälleen lukemissa 159.

Kahluukierros Lepolammella

Eilen tuli suunnistettua kolmannen kerran tällä kaudella. Ensimmäinen kerta oli korttelia Otaniemessä, viikko sitten kunnon suunnistamista risukkoisessa Röylässä, tällä kertaa Lepolammen kosteissa maastoissa.

Suunnistus lähti ihan hyvin liikkeelle. Ykkönen löytyi ongelmitta, mutta jo kakkosella pummin. Metsässä oli liikaa rasteja. Pysähdyin tutkailemaan kahta vastaan tullutta ja luulin olevani omani lähellä. Aikaa tuhrautui, kun paikallistin itseni. Omalle rastille oli vielä toistasataa metriä matkaa. Seuraava rasti löytyi suuremmitta ongelmitta, mutta nelosta taas pummasin. Ja jälleen löysin väärän rastin. On se hyvä, että tulee vähän treenattua ennen Venloja sitä, että metsässä kaikki rastit eivät ole omia!

Loput seitsemän rastia löytyivät ihan hyvin. Seiskarastille mennessä vastaan tuli kuitenkin oja. Ajattelin, että loikkaan sen yli, mutta upposinkin ojan reunalta alas ja ylöspäin pyrkiessä valuin yhä syvemmäs. No, kengät ja housuthan siinä kastuivat, alushousuja myöden. Oli siinä kiva litsutella eteenpäin. Lisää kosteutta oli vastassa ennen ysirastia, kun lähdin ylittämään märkää suota. Siinä vaiheessa ei enää kenkien kastuminen haitannut, kun ne olivat jo märät. Housut, alushousuja lukuun ottamatta, ehtivät kuivua ennen kuin pääsin maaliin.

Pitäisi panostaa vähän enemmän reitin suunnitteluun, ettei tulisi valittua tuollaisia ojien ylityksiä...

Pelkojen kohtaamista

Syöksähdimme heti viimeisen Mikado-näytöksen jälkeen viikoksi Lappiin talvilomalle. Loma teki tiiviin näytösjakson jälkeen hyvää. Hiihdimme ja laskettelimme. En ole elämässäni paljoakaan lasketellut (ehkä 10 kertaa on jo täynnä), mutta olen ihan hyvin uskaltanut laskea... aiemmin. Tällä kertaa jouduin myöntämään, että poden jonkinlaista korkeanpaikan kammoa. Osin tietysti se liittyy siihen, että ei luota omiin laskettelutaitoihinsa riittävästi, osin se on jotain muuta.

Laskimme ensin Oloksella. Siihen asti meni ihan hyvin, kunnes eräs vielä minuakin kokemattomampi laskettelija meni hieman edelläni suunnilleen koko mäen leveydeltä edestakaisin. Säikähdin, että törmäämme, yritin kääntyä nopeasti, mutta vauhtia oli liikaa. Lensin nenälleni. Polvi kolahti rinteeseen, mutta ei sen pahempaa.

Toinen laskettelukerta oli Levillä. Sielläkin sujui alkuun ihan hyvin, vaikka ensimmäistä rinnettä hieman turhan jyrkkänä pidinkin. Kertaalleen kupsahdin siirtymärinteessä, kun suksi kanttasi, mutta ei käynyt kuinkaan. Olihan lumi lämpimän sään pehmittämää.

Päätimme laskea alas kondolihissille. Se tarkoitti punaista rinnettä alkuun ja pidempää sinistä. Punainen rinne lähti suunnilleen tunturin laelta. Samuli tokaisi, että onpa kauniit näköalat ja lähti laskemaan rinnettä alas. Minua hirvitti. Katsoin tarkkaan, että edellä menneet pikkulapset ja äitinsä eivät varmasti olisi tiellä. Suoriuduin rinteen puoliväliin asti muussaantuneesta rinteestä huolimatta ihan hyvin. Samuli oli pysähtynyt tutkailemaan rinnekarttaa ja minä pysähdyin siihen. Hetken kuluttua jouduin toteamaan, että nyt on kyllä pakko laskea rinne alas asti, jottei iske niin kova korkeanpaikan kammo, etten uskalla laskea. Pääsin rinteen ihan nätisti alas ja sininen jatkorinne oli varsin leppoisa.

Korkeanpaikan kammoni on valikoiva. Kondolihississä ei ollut mitään oireita. Enhän myöskään pelkää pienkoneen kyydissä.

Vielä kerran muksahdin. Se sattui viimeisessä laskussa eturinteellä. Rinne oli tosi pehmeä ja hankala laskea. Kaaduin ja valuin aikani pää edellä jyrkkää rinnettä alaspäin. Jouduin kipuamaan hakemaan toista sauvaa korkeammalta, kun vihdoin valumisvauhti pysähtyi.

En aio tähän kuitenkaan luovuttaa. Eiköhän sitä tule taas joskus käytyä laskettelemassa. Pelosta huolimatta.

Jännitys tiivistyy

Tänä iltana on vuorossa kauan odotettu Mikadon ensi-ilta. Huomasin tänään myös jännittäväni hieman. Kuvittelin, että mitään erityistä jännitystä ei tulisi. Eilisessä kakkoskenraalissa saimme palautetta ohjaajalta, että muutamassa kohdassa olimme väsyneen ja jopa kyllästyneen oloisia. No, ihmekös tuo, tässä on kova treeniputki alla. Eiköhän ensi-ilta kuitenkin sytytä parempaan suoritukseen!

Toivon mukaan ei käy omalle kohdalle sellaisia käpyjä kuin torstain ykköskenraalissa. Ensin kirsikankukkaoksa meinasi pursuta jakkutakin alta esiin liian aikaisin ja jouduin sitä korjailemaan. Sitten kimonon hiha tarttui rampin kaiteeseen ja piti nykäistä, että sai sen kulkemaan mukanaan...

Onhan noita treeneissä ollut muitakin sattumuksia. Milloin kirsikan kukat ovat tarttuneet toisiinsa tai jonkun peruukkiin. Eikä ole yksi tai kaksi kertaa, kun joku on saanut jalalleen liikuteltavan sermin. Omat jalkanikin ovat kokeneet kyseisen kohtalon kuten myös varpailleastumisen. Pidetään peukkuja, että mitään näistä ei käy tänään!

Mikado-maski

Olen kahdesti tullut Mikado-treeneistä kotiin maskit naamalla. Olen ajatellut, ettei sillä ole väliä, kun autoilen enkä kohtaa kovin montaa ihmistä kotimatkalla. Fail - molemmilla kerroilla. Ei niinkään, että olisin niin kovin montaa ihmistä kohdannut, muttamutta...

Ensimmäisellä kerralla viereisen autopaikan vuokrannut naapuri tuli laittamaan autoaan lämpiämään juuri, kun purin autostani tavaraa. Yritin olla katsomatta liikaa päin... Säästä keskusteltiin.

Tällä toisella kerralla tänään joku oli parkkeerannut autopaikalleni. Yritin tihrustaa parkkilapusta asunnon numeroa, mutta en saanut siitä pimeässä selvää. Itse asiassa asunnon numerosta ei näkynyt haamuakaan. No, eipä siinä, vaikka olisin sen asunnon numeron nähnytkin, tuskin olisin kehdannut mennä maskit päällä säikyttelemään naapuria. Sen sijaan kirjoitin Mikado-mainoksen taakse viestin, että on parkkeerannut varatulle paikalle ja laitoin sen tuulilasinpyyhkijän alle...

Mikado tulee!

Harmittavasti sairastumiseni osui juuri kiihkeimpään operettitreenijaksoon. Viiden päivän kuumeilu ja sen jälkeen yhäti jatkuva yskä ja nuha ovat vaikeuttaneet harjoituksiin osallistumista. Kahdet harjoitukset jäivät kokonaan väliin ja yksissä olin vain katsomassa. Siitä huolimatta ehdin tällä viikolla kaksiin treeneihin. Eilisen seitsemän tunnin treenipäivän jälkeen lauluäänestä oli kyllä jäljellä vain rippeet... Eilen minut maskeerattiin ensimmäistä kertaa. Maski jäi hieman puutteelliseksi, kun oli olevinaan kiire lavalle. Kosmetologiopiskelija ei viitsinyt jatkaa loppuun, vaikka kävin, tarkistettuani tilanteen lavalla, erikseen sanomassa, että vielä ei olekaan kiire ja olisi aikaa jatkaa. No, lähinnä irtoripset jäi laittamatta. Tässä hieman esimakua tulevasta:



Tervetuloa katsomaan Mikado-operettia! Esityspäivät ja muuta infoa löytyy konservatorion sivuilta.

Ikäkriisi huipentumassa?

Tuo maaginen etappi, 30 vuotta, tulee huomenna täyteen. Olen jo vuosia potenut jonkin sortin ikäkriisiä, mistä löytyy todisteita blogistanikin. Kriisi lähenee huippuaan. Yksi huipennus oli se, että sain hiljattain käsittääkseni itseäni nuoremman esimiehen. Että voinkin olla jo niin vanha, että esimies on nuorempi!

Kolmenkympin rajapyykin ylitys tuntuu tuottavan myös fyysistä tuskaa: sairastuin flunssaan ja makaan nyt 38 asteen kuumeessa kotona. Toivottavasti huominen ja ylihuominen päivä ovat parempia, jotta pystyn edes vähän juhl... eikun suremaan vanhenemistani.;)

Jäällä ja salilla

Menin tiistaina Oulunkylään toiveikkain mielin: kerrankin näytti siltä, että tiistaina ei sada lunta. Kaksi viikkoa sitten satoi lunta ja luistelu oli raskasta. Viikko sitten satoi lunta, ja jätin luistelun väliin viikontakaisen kokemuksen vuoksi. Menin sen sijaan salille. Nyt ei satanut, kun pääsin Oulunkylään asti. Päädyin kuitenkin kuuluttamaan tiistaikilpailut. Istuin siis ensimmäisen jäävuorotunnin kuuluttajan kopissa. Sinä aikana alkoi lumisade.

Pääsin jäälle vasta noin 20 yli kahdeksan. Jätin alkuverryttelyn väliin, kun en halunnut enää pitkittää jäälle pääsyä. Jäätä oli ajettu yhden radan verran. Se oli appelsiinia, joka ohjasi luistinta. Vasen polvi vääntyi ikävästi kaarteessa. Se osa, jota ei ollut vedetty, oli nuhjuinen, ja raskaampi luistella kuin appelsiinirata. Loppuverryttelykin jäi tekemättä...

Verryttelyjen puutteen huomasin seuraavana päivänä Total Combat -tunnilla. Onneksi tällä kertaa vieressäni ei ollut samanlaista jumppaajaa kuin viikkoa aiemmin. Hän nimittäin astui aina askelen minua lähemmäs, kun yritin ottaa askelen hänestä kauemmas ennen tunnin alkua. Combat-tunnilla kun nyrkkeillään ja potkitaan eri suuntiin. Nyt ei siis ollut niin suurta riskiä, että väsyneillä jaloillani olisin osunut kanssajumppaajaan.

Sekoilua Salmisaaressa

Päätin tänään tappaa aikaa ennen kuoroa käymällä salilla Salmisaaressa. Sinne ei kuitenkaan ollut kovin helppo löytää, vaikka periaatteessa Salmisaaren liikuntakeskus näkyvällä paikalla onkin.

Ensinnäksin tarkistin kartasta etukäteen, mistä sinne ylipäätään ajetaan. Perillä tulkitsin opaskarttaa väärin ja ajoin parkkihalliin. Otin portilla lipukkeen ja parkkeerasin. Ulko-ovista ei kuitenkaan näyttänyt pääsevän ulos. Ajattelin, että josko oven vieressä olevalle lukijalle pitäisi vilauttaa parkkilappua. Päätin kuitenkin kysäistä keskenään rupattelevilta ihmisiltä tästä asiasta.
- Pitääkö noille oville vilauttaa tota korttia, vai miten...?
- Pitää.
- Siis tätä?
- Eikun eii... siis mihin sä olet menossa?
- No nyt ensin ulos ja sitten tuonne [kuntosalin nimi].
- Eei, mutta et sä varmaan pääse tänne takaisin sisään, vaikka pääsisit ulos. Sinuna en jättäisi autoa tänne. [Kuntosalilla] on tuolla pihaparkki.

Sitten he ystävällisesti neuvoivat minulle, missä parkkipaikka on ja missä voin maksaa haamupysäköintini. Onneksi maksuautomaatti oli niin fiksu, ettei veloittanut muutaman minuutin sisällä olosta ensimmäisen tunnin hintaa, vaan päästi ilmaiseksi menemään.

Ulkona löysin parkkipaikan ja totesin, että se oli juuri siellä, minne olin aikonut ajaa, mutta opaskartta johti siinä risteyksessä harhaan. Kun sain auton parkkiin, piti vielä etsiä, mistä liikuntakeskukseen pääsee sisään ja sisällä vielä etsiskellä pukuhuoneet ja salilla oikeat laitteet... Jäi aika lyhyeksi treeni kaiken tämän jälkeen!

Hiljaista blogosfäärissä

Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että blogaan entistä harvemmin. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei elämässäni tapahtuisi mitään. Päinvastoin. Tällä hetkellä tapahtuu niin paljon, että on harvemmin aikaa istua alas kirjoittamaan.

Toisaalta saan aiempaa harvemmin kesken tekemisen sellaisia ahaa-elämyksiä, että kirjoitanpa tuosta ja tuosta asiasta, tuosta ja tuosta näkökulmasta. Pää käy ehkä sen verran ylikierroksilla, että se syö kaiken kirjallisen luovuuden. Toisaalta paikka paikoin, aika ajoin, itsesensuurin kynnys on kohonnut enkä kirjoittele ihan kaikesta, mistä aiemmin olisin kirjoitellut. Ehkä.

Mitä elämässäni on sitten tällä hetkellä käynnissä. Tässäpä muutamia asioita:

• työ
• laulutunnit + kotitreenit
• mupe-tunnit + läksyt ja kotitreenit
• kuoro, jonka kanssa on aloitettu valmistautuminen Mikado-operettiin
• liikuntaharrastus (salia, luistelua, hiihtoa, juoksua)
• luottamustehtävät Suomen Luisteluliitossa (hallitus, valiokunta, nuorten maajoukkuetiedotus ja viikonloppujen nettipäivitykset)
• hääjärjestelyt
• yhteisen kodin etsiskely

Ja tottahan toki sitä pitäisi joskus kotitöitäkin tehdä...

Lumisia toimitusvaikeuksia

Työpaikkaruokalassa ei ollut tänään rasvatonta maitoa. Maitoautomaatissa oli lappu: "Valion toimitusvaikeuksien vuoksi tänään ei ole maitoa tarjolla". Ruokapöydässä kuulin, että "toimitusvaikeudet" olivat lähempänä kuin luulinkaan: auto, jonka oli pitänyt tuoda maitoa, ei ollut suostunut ajamaan pihaan, koska se oli niin huonosti aurattu. Toivottavasti kiinteistönhuoltofirma sai kuulla kunniansa, sillä mieluusti joisin maitoa lounaalla tulevina päivinä.