Laskujeni mukaan kotiuduin viime yönä yhdenneltätoista ulkomaantyömatkaltani vuoden sisään. Ihan jonniin verran on tullut siis reissattua. Matkakohteet sentään ovat olleet tässä Euroopassa, joten mitään pidempiä matkoja ei ole tullut tehtyä. Tosin muutaman päivän kestävät reissut ovat oikeastaan aika rasittavia.
Tällä kertaa matkani suuntautui Englantiin. Ja täytyy kyllä todeta, että euro ja Schengen-alue helpottavat matkustamista kummasti. Kumpaakaan näistä ei ole Englannissa, joten pitää suoriutui passintarkastuksista mennen tullen ja muistaa vaihtaa rahaa. Rahan vaihtaminen on tärkeää, koska saarivaltiossa ei aina pysty kortilla maksamaan (esimerkiksi taksimatkaa). Tähän käteisen pyörittelyyn olen kyllä törmännyt muuallakin, mutta euro helpottaa elämää.
Niin ja Englannissahan liikennekin kulkee väärää puolta. Tämä ja sääennuste (lähellä nollaa) sai minut pitäytymään auton vuokraamisesta.
Passintarkastuksesta ei ollut jonottamista suurempaa hidastetta matkan varrella, mutta sen sijaan paluumatkalla päänvaivaa aiheutti vaihtokenttä Arlandan järjestely. Passintarkastuksen jälkeen olisi pitänyt siirtyä uudelle portille, mutta vastassa oli lukittu ovi. Oven vieressä olevaa nappia painamalla ei suinkaan heti saanut ketään paikalle, vaan oven taakse ehti muodostua rypäs vaihtolennoille pyrkiviä ennen kuin oven tuli joku avamaan. Eikä siinä vielä kaikki: piti selviytyä nopeasti uudesta turvatarkastuksesta. (Ja samassa jouduin luopumaan vesipullostani) Aikamoinen ryysis siitä tuli, kun kaikilla oli lyhyt vaihtoaika ja kiire. Lopulta sitä ehti ihan hyvin uudelle portille ennen kuin boarding oli edes käynnissä.
Kohteesta riippumaton vaiva matkassa oli torstain vastaisena yönä alkanut nuha. Paluumatkalla korvat sattuivat ja menivät lukkoon laskeutumisien yhteydessä. Harmillista, että ei ollut suoraa lentoa, joten jouduin kärsimään laskeutumisesta kahdesti. No, hengissä ollaan ja parannellaan räkätaudiksi kääntynyttä tautia.
lauantaina, joulukuuta 15, 2012
maanantaina, joulukuuta 10, 2012
Autoilija kiipelissä - eli kuinka vaikeaa voikaan olla päästä pois parkkihallista
Parkkeerasin tänään lyhyesti P-Elielissä. Palatessani istuuduin autooni tyytyväisenä, kunnes tajusin, että jotain jäi tekemättä. En ollutkaan vielä maksanut. Kipitin lähimmälle maksuautomaatille, jossa oli pari ulkomaalaista miestä ja kolmas mies jonossa. Ulkomaalaisella oli puhelinlinja auki tukipalveluun. Kuulin, kun hän rikkonaisella englannilla selitti, että auto on kateissa.
- Yes, it looks like I have lost it.
Ajattelin, että tässä voi kestää. Ja niin taisi ajatella se jonossa ollut kolmas mieskin. Hän lähti reippain askelin toisaalle ja päätin seurata häntä, koska arvelin, että hän siirtyy toiselle maksuautomaatille. Olin oikeassa. Menin hänen peräänsä jonottamaan automaatille, mutta pian laite alkoi piipata ja mies kääntyi minuun päin:
- Tämä ei toimi. Se söi mun kortin... siis ei luottokorttia, mutta tuon parkkikortin.
- Voi ei... missähän täällä on lisää näitä...(automaatteja)?
- En tiedä, mutta mä en pääse ulos täältä, parahti miesparka. Automaatin näytöllä näkyi "Toiminto ei käytössä", kun mies painoi puhelinlinjan hälytysnappia.
Katsoin parhaaksi lähteä paikalta etsimään kolmatta automaattia. Löysinkin sellaisen suht helposti, ja se myös toimi. Joten itsellä ei ollut sen kummempia vaikeuksia ulospääsyn kanssa.
Ei sikäli, olenpa minäkin kokenut eri parkkihallin kanssa vähän vastaavaa. Siellä automaatti huoli vain käteistä, mutta mikään syöttämistäni seteleistä ei sille kelvannut eikä minulla ollut kolikoita. Soitin tukeen ja sieltä hälytettiin päivystäjä paikalle. Päivystäjää odotellessa tajusin käydä lähikahvilassa vaihtamassa seteleitä kolikoiksi, ja ehdin lopulta Arabiasta Ruoholahteen asti ennen kuin päivystäjä soitti: "Sinäkö olet se, joka on jumissa parkkihallissa?"
Niin ja eräällä toisella kerralla erään toisen parkkihallin ovi ei auennut, vaikka puomi toimi. Ja samaisen hallin portti on kerran sisäänajaessa herjannut: "Väärä läsnäolo". Joten sattuuhan noita. Kertaakaan en kuitenkaan ole hävittänyt autoani niin pahasti mihinkään halliin, että olisi pitänyt todeta: "Yes, I think I have lost it."
- Yes, it looks like I have lost it.
Ajattelin, että tässä voi kestää. Ja niin taisi ajatella se jonossa ollut kolmas mieskin. Hän lähti reippain askelin toisaalle ja päätin seurata häntä, koska arvelin, että hän siirtyy toiselle maksuautomaatille. Olin oikeassa. Menin hänen peräänsä jonottamaan automaatille, mutta pian laite alkoi piipata ja mies kääntyi minuun päin:
- Tämä ei toimi. Se söi mun kortin... siis ei luottokorttia, mutta tuon parkkikortin.
- Voi ei... missähän täällä on lisää näitä...(automaatteja)?
- En tiedä, mutta mä en pääse ulos täältä, parahti miesparka. Automaatin näytöllä näkyi "Toiminto ei käytössä", kun mies painoi puhelinlinjan hälytysnappia.
Katsoin parhaaksi lähteä paikalta etsimään kolmatta automaattia. Löysinkin sellaisen suht helposti, ja se myös toimi. Joten itsellä ei ollut sen kummempia vaikeuksia ulospääsyn kanssa.
Ei sikäli, olenpa minäkin kokenut eri parkkihallin kanssa vähän vastaavaa. Siellä automaatti huoli vain käteistä, mutta mikään syöttämistäni seteleistä ei sille kelvannut eikä minulla ollut kolikoita. Soitin tukeen ja sieltä hälytettiin päivystäjä paikalle. Päivystäjää odotellessa tajusin käydä lähikahvilassa vaihtamassa seteleitä kolikoiksi, ja ehdin lopulta Arabiasta Ruoholahteen asti ennen kuin päivystäjä soitti: "Sinäkö olet se, joka on jumissa parkkihallissa?"
Niin ja eräällä toisella kerralla erään toisen parkkihallin ovi ei auennut, vaikka puomi toimi. Ja samaisen hallin portti on kerran sisäänajaessa herjannut: "Väärä läsnäolo". Joten sattuuhan noita. Kertaakaan en kuitenkaan ole hävittänyt autoani niin pahasti mihinkään halliin, että olisi pitänyt todeta: "Yes, I think I have lost it."
perjantaina, joulukuuta 07, 2012
Ikäkriisiä - pitkästä aikaa
Olen kärsinyt jonkinasteista ikäkriisiä jo noin 26-27-vuotiaasta lähtien. Hetkeen en ole siitä tänne kirjoittanut, mutta nyt on taas aihetta. Nimittäin järkytyin eilen katsoessani linnanjuhlia. Siinä muiden muassa selostajat kertoivat sisään saapuneen vuoden veteraaniuhreilijan Kirsi Koron. Veteraaniurheilijan. Voi hyvän tähden, vastahan me oltiin junioreita ja viskottiin kiekkoa ja moukaria samoissa kisoissa! Okei, olen Kirsiä muutaman vuoden nuorempi, mutta silti... veteraaneja tässä sitten jo ollaan.
Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että tänään minuun oltiin yhteydessä Suomen Veteraaniurheiluliitosta (aivan muusta asiasta tosin), ja toivotettiin samassa yhteydessä tervetulleeksi veteraanien SM-kisoihin.
Vanha, mikä vanha. Ei kai tässä auta kuin nöyrtyä kohtaloonsa. :D
Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että tänään minuun oltiin yhteydessä Suomen Veteraaniurheiluliitosta (aivan muusta asiasta tosin), ja toivotettiin samassa yhteydessä tervetulleeksi veteraanien SM-kisoihin.
Vanha, mikä vanha. Ei kai tässä auta kuin nöyrtyä kohtaloonsa. :D
lauantaina, joulukuuta 01, 2012
"Hyväksytty"
Eilen siis vihdoin oli vuorossa Vaccaj-suoritus. Yritin olla suuremmin jännittämättä, mutta epäonnistuin siinä surkeasti. Jännitystä ei ainakaan helpottanut se, että sain arvalla ehkä vaikeimman mahdollisen laulettavan, sen viimeisen lisäksi. Nimittäin 9b:n. Tuolla Sibelius-Akatemian sivuilla sitä kuvataan mm. näin:
"Tässä harjoituksessa laajennetaan taitoja jälkiheleellä. Harjoituksen melodiasta voitaneen olla Paton’n kanssa samaa mieltä: se on ”tavattoman yksinkertainen” ja siksi koristelun tarpeessa. Näin päästään käsiksi pikkunuotteihin. Kahden nuotin koristelu tehdään samoin kuin edellisessäkin harjoituksessa eli kolmaskymmeneskahdesosina. Kolmen nuotin jälkihele ajatellaan puolestaan neljän kolmaskymmeneskahdesosan loppuosana, jolloin ensimmäisen ääni on sidottuna päänuotin kahdeksasosaan."
Minulta kysyttiin, haluanko laulaa ensin viimeisen (pakollisen) ja sen jälkeen arvotun vai toisinpäin. Pyysin, että arvotaan ensin ja päätän sen perusteella. Toiveilin tietysti jotain helppoa, jolla olisi voinut lämmitellä ennen pakollista. Noh, kun sieltä sitten tuli tuo 9b, niin päätin laulaa viimeisen ensin.
Vaikka periaatteessa olin aika rauhallinen, laulaminen ei sujunut kovin hyvin. Ääni jäi kireäksi, ilmeisesti liian pinnalliseksi jääneen hengityksen takia. Jotenkin tämä olo kulminoitui tenutoon 9b:ssä juuri ennen kuin ylläkuvattu koristelu alkaa. Sain kuitenkin pidettyä ajatuksen sen verran kasassa, että keskityin laulamaan kuviot.
Sain yllättävänkin lempää palautetta, kun kuviot osuivat kohdilleen. Kritiikkiä tuli lähinnä rytmin elämisestä (hidastusta, kun on vaikeampi kohta jne.) ja joistakin kestoista, jotka eivät menneet aivan kirjoitetun mukaan.
Joka tapauksessa tämä osuus on nyt hyväksytysti suoritettu ja seuraavaksi voi keskittyä varsinaiseen tutkintoon valmistautumiseen.
"Tässä harjoituksessa laajennetaan taitoja jälkiheleellä. Harjoituksen melodiasta voitaneen olla Paton’n kanssa samaa mieltä: se on ”tavattoman yksinkertainen” ja siksi koristelun tarpeessa. Näin päästään käsiksi pikkunuotteihin. Kahden nuotin koristelu tehdään samoin kuin edellisessäkin harjoituksessa eli kolmaskymmeneskahdesosina. Kolmen nuotin jälkihele ajatellaan puolestaan neljän kolmaskymmeneskahdesosan loppuosana, jolloin ensimmäisen ääni on sidottuna päänuotin kahdeksasosaan."
Minulta kysyttiin, haluanko laulaa ensin viimeisen (pakollisen) ja sen jälkeen arvotun vai toisinpäin. Pyysin, että arvotaan ensin ja päätän sen perusteella. Toiveilin tietysti jotain helppoa, jolla olisi voinut lämmitellä ennen pakollista. Noh, kun sieltä sitten tuli tuo 9b, niin päätin laulaa viimeisen ensin.
Vaikka periaatteessa olin aika rauhallinen, laulaminen ei sujunut kovin hyvin. Ääni jäi kireäksi, ilmeisesti liian pinnalliseksi jääneen hengityksen takia. Jotenkin tämä olo kulminoitui tenutoon 9b:ssä juuri ennen kuin ylläkuvattu koristelu alkaa. Sain kuitenkin pidettyä ajatuksen sen verran kasassa, että keskityin laulamaan kuviot.
Sain yllättävänkin lempää palautetta, kun kuviot osuivat kohdilleen. Kritiikkiä tuli lähinnä rytmin elämisestä (hidastusta, kun on vaikeampi kohta jne.) ja joistakin kestoista, jotka eivät menneet aivan kirjoitetun mukaan.
Joka tapauksessa tämä osuus on nyt hyväksytysti suoritettu ja seuraavaksi voi keskittyä varsinaiseen tutkintoon valmistautumiseen.
lauantaina, marraskuuta 24, 2012
Vaccajta, Vaccajta, vaan....
Olen ilmoittautunut suorittamaan D-tutkintoon kuuluvaa Vaccaj-suoritusta ensi perjantaiksi. Kiireisen arjen vuoksi mahdollisuuksia treenata pianon ääressä on rajallisesti, joten olen ottanut muut keinot käyttöön. Olen kuunnellut Vaccajta läpi leipoessani ja laulanut mukana, kuunnellut niitä läpi ajellessani Helsingin iltapäiväruuhkassa ja joskus aamuisinkin, kuunnellut ja laulanut läpi nuotit kourassa hotellihuoneessa, kuunnellut läpi nuotit nenän edessä lentokoneessa....
Sama meno jatkuu ensi viikollakin, koska vuorossa on jälleen työreissu alkuviikosta, juuri ennen itse suoritusta. Onneksi torstaille saatiin sovitettua vielä yksi harjoitus pianistin ja opettajan kanssa. Pitää lisäksi toivoa, että pysyy terveenä, vaikka reissaa ja kotonakin olisi tarjolla kaktuksen siemeniä kurkkuun. Kotona minulle on myös todettu, että "hyvä, että pääset noista pian eroon." Toivottavasti pääsenkin eli olen terve ja suorituskykyinen perjantaina!
Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että kyse on näistä.
Sama meno jatkuu ensi viikollakin, koska vuorossa on jälleen työreissu alkuviikosta, juuri ennen itse suoritusta. Onneksi torstaille saatiin sovitettua vielä yksi harjoitus pianistin ja opettajan kanssa. Pitää lisäksi toivoa, että pysyy terveenä, vaikka reissaa ja kotonakin olisi tarjolla kaktuksen siemeniä kurkkuun. Kotona minulle on myös todettu, että "hyvä, että pääset noista pian eroon." Toivottavasti pääsenkin eli olen terve ja suorituskykyinen perjantaina!
Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että kyse on näistä.
sunnuntai, lokakuuta 28, 2012
Totuttelua tulisuuteen
Perinteisesti en ole erityinen tulisen ruuan ystävä. Viime aikoina on kuitenkin tullut vastaan tilanteita, jolloin olen päätynyt totuttelemaan tuliseen ruokaan.
Ensin intialainen kollegani kutsui meidät luokseen lounaalle. Lupasi varoa tekemästä ruuasta kovin spicya, kun kerroin, että en tulisesta niin kovin pidä. Noh, kävi kuitenkin niin, että tarjolla ollut perunacurry oli niin tulista, että kasvoni punertuivat ja hikeä pukkasi pintaan. Ei auttanut, että ruokaan lisäsi sitruunaa. Muut tarjolla olleet olivat sen verran vähän tulisia, että sain syödyksi. Kuulemma perunacurryssakin oli noin 20 % siitä maustemäärästä, mitä normaalisti, eikä ollenkaan chiliä...
Toinen episodi tapahtui töissä, kun eräs toinen intialainen kollega tarjosi jotain intialaista snackiä. "It's not very spicy", minulle kerrottiin. Nooh, sen verran spicy se oli, että jäi puoliksi syömättä.
Tänään sitten puolestaan onnistuin itse vahingossa tekemään vähän turhan tulista ruokaa. Laitoin maltilliset alle puoli teelusikallista kotoa löytyvää chilijauhetta (50 % chipotlea - 50 % habaneroa) isoon annokseen kana-cashew-ananaskastiketta. Mutta se riitti tekemään ruuasta niin tulista, että suuta poltteli vielä maitopitoisen jälkiruuan syömisenkin jälkeen. Kuulemma ruoka oli hyvää... itse totesin, että sitä chiliä olisi voinut laittaa vieläkin vähemmän. Ehkä sitä toisaalta näin pikku hiljaa tottuu.... tai sitten ei.
Ensin intialainen kollegani kutsui meidät luokseen lounaalle. Lupasi varoa tekemästä ruuasta kovin spicya, kun kerroin, että en tulisesta niin kovin pidä. Noh, kävi kuitenkin niin, että tarjolla ollut perunacurry oli niin tulista, että kasvoni punertuivat ja hikeä pukkasi pintaan. Ei auttanut, että ruokaan lisäsi sitruunaa. Muut tarjolla olleet olivat sen verran vähän tulisia, että sain syödyksi. Kuulemma perunacurryssakin oli noin 20 % siitä maustemäärästä, mitä normaalisti, eikä ollenkaan chiliä...
Toinen episodi tapahtui töissä, kun eräs toinen intialainen kollega tarjosi jotain intialaista snackiä. "It's not very spicy", minulle kerrottiin. Nooh, sen verran spicy se oli, että jäi puoliksi syömättä.
Tänään sitten puolestaan onnistuin itse vahingossa tekemään vähän turhan tulista ruokaa. Laitoin maltilliset alle puoli teelusikallista kotoa löytyvää chilijauhetta (50 % chipotlea - 50 % habaneroa) isoon annokseen kana-cashew-ananaskastiketta. Mutta se riitti tekemään ruuasta niin tulista, että suuta poltteli vielä maitopitoisen jälkiruuan syömisenkin jälkeen. Kuulemma ruoka oli hyvää... itse totesin, että sitä chiliä olisi voinut laittaa vieläkin vähemmän. Ehkä sitä toisaalta näin pikku hiljaa tottuu.... tai sitten ei.
perjantaina, lokakuuta 26, 2012
Talvi yllätti tämänkin autoilijan
Tällä kertaa talvi pääsi yllättämään niin sanotusti housut kintuissa. Aamulla satoi lunta, mutta huomasin sen niin myöhään, että pikainen vilkaisu Reittioppaaseen paljasti, etten ehtisi kahdeksalta alkavaan palaveriin enää julkisilla. Ei auttanut muuta kuin urheilla autolla töihin.
Ajelin varovasti ja vasta loppumatkasta paikoitellen tuntui siltä, että auto vähän luistelee. Pääsin onneksi turvallisesti perille ja iltapäivällä tien pinta olikin jo kuiva.
Ja niin, on minulla jonniinmoinen selityskin siihen, miksi näin pääsi käymään. Palasin nimittäin viime yönä työmatkalta Saksasta. Auto oli matkan ajan kentällä parkissa, joten en voinut myöskään pyytää, että renkaani olisi vaihdettu matkan aikana...
Ajelin varovasti ja vasta loppumatkasta paikoitellen tuntui siltä, että auto vähän luistelee. Pääsin onneksi turvallisesti perille ja iltapäivällä tien pinta olikin jo kuiva.
Ja niin, on minulla jonniinmoinen selityskin siihen, miksi näin pääsi käymään. Palasin nimittäin viime yönä työmatkalta Saksasta. Auto oli matkan ajan kentällä parkissa, joten en voinut myöskään pyytää, että renkaani olisi vaihdettu matkan aikana...
sunnuntai, lokakuuta 14, 2012
Unelmakodin aakkoset
Hetkeen ei olekaan tullut osallistuttua mihinkään meemiin, mutta päätin tarttua haasteeseen, kun löysin Unelmakodin aakkoset Elisan blogista. Haasteen ideana on luetella unelmakodin aakkoset. Monet asiat ovat kodissamme ja kohdallaan, mutta jotakin aisioita vielä puuttuukin... ja ne toivottavasti järjestyvät ajan myötä. Siispä asiaan eli aakkosiin.
A - Autotalli tai -katos. Helpottaisi autolla liikkeelle lähtemistä erityisesti talvisin. Tämä talostamme vielä uupuu, mutta olemme suunnitelleet autokatoksen rakentamista jossain vaiheessa.
B - Boileri. Talossa on hyvä olla toimiva lämminvesiboileri. Meilläkin on vihdoin sellainen, kun saimme jokin aika sitten putkimiehen paikalle kytkemään uuden laitteen vanhan tilalle. Ja, a vot, kyllä nyt tulee kuumaa vettä ja veden painekin parani, puhumattakaan siitä, että tiskikonekin pesee nyt paremmin.
C - Coffee. Talossa pitää olla tarjolla hyvää kahvia. Suodatinkahvi ja espresso, molempia on hyvä olla saatavilla.
D – Divaani. Sohvassa sopii olla divaani. Mahtuu kaksi makuulle samaan aikaan. Saimme sohvamme reilu viikko sitten. Sen sisään saaminen oli oma urakkansa. Kuljetusfirma antoi periksi ja homma jäi meille. Vaati paljon lihasvoimaa ja oveluutta ennen kuin sohva oli paikallaan.
E - Eteinen. Tottahan joki talossa on jonkinlainen eteinen, mutta mielestäni eteisessä pitää olla riittävästi tilaa ulkovaatteille ja kengille ja sille, että tilassa useampi kuin yksi henkilö kerrallaan.
F – F-kustannuksen Toivelaulukirjakokoelma. Sellainen löytyy meiltä ja on monesti tarpeen, kun tarvitsee nuotteja tai haluaa muuten vain laulella jotain laulua.
G- Grilli. Kesäisin (ja miksei talvellakin) on kiva grillailla. Meille grilli ilmestyi ennen kuin olimme edes muuttaneet. Tästä lienee pääteltävissä, että taloutemme toinen henkilö on vielä innostuneempi grillailusta kuin minä.
H - Harjakatto. Harjakatto on kiva asia. Erityisesti siitä syystä, että se ei kerää lumia (ja ongelmia) samaan tapaan kuin tasakatto. Meillä harja on kohtuullisen jyrkkä ja korkealla. Hieman pelotti, kun Samuli kävi putsaamassa rännejä (siitä huolimatta, että hänellä oli asianmukaiset varusteet eli valjaat).
I – Iso parveke. Tilava parveke toimii moneen tarkoitukseen erityisesti kesäisin... ruokalutilana, tuuletuspaikkana, oleskelutilana.
J - Jäätelöä pakastimessa. Toisinaan iskee vastustamaton jäätelön mieliteko. Silloin on tärkeää, että pakastin on jäätelön suhteen hyvin varusteltu.
K - Keittiö. Keittiö on kodin sydän. Siellä pitää olla tilaa laittaa ruokaa yhdessä. Tämä toteutuu meillä. Tosin kaappitilaa saisi olla vähän enemmän.
L - Luonto. On mukavaa, että koti on luonnon helmassa. Alla näkymä keittiömme ikkunasta.
M - Musiikki. Talo saa olla täynnä musiikkia. Sen takaavat niin soittimet kuin kunnolliseen äänentoistoon kiinnitetyt äänilähteet.
N - Nurmikko. On mukavaa, että pihalla on nurmikkoa. Mutta ei liiaksi, jotta ruohonleikkuuseen ei kyllästy.
O - Omenapuu. Haluaisin pihalle omenapuun tai pari. Ehkä ensi kesänä?
P - Piha. Ylipäätään on kiva, että on pihaa. Monessa talossa, jota kävimme katsomassa, kun kotia etsimme, tontti oli niin pieni, ettei pihaa ollut juuri nimeksikään.
Q - Q. Olisi hienoa, jos kodista löytyisi Q. Tosin aikamoisen näppärä siippanikin on. :)
R - Rauha. Kotiin kuuluu se, että on omaa rauhaa. Niin ulkona kuin sisällä. Sisällä rauha ulkopuolisilta, mutta myös välillä talon muista asukeista. Tilaa siis pitää olla.
S- Sauna. Sauna on yksi tärkeä rentoutumispaikka ja sen olemassaolo on ehdoton vaatimus omakotitalolle.
T - Työhuone. On hyvä, että talosta löytyy rauhallinen työhuone, jossa voi välillä tehdä etätöitä ja toisaalta harjoitella esim. musiikkiläksyjä.
U - Ulkovarasto. Varastotilaa ei ole koskaan liikaa ja ulkovarasto on näppärä lisä.
V - Vaatehuone. Talossamme on ihanan iso vaatehuone! Ei tarvitse pähkäillä pienten kaappien varassa.
W – Wanhat kalusteet. Vaikka en ole erityisemmin antiikin perään, on mukava, että on muutama vanhempi huonekalu joukossa.
X – Xylitol-purkka. Tällaiselle karkkihiirelle pitää löytyä myös happohyökkäyksen torjujaa aina kaapista.
Y - Yläkerta. Mielestäni on kiva, että talo on useammassa kerroksessa.
Z – ZZZ. Kotona pitää pystyä nukkumaan hyvin ja makoisasti.
Å - Åma... oma koti kullan kallis.
Ä – Älykäs koti. Jossain vaiheessa kotiin olisi kiva saada lisää älyä... valo- ja lukitusautomatiikkaa, anturointia, ehkä saunan etälämmitystä...
Ö – Öinen pihavalo. On kiva, että pihalla on valo, kun saapuu myöhään kotiin. Hämärätunnistin tai lähestymistunnistin toimii. Tällä hetkellä meillä on käytössä hämärätunnistin.
En haasta ketään erikseen, mutta meemin saa vapaasti napata käyttöönsä.
A - Autotalli tai -katos. Helpottaisi autolla liikkeelle lähtemistä erityisesti talvisin. Tämä talostamme vielä uupuu, mutta olemme suunnitelleet autokatoksen rakentamista jossain vaiheessa.
B - Boileri. Talossa on hyvä olla toimiva lämminvesiboileri. Meilläkin on vihdoin sellainen, kun saimme jokin aika sitten putkimiehen paikalle kytkemään uuden laitteen vanhan tilalle. Ja, a vot, kyllä nyt tulee kuumaa vettä ja veden painekin parani, puhumattakaan siitä, että tiskikonekin pesee nyt paremmin.
C - Coffee. Talossa pitää olla tarjolla hyvää kahvia. Suodatinkahvi ja espresso, molempia on hyvä olla saatavilla.
D – Divaani. Sohvassa sopii olla divaani. Mahtuu kaksi makuulle samaan aikaan. Saimme sohvamme reilu viikko sitten. Sen sisään saaminen oli oma urakkansa. Kuljetusfirma antoi periksi ja homma jäi meille. Vaati paljon lihasvoimaa ja oveluutta ennen kuin sohva oli paikallaan.
E - Eteinen. Tottahan joki talossa on jonkinlainen eteinen, mutta mielestäni eteisessä pitää olla riittävästi tilaa ulkovaatteille ja kengille ja sille, että tilassa useampi kuin yksi henkilö kerrallaan.
F – F-kustannuksen Toivelaulukirjakokoelma. Sellainen löytyy meiltä ja on monesti tarpeen, kun tarvitsee nuotteja tai haluaa muuten vain laulella jotain laulua.
G- Grilli. Kesäisin (ja miksei talvellakin) on kiva grillailla. Meille grilli ilmestyi ennen kuin olimme edes muuttaneet. Tästä lienee pääteltävissä, että taloutemme toinen henkilö on vielä innostuneempi grillailusta kuin minä.
I – Iso parveke. Tilava parveke toimii moneen tarkoitukseen erityisesti kesäisin... ruokalutilana, tuuletuspaikkana, oleskelutilana.
J - Jäätelöä pakastimessa. Toisinaan iskee vastustamaton jäätelön mieliteko. Silloin on tärkeää, että pakastin on jäätelön suhteen hyvin varusteltu.
K - Keittiö. Keittiö on kodin sydän. Siellä pitää olla tilaa laittaa ruokaa yhdessä. Tämä toteutuu meillä. Tosin kaappitilaa saisi olla vähän enemmän.
L - Luonto. On mukavaa, että koti on luonnon helmassa. Alla näkymä keittiömme ikkunasta.
M - Musiikki. Talo saa olla täynnä musiikkia. Sen takaavat niin soittimet kuin kunnolliseen äänentoistoon kiinnitetyt äänilähteet.
N - Nurmikko. On mukavaa, että pihalla on nurmikkoa. Mutta ei liiaksi, jotta ruohonleikkuuseen ei kyllästy.
O - Omenapuu. Haluaisin pihalle omenapuun tai pari. Ehkä ensi kesänä?
P - Piha. Ylipäätään on kiva, että on pihaa. Monessa talossa, jota kävimme katsomassa, kun kotia etsimme, tontti oli niin pieni, ettei pihaa ollut juuri nimeksikään.
Q - Q. Olisi hienoa, jos kodista löytyisi Q. Tosin aikamoisen näppärä siippanikin on. :)
R - Rauha. Kotiin kuuluu se, että on omaa rauhaa. Niin ulkona kuin sisällä. Sisällä rauha ulkopuolisilta, mutta myös välillä talon muista asukeista. Tilaa siis pitää olla.
S- Sauna. Sauna on yksi tärkeä rentoutumispaikka ja sen olemassaolo on ehdoton vaatimus omakotitalolle.
T - Työhuone. On hyvä, että talosta löytyy rauhallinen työhuone, jossa voi välillä tehdä etätöitä ja toisaalta harjoitella esim. musiikkiläksyjä.
U - Ulkovarasto. Varastotilaa ei ole koskaan liikaa ja ulkovarasto on näppärä lisä.
V - Vaatehuone. Talossamme on ihanan iso vaatehuone! Ei tarvitse pähkäillä pienten kaappien varassa.
W – Wanhat kalusteet. Vaikka en ole erityisemmin antiikin perään, on mukava, että on muutama vanhempi huonekalu joukossa.
X – Xylitol-purkka. Tällaiselle karkkihiirelle pitää löytyä myös happohyökkäyksen torjujaa aina kaapista.
Y - Yläkerta. Mielestäni on kiva, että talo on useammassa kerroksessa.
Z – ZZZ. Kotona pitää pystyä nukkumaan hyvin ja makoisasti.
Å - Åma... oma koti kullan kallis.
Ä – Älykäs koti. Jossain vaiheessa kotiin olisi kiva saada lisää älyä... valo- ja lukitusautomatiikkaa, anturointia, ehkä saunan etälämmitystä...
Ö – Öinen pihavalo. On kiva, että pihalla on valo, kun saapuu myöhään kotiin. Hämärätunnistin tai lähestymistunnistin toimii. Tällä hetkellä meillä on käytössä hämärätunnistin.
En haasta ketään erikseen, mutta meemin saa vapaasti napata käyttöönsä.
maanantaina, lokakuuta 08, 2012
Autoilu ei ole aina auvoista
Tänään sekä aamulla että iltapäivällä sain jälleen tuta, että ylistämäni yksityisautoilu ei aina ole auvoista. Aamulla matka töihin oli ruuhkainen, ja tööttiä pääsivät käyttämään niin kanssautoilijat kuin minä itse. Itse tööttäsin autolle, joka melkein vaihtoi kaistaa kylkeeni kehällä. Yksi keskisormikin vilahti, kun tietyön aiheuttamassa risteysruuhkassa joku autoilija tunki ilmeisesti sellaiseen väliin, johon toisen autoilijan mielestä ei olisi pitänyt. Lisäksi
joku taisi tööttäillä, kun vihreillä nuolivaloilla jono ei liikkunut.
Mutta syykin oli selvä: edessä oli bussi, joka ajaa kääntyvien kaistalta
suoraan (suoraan ajaminen sallittu vain busseille).
Iltapäivällä meno oli tyssätä ennen kuin oli kunnolla alkanut. Nimittäin parkkihallin ovi ei auennut. Tulin viidenneksi autoksi jonoon ja perääni kertyi vain lisää autoja. Kuulemma vastaava ongelma oli ollut perjantaina ja ratkaisuun oli mennyt useampi tunti. Ehdin jo miettiä joko ratikkaan hyppäämistä tai takstin tilaamista, kun piti päästä kuudeksi Ruoholahteen. Ratikalla olisin jo varmaan myöhästynyt. Lopulta ongelma ratkesi ja liikenne rullasi suuremmitta ruuhkitta... mutta eväät jäivät ostamati, joten illasta tuli melko pitkä, kun ei ollut syönyt juuri mitään välipalaa. Pianotunti ja teoriatunti, ja kahdeksan jälkeen kotimatka.
Myönnetään siis: ei se auto kaikkea liikkumiseen liittyvää ratkaise.
Iltapäivällä meno oli tyssätä ennen kuin oli kunnolla alkanut. Nimittäin parkkihallin ovi ei auennut. Tulin viidenneksi autoksi jonoon ja perääni kertyi vain lisää autoja. Kuulemma vastaava ongelma oli ollut perjantaina ja ratkaisuun oli mennyt useampi tunti. Ehdin jo miettiä joko ratikkaan hyppäämistä tai takstin tilaamista, kun piti päästä kuudeksi Ruoholahteen. Ratikalla olisin jo varmaan myöhästynyt. Lopulta ongelma ratkesi ja liikenne rullasi suuremmitta ruuhkitta... mutta eväät jäivät ostamati, joten illasta tuli melko pitkä, kun ei ollut syönyt juuri mitään välipalaa. Pianotunti ja teoriatunti, ja kahdeksan jälkeen kotimatka.
Myönnetään siis: ei se auto kaikkea liikkumiseen liittyvää ratkaise.
sunnuntai, lokakuuta 07, 2012
Suunnistusta ja laulua
Tähän viikonloppuun on mahtunut niin suunnistusta kuin lauluakin. Etukäteen vähän mietitytti, onko järkevää lähteä seuran jotoskisaan konserttia edeltävänä päivänä. Päätin kuitenkin kokeilla.
Jotosmetsässä vierähti aikaa noin kolme tuntia. Matkaa oli (teoriassa) 9,5 kilometriä. Otin aika rauhakseen, koska halusin minimoida pummailuriskin ja toisekseen mahdolliset rasituskurkkuoireet. Tosin täytyy kyllä myöntää, että matkan varrella huomasin, ettei juoksukuntokaan ole tällä hetkellä kehuttava. Rastit löytyivätkin ihan mukavasti muutamaa perhosen keskusrastia lukuun ottamatta. On se vaan niin jännä, kun rasti, jolla käy kolmesti, voi olla kolme kertaa hankala löytää. Joka kerta lähestymissuunta on hieman eri.
Metsässä oli todella märkää. Suot olivat yhtä lätäkköä ja polskahduksia vain kuului, kun suunnistajat pulahtivat suolle juoksemaan. Minä kastuin lisäksi Gatoradesta. Kävi nimittäin niin, että pari vuotta käyttämättä ollut juomasäiliö oli päättänyt ruveta vuotamaan. Huomasin tämän ja lähdössä, mutta en malttanut jättää ottamatta reppua mukaan, koska tiesin viettäväni metsässä hyvän tovin. Niinpä olin selästä ja housuistani märkä sen lisäksi, että kengät, sukat ja sääret kastuivat soilla kahlatessa. Onneksi ei satanut. Ja onneksi juomaa riitti juotavaksikin.
Oli jälleen mukava samoilla metsässä vähän pidempi lenkki. Kotiin päästyä oli vähän rasitusyskää, mutta onneksi hellitti sunnununtaiksi.
Aamulla ääni ei ollut lainkaan auki, mutta kyllä se siitä pikku hiljaa virkosi. Minä ja muutamia muita opettajani Hanna-Leena Haapamäen oppilaita esiintyi tänään Sinebrychoffin taidemuseossa. Ennen konserttia oli mahdollista kokeilla salin akustiikkaa pianistin kanssa. Kokeilin kaikkia kolmea laulua, jotka esitin ja tein kahdessa sellaisen virheen, jota en ollut aiemmin tehnyt. Jännityshän se siitä vain kasvoi... Onneksi sain koottua itseni ennen esiintymistä ja h-hetkellä melkein kaikki sujui. Joitakin pieniä kömmähdyksiä kyllä tuli. Granadoksen El majo timido, Schumannin Seit ich ihn gesehen ja Vivaldin Se parto, se resto, saivat esittäjälleen hien pintaan. Se kuulunee asiaan. Jälleen kokemusta rikkaampana voi jatkaa treenailua.
Jotosmetsässä vierähti aikaa noin kolme tuntia. Matkaa oli (teoriassa) 9,5 kilometriä. Otin aika rauhakseen, koska halusin minimoida pummailuriskin ja toisekseen mahdolliset rasituskurkkuoireet. Tosin täytyy kyllä myöntää, että matkan varrella huomasin, ettei juoksukuntokaan ole tällä hetkellä kehuttava. Rastit löytyivätkin ihan mukavasti muutamaa perhosen keskusrastia lukuun ottamatta. On se vaan niin jännä, kun rasti, jolla käy kolmesti, voi olla kolme kertaa hankala löytää. Joka kerta lähestymissuunta on hieman eri.
Metsässä oli todella märkää. Suot olivat yhtä lätäkköä ja polskahduksia vain kuului, kun suunnistajat pulahtivat suolle juoksemaan. Minä kastuin lisäksi Gatoradesta. Kävi nimittäin niin, että pari vuotta käyttämättä ollut juomasäiliö oli päättänyt ruveta vuotamaan. Huomasin tämän ja lähdössä, mutta en malttanut jättää ottamatta reppua mukaan, koska tiesin viettäväni metsässä hyvän tovin. Niinpä olin selästä ja housuistani märkä sen lisäksi, että kengät, sukat ja sääret kastuivat soilla kahlatessa. Onneksi ei satanut. Ja onneksi juomaa riitti juotavaksikin.
Oli jälleen mukava samoilla metsässä vähän pidempi lenkki. Kotiin päästyä oli vähän rasitusyskää, mutta onneksi hellitti sunnununtaiksi.
Aamulla ääni ei ollut lainkaan auki, mutta kyllä se siitä pikku hiljaa virkosi. Minä ja muutamia muita opettajani Hanna-Leena Haapamäen oppilaita esiintyi tänään Sinebrychoffin taidemuseossa. Ennen konserttia oli mahdollista kokeilla salin akustiikkaa pianistin kanssa. Kokeilin kaikkia kolmea laulua, jotka esitin ja tein kahdessa sellaisen virheen, jota en ollut aiemmin tehnyt. Jännityshän se siitä vain kasvoi... Onneksi sain koottua itseni ennen esiintymistä ja h-hetkellä melkein kaikki sujui. Joitakin pieniä kömmähdyksiä kyllä tuli. Granadoksen El majo timido, Schumannin Seit ich ihn gesehen ja Vivaldin Se parto, se resto, saivat esittäjälleen hien pintaan. Se kuulunee asiaan. Jälleen kokemusta rikkaampana voi jatkaa treenailua.
sunnuntai, syyskuuta 23, 2012
Sain opetuksen...
Viikko sitten kävi jotain sellaista, mitä en soisi tapahtuvan: kolhin autoni Jalon. Olin ajamassa parkkihallista ulos, kun 90 asteen mutkassa väistin edessä ollutta sadevesikaivon ympärillä ollutta työmaata. En huomannut palopostikaappia, joka oli oikealla. En ennen kuin olin jo kääntänyt autoni siten, että kaapin kulma oli naarmuttanut auton oven ja painunut lopulta läpi oven pellistä. Järkytyin, mutta ei siinä tilanteessa voinut asialle enää oikein mitään. Suurin ongelma siinä vaiheessa oli se, että oven kahva oli saanut myös osumaa eikä ovi pysynyt kiinni. Ajelin kotiin siten, että ovi oli köytettynä lämmitysjohdolla kiinni. Samuli sai kotona sitten oven kikkailtua oikeasti lukkoon.
Harmitti suunnattomasti.
Sain auton korikorjaamolle tiistaina. Uhkakuvana oli, että korjaaminen kestää viikon. Onneksi kuitenkin työ oli valmis perjantaina, ja Jalo on taas entisensä.
Työviikon kuljin osittain Samulin kyydissä, osittain julkisilla. Lisäksi pidin yhden etäpäivän. Viikko muistutti taas, miksi auto on niin tarpeellinen. Esimerkiksi, kun maanantaina pääsin konservatoriolta kello 20 musiikin teoriatunnin jälkeen, olin kotona vasta lähes puolitoista tuntia myöhemmin. Samoin tiistaina ehdin kotiin melko myöhään, kun lähdin konservatoriolta kello 19. Aikamoisen pitkiä päiviä siis, kun konservatoriolle menin suoraan töistä. Yksinään työmatka kestää julkisilla noin tunnin ja 15-20 minuuttia julkisilla, kun se omalla autolla hujahtaa 30-40 minuutissa. Olin jo kahdessa päivässä melkoisen kypsynyt julksilla kulkemiseen.
Sain siis opetuksen varovaisuuteen auton kanssa, mikäli mielin sillä kulkea. Ja toisekseen opetuksen siitä, että kaskovakuutus on iloinen asia.
Harmitti suunnattomasti.
Sain auton korikorjaamolle tiistaina. Uhkakuvana oli, että korjaaminen kestää viikon. Onneksi kuitenkin työ oli valmis perjantaina, ja Jalo on taas entisensä.
Työviikon kuljin osittain Samulin kyydissä, osittain julkisilla. Lisäksi pidin yhden etäpäivän. Viikko muistutti taas, miksi auto on niin tarpeellinen. Esimerkiksi, kun maanantaina pääsin konservatoriolta kello 20 musiikin teoriatunnin jälkeen, olin kotona vasta lähes puolitoista tuntia myöhemmin. Samoin tiistaina ehdin kotiin melko myöhään, kun lähdin konservatoriolta kello 19. Aikamoisen pitkiä päiviä siis, kun konservatoriolle menin suoraan töistä. Yksinään työmatka kestää julkisilla noin tunnin ja 15-20 minuuttia julkisilla, kun se omalla autolla hujahtaa 30-40 minuutissa. Olin jo kahdessa päivässä melkoisen kypsynyt julksilla kulkemiseen.
Sain siis opetuksen varovaisuuteen auton kanssa, mikäli mielin sillä kulkea. Ja toisekseen opetuksen siitä, että kaskovakuutus on iloinen asia.
lauantaina, syyskuuta 15, 2012
Ja nimi oli...
Olen itse jo jotakuinkin tottunut uuteen sukunimeeni, mutta kaikki ilmeisesti eivät. Sattuipa seuran suunnituskilpailuissa:
- 17.32 Suvi Sorvakko, sanoi lähdön valmistelija.
- Mm, joo, nyökkäsin.
Lähdön valmistelija katsoi jonkin aikaa ympärilleen ja omaa listaansa.
- Onko Suvi Sorvakko sama kuin Suvi Vuorinen?
- On, hymyilin.
- Jaa, koskas se on vaihtunut?
- Vuosi sitten kesällä.
- Jaa, jaa... aloin kattoa, että eihän tässä listalla ole Vuorista ollenkaan.... Niin sä voitit sen sudokun (seuran lehdestä) ja aattelin, että joku uus seuran jäsen...
***
Maalissa tulospalvelua oli hoitamassa hyvä ystäväni. Laitoin emit-kortin lukijaan ja ystäväni alkoi näpytellä koneelle nimeäni. Sattumalta huomasin, että nyt taitaa mennä väärin...
- Kirjoititko mun vanhan nimen?
- Mistä tiesit...? ystäväni kysyi hölmistyneenä.
- Näin, kun näpyttelit, naureskelin.
- 17.32 Suvi Sorvakko, sanoi lähdön valmistelija.
- Mm, joo, nyökkäsin.
Lähdön valmistelija katsoi jonkin aikaa ympärilleen ja omaa listaansa.
- Onko Suvi Sorvakko sama kuin Suvi Vuorinen?
- On, hymyilin.
- Jaa, koskas se on vaihtunut?
- Vuosi sitten kesällä.
- Jaa, jaa... aloin kattoa, että eihän tässä listalla ole Vuorista ollenkaan.... Niin sä voitit sen sudokun (seuran lehdestä) ja aattelin, että joku uus seuran jäsen...
***
Maalissa tulospalvelua oli hoitamassa hyvä ystäväni. Laitoin emit-kortin lukijaan ja ystäväni alkoi näpytellä koneelle nimeäni. Sattumalta huomasin, että nyt taitaa mennä väärin...
- Kirjoititko mun vanhan nimen?
- Mistä tiesit...? ystäväni kysyi hölmistyneenä.
- Näin, kun näpyttelit, naureskelin.
sunnuntai, syyskuuta 02, 2012
Ei taaskaan puhdasta suoritusta
Tänään kisat jatkuivat. Eikä ole kehumista suorituksessa nytkään. Kolmannella rastilla minut sai kiinni kaksi minuuttia jälkeeni lähtenyt suunnistaja ja siitä sisuuntuneena ajattelin, että pitää vähän pistää pökköä pesään. Tästä kuitenkin seurasi se, että lähdin aivan väärään suutaan, harhailin aikani ja lopulta palasin kolmoselle ja otin vauhtia uudelleen. Se siitä sitten taas. Aikaa hukkui yli 10 minuuttia ihan turhaan. Tämän jälkeen ei haitannut, että jälleen pari kertaa kysyttiin, missä ollaan. Tiesin, että suoritusta ei voi varsinaisesti enää pelastaa. Tulin viidenneksi ja kokonaiskisassa neljänneksi. Eroa kärkeen oli ihan liikaa.
Ehkä sitä vielä jonain päivänä oppii. Tärkeintä olisi pystyä pitämään ajatukset omassa suorituksessa.
Ehkä sitä vielä jonain päivänä oppii. Tärkeintä olisi pystyä pitämään ajatukset omassa suorituksessa.
lauantaina, syyskuuta 01, 2012
Itkumuurilla
- OK... eikun... sulla on jokin ongelma kolmosrastilla.
- Ai...
- Mee tohon telttaan oikealle.
Tein työtä käskettyä ja marssin elämäni ensimmäistä kertaa itkumuurille. Olen kyllä kertaalleen jopa hoitanut itkumuuria, mutta itse en ole ollut asiakkaana aiemmin. Olin jokseenin hämmentynyt tilanteesta, koska tiesin käyneeni kolmosrastilla. Ajattelin, että onhan se kai mahdollista, että vieressä on ollut jokin muu rasti, jonka olen epähuomiossa leimannut. Mietin, pääsisikö tutkailemaan tarkistusliuskan piikkikuvioita. Mietin sitäkin, viitsinkö tulla toisena päivänä suunnistamaan, jos tulee hylky.
Itkumuurilla oli edelläni saman sarjan suunnistaja; hänelläkin häikkää kolmosessa. Hyvin pian selvisikin, että virhe oli ratatiedostossa. Toisin sanoen ratatiedostossa oli sarjamme kolmosrastilla eri koodi kuin metsässä. Väärä hälytys siis.
***
Suunnistus kulki alkuun hyvin, mutta jo nelosrastille mennessä alkoi hapuilu. Tilannetta ei auttanut, että perästäni tuli saman sarjan suunnistaja, joka alkoi huudella perääni. Tiedättehän, kuinka vihaan suunnistusmetsässä puhumista?
- Hei, löysiksä sen seuraavan jo?
En vastannut, vaan yritin jatkaa matkaa.
- Löysikkö jo sen seuraavan?
Ole nyt hiljaa, ajattelin.
- En, puuskahdan.
- Mä luulen, että meidän pitäis olka vähän alempana... mikäs tie tuo on. Katotaas nyt, missä me ollaan. Oisko tää toi edellinen jyrkänne...? Oisko?
Lopeta jo! ärähdän mielessäni.
- Mä luulen, että ollaan liian pitkällä.
Jäin pyörimään paikalleni, mutta lopulta totesin, että tämä kanssakilpailija oli kuitenkin oikeassa ja lähdin siihen suuntaan, mihin hän oli matkaa jatkanut. Ja rasti löytyi.
Seuraava rastiväli meni aivan mönkään. Päädyin aika pahasti rastista ohi ja jouduin juoksemaan takaisin. Se siitä kisasta sitten. Ei auttanut, vaikka seuraavat rastit löytyivät taas ihan ok ja jaksoin juostakin.
Olin kisan neljäs, mutta eroa kolmanteen oli seitsemisen minuuttia. Toki jälkeeni jäi kolme suunnistajaa + kaksi hylättyä, joten siihen nähden ei nyt valtavan huonosti mennyt. Huomenna jatkuu. Uskaltanen huomennakin pyöräillä paikan päälle, vaikka aiemmin olenkin manaillut, että pyöräily+suunnistus ei ole minulle sopiva yhdistelmä.
- Ai...
- Mee tohon telttaan oikealle.
Tein työtä käskettyä ja marssin elämäni ensimmäistä kertaa itkumuurille. Olen kyllä kertaalleen jopa hoitanut itkumuuria, mutta itse en ole ollut asiakkaana aiemmin. Olin jokseenin hämmentynyt tilanteesta, koska tiesin käyneeni kolmosrastilla. Ajattelin, että onhan se kai mahdollista, että vieressä on ollut jokin muu rasti, jonka olen epähuomiossa leimannut. Mietin, pääsisikö tutkailemaan tarkistusliuskan piikkikuvioita. Mietin sitäkin, viitsinkö tulla toisena päivänä suunnistamaan, jos tulee hylky.
Itkumuurilla oli edelläni saman sarjan suunnistaja; hänelläkin häikkää kolmosessa. Hyvin pian selvisikin, että virhe oli ratatiedostossa. Toisin sanoen ratatiedostossa oli sarjamme kolmosrastilla eri koodi kuin metsässä. Väärä hälytys siis.
***
Suunnistus kulki alkuun hyvin, mutta jo nelosrastille mennessä alkoi hapuilu. Tilannetta ei auttanut, että perästäni tuli saman sarjan suunnistaja, joka alkoi huudella perääni. Tiedättehän, kuinka vihaan suunnistusmetsässä puhumista?
- Hei, löysiksä sen seuraavan jo?
En vastannut, vaan yritin jatkaa matkaa.
- Löysikkö jo sen seuraavan?
Ole nyt hiljaa, ajattelin.
- En, puuskahdan.
- Mä luulen, että meidän pitäis olka vähän alempana... mikäs tie tuo on. Katotaas nyt, missä me ollaan. Oisko tää toi edellinen jyrkänne...? Oisko?
Lopeta jo! ärähdän mielessäni.
- Mä luulen, että ollaan liian pitkällä.
Jäin pyörimään paikalleni, mutta lopulta totesin, että tämä kanssakilpailija oli kuitenkin oikeassa ja lähdin siihen suuntaan, mihin hän oli matkaa jatkanut. Ja rasti löytyi.
Seuraava rastiväli meni aivan mönkään. Päädyin aika pahasti rastista ohi ja jouduin juoksemaan takaisin. Se siitä kisasta sitten. Ei auttanut, vaikka seuraavat rastit löytyivät taas ihan ok ja jaksoin juostakin.
Olin kisan neljäs, mutta eroa kolmanteen oli seitsemisen minuuttia. Toki jälkeeni jäi kolme suunnistajaa + kaksi hylättyä, joten siihen nähden ei nyt valtavan huonosti mennyt. Huomenna jatkuu. Uskaltanen huomennakin pyöräillä paikan päälle, vaikka aiemmin olenkin manaillut, että pyöräily+suunnistus ei ole minulle sopiva yhdistelmä.
lauantaina, elokuuta 25, 2012
Uusia haasteita
Syksyisin on kai kovin tavallista aloittaa uusi harrastus. Minäkin kuulun tavallaan näihin aloittajiin tänä vuonna. Aloitin tällä viikolla pianon sivuaineen konservatoriolla. Laulajille tämä on pakollinen sivuaine, jos mielii saada musiikkiopiston päättötodistuksen. Maanantainen tunti ei toki ollut elämäni ensimmäinen. Edellisestä ehti kuitenkin vierähtää noin 18 vuotta. Silloin heitin pianonsoiton osalta hanskat tiskiin ja keskityin urheilemaan. Monesti olen sitä kyllä harmitellut. (Toki siitä harmittelusta oli kerran hyötyäkin, kun työnhakuun liittyvässä psykologisessa testissä oli helppo vastata, mikä asia elämässäni on jäänyt harmittamaan...)
Jännitin maanantain tuntia. En oikein tiennyt, mitä odottaa. Prima vistana pääsin sitten soittamaan jotain helpohkoa kappaletta ja sain kuin sainkin rämmittyä sen jotenkin läpi. Nyt on kotiläksynä tämä primavistattu ja yksi toinen kappale.
Toinen uusi juttu on musiikin perusteet 7 -kurssi. Musiikin harrastajat tuntevat sen paremmin kenraalibassona tai harmoniaoppina. Olin alun perin ajatellut, että menen vaihtoehtoiselle kurssille musiikin perusteet 8, joka olisi ollut yleistä musiikkitietoa. Ajattelin, että päästäisin itseni vähän helpommalla. Tätä kurssia ei kuitenkaan järjestetä joka vuosi. Kun kävin edeltävän musiikkitiedon kurssin (musiikin perusteet 4), silloin puhuttiin, että mupe 8 järjestetään joka toinen vuosi. Olin laskelmoinut, että tämä vuosi olisi sopivasti se joka toinen. Mutta laskelmointi ei auta, kun lukujärjestyksestä ei kurssia tälle vuodelle löydy. Tartuin siis haasteeseen ja ilmoittauduin mupe 7 -kurssille, josta lähipiirini on kertonut aivan riittävästi kauhukertomuksia. Pianotunnit toivottavasti tukevat hyvin kurssin suorittamista, johon kuuluu kirjoittamisen lisäksi soittamista.
Nämä asiat ja työkiireet saivat miettimään, miten mahdan syksyn jaksaa. Mietinnän lopputuloksena tein uhrauksen: jättäydyin pois kuorosta syksyn ajaksi. Päätös oli vaikea, mutta pidän sitä jaksamiseni kannalta oikeana. En halua ajaa itseäni aivan piippuun.
Jännitin maanantain tuntia. En oikein tiennyt, mitä odottaa. Prima vistana pääsin sitten soittamaan jotain helpohkoa kappaletta ja sain kuin sainkin rämmittyä sen jotenkin läpi. Nyt on kotiläksynä tämä primavistattu ja yksi toinen kappale.
Toinen uusi juttu on musiikin perusteet 7 -kurssi. Musiikin harrastajat tuntevat sen paremmin kenraalibassona tai harmoniaoppina. Olin alun perin ajatellut, että menen vaihtoehtoiselle kurssille musiikin perusteet 8, joka olisi ollut yleistä musiikkitietoa. Ajattelin, että päästäisin itseni vähän helpommalla. Tätä kurssia ei kuitenkaan järjestetä joka vuosi. Kun kävin edeltävän musiikkitiedon kurssin (musiikin perusteet 4), silloin puhuttiin, että mupe 8 järjestetään joka toinen vuosi. Olin laskelmoinut, että tämä vuosi olisi sopivasti se joka toinen. Mutta laskelmointi ei auta, kun lukujärjestyksestä ei kurssia tälle vuodelle löydy. Tartuin siis haasteeseen ja ilmoittauduin mupe 7 -kurssille, josta lähipiirini on kertonut aivan riittävästi kauhukertomuksia. Pianotunnit toivottavasti tukevat hyvin kurssin suorittamista, johon kuuluu kirjoittamisen lisäksi soittamista.
Nämä asiat ja työkiireet saivat miettimään, miten mahdan syksyn jaksaa. Mietinnän lopputuloksena tein uhrauksen: jättäydyin pois kuorosta syksyn ajaksi. Päätös oli vaikea, mutta pidän sitä jaksamiseni kannalta oikeana. En halua ajaa itseäni aivan piippuun.
maanantaina, elokuuta 13, 2012
Hidas oppimaan vai vain taipumus rääkätä itseään?
Olen monien asioiden suhteen kohtuullisen nopea oppimaan. Mutta liikuntasuoritusten osalta ilmeisesti en. Tästä todisteena olen nyt kaksi viikkoa toistanut liikuntasuorituksia, jotka todistetusti vievät mehut. Toisaalta sittenpä tietää tehneensä jotain.
Ensinnäkin, hain pyöräni vanhalta asunnolta pari viikkoa sitten ja poljin kesän ensimmäiset kilometrit - kaikki viisi. Seuraavana päivänä sain päähäni pyöräillä suunnistamaan. Matkaa suunnistuspaikalle oli 10 kilometriä. "Eihän se oo pahakaan ja ennenkin olen pyöräillyt suunnistamaan". No, silloin ennen pohjalla oli vähän enemmän pyöräilykilometreja, kun lähdin pyörällä suunnistamaan. Kun pääsin Espoorasti-paikalle, en ollut lopen uupunut. Silti metsässä meno tuntui sumussa harhailulta. Luovutin yrittämisen jo aika alkuvaiheessa ja pysähtelin syömään mustikkaa. Oli niin kova janokin. Ehkä nestetankkaus oli epäonnistunut. Vietin metsässä reilun tunnin 3,5 kilometerin radalla. Ja sitten oli vielä poljettava kotiin. Olin melkoisen puhki päästyäni perille.
Tästä yhtään viisastumatta toistin tempun viime viikolla eli viikko ensimmäisen yrityksen jälkeen. Myönnettäköön, että tällä kertaa pyöräilymatka oli huomattavasti lyhyempi - vain 3,5 kilometria suuntaansa. Olin kuitenkin varmuuden vuoksi ajatellut ottaa C-radan (3-4 km), mutta koska C-radan kartat olivat loppu, otinkin B-radan, eli noin 5 km radan. Edellisen päivän jumpasta kipeytyneillä jaloilla taivalsin reitin läpi noin 1,5 tunnissa (mustikoille piti nytkin tehdä makutesti) ja poljin vielä kotiin. Tällä kertaa kokemus ei tuntunut yhtä uuvuttavalta kuin viikkoa aikaisempi. Ehkä tähän voisi tottua? Ajattelin vilkaista, kuinka pitkä pyöräilymatka olisi huomiseen Firmaliigaan... todennäköisesti olen tällä kertaa kuitenkin porvari ja ajan autolla paikalle ja takaisin.
Toinen liikuntasuoritus, josta en ottanut oppia oli SatsEnergy-tunti, jolla kävin viikko sitten maanantaina ensimmäistä kertaa ja tänään samalla tunnilla uudestaan. Tunti oli hämäävä. Aluksi tuntui, ettei siitä saa mitään irti. Suunnilleen puolivälissä kuitenkin tehtiin askelkyykkyhyppyjä ja muita jalkalihasliikkeitä, joita tein vähintään luistelukulmaan asti. Sen jälkeen en saanut koko lopputunnin aikana sykettä tasaantumaan ja olin aivan kuollut. Ja seuraavat kaksi, kolme päivää lihakset ympäri kroppaa olivat kipeät. Viikossa ehtii palautua ja niinpä menin tänään ko. tunnille uudestaan. Ohjaaja sanoi johonkin väliin: "tää on sun palautus, tehdään vähän jalkojen lihaskuntoa". Niinpä niin. Lähes sama kaava toistui kuin viime viikolla, tosin paikoitellen osasin vähän säästellä paukkuja enkä ajanut itseäni ihan yhtä puhki kuin viikko sitten. Nähtäväksi jää, kuinka kipeät lihakset minulla on huomenna...
Ensinnäkin, hain pyöräni vanhalta asunnolta pari viikkoa sitten ja poljin kesän ensimmäiset kilometrit - kaikki viisi. Seuraavana päivänä sain päähäni pyöräillä suunnistamaan. Matkaa suunnistuspaikalle oli 10 kilometriä. "Eihän se oo pahakaan ja ennenkin olen pyöräillyt suunnistamaan". No, silloin ennen pohjalla oli vähän enemmän pyöräilykilometreja, kun lähdin pyörällä suunnistamaan. Kun pääsin Espoorasti-paikalle, en ollut lopen uupunut. Silti metsässä meno tuntui sumussa harhailulta. Luovutin yrittämisen jo aika alkuvaiheessa ja pysähtelin syömään mustikkaa. Oli niin kova janokin. Ehkä nestetankkaus oli epäonnistunut. Vietin metsässä reilun tunnin 3,5 kilometerin radalla. Ja sitten oli vielä poljettava kotiin. Olin melkoisen puhki päästyäni perille.
Tästä yhtään viisastumatta toistin tempun viime viikolla eli viikko ensimmäisen yrityksen jälkeen. Myönnettäköön, että tällä kertaa pyöräilymatka oli huomattavasti lyhyempi - vain 3,5 kilometria suuntaansa. Olin kuitenkin varmuuden vuoksi ajatellut ottaa C-radan (3-4 km), mutta koska C-radan kartat olivat loppu, otinkin B-radan, eli noin 5 km radan. Edellisen päivän jumpasta kipeytyneillä jaloilla taivalsin reitin läpi noin 1,5 tunnissa (mustikoille piti nytkin tehdä makutesti) ja poljin vielä kotiin. Tällä kertaa kokemus ei tuntunut yhtä uuvuttavalta kuin viikkoa aikaisempi. Ehkä tähän voisi tottua? Ajattelin vilkaista, kuinka pitkä pyöräilymatka olisi huomiseen Firmaliigaan... todennäköisesti olen tällä kertaa kuitenkin porvari ja ajan autolla paikalle ja takaisin.
Toinen liikuntasuoritus, josta en ottanut oppia oli SatsEnergy-tunti, jolla kävin viikko sitten maanantaina ensimmäistä kertaa ja tänään samalla tunnilla uudestaan. Tunti oli hämäävä. Aluksi tuntui, ettei siitä saa mitään irti. Suunnilleen puolivälissä kuitenkin tehtiin askelkyykkyhyppyjä ja muita jalkalihasliikkeitä, joita tein vähintään luistelukulmaan asti. Sen jälkeen en saanut koko lopputunnin aikana sykettä tasaantumaan ja olin aivan kuollut. Ja seuraavat kaksi, kolme päivää lihakset ympäri kroppaa olivat kipeät. Viikossa ehtii palautua ja niinpä menin tänään ko. tunnille uudestaan. Ohjaaja sanoi johonkin väliin: "tää on sun palautus, tehdään vähän jalkojen lihaskuntoa". Niinpä niin. Lähes sama kaava toistui kuin viime viikolla, tosin paikoitellen osasin vähän säästellä paukkuja enkä ajanut itseäni ihan yhtä puhki kuin viikko sitten. Nähtäväksi jää, kuinka kipeät lihakset minulla on huomenna...
lauantaina, heinäkuuta 28, 2012
Makupaloja matkalta Tukholmaan
Sain pari viikkoa sitten kutsun 30-vuotissyntymäpäiville Tumbaan Tukholman lähelle perjantaiksi 27.7. Ehdotin Samulille, että menisimme sinne pienkoneella. Samuli innostui ja varasi koneen. Jännitimme loppuun asti, tuleeko päiväksi sopivaa säätä. Ja tulihan se. Aivan mainio poutapäivä koko matkan Suomesta Ruotsiin. Perillä ehdimme olla vain puolitoista tuntia, kun Bromman lentokentältä matka Tumbaan kesti vähän reilun tunnin. Menomatka lentäen Malmilta Brommaan kesti 2 h 20 min, paluu 2 h 2 min, kun oli vähän myötäistä. Malmin lentokentälle piti ehtiä takaisin ennen kello 22.00. Laskeuduimme kohta 21.45 jälkeen. Samulille tämä oli ensimmäinen ulkomaan lento.
Tässä joitakin makupaloja ja maamerkkejä matkan varrelta.
Yleiskuva alkumatkalta
Turku
Naantali
Maarianhamina
Norrtälje
Bromma
Kuljetus Bromman platalta terminaaliin
Kungsholmenia ja Söderiä. Kuvassa näkyy alue, jolla asuin keväällä 2004.
Tukholman keskustaa
Kungliga Tekniska Högskolan ja Tukholman stadion
Helsinki ilta-auringossa
Tässä joitakin makupaloja ja maamerkkejä matkan varrelta.
Turku
Naantali
Maarianhamina
Norrtälje
Bromma
Kuljetus Bromman platalta terminaaliin
Kungsholmenia ja Söderiä. Kuvassa näkyy alue, jolla asuin keväällä 2004.
Tukholman keskustaa
Kungliga Tekniska Högskolan ja Tukholman stadion
Helsinki ilta-auringossa
Ristiin rastiin Romaniaa
Tänä kesänä viimein toteutui matka kälyni kotimaahan Romaniaan. Se oli suunnitteilla jo vuosi sitten, mutta sitten päätimme Samulin kanssa järjestää sellaiset isommat juhlat ja matkasuunnitelma siirtyi. Meitä oli matkassa 6: veljeni ja vaimonsa, minun vanhempani ja me Samulin kanssa. Tämä on kertomus matkasta niin kuin reilu viikko matkan päättymisen jälkeen sen muistan. Päällimmäisenä muistuu mieleen Karpaatit, kuuden tunnin lounas, sadan kilometrin tietyömaa ja yliannos Euphoriaa...
ti 10.-ke 11.7.
Matkasimme Bukarestiin tiistain aikana. Meillä oli hieman epäoptimaaliset lennot (pitkä vaihto Münchenissä), joten matkaan hurahti leijonan osa päivästä. Perillä meitä oltiin vastassa. Kun astuimme ulos lentoasemalta liki 40-asteinen ilmamassa puski vastaan kuin kuivaan saunaan olisi astunut. Meille kerrottiin, että lämpöä olisi 44, mutta todellisempi lukema lieni 38. Lämpimämpää oli kuin missään, missä olen aiemmin ollut.
Ajomatka keskustaan oli vauhdikas. Sen aikana taisin kuulla radiosta Loreenin Euphorian ensimmäistä kertaa. Ajattelin, että onpa kiva, että se soi täälläkin. En tiennyt, että jatkossa kuulen sen autoradiosta useita kertoja päivässä.
Kun saavuimme hotelliin, josta olimme varanneet yöpaikan, meille kerrottiin, että toisessa huoneista ei ilmastointi toimi. Niinpä saimme upgraden toiseen hotelliin, joka oli neljän tähden hotelli, alkuperäisen kolmen tähden hotellin sijaan. Sehän meille sopi.
Söimme illallista ravintolassa ja sen päätteeksi veljeni ja vaimonsa saapuivat paikalle. Olivat päässeet perille autoillen Suomesta Romaniaan.
Keskiviikon yhtenä kohokohtana piti oleman tutustuminen parlamenttitaloon, jonka on aikoinaan rakennuttanut Nicolae Ceaușescu. Kävelimme tukalan kuumassa säässä rakennuksen toiseen päähän, josta piti pääsemän sisään. Rakennuksen koosta kertoo jotain se, että siellä on kuulemma jalkapallokentän kokoisia saleja... joten talon ohikäveleminen ei ole ihan pieni juttu, varsinaan siinä helteessä. Vartija kertoi, että sisäänkäynti olikin toisesta päästä rakennusta. Ei auttanut muu kuin kävellä takaisin - vain toteamaan, että talo olikin kokonaan kiinni eikä turisteilla ollut lainkaan sisäänpääsyä juuri näinä päivinä. Missään tätä ei ollut selkeästi kerrottu eikä tieto ollut näimmä kaikille vartijoillekaan kulkenut.
Parlamenttitalo näkyy bulevardin päässä:
Etanat olivat mieltyneet parlamenttitalon kiviaitaan:
Päivä jatkui lounaan merkeissä. Eikä minkä tahansa lounaan. Veljeni anoppi oli laittanut ruokaa kerrakseen veljeni syntymäpäivän kunniaksi. Lounas kesti kaikkine ruokalajeineen kuusi tuntia! Ja erittäin hyvää oli.
Päivän päätteeksi kävelimme Bukarestin vanhassa kaupungissa.
Muualla kaupungilla näkyi vanhaa ja vähän uudempaa (liekö sosialismin ajoilta) rakentamista sulassa sovussa:
to 12.7.
Torstaina palasimme lentokentälle, josta haimme vuokra-auton. Suuntasimme kohti Curtea de Argeșia. Kehätie, josta olimme kuulleet kaikenlaista pelottelua, ei ollutkaan niin pahasti ruuhkainen ja matka taittui mukavasti. Perillä ihailimme luostarin kirkkoa.
Yövyimme hieman pohjoisempana, josta näkyi jo vilahdus Karpaattien vuorista.
pe 13.7.
Perjantaina ajoimme vuorten yli Sibiuun ja sieltä Paltinișiin yöksi.
Matkalle mahtui patojärvi (ja oikea järvi Lacul Bâlea):
Serpentiiniteitä ja upeita vuorimaisemia:
Ja yksi Draculan linnan raunioksi väitetty kohde, jota ihailimme vain tien tasalta emmekä kiivenneet sen luo:
Lähellä yöpaikkaamme tiellä kävellyt lehmälauma hankaloitti matkan tekoa:
la 14.7. (huom: tällä kertaa 14. päivä ei ollut epäonnen päiväni)
Lauantaina tutuistuimme saksalaisvaikutteita saaneeseen Sibiuun:
Ja ajoimme Sighișoaraan, jossa tutustuimme vanhaan kaupunkiin:
Minä ajoin matkan Sibiusta Sighișoaraan. Harvoin puhisen autolla ajamisen jälkeen niin kiukusta. Koko sadan kilometrin matkalta tie oli täynnä tietyötä. Ilmeisesti Romaniassa korjataan teitä siten, että kaivetaan ensin koko korjattava tie auki ja valmistellaan levennystä kaivamalla kuoppa tien viereen, ja sitten vasta aloitetaan korjaaminen. Tiellä oli jatkuvasti joko liikennevaloin tai ihmisvoimin ohjattuja pätkiä, joissa oli vain yksi kaista käytössä. Lisäksi oli paljon pätkiä, josta oli asfalttikerroksia kaavittu pois, välillä hiekalle asti. Välillä suljettuja kaistanpätkiä piti väistellä ilman ohjausta. Erittäin rasittavaa ajamista, sanon minä.
Yövyimme Nadeșissa matkalle osuneessa majatalossa. Saavuimme tyhjään majataloon melko myöhään, mutta meidän jälkeemme saapuivat lopulta vielä belgialainen, puolalainen ja romanialainen perhe. Majatalon isäntä oli varsin puheliasta sorttia ja taikoi aamupalankin koko porukalle, vaikka ei varmaankaan ollut siihen alunperin varautunut.
su 15.7.
Sunnuntaina kävimme katsomassa terveysvaikutteista heliötermistä järveä Sovatassa ja suolakaivosta Praidissa. Suolakaivoksessa ei ollut opastettua kierrosta, vaan sen sijaan tarjolla oli lasten leikkipaikkoja, kioskeja, ravintola, kappeli ja infotauluja. Harvinaista kyllä infotaulut olivat romanian lisäksi englanniksi ja saksaksi. Turistit olivat kuitenkin pääasiassa romanialaisia kuten joka paikassa muutenkin. Alla kappelin risti.
Päivän ehdottomia kohokohtia olivat kuitenkin Lacul Roșu, jossa on kivettyneitä puita, ja sen lähellä sijaitseva kanjoni Cheile Bicazului, jossa autotie kulkee kallioiden puristuksessa.
Matkalla paikan päälle ei ollut tavatonta, että vuoristotien uloimmasta kaistasta puuttui romahtanut palanen:
Yöpaikka löytyi Bicazista.
ma 16.7.
Maanantaina jatkoimme matkaa Neamţin luostarin luo. Samalla seudulla oli paljon muitakin luostareita.
Kaikki nähty ei ollut matkalla kaunista. Reitillemme osui myös esimerkiksi ruma Bacaun kaupunki. Sielläkin oli toki kauniiksi kunnostettuja kirkkoja.
Ajoimme lähelle Slănic-Moldovaa yöksi.
ti 17.7.
Tiistaina vierailimme Slănic-Moldovassa, jossa oli paljon mineraalivesilähteitä. Tiettävästi eri lähteiden vesi auttaisi erilaisiin vaivoihin. Kuvaustekstit olivat vain romaniaksi, joten jäi hieman arvoitukseksi, mihin mikäkin vesi oli hyväksi, kun kaikkea ei viitsinyt kälyllä käännättää. Paikka on selvästi ollut jo pitkään kunnon turistikohde, mistä todisteena rapistunut Complex Turistic (ja lukuisat hotellit ja pensionaatit).
Paikka sijaitsi pikkutien päässä ja tie olisi jatkunut vielä pienempänä, joten päätimme kiertää hieman isommalle tielle. Isompia teitä lukuun ottamatta tämä oli tyypillinen näky (ja jos et arvaa, niin lasteja vetämässä ovat hevoset):
Seuraava suunniteltu kohde oli Sinaia. Emme kuitenkaan menneet suorinta tietä, vaan poikkesimme unkarilaisalueelle Băile Tuşnadiin syömään. Matkalla sinne keskellä peltoaukeaa radiosta alkoi yllättäen kuulua Yle Yksi:
Sieltä soi "Tän kylän ämmät" Matti Tuloiselan tulkitsemana... :D
Sinaiassa majoituimme hotelliin tarkoituksena yöpyä siellä kaksi yötä. Teimme iltakävelylenkin Peleşin linnan puistoon. Linnaan emme enää päässeet, koska se oli mennyt kiinni jo kello 17. Linna on ollut Romanian kuninkaallisten kesähuvila ennen Ceaușescun aikaa.
Minun osaltani tämä jäikin varsinaiseksi viimeiseksi tutustumiskohteeksi. Illalla alkoi nimittäin pahoinvointi...
ke 18.7.
Oksennellun ja ripuloidun yön jälkeen nousi yli 38 asteen kuume. Niinpä vietin päivän hotellihuoneen punkan pohjalla. Toiset kävivät katsomassa Draculan linnaa Branissa ja nousivat köysiradalla korkealle vuorelle. Onni onnettomuudessa, että sairastuin vasta siinä vaiheessa matkaa ja sellaiseen aikaan, jolloin oli tarkoituskin viipyä kaksi yötä samassa paikassa.
to 19.7.
Torstaina suuntasimme hyvissä ajoin kohti Bukarestia. Olimme varanneet aikaa, josko matkalla olisi ollut tietyö- tai ruuhkahidasteita. Matka taittui kuitenkin mukavan nopeaan ja olimme liiankin ajoissa perillä. Kuume oli laskenut ja pystyin jo vähän syömään jotain. Meillä oli jälleen pitkä vaihto, tällä kertaa Frankfurtissa. Jaksoin onneksi lähteä käymään Frankfurtin keskustassa, joten ei tarvinnut koko aikaa viettää lentokentällä. Kotona olimme seuraavan vuorokauden puolella.
***
Voit tutustua summittaiseen reittiimme alla olevan linkin kautta:
Reitti
Matka oli elämys: kauniita maisemia, hyvää ja halpaa ruokaa (6 henkeä saattoi syödä alle 50 eurolla siten, että osa söi useamman kuin yhden ruokalajin), halpaa majoitusta (pensionaattiyöpymiset maksoivat 70-130 leitä/2hh eli 15-29 euroa, hintaan kuului lakanoin varustettu huone, jossa oma kylpyhuone ja tv, useimmiten myös jääkaappi).
ti 10.-ke 11.7.
Matkasimme Bukarestiin tiistain aikana. Meillä oli hieman epäoptimaaliset lennot (pitkä vaihto Münchenissä), joten matkaan hurahti leijonan osa päivästä. Perillä meitä oltiin vastassa. Kun astuimme ulos lentoasemalta liki 40-asteinen ilmamassa puski vastaan kuin kuivaan saunaan olisi astunut. Meille kerrottiin, että lämpöä olisi 44, mutta todellisempi lukema lieni 38. Lämpimämpää oli kuin missään, missä olen aiemmin ollut.
Ajomatka keskustaan oli vauhdikas. Sen aikana taisin kuulla radiosta Loreenin Euphorian ensimmäistä kertaa. Ajattelin, että onpa kiva, että se soi täälläkin. En tiennyt, että jatkossa kuulen sen autoradiosta useita kertoja päivässä.
Kun saavuimme hotelliin, josta olimme varanneet yöpaikan, meille kerrottiin, että toisessa huoneista ei ilmastointi toimi. Niinpä saimme upgraden toiseen hotelliin, joka oli neljän tähden hotelli, alkuperäisen kolmen tähden hotellin sijaan. Sehän meille sopi.
Söimme illallista ravintolassa ja sen päätteeksi veljeni ja vaimonsa saapuivat paikalle. Olivat päässeet perille autoillen Suomesta Romaniaan.
Keskiviikon yhtenä kohokohtana piti oleman tutustuminen parlamenttitaloon, jonka on aikoinaan rakennuttanut Nicolae Ceaușescu. Kävelimme tukalan kuumassa säässä rakennuksen toiseen päähän, josta piti pääsemän sisään. Rakennuksen koosta kertoo jotain se, että siellä on kuulemma jalkapallokentän kokoisia saleja... joten talon ohikäveleminen ei ole ihan pieni juttu, varsinaan siinä helteessä. Vartija kertoi, että sisäänkäynti olikin toisesta päästä rakennusta. Ei auttanut muu kuin kävellä takaisin - vain toteamaan, että talo olikin kokonaan kiinni eikä turisteilla ollut lainkaan sisäänpääsyä juuri näinä päivinä. Missään tätä ei ollut selkeästi kerrottu eikä tieto ollut näimmä kaikille vartijoillekaan kulkenut.
Etanat olivat mieltyneet parlamenttitalon kiviaitaan:
Päivä jatkui lounaan merkeissä. Eikä minkä tahansa lounaan. Veljeni anoppi oli laittanut ruokaa kerrakseen veljeni syntymäpäivän kunniaksi. Lounas kesti kaikkine ruokalajeineen kuusi tuntia! Ja erittäin hyvää oli.
Päivän päätteeksi kävelimme Bukarestin vanhassa kaupungissa.
Torstaina palasimme lentokentälle, josta haimme vuokra-auton. Suuntasimme kohti Curtea de Argeșia. Kehätie, josta olimme kuulleet kaikenlaista pelottelua, ei ollutkaan niin pahasti ruuhkainen ja matka taittui mukavasti. Perillä ihailimme luostarin kirkkoa.
Yövyimme hieman pohjoisempana, josta näkyi jo vilahdus Karpaattien vuorista.
pe 13.7.
Perjantaina ajoimme vuorten yli Sibiuun ja sieltä Paltinișiin yöksi.
Matkalle mahtui patojärvi (ja oikea järvi Lacul Bâlea):
Ja yksi Draculan linnan raunioksi väitetty kohde, jota ihailimme vain tien tasalta emmekä kiivenneet sen luo:
la 14.7. (huom: tällä kertaa 14. päivä ei ollut epäonnen päiväni)
Lauantaina tutuistuimme saksalaisvaikutteita saaneeseen Sibiuun:
Minä ajoin matkan Sibiusta Sighișoaraan. Harvoin puhisen autolla ajamisen jälkeen niin kiukusta. Koko sadan kilometrin matkalta tie oli täynnä tietyötä. Ilmeisesti Romaniassa korjataan teitä siten, että kaivetaan ensin koko korjattava tie auki ja valmistellaan levennystä kaivamalla kuoppa tien viereen, ja sitten vasta aloitetaan korjaaminen. Tiellä oli jatkuvasti joko liikennevaloin tai ihmisvoimin ohjattuja pätkiä, joissa oli vain yksi kaista käytössä. Lisäksi oli paljon pätkiä, josta oli asfalttikerroksia kaavittu pois, välillä hiekalle asti. Välillä suljettuja kaistanpätkiä piti väistellä ilman ohjausta. Erittäin rasittavaa ajamista, sanon minä.
Yövyimme Nadeșissa matkalle osuneessa majatalossa. Saavuimme tyhjään majataloon melko myöhään, mutta meidän jälkeemme saapuivat lopulta vielä belgialainen, puolalainen ja romanialainen perhe. Majatalon isäntä oli varsin puheliasta sorttia ja taikoi aamupalankin koko porukalle, vaikka ei varmaankaan ollut siihen alunperin varautunut.
su 15.7.
Sunnuntaina kävimme katsomassa terveysvaikutteista heliötermistä järveä Sovatassa ja suolakaivosta Praidissa. Suolakaivoksessa ei ollut opastettua kierrosta, vaan sen sijaan tarjolla oli lasten leikkipaikkoja, kioskeja, ravintola, kappeli ja infotauluja. Harvinaista kyllä infotaulut olivat romanian lisäksi englanniksi ja saksaksi. Turistit olivat kuitenkin pääasiassa romanialaisia kuten joka paikassa muutenkin. Alla kappelin risti.
Yöpaikka löytyi Bicazista.
ma 16.7.
Maanantaina jatkoimme matkaa Neamţin luostarin luo. Samalla seudulla oli paljon muitakin luostareita.
Ajoimme lähelle Slănic-Moldovaa yöksi.
ti 17.7.
Tiistaina vierailimme Slănic-Moldovassa, jossa oli paljon mineraalivesilähteitä. Tiettävästi eri lähteiden vesi auttaisi erilaisiin vaivoihin. Kuvaustekstit olivat vain romaniaksi, joten jäi hieman arvoitukseksi, mihin mikäkin vesi oli hyväksi, kun kaikkea ei viitsinyt kälyllä käännättää. Paikka on selvästi ollut jo pitkään kunnon turistikohde, mistä todisteena rapistunut Complex Turistic (ja lukuisat hotellit ja pensionaatit).
Seuraava suunniteltu kohde oli Sinaia. Emme kuitenkaan menneet suorinta tietä, vaan poikkesimme unkarilaisalueelle Băile Tuşnadiin syömään. Matkalla sinne keskellä peltoaukeaa radiosta alkoi yllättäen kuulua Yle Yksi:
Sinaiassa majoituimme hotelliin tarkoituksena yöpyä siellä kaksi yötä. Teimme iltakävelylenkin Peleşin linnan puistoon. Linnaan emme enää päässeet, koska se oli mennyt kiinni jo kello 17. Linna on ollut Romanian kuninkaallisten kesähuvila ennen Ceaușescun aikaa.
Minun osaltani tämä jäikin varsinaiseksi viimeiseksi tutustumiskohteeksi. Illalla alkoi nimittäin pahoinvointi...
ke 18.7.
Oksennellun ja ripuloidun yön jälkeen nousi yli 38 asteen kuume. Niinpä vietin päivän hotellihuoneen punkan pohjalla. Toiset kävivät katsomassa Draculan linnaa Branissa ja nousivat köysiradalla korkealle vuorelle. Onni onnettomuudessa, että sairastuin vasta siinä vaiheessa matkaa ja sellaiseen aikaan, jolloin oli tarkoituskin viipyä kaksi yötä samassa paikassa.
to 19.7.
Torstaina suuntasimme hyvissä ajoin kohti Bukarestia. Olimme varanneet aikaa, josko matkalla olisi ollut tietyö- tai ruuhkahidasteita. Matka taittui kuitenkin mukavan nopeaan ja olimme liiankin ajoissa perillä. Kuume oli laskenut ja pystyin jo vähän syömään jotain. Meillä oli jälleen pitkä vaihto, tällä kertaa Frankfurtissa. Jaksoin onneksi lähteä käymään Frankfurtin keskustassa, joten ei tarvinnut koko aikaa viettää lentokentällä. Kotona olimme seuraavan vuorokauden puolella.
***
Voit tutustua summittaiseen reittiimme alla olevan linkin kautta:
Reitti
Matka oli elämys: kauniita maisemia, hyvää ja halpaa ruokaa (6 henkeä saattoi syödä alle 50 eurolla siten, että osa söi useamman kuin yhden ruokalajin), halpaa majoitusta (pensionaattiyöpymiset maksoivat 70-130 leitä/2hh eli 15-29 euroa, hintaan kuului lakanoin varustettu huone, jossa oma kylpyhuone ja tv, useimmiten myös jääkaappi).
keskiviikkona, kesäkuuta 27, 2012
Tapahtuipa kerran Espoorasteilla
Olin eilen Espoorasteilla kilpailunjohtajana. Iltarastitapahtuma saattaa vaikuttaa rauhalliselta urheilutapahtumalta, mutta yksi ilta voi sisältää monenlaista isompaa ja pienempää sattumaa. Kilpailunjohtajana on myös tapahtuman turvallisuuspäällikkö, joten pitää olla erityisen tarkkaavaisena.
Ja mitäpä sitten eilen sattuikaan?
* Eräs suunnistaja tuli metsästä palattuaan kyselemään, onko meillä ylimääräistä auton avainta. No, olihan meillä autonaivanparkki, mutta pian selvisi, että suunnistaja ei ollut jättänyt avaintaan sinne, vaan ottanut taskussaan mukaan. Taskuun oli tullut reikä ja avain oli pudonnut metsään. Suunnistaja pyysi puhelinta lainaan ja soitti vaimolleen:
- Huonoja uutisia. Taskuun tuli reikä ja auton avain putosi metsään, mies kertoi yllättävän rauhallisena.
Hän lähti etsimään auton avaintaan metsästä ja noin 1,5 tunnin päästä hänen vaimonsa toi vara-avaimen. Varsinainen avain jäi löytymättä. Toki pyysimme rastit metsästä keräävää kilpailun valvojaa olemaan tarkkaavainen, josko näkyisi yhtä ylimääräistä avainta metsän siimeksessä.
* Yksi suunnistaja tuli ilmoittamaan nähneensä kuolleen hirvenvasan metsässä ja halusi, että siitä ilmoitetaan maanomistajille.
* Yksi vanhempi miessuunnistaja tuli metsästä käsi verillä. Pääsin kokeilemaan sairaanhoitotaitojani ja laastaroin miehen kättä.
* Yksi suunnistaja tuli tulosten purkuun toinen silmä sen näköisenä, että siihen on osunut jokin. Kyseessä oli kuitenkin silmän toiselle puolen kierähtänyt piilolinssi.
* Espoorastien toinen yhteyshenkilö soitteli kesken tapahtuman ja ilmoitti, että kartalle oli jäänyt merkitsemättä yksi kielletty alue ja sen vuoksi hän oli saanut vihaisen yhteydenoton alueen kupeessa asuvalta.
* Yhdestä yli 80-vuotiaasta miehestä kerrottiin havainto, että hän oli ollut maassa pitkällään, mutta kieltäytynyt palaamasta suorinta tietä maaliin. Kyselimme muilta suunnistajilta havaintoja kyseisestä herrasta. Ja seurailimme ajan kulumista. Lopulta mies tuli maaliin vietettyään metsässä liki 3 tuntia 3,6 kilometrin radalla. Maali oli jo virallisesti mennyt kiinni. Kun olimme tekemässä lähtöä, Espoorastien vastuuhenkilö soitteli taas: tämän seniorisuunnistajan poika oli ollut yhteydessä ja kysellyt, onkohan isänsä jo tullut pois metsästä. Oli ilo kertoa, että isä oli turvallisesti poissa metsästä. :)
* Yhtä äitiä ja pikkutyttöä kaipailtiin myös metsästä. Perheen isä pyysi puhelinta lainaan ja sai selville, että perheen naiset olivat yhä metsässä, kun pikkutytölle oli tullut vähän väsy kesken matkan. Hekin pääsivät lopulta onnellisesti pois metsästä.
* Sitten tietenkin oli yksi tapaus, joka oli kirjanpitomme mukaan yhä metsässä noin vartti maalin kiinnimenon jälkeen. Soitin hänelle ja hän vastasi frisbeen heiton parista.
Ei varsinaisesti käynyt aika pitkäksi illan aikana...
Ja mitäpä sitten eilen sattuikaan?
* Eräs suunnistaja tuli metsästä palattuaan kyselemään, onko meillä ylimääräistä auton avainta. No, olihan meillä autonaivanparkki, mutta pian selvisi, että suunnistaja ei ollut jättänyt avaintaan sinne, vaan ottanut taskussaan mukaan. Taskuun oli tullut reikä ja avain oli pudonnut metsään. Suunnistaja pyysi puhelinta lainaan ja soitti vaimolleen:
- Huonoja uutisia. Taskuun tuli reikä ja auton avain putosi metsään, mies kertoi yllättävän rauhallisena.
Hän lähti etsimään auton avaintaan metsästä ja noin 1,5 tunnin päästä hänen vaimonsa toi vara-avaimen. Varsinainen avain jäi löytymättä. Toki pyysimme rastit metsästä keräävää kilpailun valvojaa olemaan tarkkaavainen, josko näkyisi yhtä ylimääräistä avainta metsän siimeksessä.
* Yksi suunnistaja tuli ilmoittamaan nähneensä kuolleen hirvenvasan metsässä ja halusi, että siitä ilmoitetaan maanomistajille.
* Yksi vanhempi miessuunnistaja tuli metsästä käsi verillä. Pääsin kokeilemaan sairaanhoitotaitojani ja laastaroin miehen kättä.
* Yksi suunnistaja tuli tulosten purkuun toinen silmä sen näköisenä, että siihen on osunut jokin. Kyseessä oli kuitenkin silmän toiselle puolen kierähtänyt piilolinssi.
* Espoorastien toinen yhteyshenkilö soitteli kesken tapahtuman ja ilmoitti, että kartalle oli jäänyt merkitsemättä yksi kielletty alue ja sen vuoksi hän oli saanut vihaisen yhteydenoton alueen kupeessa asuvalta.
* Yhdestä yli 80-vuotiaasta miehestä kerrottiin havainto, että hän oli ollut maassa pitkällään, mutta kieltäytynyt palaamasta suorinta tietä maaliin. Kyselimme muilta suunnistajilta havaintoja kyseisestä herrasta. Ja seurailimme ajan kulumista. Lopulta mies tuli maaliin vietettyään metsässä liki 3 tuntia 3,6 kilometrin radalla. Maali oli jo virallisesti mennyt kiinni. Kun olimme tekemässä lähtöä, Espoorastien vastuuhenkilö soitteli taas: tämän seniorisuunnistajan poika oli ollut yhteydessä ja kysellyt, onkohan isänsä jo tullut pois metsästä. Oli ilo kertoa, että isä oli turvallisesti poissa metsästä. :)
* Yhtä äitiä ja pikkutyttöä kaipailtiin myös metsästä. Perheen isä pyysi puhelinta lainaan ja sai selville, että perheen naiset olivat yhä metsässä, kun pikkutytölle oli tullut vähän väsy kesken matkan. Hekin pääsivät lopulta onnellisesti pois metsästä.
* Sitten tietenkin oli yksi tapaus, joka oli kirjanpitomme mukaan yhä metsässä noin vartti maalin kiinnimenon jälkeen. Soitin hänelle ja hän vastasi frisbeen heiton parista.
Ei varsinaisesti käynyt aika pitkäksi illan aikana...
sunnuntai, kesäkuuta 17, 2012
Venlailua
Tänä vuonna Venlojen viesti olikin lähellä, nimittäin Vantaan Hakunilassa. Paikalle pääsi julkisilla kulkuvälineillä ja niiden käyttöä jopa suositeltiin. Kovin hyvin ei kuitenkaan oltu kilpailukeskuksen karttoihin merkitty, mitkä bussipysäkit ovat lähinnä teltta-alueita. Niinpä minäkin jäin bussista pysäkillä, joka oli lähinnä kilpailukeskusta... mutta erittäin kaukana teltta-alueelta, jossa seuramme teltta oli. Noh, onneksi olin varannut aikaa riittävästi, niin ei tullut hoppu.
Oli aurinkoinen päivä ja ennen kello 14.00 tapahtunutta yhteislähtöä suorastaan kuuma. Lähtöalueella varjoisat paikat olivat kortilla.
Viitoitus K-pisteelle oli pitkä. Niin pitkä, että en käynyt verrytellen K:lla asti. Totesin kiivettyäni jyrkän rinteen ja laskeuduttuani hetken matkaa, että en taida mennä mäen alle asti katsomaan, missä se K luuraa. Lähdön tapahduttua selvisi, että tämän alamäen jälkeen oli vielä pellon ylitys ja yksi ylämäki ennen kuin oltiin K-pisteellä asti.
Minulla oli rinnassani lähtönumero 949. Eli suhteellisen takajoukoista sai lähteä, vaikka takana olikin vielä monta rivillistä joukkueita. Yritin lähtöviitoituksella heti parannella asemia, mutta toisaalta ei halunnut laittaa kaikkia paukkuja ensimmäiseen kilometriin. Meno jonoutui ja muuttui kävelyksi ylämäissä ennen K-pistettä. Sen jälkeen oli hivenen enemmän tilaa juosta.
Ensimmäiset rastit olivat kohtalaisen lähekkäin toisiaan. Yhdellä väärällä kukkulalla kävin kääntymässä ja kiersin rastille lopulta hassusta suunnasta. Kertaalleen puolestaan olin menossa oikeaan suuntaan, mutta sitten kuulin takanani huudeltavan oman rastini numeroa, koukkasin taaksepäin, vain huomatakseni, että tämä porukka muodosti letkan, joka lähti siihen suuntaan, johon olin ollut itsekin menossa. Mitä tästä opimme: useimmiten kannattaa pitää oma päänsä (vaikka ihan aina se ei olekaan fiksua... joten ota siitäkin nyt selvää, milloin kannattaa ja milloin ei).
Lyhyitä rastivälejä seurasi pidempi siirtymä ja jälleen lyhyitä rastivälejä. Maasto vaihteli hyväkulkuisesta tiheikköön. Tiheikköpätkillä oli mahdotonta päästä muista ohi ja niinpä vauhti hyytyi välillä kävelyksi, vaikka ei olisi tahtonutkaan.
Toista tiheiden rastivälien osuutta seurasi viitoitettu siirtymä mäelle, joka oli ylitetty matkaan lähtiessä. Ihmettelin, kun kovin moni muu ei juuri juossut tätä siirtymää, ainakaan kovin reippaasti. Skippasin siirtymällä olleen juomarastin. Olihan matkaa enää vain vähän. Viereisellä viitoituksella tuli vastaan kakkososuuden juoksijoita matkalla K-pisteelle.
Viitoituksen jälkeen oli jyrkkä ylämäki, joka vei aika hyvin mehuja. Rasti löytyi ihan ok, kunhan oli päässyt mäen yli. Lähdin seuraavalle rastille kompassisuunnalla muiden perään. Jostain syystä tällä rastivälillä ajatus kuitenkin hajosi. Kesken matkan aloin katsoa, että olen ottanut suunnan aivan väärin ja kun tulimme rastille, ajattelin, että nyt pitää kiireesti lähteä oikealle rastille viereistä kuntorataa pitkin. Onneksi en ehtinyt kauas, kun huomasin, että ohittamani rasti olikin oikeasti seuraava rastini, ja olin miltei siis jättänyt sen väliin, kun olin jo lukenut väliä seuraavalle rastille. Huh. Siitä olisi tullut nolo hylky.
Seuraavat rastivälit olivat enemmän tai vähemmän juoksemista kuntopolkua ylös, alas. Kunto meinasi loppua kesken. Tällä kertaa maalialueen ylikulkusilta sentään oli kiltisti tehty: sinne tultiin alamäkeä, joten sillalle ei tarvinnut nousta, riitti, että ylitti sen ja laskeutui maalialueelle.
Vaihdoin sijalla 709. Kaksi sijaa paremmalla sijalla kuin viime vuonna, vaikka lähtönumero oli heikompi. Seurakaveri, joka oli lähtenyt vierestäni matkaan (nro 948) oli onnistunut pistelemään hurjaa vauhtia ja oli vaihtanut sijalla 298. Joten tämän perusteella voi todeta, että lähtörivillä ei ole niin kovin suurta merkitystä, jos on hyvässä kunnossa ja osaa suunnistaa. Minun kuntoni ja taitoni eivät tällä kertaa parempaan riittäneet. Oma joukkueeni (seuran nelosjoukkue) sijoittui lopulta sijalle 839 ja tämän vierestäni lähteneen seurakaverin joukkue (seuran kolmosjoukkue) sijalle 693. Ykkösjoukkueemme oli hienosti sijalla 252. Kakkosjoukkue oli sijalla 673 (vaikka aloitusosuuden jälkeen oli seuran joukkueista neljäntenä). Vitosjoukkue löytyy sijalta 969. Eli loppujen lopuksi joukkueet sijoittuivat numeronsa mukaiseen järjestykseen.
Oli aurinkoinen päivä ja ennen kello 14.00 tapahtunutta yhteislähtöä suorastaan kuuma. Lähtöalueella varjoisat paikat olivat kortilla.
Viitoitus K-pisteelle oli pitkä. Niin pitkä, että en käynyt verrytellen K:lla asti. Totesin kiivettyäni jyrkän rinteen ja laskeuduttuani hetken matkaa, että en taida mennä mäen alle asti katsomaan, missä se K luuraa. Lähdön tapahduttua selvisi, että tämän alamäen jälkeen oli vielä pellon ylitys ja yksi ylämäki ennen kuin oltiin K-pisteellä asti.
Minulla oli rinnassani lähtönumero 949. Eli suhteellisen takajoukoista sai lähteä, vaikka takana olikin vielä monta rivillistä joukkueita. Yritin lähtöviitoituksella heti parannella asemia, mutta toisaalta ei halunnut laittaa kaikkia paukkuja ensimmäiseen kilometriin. Meno jonoutui ja muuttui kävelyksi ylämäissä ennen K-pistettä. Sen jälkeen oli hivenen enemmän tilaa juosta.
Ensimmäiset rastit olivat kohtalaisen lähekkäin toisiaan. Yhdellä väärällä kukkulalla kävin kääntymässä ja kiersin rastille lopulta hassusta suunnasta. Kertaalleen puolestaan olin menossa oikeaan suuntaan, mutta sitten kuulin takanani huudeltavan oman rastini numeroa, koukkasin taaksepäin, vain huomatakseni, että tämä porukka muodosti letkan, joka lähti siihen suuntaan, johon olin ollut itsekin menossa. Mitä tästä opimme: useimmiten kannattaa pitää oma päänsä (vaikka ihan aina se ei olekaan fiksua... joten ota siitäkin nyt selvää, milloin kannattaa ja milloin ei).
Lyhyitä rastivälejä seurasi pidempi siirtymä ja jälleen lyhyitä rastivälejä. Maasto vaihteli hyväkulkuisesta tiheikköön. Tiheikköpätkillä oli mahdotonta päästä muista ohi ja niinpä vauhti hyytyi välillä kävelyksi, vaikka ei olisi tahtonutkaan.
Toista tiheiden rastivälien osuutta seurasi viitoitettu siirtymä mäelle, joka oli ylitetty matkaan lähtiessä. Ihmettelin, kun kovin moni muu ei juuri juossut tätä siirtymää, ainakaan kovin reippaasti. Skippasin siirtymällä olleen juomarastin. Olihan matkaa enää vain vähän. Viereisellä viitoituksella tuli vastaan kakkososuuden juoksijoita matkalla K-pisteelle.
Viitoituksen jälkeen oli jyrkkä ylämäki, joka vei aika hyvin mehuja. Rasti löytyi ihan ok, kunhan oli päässyt mäen yli. Lähdin seuraavalle rastille kompassisuunnalla muiden perään. Jostain syystä tällä rastivälillä ajatus kuitenkin hajosi. Kesken matkan aloin katsoa, että olen ottanut suunnan aivan väärin ja kun tulimme rastille, ajattelin, että nyt pitää kiireesti lähteä oikealle rastille viereistä kuntorataa pitkin. Onneksi en ehtinyt kauas, kun huomasin, että ohittamani rasti olikin oikeasti seuraava rastini, ja olin miltei siis jättänyt sen väliin, kun olin jo lukenut väliä seuraavalle rastille. Huh. Siitä olisi tullut nolo hylky.
Seuraavat rastivälit olivat enemmän tai vähemmän juoksemista kuntopolkua ylös, alas. Kunto meinasi loppua kesken. Tällä kertaa maalialueen ylikulkusilta sentään oli kiltisti tehty: sinne tultiin alamäkeä, joten sillalle ei tarvinnut nousta, riitti, että ylitti sen ja laskeutui maalialueelle.
Vaihdoin sijalla 709. Kaksi sijaa paremmalla sijalla kuin viime vuonna, vaikka lähtönumero oli heikompi. Seurakaveri, joka oli lähtenyt vierestäni matkaan (nro 948) oli onnistunut pistelemään hurjaa vauhtia ja oli vaihtanut sijalla 298. Joten tämän perusteella voi todeta, että lähtörivillä ei ole niin kovin suurta merkitystä, jos on hyvässä kunnossa ja osaa suunnistaa. Minun kuntoni ja taitoni eivät tällä kertaa parempaan riittäneet. Oma joukkueeni (seuran nelosjoukkue) sijoittui lopulta sijalle 839 ja tämän vierestäni lähteneen seurakaverin joukkue (seuran kolmosjoukkue) sijalle 693. Ykkösjoukkueemme oli hienosti sijalla 252. Kakkosjoukkue oli sijalla 673 (vaikka aloitusosuuden jälkeen oli seuran joukkueista neljäntenä). Vitosjoukkue löytyy sijalta 969. Eli loppujen lopuksi joukkueet sijoittuivat numeronsa mukaiseen järjestykseen.
14. päivä - tuo epäonnen päivä?
14. huhtikuuta kaaduin kotipihassa ja siinä tuoksinassa lähti kynsi. 14. kesäkuuta kaaduin kotona sisällä rappusissa, oikeammin liukastuin ja tulin pyllymäkeä alas viimeiset kolme porrasta yrittäen epätoivoisesti pitää käsin itseäni pystyssä. Onneksi tällä kertaa tuli vain lähinnä mustelmia käsivarsiin ja selkään. Pitää olla varuillaan seuraavien kuukausien 14. päivä....
tiistaina, toukokuuta 29, 2012
Suunnistusmetsässä puhuminen
Kuinka mielellään sitä rupattelisikaan kanssasuunnistajien kanssa ja auttaisi, mutta kun oma suunnistus yleensä kärsii jo pelkästä moikkaamisesta.
Ilmeisesti menostani näkee, että en pidä kovin kiirettä. Prisma-rasteilla ainakin kaksi suunnistajaa kysyi, missä ollaan ja toinen suunnilleen liimautui minuun kiinni, kun yritti hahmottaa, missä paikka, jota näytin omalta kartaltani, oli hänen kartallaan. Kilpaile siinä nyt sitten.
Tänään Firmaliigassa minulle taas juteltiin. Tosin juttelinpa minäkin, kun yritin varoittaa perässä tullutta suunnistajaa maassa olevasta piikkilangasta.
- Menipäs tämä nyt hankalaksi, tuumasi miessuunnistaja, kun pääsimme metsästä tielle suunnilleen samaan aikaan.
- Kun tuolla on tota piikkilanka-aitaa ja kaikkea, hän jatkoi.
- Niinpä, nii-in... sanoin ja yritin samalla päästä itseni kanssa selvyyteen, missä kohtaa olin tiellä. Olin melkein lähdössä minulle jutelleen miehen perään, kunnes tajusin, että olin todellakin aivan väärässä kohtaa siihen nähden, minne olin pyrkinyt.
***
- Löysitkö jo nelosrastin?
- Mikä on sun nelonen?
- No, me lähdettiin samalle radalle, joten se on...
- Jaa, joo, se on tuolla taaempana, tuumasin. Hetkeä aiemmin olin ihmetellyt, kun kyseinen mies oli lähtenyt aivan väärään suuntaan rinteellä. En vain ollut rinteen alla enää heti varma, oliko kyse samasta henkilöstä. Sinipaitaisia suunnistajamiehiä kun oli metsä täysi.
***
- Onko sinun mielestäsi tämä polku kartalla? kysäisi valkopaitainen mies.
- Noo, en ole ihan varma, mikä kartalla olevista poluista tämä on, tuumin ja samalla yritin paikantaa itseni. Ja siinä main sainkin olinpaikastani varmuuden juuri ylitetyn ojan perusteella.
***
Kieltämättä jokaisella kerralla oma ajatus hajosi, kun kanssasuunnistaja keskeytti ajatuksenjuoksun. En sentään sen takia pahemmin eksynyt, kuten joskus on käynyt. Joku seurakaveri on todennut, että ei ole vastaavissa tilanteissa kuulevinaan. Minä en jotenkin pysty siihen.
Ilmeisesti menostani näkee, että en pidä kovin kiirettä. Prisma-rasteilla ainakin kaksi suunnistajaa kysyi, missä ollaan ja toinen suunnilleen liimautui minuun kiinni, kun yritti hahmottaa, missä paikka, jota näytin omalta kartaltani, oli hänen kartallaan. Kilpaile siinä nyt sitten.
Tänään Firmaliigassa minulle taas juteltiin. Tosin juttelinpa minäkin, kun yritin varoittaa perässä tullutta suunnistajaa maassa olevasta piikkilangasta.
- Menipäs tämä nyt hankalaksi, tuumasi miessuunnistaja, kun pääsimme metsästä tielle suunnilleen samaan aikaan.
- Kun tuolla on tota piikkilanka-aitaa ja kaikkea, hän jatkoi.
- Niinpä, nii-in... sanoin ja yritin samalla päästä itseni kanssa selvyyteen, missä kohtaa olin tiellä. Olin melkein lähdössä minulle jutelleen miehen perään, kunnes tajusin, että olin todellakin aivan väärässä kohtaa siihen nähden, minne olin pyrkinyt.
***
- Löysitkö jo nelosrastin?
- Mikä on sun nelonen?
- No, me lähdettiin samalle radalle, joten se on...
- Jaa, joo, se on tuolla taaempana, tuumasin. Hetkeä aiemmin olin ihmetellyt, kun kyseinen mies oli lähtenyt aivan väärään suuntaan rinteellä. En vain ollut rinteen alla enää heti varma, oliko kyse samasta henkilöstä. Sinipaitaisia suunnistajamiehiä kun oli metsä täysi.
***
- Onko sinun mielestäsi tämä polku kartalla? kysäisi valkopaitainen mies.
- Noo, en ole ihan varma, mikä kartalla olevista poluista tämä on, tuumin ja samalla yritin paikantaa itseni. Ja siinä main sainkin olinpaikastani varmuuden juuri ylitetyn ojan perusteella.
***
Kieltämättä jokaisella kerralla oma ajatus hajosi, kun kanssasuunnistaja keskeytti ajatuksenjuoksun. En sentään sen takia pahemmin eksynyt, kuten joskus on käynyt. Joku seurakaveri on todennut, että ei ole vastaavissa tilanteissa kuulevinaan. Minä en jotenkin pysty siihen.
maanantaina, toukokuuta 28, 2012
Kilpailuvietistä
Kävipä niin, että helatorstaiaamuna kurkkuni oli kipeä. Se ei estänyt minua lähtemästä Prisma-rasteille kauden ensimmäiseen suunnistukseen. Kieltämättä siinä vaiheessa, kun pidin kaatosadetta autossa kuravellisellä pellolla ennen kilpailua, ehdin miettiä, onkohan tässä nyt mitään järkeä. Sairastun vielä oikein kunnolla. Sade taukosi, mutta alkoi suoritukseni aikana uudestaan. Tulin metsästä likomärkänä. Vaihdoin vaatteet ja lähdin ajamaan autolla kohti kotia penkin lämmitys täysillä.
Seuraavat neljä päivää podin nuhaa, mutta kuumetta ei tullut. Viidentenä päivänä olin jo taas lähdössä metsään. Firmaliigan osakilpailuun. Tällä kertaa päivä oli aurinkoinen ja maasto lenkkipolkujen pilkkoma. Olin etukäteen miettinyt, uskallanko lainkaan lähteä suunnistamaan. Olinhan vielä nuhainen, vaikka jo paranemaan päin.
- Jos mä vaan lähinnä kävelen...
- Sinäkö pystyisit kävelemään? Ei, korkeintaan sitten, kun olet juossut ensin itsesi läkähdyksiin, arveli mieheni.
Aivan täysin mieheni arvioi ei pitänyt paikkansa, mutta myönnetään, kyllä sitä tuli ihan sillai kevyesti hölkättyä niitä rastivälejä, joilla pääsi kuntopolkua pitkin. Kuka nyt raaskisi kävellä, kun on selkeä baana rastilta toiselle? En minä ainakaan.
Taudin uhmaamisesta ei tullut jälkiseuraamuksia, vaan paraneminen on edennyt hyvin.
Sunnuntaina olin mukana Naisten kympillä. Sovimme kollegan kanssa, että menemme hölkkääjien lähtöön. Oli tarkoitus juostahölköttää sellaista vauhtia, että pystyy vaihtamaan kuulumisia matkan aikana. Mutta kyllä sentään otti päähän, että hölkkääjien lähdössä oli porukkaa, joka käveli ensimmäisen 200 metrin jälkeen. Ja noh, vielä enemmän harmitti, kun reitin lopussa oli kapeampaa väylää ja useammat olivat jo uuvahtaneet niin, että kävelivät. Joutui itsekin hissuttelemaan.
- Kyllä huomaa, että olet suunnistanut, kun pistelet tuolta nokkosien läpi muiden ohi, totesi kollegani, kun olin jälleen kerran koukkinut edellä menevien ohi.
- Ei siinä ollut nokkosia, virnuilin.
Loppumatkasta kiihdytin vauhtia ja tulin hyvävoimaisena maaliin. Ehkä ensi kerralla voisi mennä siihen juoksijoiden lähtöön hännille. Josko siinä sitten saisi hölkätä koko matkan ilman, että pitää väistellä kävelijöitä. Toisaalta hölkkääjien lähdössä lähteminen todennäköisesti mahdollisti sen, että kilpailuviettini pysyi jotenkuten hallinnassa koko matkan enkä aloittanut loppukiriä kuin vajaa kilometri ennen maalia. Pystyttiin oikeasti vaihtamaan kollegan kanssa kuulumiset. :)
Seuraavat neljä päivää podin nuhaa, mutta kuumetta ei tullut. Viidentenä päivänä olin jo taas lähdössä metsään. Firmaliigan osakilpailuun. Tällä kertaa päivä oli aurinkoinen ja maasto lenkkipolkujen pilkkoma. Olin etukäteen miettinyt, uskallanko lainkaan lähteä suunnistamaan. Olinhan vielä nuhainen, vaikka jo paranemaan päin.
- Jos mä vaan lähinnä kävelen...
- Sinäkö pystyisit kävelemään? Ei, korkeintaan sitten, kun olet juossut ensin itsesi läkähdyksiin, arveli mieheni.
Aivan täysin mieheni arvioi ei pitänyt paikkansa, mutta myönnetään, kyllä sitä tuli ihan sillai kevyesti hölkättyä niitä rastivälejä, joilla pääsi kuntopolkua pitkin. Kuka nyt raaskisi kävellä, kun on selkeä baana rastilta toiselle? En minä ainakaan.
Taudin uhmaamisesta ei tullut jälkiseuraamuksia, vaan paraneminen on edennyt hyvin.
Sunnuntaina olin mukana Naisten kympillä. Sovimme kollegan kanssa, että menemme hölkkääjien lähtöön. Oli tarkoitus juostahölköttää sellaista vauhtia, että pystyy vaihtamaan kuulumisia matkan aikana. Mutta kyllä sentään otti päähän, että hölkkääjien lähdössä oli porukkaa, joka käveli ensimmäisen 200 metrin jälkeen. Ja noh, vielä enemmän harmitti, kun reitin lopussa oli kapeampaa väylää ja useammat olivat jo uuvahtaneet niin, että kävelivät. Joutui itsekin hissuttelemaan.
- Kyllä huomaa, että olet suunnistanut, kun pistelet tuolta nokkosien läpi muiden ohi, totesi kollegani, kun olin jälleen kerran koukkinut edellä menevien ohi.
- Ei siinä ollut nokkosia, virnuilin.
Loppumatkasta kiihdytin vauhtia ja tulin hyvävoimaisena maaliin. Ehkä ensi kerralla voisi mennä siihen juoksijoiden lähtöön hännille. Josko siinä sitten saisi hölkätä koko matkan ilman, että pitää väistellä kävelijöitä. Toisaalta hölkkääjien lähdössä lähteminen todennäköisesti mahdollisti sen, että kilpailuviettini pysyi jotenkuten hallinnassa koko matkan enkä aloittanut loppukiriä kuin vajaa kilometri ennen maalia. Pystyttiin oikeasti vaihtamaan kollegan kanssa kuulumiset. :)
sunnuntai, toukokuuta 13, 2012
Syy hiljaiseloon
Blogini on ollut melkein kuukauden hiljaa. Siihen on syynsä. Kävipä nimittäin niin, että jouduin muuttopäivämme aamuna pieneen tapaturmaan. Olisin kertonut siitä jo aiemmin ja varmaan mehukkaammin yksityiskohdin höystettynä, mutta tapaturman jälkeen kirjoittamisessa on ollut tiettyjä haasteita. Menetin nimittäin kynnen oikean käden keskisormestani. Sormi on edelleen turta, mutta ei juurikaan kipeä ja olen jo tottunut kirjoittamaan ilman sitä.
Näin kaikki tapahtui:
Olimme heränneet aikaisin lauantaina 14.4. tarkoituksenamme pakkailla vielä viimeisiä tavaroita ja siivota nurkista tieltä pois tavaroita. Kävin ensin kellarissa kääntymässä - en enää muista, miksi - ja lähdin sen jälkeen viemään roskia ja kierrätyspapereita ulos. Jalassani samat kengät kuin kellarikierroksella. Olin jättänyt kengännauhat solmimatta ja tunkenut niitä vaelluskenkien varren sisään. Enhän kuin käväisisi ulkona.
Astuin ovesta ulos vasemmassa kädessäni kaksi roskapussia, oikeassa pussillinen jätepaperia. Ehdin ulko-ovelta noin viiden metrin päähän, kun tunsin astuvani oikealla jalalla vasemman kengän nauhojen päälle. Yritin korjata tilannetta, mutta toisella kertaa, kun nostin vasenta jalkaa, jonka kengännauhat olivat oikean alla, tunsin lähteväni kaatumaan eteenpäin. Eipä siinä ollut paljoa tehtävissä. Luonnollisena reaktiona laitoin kädet eteen. Koska alla oli alamäki, kaatumisessa oli sen verran vauhtia, että kolautin viimetöikseni leukani asfalttiin.
Hetken maassa maatuani nousin ylös. Roskapussit olivat pitkin pihaa. Tunsin naamassani kosteaa verta. Katsoin sormeani ja totesin, että keskisormen kynsi on vain hahmollaan paikallaan. Siitä huolimatta ehdin ajatella, että veisinkö kuitenkin roskat sinne, minne kuuluvat. Katsoin sormeani uudestaan ja totesin, että sen verran pahasti taisi sattua, että pitää palata sisälle. Takkikin oli rikki.
Koska sormeni oli loukkaantunut, en halunnut kaivella avainta takkini taskusta. Soitin ovikelloa. Samuli tuli avaamaan ja säikähti.
- Mitä on tapahtunut?
- Mä kaaduin..., sopersin turvonneeen huulen vaikeuttamalla puheella.
Samuli oli jo hetken ehtinyt ihmetellä, miksi niin pian palasin, oli melkein ollut närkästynyt.
Menin vessan lavuaarin päälle. Kasvoistani tippui verta. Huuhtelin sormeani. Olin matkalla riisunut kenkäni, en tiedä, miksi. Tottumuksesta kai. Mutta voin sanoa, että niitä ei ollut helppo laittaa takaisin jalkaan... Samuli alkoi etsiä hädissään haavanhoitotarpeita, mutta totesi pian:
- Pitäisikö lähteä Jorviin?
- Emmä tiedä...
Tätä keskustelua käytiin jonkin aikaa, kunnes todettiin, että parempi olisi lähteä. Kun ei muuta keksitty, otettiin vessapaperia, jolla pitelin naamaani ja sormeani. Yllättävän rationaalisesti siinä pystyi ajattelemaan. Pidin huolta, että käsilaukku lähti mukaan ja sitä myöden henkkarit ja kela-kortti. Samuli auttoi kengät jalkaani ja solmi nauhat.
Kaatuminen tapahtui puoliyhdeksän aikoihin aamulla. Olimme Jorvissa hieman ennen kello yhdeksää. Ensiavussa oli hiljaista. Otin vuoronumeron ja jouduin odottamaan jonkin aikaa, vaikka jonossa ei ollut ketään.
Kun viimein pääsin tiskille, tiskin takana ollut henkilö tuli tarkistamaan vammojani tiskin toisellepuolen. Vessapaperi oli ikävästi tarttunut puoleksi irrallaan olleeseen kynteen. Hampaani olivat tehneet syvän haavan huuleen, mutta se ei onneksi ollut läpi asti. Sain kylmäpussin huulta varten ja sidetaitoksen sormea ja leukaa varten. Vielä tarkisteltiin osoitetta ja jotain mumisivat, että sitten ensiavussa poistellaan vanhoja osoitteita. Sitten ei kun ruskeaa viivaa seuraten odotushuoneeseen.
Odotushuoneessa ei ollut ketään. Jouduimme silti odottamaan.
Lopulta lääkäri kutsui luokseen. Hän varmisti, että jäykkäkouritusrokotus on voimassa. Onhan se, viime kesänä uusittu. Totesi, että huulen sisäpuolella olevalle haavalle ei tarvitse tehdä mitään, koska ei enää vuoda (siitä olin hieman eri mieltä kyllä).
- Teidän pitää juoda kylmiä juomia, että turvotus laskee. (Myöhemmin totesin tämän mahdottomaksi, koska hampaita vihloi)
Leukaan ja kämmeniin totesi, että hoitaja saa putsata ja laastaroida. Lopuksi katsoi sormea. Tarkisti, että sormi taipuu, nivel toimii. Sen kummemmin asiaa kyselemättä, tarttui kynteen, joka oli kiinni oikeasta reunastaan. Ja nyppäsi. Sattui. Kynsi ei lähtenyt. Nyppäsi toisen kerran, vähän voimakkaammin. Se oli kynnen menoa. Sattui vähän enemmän.
Seuraavat hetket lääkäri vietti tuijottaen tietokoneen ruutua, kun ihmetteli, mistä saisi minulle sairauslomatodistuksen tulostettua. Hetken pähkäiltyään totesi, että ehkä voisi lähettää minut sairaanhoitajan luo ja etsiä todistuksen tulostamista sillä välin. Hyvä niin. Hoitajaakin joutui kuitenkin odottelemaan jonkin tovin.
Hoitaja olisi oman arvionsa mukaan halunnut tikata huuleni sisäpinnalla olleen haavan.
- Näkikö lääkäri tämän?
- Näki ja sanoi, ettei sille tarvitse tehdä mitään.
- Ai, no ei sitten... et säkään varmaan haluaisi ylimääräisiä naruja suuhun.
Hoitaja pyyhki leukaani ja huuliani ja kämmeniäni suolaliuoksella ja sormea puhdisti lorottamalla samaista nestettä sen päälle. Se ei tehnyt kipeää. Lopuksi paikkasi leuan, kämmenet ja sormen laastarein ja antoi joitain hoito-ohjeita ja haki minulle lääkärintodistuksen. Hän kysyi, onko kysyttävää, mutta eipä siinä hetkessä osannut kaikkea kysellä.
Selvisimme Jorvista ulos noin tunnissa. Eikä muuttopakun hakukaan viivästynyt kuin puolisen tuntia. Minun osaltani muuttopäivä oli kyllä aika tehoton. Yritin toimia työnjohtajana, mutta sen verran sekava olo oli, ettei siitäkään meinannut tulla mitään. Jotain pikkusälää pakkailin vasemmalla kädellä. Pihassa ja rappukäytävässä oli veritippoja todisteena aamun tapaturmassa ja herättämässä naapureiden hämmennystä.
Kaksi kertaa piti käydä apteekissa hakemassa lisää oikeanlaisia laastareita ja rasvateippiä. Sormi ja leuka vuosivat niin paljon, että laastereita piti uusia useampi kerta päivän aikana. Ensimmäisellä apteekkikäynnillä laastarin alta tai sen läpi alkoi valua verta apteekin lattialle.
Kävin parin päivän päästä uudestaan lääkärissä, koska halusin lisää hoito-ohjeita. Tämä lääkäri totesi, että kynsi oli lähtenyt merkillisesti. Ja totta tosiaan, se on revennyt vasemmasta alareunastaan ja oli tosiaan oikeasta reunastaan kiinni. Ja yläosassa on kynttä jäljellä (vieläkin hieman, vaikka osan olen jo leikannut pois). Kaikille ei herkkähermoisille on katsottavissa kuva, joka on otettu 20.4. eli vajaa viikko tapaturman jälkeen.
Tällä hetkellä sormessa on vielä jonkin verran rupea, vähän vanhaa kynttä ja ihan pienen pieni alku uutta kynttä. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää. Kuulemma ensimmäinen uusi kynsi voi olla oudonmallinen.
Suojelusenkelit olivat matkassa, kun ei käynyt tämän pahemmin. Ei esimerkiksi murtunut luita.
Näin kaikki tapahtui:
Olimme heränneet aikaisin lauantaina 14.4. tarkoituksenamme pakkailla vielä viimeisiä tavaroita ja siivota nurkista tieltä pois tavaroita. Kävin ensin kellarissa kääntymässä - en enää muista, miksi - ja lähdin sen jälkeen viemään roskia ja kierrätyspapereita ulos. Jalassani samat kengät kuin kellarikierroksella. Olin jättänyt kengännauhat solmimatta ja tunkenut niitä vaelluskenkien varren sisään. Enhän kuin käväisisi ulkona.
Astuin ovesta ulos vasemmassa kädessäni kaksi roskapussia, oikeassa pussillinen jätepaperia. Ehdin ulko-ovelta noin viiden metrin päähän, kun tunsin astuvani oikealla jalalla vasemman kengän nauhojen päälle. Yritin korjata tilannetta, mutta toisella kertaa, kun nostin vasenta jalkaa, jonka kengännauhat olivat oikean alla, tunsin lähteväni kaatumaan eteenpäin. Eipä siinä ollut paljoa tehtävissä. Luonnollisena reaktiona laitoin kädet eteen. Koska alla oli alamäki, kaatumisessa oli sen verran vauhtia, että kolautin viimetöikseni leukani asfalttiin.
Hetken maassa maatuani nousin ylös. Roskapussit olivat pitkin pihaa. Tunsin naamassani kosteaa verta. Katsoin sormeani ja totesin, että keskisormen kynsi on vain hahmollaan paikallaan. Siitä huolimatta ehdin ajatella, että veisinkö kuitenkin roskat sinne, minne kuuluvat. Katsoin sormeani uudestaan ja totesin, että sen verran pahasti taisi sattua, että pitää palata sisälle. Takkikin oli rikki.
Koska sormeni oli loukkaantunut, en halunnut kaivella avainta takkini taskusta. Soitin ovikelloa. Samuli tuli avaamaan ja säikähti.
- Mitä on tapahtunut?
- Mä kaaduin..., sopersin turvonneeen huulen vaikeuttamalla puheella.
Samuli oli jo hetken ehtinyt ihmetellä, miksi niin pian palasin, oli melkein ollut närkästynyt.
Menin vessan lavuaarin päälle. Kasvoistani tippui verta. Huuhtelin sormeani. Olin matkalla riisunut kenkäni, en tiedä, miksi. Tottumuksesta kai. Mutta voin sanoa, että niitä ei ollut helppo laittaa takaisin jalkaan... Samuli alkoi etsiä hädissään haavanhoitotarpeita, mutta totesi pian:
- Pitäisikö lähteä Jorviin?
- Emmä tiedä...
Tätä keskustelua käytiin jonkin aikaa, kunnes todettiin, että parempi olisi lähteä. Kun ei muuta keksitty, otettiin vessapaperia, jolla pitelin naamaani ja sormeani. Yllättävän rationaalisesti siinä pystyi ajattelemaan. Pidin huolta, että käsilaukku lähti mukaan ja sitä myöden henkkarit ja kela-kortti. Samuli auttoi kengät jalkaani ja solmi nauhat.
Kaatuminen tapahtui puoliyhdeksän aikoihin aamulla. Olimme Jorvissa hieman ennen kello yhdeksää. Ensiavussa oli hiljaista. Otin vuoronumeron ja jouduin odottamaan jonkin aikaa, vaikka jonossa ei ollut ketään.
Kun viimein pääsin tiskille, tiskin takana ollut henkilö tuli tarkistamaan vammojani tiskin toisellepuolen. Vessapaperi oli ikävästi tarttunut puoleksi irrallaan olleeseen kynteen. Hampaani olivat tehneet syvän haavan huuleen, mutta se ei onneksi ollut läpi asti. Sain kylmäpussin huulta varten ja sidetaitoksen sormea ja leukaa varten. Vielä tarkisteltiin osoitetta ja jotain mumisivat, että sitten ensiavussa poistellaan vanhoja osoitteita. Sitten ei kun ruskeaa viivaa seuraten odotushuoneeseen.
Odotushuoneessa ei ollut ketään. Jouduimme silti odottamaan.
Lopulta lääkäri kutsui luokseen. Hän varmisti, että jäykkäkouritusrokotus on voimassa. Onhan se, viime kesänä uusittu. Totesi, että huulen sisäpuolella olevalle haavalle ei tarvitse tehdä mitään, koska ei enää vuoda (siitä olin hieman eri mieltä kyllä).
- Teidän pitää juoda kylmiä juomia, että turvotus laskee. (Myöhemmin totesin tämän mahdottomaksi, koska hampaita vihloi)
Leukaan ja kämmeniin totesi, että hoitaja saa putsata ja laastaroida. Lopuksi katsoi sormea. Tarkisti, että sormi taipuu, nivel toimii. Sen kummemmin asiaa kyselemättä, tarttui kynteen, joka oli kiinni oikeasta reunastaan. Ja nyppäsi. Sattui. Kynsi ei lähtenyt. Nyppäsi toisen kerran, vähän voimakkaammin. Se oli kynnen menoa. Sattui vähän enemmän.
Seuraavat hetket lääkäri vietti tuijottaen tietokoneen ruutua, kun ihmetteli, mistä saisi minulle sairauslomatodistuksen tulostettua. Hetken pähkäiltyään totesi, että ehkä voisi lähettää minut sairaanhoitajan luo ja etsiä todistuksen tulostamista sillä välin. Hyvä niin. Hoitajaakin joutui kuitenkin odottelemaan jonkin tovin.
Hoitaja olisi oman arvionsa mukaan halunnut tikata huuleni sisäpinnalla olleen haavan.
- Näkikö lääkäri tämän?
- Näki ja sanoi, ettei sille tarvitse tehdä mitään.
- Ai, no ei sitten... et säkään varmaan haluaisi ylimääräisiä naruja suuhun.
Hoitaja pyyhki leukaani ja huuliani ja kämmeniäni suolaliuoksella ja sormea puhdisti lorottamalla samaista nestettä sen päälle. Se ei tehnyt kipeää. Lopuksi paikkasi leuan, kämmenet ja sormen laastarein ja antoi joitain hoito-ohjeita ja haki minulle lääkärintodistuksen. Hän kysyi, onko kysyttävää, mutta eipä siinä hetkessä osannut kaikkea kysellä.
Selvisimme Jorvista ulos noin tunnissa. Eikä muuttopakun hakukaan viivästynyt kuin puolisen tuntia. Minun osaltani muuttopäivä oli kyllä aika tehoton. Yritin toimia työnjohtajana, mutta sen verran sekava olo oli, ettei siitäkään meinannut tulla mitään. Jotain pikkusälää pakkailin vasemmalla kädellä. Pihassa ja rappukäytävässä oli veritippoja todisteena aamun tapaturmassa ja herättämässä naapureiden hämmennystä.
Kaksi kertaa piti käydä apteekissa hakemassa lisää oikeanlaisia laastareita ja rasvateippiä. Sormi ja leuka vuosivat niin paljon, että laastereita piti uusia useampi kerta päivän aikana. Ensimmäisellä apteekkikäynnillä laastarin alta tai sen läpi alkoi valua verta apteekin lattialle.
Kävin parin päivän päästä uudestaan lääkärissä, koska halusin lisää hoito-ohjeita. Tämä lääkäri totesi, että kynsi oli lähtenyt merkillisesti. Ja totta tosiaan, se on revennyt vasemmasta alareunastaan ja oli tosiaan oikeasta reunastaan kiinni. Ja yläosassa on kynttä jäljellä (vieläkin hieman, vaikka osan olen jo leikannut pois). Kaikille ei herkkähermoisille on katsottavissa kuva, joka on otettu 20.4. eli vajaa viikko tapaturman jälkeen.
Tällä hetkellä sormessa on vielä jonkin verran rupea, vähän vanhaa kynttä ja ihan pienen pieni alku uutta kynttä. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää. Kuulemma ensimmäinen uusi kynsi voi olla oudonmallinen.
Suojelusenkelit olivat matkassa, kun ei käynyt tämän pahemmin. Ei esimerkiksi murtunut luita.
tiistaina, huhtikuuta 03, 2012
Maalauksen metakeskustelu
Kirjoittelin jokin aika sitten maalaamisesta. Maalaamisurakka on nyt melkein valmis, mutta vain melkein. Maalarinteippien alta on paljastanut kohtia, joita pitää yrittää paikkailla jossain vaiheessa ja muutama seinäpinta on tarkoitus maalata vasta muuton jälkeen.
Jostain syystä blogitekstien kommentointi on siirtynyt enimmäkseen Facebookin puolelle, kun ruukaan julkaista siellä linkkejä teksteihin. Kaikki kun eivät kuitenkaan Facebookia käytä, kerrottakaan yhteenvetona maalaustekstiin tulleita vinkkejä.
Jostain syystä blogitekstien kommentointi on siirtynyt enimmäkseen Facebookin puolelle, kun ruukaan julkaista siellä linkkejä teksteihin. Kaikki kun eivät kuitenkaan Facebookia käytä, kerrottakaan yhteenvetona maalaustekstiin tulleita vinkkejä.
- Telaa ei tarvitse pestä, jos sitä käyttää piakkoin uudelleen. Riittää, että sen sulkee muovipussiin. Tietysti tällöin seuraavan kerran pitää jatkaa samalla värillä. Tätä neuvoa hyödynsimmekin, kun erästäkin huonetta maalattiin neljään kertaan, että saatiin keltainen pinta turkoosin päälle. Hyvin toimi.
- Teippauksen sijaan voisi käyttää rajaajaa. Tätä emme kuitenkaan lähteneet kokeilemaan, vaan jatkoimme maalarinteipin ja maalarinteippi-muoviyhdistelmän (valmista tavaraa esim. Bauhausista). Noh, erityisesti siinä neljään kertaan maalatussa huoneessa teippien irrottaminen kattolistojen reunoista oli haastavaa... puukon kanssa heiluessa tuli välillä tehtyä enemmän hallaa kuin hyvää.
Rouvautumisanekdootti
- N.N. Mediapexistä päivää! Onko Vuorinen Suvi Aliisa puhelimessa?
- Ei ole.
- Olisiko mahdollista saada puhelimeen tästä numerosta?
- Ei ole.
- Anteeksi, pahoittelut, väärä numero.
***
Ainakin kerran aiemmin olen vastaavassa tilanteessa vanhasta muistista myöntänyt, että kyllä on puhelimessa, mutta tämä oli näppärä tapa päästä eroon lehtimyyjästä.
- Ei ole.
- Olisiko mahdollista saada puhelimeen tästä numerosta?
- Ei ole.
- Anteeksi, pahoittelut, väärä numero.
***
Ainakin kerran aiemmin olen vastaavassa tilanteessa vanhasta muistista myöntänyt, että kyllä on puhelimessa, mutta tämä oli näppärä tapa päästä eroon lehtimyyjästä.
sunnuntai, maaliskuuta 25, 2012
Kuorolaulu - tuo vaarallinen harrastus
Audite-kuoron kanssa esiinnyimme torstaina Musiikkitalon Organo-salissa. Sitä ennen ehdimme harjoitella kyseisessä salissa kahdesti. Toinen harjoitus oli minulle hieman kohtalokas: kolautin pääni yksien salin urkujen rakenteeseen. Rakenteen terävä kulma oli juuri sopivasti kulkureitillämme pääni korkeudella. Kuvittelin, että sain vain mojovan kuhmun, mutta hetken pideltyä päätäni huomasin, että hiusten seassa oli jotain kosteaa... Niin, vertahan siellä oli. Olin saanut kuhmun lisäksi haavan. Onneksi sentään verta ei juossut solkenaan. Sen verran kova tälli oli kyseessä, että seuraavana päivänä leveä hymy, joka liikutti päänahkaa, sattui. En myöskään ollut kuulemma ainoa, joka teloi päänsä harjoituksissa.
Organo-salissa olisi ollut muitakin mahdollisia vaaranpaikkoja: erittäin kapeat rappuset parvelle, tikkaat urkujen sisään ja urkujen sisällä oleva laudoitus, joka kesti korkeintaan yhden kävelijän kerrallaan. Onneksi mitään muuta ei kuitenkaan käynyt.
Organo-salissa olisi ollut muitakin mahdollisia vaaranpaikkoja: erittäin kapeat rappuset parvelle, tikkaat urkujen sisään ja urkujen sisällä oleva laudoitus, joka kesti korkeintaan yhden kävelijän kerrallaan. Onneksi mitään muuta ei kuitenkaan käynyt.
Kirjastossakäymisen hankaluus
Olen jotenkin kadottanut kirjastossakäymisen taidon. Tammikuussa menin kirjastoon lainaamaan kirjaa, joka minulla jo oli lainassa. Tällä kertaa menin neljän nuottiopuksen kanssa kirjastoon, kun niitä ei voinut enää uusia netissä, kun kolme uusimiskertaa oli tullut täyteen. Tarkoituksena oli palauttaa osa ja uusia joku sekä lisäksi etsiä yhtä uutta nuottiopusta.
Tajusin kuitenkin kirjastoon kävellessäni, että eihän minulla ole kirjastokorttia mukana. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin palauttaa kaikki kirjat ja luikkia tiehensä... Pitää ottaa tässä joku kerta uusiksi, jotta saa suoritettua sen lainaamisenkin.
Niin, ja toisessa tapauksessa minun oli tarkoitus palauttaa Sibelius Akatemian kirjastoon pari nuottia. (Tällä kertaa sentään tiesin, missä kirjasto sijaitsee, kun syksyllä etsin sitä vielä vanhasta paikasta Töölöstä.) Aioin yhdistää kuoron esiintymisen Musiikkitalolla ja vierailun kirjastolla. Lopulta muistin ottaa palautettavat nuotit mukaan vasta esiintymispäivänä enkä kahtena harjoituskertana.
Konserttimme jälkeen livahdin Sibelius Akatemian tiloihin jonkun oven avauksesta ja kävin kirjaston ulkopuolella jättämässä nuottini palautusboksiin. Mutta mutta, palatessani huomasin, että Sibiksen puolelta ei pääse pois ilman avainta... siis ei pääse uloskaan ilman avainta. Onneksi joku ystävällinen sattui olemaan siinä aulassa ja laski minut pois, etten jäänyt Akatemialle jumiin!
Tajusin kuitenkin kirjastoon kävellessäni, että eihän minulla ole kirjastokorttia mukana. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin palauttaa kaikki kirjat ja luikkia tiehensä... Pitää ottaa tässä joku kerta uusiksi, jotta saa suoritettua sen lainaamisenkin.
Niin, ja toisessa tapauksessa minun oli tarkoitus palauttaa Sibelius Akatemian kirjastoon pari nuottia. (Tällä kertaa sentään tiesin, missä kirjasto sijaitsee, kun syksyllä etsin sitä vielä vanhasta paikasta Töölöstä.) Aioin yhdistää kuoron esiintymisen Musiikkitalolla ja vierailun kirjastolla. Lopulta muistin ottaa palautettavat nuotit mukaan vasta esiintymispäivänä enkä kahtena harjoituskertana.
Konserttimme jälkeen livahdin Sibelius Akatemian tiloihin jonkun oven avauksesta ja kävin kirjaston ulkopuolella jättämässä nuottini palautusboksiin. Mutta mutta, palatessani huomasin, että Sibiksen puolelta ei pääse pois ilman avainta... siis ei pääse uloskaan ilman avainta. Onneksi joku ystävällinen sattui olemaan siinä aulassa ja laski minut pois, etten jäänyt Akatemialle jumiin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)