Tasan kymmenen vuotta sitten pääsin ripille Messukylän kirkossa. Hui kauhistus, kuinka kauan siitä jo on! Rippikoulukavereistani yhden kanssa olen pitänyt sen verran yhteyttä, että on aina silloin tällöin nähty. Silloin tällöin tarkoittaa tässä tapauksessa muutaman vuoden välein... viimeksi näimme noin vuosi sitten.
Tulin tänään Tampereen kautta Orivedelle. Tampereella satoi ja jostakin syystä ensimmäistä kertaa koskaan mieleeni tuli ajatus, että Tampere on oikeastaan aika ruma kaupunki ainakin lähestyttäessä keskustaa Viinikan liikenneympyrän suunnasta. On siellä kyllä tietysti niitä kauniitakin paikkoja.
Sateinen näkymä linja-autoasemalta Ratinan stadionille toi mieleeni sisulisähuipentuman kiekkokisat, joita useampana vuotena peräkkäin ratkottiin kaatosateessa. En muista tarkkaan, minä vuosina ja monenako vuonna juuri kiekkokisan aikana satoi vettä, mutta useampia niitä oli. En muista, että kertaakaan olisin heittänyt moukaria tai keihästä tai työntänyt kuulaa tai juossut vesisateessa sisulisähuipentumassa, mutta kiekkoa muistan heittäneeni. Ilmeisesti sateen tuoma haasteellisuus ja kilpailun tärkeys minulle ovat painaneet mieleeni nuo kerrat, kun tuskaisesti on yrittänyt kuivata
1) kiekkoa,
2) omia sormiaan,
3) rinkiä ja
4) heittokenkiä,
jotta saisi edes jonkinlaisen hallitun suorituksen aikaiseksi. Kilpailin yhteensä seitsemänä vuonna sisulisähuipentumassa. Niistä kahdella tai kolmella kerralla kotiintuomisena oli piirinmestaruusmitali nimen omaan kiekosta. Sitä en muista, olivatko mitalikisat sadekisoja vai eivät. Todennäköisesti eivät, koska en pitänyt sateessa heittämisestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti