Kunnallista hammashoitoa

Hakeuduin hammaslääkärin tarkastukseen kunnalliseen hammashoitolaan, kun edellisestä tarkistuksesta on jo kulunut tovi ja pari viisaudenhammastakin pilkistää ikenen alta. Jos ihan tarkkoja ollaan, yritin päästä tarkastukseen jo kaksi vuotta sitten, mutta silloin minut ohjattiin suuhygienistille, koska edellisestä hammaslääkärin tarkastuksesta oli vain neljä vuotta. Espoossa on nykyään oikeutettu hammaslääkärin tarkastukseen viiden vuoden välein.

Soitin aikaa lokakuussa. Jonossa oli yli 100 puhelua, joten valitsin takaisinsoiton. Kun minulle lopulta soitettiin takaisin, olin yllättynyt, että aika löytyi jo tammikuulta. Olin varustautunut siihen, että minut otetaan jonoon ja asiaan palataan muutaman kuukauden kuluttua ja silloin saan ajan parin kuukauden päähän. Näin se meni vuonna 2008.

Jossain vaiheessa joulukuuta sain kirjeen. Siinä ilmoitettiin, että aikani siirretään kaksi päivää eteenpäin. Jos uusi aika ei sovi, pitäisi soittaa ajanvarausnumeroon. Melko vanhanaikaista tuo kirjeellä ilmoittaminen. Mietin, että olisi ehkä kätevämpää siirtää aikaa siten, että asiakkaalle soitetaan, kun voisi heti selvittää, mikä uusi aika sopisi. No, onneksi minulle kävi ehdotettu uusi aika, niin ei tarvinnut kuin siirtää kalenterimerkintä.

Seuraava vaihe prosessissa oli, että sain ehkä viikkoa ennen vastaanottoaikaa tekstiviestin, jossa kerrottiin, että voin täyttää esitiedot netissä Oma Espoo -palvelussa. Tein työtä käskettyä ja kävin vastaamassa kysymyksiin, jotka haiskahtivat siltä, että niillä mahdollistetaan se, että hammaslääkäri voi saarnata syömistavoista ja hampaiden hoitamiseen liittyvistä tavoista tarvittaessa. Vai mitä sanotte kysymyksistä tyyliin: Syön makeisia: päivittäin/viikoittain/kuukausittain/harvemmin, Janojuomana juon: [tyhjä kenttä], Välipalana syön: [tyhjä kenttä], Pesen hampaat: kahdesti päivässä/kerran päivässä/harvemmin, ja niin edelleen ja niin edelleen. Oli siinä muutama hoitotilanteeseen liittyvä kysymyskin ja tyhjä kenttä, johon kirjoitin sitten viisaudenhampaista ja leukaluun lonksumisesta. Niin ja jossain vaiheessa tajusin, että tulin täyttäneeksi esitietoja syöden samalla suklaata... ironista.

Kun lopulta menin vastaanotolle, hammaslääkäri kysyi, täytinkö (paperisen) esitietolomakkeen. Kerroin täyttäneeni netissä. Tiedot eivät näkyneet hammaslääkärille. Hän ihmetteli tilannetta ja kuittasi esitiedot kysymällä: "no, onko sulla terveydentilassa jotain muutoksia?"

Sain ajan hammaskiven poistoon maaliskuun alkuun. Viisaudenhampaista toinen poistetaan elokuussa, mutta sinne asti varauskirja ei ollut vielä auki, joten joudun soittelemaan sitä varten ajan erikseen keväämmällä. Sain myös lähetteen hampaiden röntgen-kuvaukseen.

Tarkastuskäynnistä tuli lasku. Siinä oli kolme riviä: tutkimukset, käyntimaksut ja muut kulut. Muut kulut olivat vähän kalliimmat kuin tutkimukset. Ihmettelin, mitä ihmeen muita kuluja. Koska laskutuksen hoitaa kaupungin talouspalvelut, laskun sisältöön liittyvät kysymykset pitää osoittaa hoidon antaneeseen yksikköön. Etsin kaupungin sivuilta yhteystietoja hammashoitolaani. Laskuihin liittyvistä kysymyksistä nettisivuillakin oli todettu, että yhteys hammashoitolaan. Hammashoitolaani oli annettu vain postiosoite. Mietin hetken puolivakavissani, että pitäisikö sitä sitten lähettää kirjeellä kysely, kun kerran hammashoitolakin oli lähestynyt minua kirjeellä. Olisin voinut tietysti mennä käymäänkin siellä hoitolassa, mutta koska se on hyvin pieni paikka, siellä ei ole mitään vastaanottoa tai vastaavaa, joten olisi vaikea saada sieltä ketään kiinni suljettujen ovien takaa.

Päädyin soittamaan ajanvarausnumeroon. Tällä kertaa jonossa oli vain 28 puhelua. Valitsin kuitenkin takaisinsoiton. Selitin asiani ja kerroin, etten tiedä, miten oikein ottaisin yhteyttä hammashoitolaani. Onneksi ajanvarausihminen pystyi vastaamaan kysymykseeni. Muut kulut olivat röntgen-lähetteen hinta. "Ahaa". Ei siihen muutakaan voinut todeta.

Tämä saaga jatkuu siis maaliskuussa ja keväällä ja sitten varmaan elokuussa. Katsotaan, mitä vielä tulee vastaan.

Korttelirasteilla Otaniemessä

Ystäväni sai houkuteltua minut kokeilemaan korttelirasteille osallistumista vaunujen kanssa. Tietenkään ei voi olettaa, että jokainen ratamestari ottaisi vaunut huomioon helpointa rataa suunnitellessaan, joten en etukäteen tiennyt, pystynkö kiertämään kaikilla rasteilla vaunujen kanssa. Joka tapauksessa hyvä ulkoilulenkki oli tiedossa. Kokeilemista helpotti sekin, että "maasto" oli tuttu. Viime viikon harjoitus pidettiin Otaniemessä. Pahoittelenkin, että tämä teksti sisältää Otaniemeä tuntemattomalle melkoisen viidakon paikallistermejä.

En ollut ainoa vaunujen kanssa rasteille lähteneistä. Saatteeksi ratamestari totesi, että yksi rasti voi olla aika haasteellinen saavuttaa vaunujen kanssa. Pääsin kyllä loppujen lopuksi kiertämään kaikki rastit, mutta osa vaati vähän luovuutta ja pitkiä reitinvalintoja.

Lähtö oli Otarannasta. Ensimmäinen rasti oli metsän siimeksessä sihteeristön vieressä. Juoksuvauhti tyssäsi hetkeksi Dipolin mäkeen eikä rastin luo päässyt vaunujen kanssa. Melko lähelle vaunut kuitenkin sai lykättyä ja pääsin tarkistamaan rastilla olleen kirjainkoodin. Matka jatkui vauhdikkaasti Vuorimiehentien suuntaan seuraavalle rastille ja siitä vielä puulafkan takana olleelle rastille. Sitten seurasi ensimmäinen todellinen haaste: rasti oli Otaniemestä Tapiolan suuntaan johtavan kevyenliikenteenväylän varressa. Ei siinä mitään, mutta kartan perusteella ei ollut kovin suoraa vaunuille sopivaa reittiä rastille. Kävin tarkistamassa yhden polun pään, mutta totesin sen liian kapeaksi vaunuille.

Lähdin kiertämään kevyenliikenteenväylän päähän Tiedon toimiston takapihan suuntaan. Huomasin liian myöhään, että tuo väylän pää oli merkitty kielletyksi alueeksi. Väylä oli metrotyömaan takia poikki. Noh, jatkoin siitä sitten metsäpolulle, joka lähtee Tiedon toimiston etuparkkiksen kulmalta. Se oli onneksi vaunukelpoinen. Sen sijaan polun sivuhaara, jota pitkin olisi päässyt melko suoraan rastille, ei ollut. Sen yli oli kaatunut puu. Lisää kiertoa siis. Itse rasti oli metsäisessä rinteessä, joten jouduin jättämään vaunut jonkin matkan päähän, että pääsin käymään rastilla.

Seuraava rasti oli vuoren rakennuksen sisäkulmauksessa. Kiersin lähelle paikkaa kemmanlafkan ympäri vain todetakseni, että vastassa oli sellainen mäki, jota en päässyt vaunujen kanssa ylös. Ei kun kiertämään tietä pitkin.

Kuudes rasti oli amfilla. Sen suuremmin ajattelematta lähdin lähestymään rastia Alvarin aukion puolelta. No, eihän sieltä tietenkään amfille vaunujen kanssa pääse, koska pitäisi päästä rappuja ylös. Kirjaston ja päärakennuksen välissä olevien portaiden vierestä oli kuljettu siten, että siihen oli tamppaantunut polku. Siitä pääsi vaunujen kanssa ja näinpä myös toisten vaunujen jäljet lumessa.

Seitsemäs rasti oli konelafkan takana. Siellä myös katsoin toisten vaunujen jälkiä ja uskaltauduin "maaston puolelle" vaunujen kanssa. Seuraavat neljä rastia olivatkin sitten helposti vaunujen kanssa saavutettavissa: Konemiehentien tuntumassa rannassa, fyssanlafkan sisäpihalla, OK20:n vieressä notkossa ja JMT3:n edessä. Sitten piti taas kiertää, kun suorin reitti olisi mennyt JMT3:n vieressä olevia rappuja alas. Kiersin kävelytietä pitkin JMT3:n. Menoa vauhditti BY:n suunnasta kuulunut "Wake my up before you go-go". Otarannan asuntojen välistä puikkelehdin rantaan, jossa viimeinen rasti oli.

Koko reissuun meni reilu tunti. Rupeama kävi varsin hyvästä lenkistä. En ole juurikaan ennen tätä juossut vaunujen kanssa, mutta nyt totesin, että vaunut rullaavat niin hyvin, että juosta voisi toistekin. Kyytiläinenkin sai hyvät iltatorkut eikä häiriintynyt matkalla olleista pompuista. Ja koska ympäristönä oli Otaniemi, mietin, ettei kukaan varmaankaan katsonut kovin kieroon otsalamppu päässä, suunnistuskartta kädessä ja vaunujen kanssa juoksevaa suunnistajaa. On siellä kummallisempiakin asioita nähty. ;)

Korttelirastien ratamestarointia

Järjestin viime viikon tiistaina seurani korttelirastitreenit kotikulmillani. Tai ei voi sanoa, että pelkästään tiistaina, koska valmisteluineen tuohon kului aikaa useampana päivänä.

Aloitin suunnittelun ennen joulua. Silloin ei tietysti tiennyt, onko loppiaisen jälkeen lunta maassa vai ei, mutta koska joka tapauksessa tein suunnittelutyötä lastenvaunuja työnnellen, rastit sijoittuivat kulkuväylien varteen tai välittömään läheisyyteen. Tuli kuitenkin myös testailtua vaunujen maastokelpoisuutta peltotiellä ja juurakkoisella metsäpolulla pimeässä ilman kunnon lamppua...

Suunnittelupäivinä oli mukava sää, joten mikäpä siinä oli kierrellessä Järvenperää ja Pihlajarinnettä tuntikaupalla.

Kun maastosta oli löydetty sopivat rastipisteet eli sellaiset, joiden osalta a) kartta (vm. 2006) oli oikein b) jonne pystyi kuvittelevansa kiinnittämään rastin virkaa toimittavan paperilapun teippaamalla, piti suunnitella sopivanpituiset radat. Sen jälkeen piirtelin radat Inkscapella PDF-tiedoston päälle, laadin rastimääritteet ja rastilaput.

Kaikki taustatyö oli valmista tiistaihin mennessä. Se, mitä en ollut ottanut huomioon muutoin kuin ostamalla muovitaskut rasteille, oli se, että voi sataa vettä. Ja sitähän satoi. Rastien kiinnittelylenkkiin kului aikaa reilut kaksi tuntia. Siitä osan aikaa satoi paljon vettä, ja koko ajan jonkin verran.

Illalla, kun oli harjoitusten aika, satoi vielä enemmän vettä. Kartat kastuivat jo ennen kuin olivat suunnistajilla. Onneksi olin suunnitellut maalin kotipihaamme, joten pääsin välillä lämmittelemään ja moikkamaan tytärtäni ja miestäni. Jännitti, ovatko rastit pysyneet sateessa paikoillaan ja rauhassa ohikulkijoilta. Olivat onneksi, ja maaliin tuli tunnin sisään ihan tyytyväisen oloisia suunnistajia.

Illalla uutisissa uutisankkuri sanoi meterologille:"Niin, sanoit, että huomenna on niin huono keli, ettei siitä viitsisi edes puhua." Voi ei! ajattelin minä. Olin kirjoittanut rastilappuihin, että ne poistetaan 8.1. ihan siltä varalta, että jos joku ihmettelee lappusia ja miettii, mitä ne ovat ja milloin häipyvät. Oli siis joka tapauksessa lähettävä keräämään rastit keskiviikkona.

Onneksi meteorologi oli väärässä. Keskiviikkona oli tiistaita parempi keli. Kostea kyllä, muttei sateinen ainakaan niinä kahtena tuntina, jotka käytin rastien keräilyyn.

Olihan tuossa puuhaa, mutta tulipahan lenkkeiltyä oikein kunnolla. :) Ja mukavaa, että elämäni ensimmäinen ratamestarointikin onnistui ihan hyvin. Mutta alkuviikon kokemuksista oppineena siirsin perjantaille kaverin kanssa suunnitellun vaunulenkin seuraavalle viikolle, kun torstain sääkartta näytti perjantaiksi koko Etelä-Suomen peittävää räntäsadepilveä...

Vuosipäivä

Muutostamme Järvenperään on nyt tasan vuosi. Tasan vuosi on myös muuttopäivän aamuna tapahtuneesta tapaturmasta, jossa menetin kynteni oikeasta keskisormesta. Koko kertomus on luettavissa viime vuoden toukokuun blogauksesta. Suosittelen edelleen, etteivät heikkohermoiset avaa kirjoituksen kuvalinkkiä. On se sen verran yököttävän näköinen se sormi siinä kuvassa.

Itseäni puistattaa vieläkin, kun mietin niitä hetkiä, kun jouduin vaihtamaan päivittäin laastaria siihen sormeen. Kynnen irtoaminen on muutenkin sellainen aihe, että sillä saa ihmiset pudistelemaan itseään, kun kertoo tapahtuneesta ja esimerkiksi kuvailee sitä, kun lääkäri nyppäsi kynnen irti...

Tällä hetkellä oikeassa keskisormessani kasvaa suhteellisen normaali kynsi. Edelleen vasen yläosa ei kasva ihan normaalisti ihossa kiinni tai siinä alla iho on jotenkin kovempaa. Nimittäin aivan sormen pää on siitä kohdin vähän turta. Vain se ja hieman oudon näköinen valkoinen osa kynnen alalaidassa kertoo tapahtuneesta. Niin ja tietysti huulen sisäpinnalla oleva kolo, joka jäi hampaiden tekemästä haavasta ja arpi leuassa...

Olen myös hieman paranoidi avoinaisten kengännauhojen suhteen ja huomautan herkästi muillekin, jos nauhat ovat auki. En toivo kenellekään vastaavaa kokemusta.

Tapahtuipa kerran Espoorasteilla

Olin eilen Espoorasteilla kilpailunjohtajana. Iltarastitapahtuma saattaa vaikuttaa rauhalliselta urheilutapahtumalta, mutta yksi ilta voi sisältää monenlaista isompaa ja pienempää sattumaa. Kilpailunjohtajana on myös tapahtuman turvallisuuspäällikkö, joten pitää olla erityisen tarkkaavaisena.

Ja mitäpä sitten eilen sattuikaan?

* Eräs suunnistaja tuli metsästä palattuaan kyselemään, onko meillä ylimääräistä auton avainta. No, olihan meillä autonaivanparkki, mutta pian selvisi, että suunnistaja ei ollut jättänyt avaintaan sinne, vaan ottanut taskussaan mukaan. Taskuun oli tullut reikä ja avain oli pudonnut metsään. Suunnistaja pyysi puhelinta lainaan ja soitti vaimolleen:
- Huonoja uutisia. Taskuun tuli reikä ja auton avain putosi metsään, mies kertoi yllättävän rauhallisena.
Hän lähti etsimään auton avaintaan metsästä ja noin 1,5 tunnin päästä hänen vaimonsa toi vara-avaimen. Varsinainen avain jäi löytymättä. Toki pyysimme rastit metsästä keräävää kilpailun valvojaa olemaan tarkkaavainen, josko näkyisi yhtä ylimääräistä avainta metsän siimeksessä.

* Yksi suunnistaja tuli ilmoittamaan nähneensä kuolleen hirvenvasan metsässä ja halusi, että siitä ilmoitetaan maanomistajille.

* Yksi vanhempi miessuunnistaja tuli metsästä käsi verillä. Pääsin kokeilemaan sairaanhoitotaitojani ja laastaroin miehen kättä.

* Yksi suunnistaja tuli tulosten purkuun toinen silmä sen näköisenä, että siihen on osunut jokin. Kyseessä oli kuitenkin silmän toiselle puolen kierähtänyt piilolinssi.


* Espoorastien toinen yhteyshenkilö soitteli kesken tapahtuman ja ilmoitti, että kartalle oli jäänyt merkitsemättä yksi kielletty alue ja sen vuoksi hän oli saanut vihaisen yhteydenoton alueen kupeessa asuvalta.

* Yhdestä yli 80-vuotiaasta miehestä kerrottiin havainto, että hän oli ollut maassa pitkällään, mutta kieltäytynyt palaamasta suorinta tietä maaliin. Kyselimme muilta suunnistajilta havaintoja kyseisestä herrasta. Ja seurailimme ajan kulumista. Lopulta mies tuli maaliin vietettyään metsässä liki 3 tuntia 3,6 kilometrin radalla. Maali oli jo virallisesti mennyt kiinni. Kun olimme tekemässä lähtöä, Espoorastien vastuuhenkilö soitteli taas: tämän seniorisuunnistajan poika oli ollut yhteydessä ja kysellyt, onkohan isänsä jo tullut pois metsästä. Oli ilo kertoa, että isä oli turvallisesti poissa metsästä. :)

* Yhtä äitiä ja pikkutyttöä kaipailtiin myös metsästä. Perheen isä pyysi puhelinta lainaan ja sai selville, että perheen naiset olivat yhä metsässä, kun pikkutytölle oli tullut vähän väsy kesken matkan. Hekin pääsivät lopulta onnellisesti pois metsästä.

* Sitten tietenkin oli yksi tapaus, joka oli kirjanpitomme mukaan yhä metsässä noin vartti maalin kiinnimenon jälkeen. Soitin hänelle ja hän vastasi frisbeen heiton parista.

Ei varsinaisesti käynyt aika pitkäksi illan aikana...

End of an era: Perkkaa on hiljennyt

Palautin tänään Perkkaan asuntoni avaimet. Tavarat on siirretty varastoon ja Viheriin. Varastoa tarvitaan, koska asunnonhaussa ei ole vieläkään lykästänyt. :(

Näin päättyi siis Perkkaa era, joka alkoi neljä vuotta sitten.

Sähkövirtaa Sylvesterin sydämeen ja muita suunnistuskommelluksia

Tämä viikonloppu vierähti enemmän ja vähemmän suunnistuksen parissa. Lauantaina oli seuran jotoskilpailu. Reitin pituus oli 9,6 kilometriä, mutta FRWD:n mukaan kiersin melkein 12,4 kilometria. Sain metsässä kulumaan aikaa reilusti yli kolme tuntia ja tulin viimeisenä maaliin. Ei siis mikään huippusuoritus, mutta Nuuksion maisemissa Karjakaivon kartalla oli hieno suunnistaa ja aika hyvä kalorikulutuskin syntyi (2759 kcal). Jäiset mättäät muistuttivat lähenevästä talvesta, mutta valtoimenaan virrannut puro ja märät suot kertoivat, ettei kesä ole vielä kokonaan mennyt. Loppumatkasta ajatus alkoi aikalailla sumentua, mutta löysin viimeisenkin rastin, vaikkakin hapuillen.

Tänään puolestaan olin ensimmäistä kertaa Espoorasteilla tulosvastaavana. Lisäsäätöä aiheutti se, että jotoksella käytettiin osin samoja laitteita kuin Espoorasteilla. Jouduin kuljettelemaan niitä edestakaisin ja päädyinpä purkamaan jotoksen tuloksetkin (käsittely sentään ei tullut tehtäväkseni).

Espoorasteilla kaikki sujui aluksi ihan hyvin. Lähtijät kirjautuivat ja metsästä tulijat saivat hyväksyttyjä aikoja (eli olin syöttänyt radat oikein). Ensimmäinen ongelma oli se, että en saanut printteriä toimimaan oikein. Asetin ohjeiden mukaan automaattitulostuksen päälle, mutta sen sijaan, että ohjelma olisi tulostanut maaliintulleita, se tulosti sarjan otsikkotiedoilla varustettuja papereita.

Toinen ongelma koitti, kun lämpöprintteristä loppui paperi. Yritin vaihtaa rullaa, mutta se ei ollutkaan niin helppoa, kuin luulin. Pyysin kilpailunjohtajan apuun, mutta hänkään ei saanut paperia paikalleen. Metsästä tulevien jono oli kasvanut jo niin pitkäksi, että aloin lukea heitä sisään ilman printtiä. Muutama suunnistajakin yritti laittaa paperia paikoilleen siinä onnistumatta. Lopulta tulosasioissa kokeneempi seuramme suunnistaja, joka oli jo palannut metsästä, sai paperin paikoilleen. Hetken kuluttua kuitenkin akku alkoi hyytyä ja printteri tulosti vain loppuajan eikä väliaikoja ollenkaan. Printteri oli ollut vastoin suunnitelmia käytössä jotoksella, koska toinen printteri ei ollut suostunut tulostamaan ollenkaan. En siis minäkään yrittänyt vaihtaa siihen toiseen lämpöprintteriin. Lopputuloksena aika moni jäi ilman väliaikaliuskaansa. No, sain tulokset alkuillasta nettiin, joten sieltäpä ne ovat luettavissa.

Varsinaiseen paniikkiin jouduin vasta seuraavan ongelman koittaessa. Käytössä olleeseen läppäriin piti ottaa lähes koko ajan virtaa Sylvesterin tupakansytyttimen kautta, koska koneen akku ei kestänyt noin varttia kauempaa. Olin jälleen huomannut, että läppärin akku valittaa vähäisestä latauksestaan ja käynyt kääntämässä virrat päälle Sylvesteristä. Hetken kuluttua kone valitti kuitenkin uudestaan, että akku on vähissä. Siinä vaiheessa kävin toteamassa, että mittaristossa ei pala mikään valo, kuten virran päällä ollessa pitäisi. Koitin käynnistää Sylvesterin. Ei käynnistynyt. Koitin uudestaan. Ei elettäkään. Sylvesteristä oli siis loppunut akku! Autoa olisi ilmeisesti pitänyt käyttää ainakin aika ajoin, mutta tällöin olisi tulospalvelua joutunut pyörittämään pakokaasussa, kun tulospalvelupöytä oli auton takana.

Kun Sylvesterin akku oli loppu, oli kaksi ongelmaa a) Sylvesterin tyhjä akku b) pian tyhjenevä läppärin akku, joka uhkasi tulospalvelun pyöritystä. Onni onnettomuudessa oli, että kilpailunjohtajalla oli auton takakontissaan apuvirtakaapelit ja että paikalle sattui seuramme jäsen, joka ilmoitti osaavansa käyttää kaapeleita. Minä epäröin, että meneeköhän Sylvesterissä jotain rikki, kun uudempia autoja ei suositella käynnistettävän vanhalla menetelmällä. Vilkaisu auton käyttöohjeeseen paljasti, että kyseinen käynnistysmenetelmä oli sielläkin neuvottu.

Samaan aikaan, kun akkukäynnistystä viriteltiin, piti tulospalvelukone siirtää kiinni toiseen autoon, jottei kone sammuisi. Harvakseltaan tuli myös suunnistajia, jotka luettiin normaalisti sisään. Minulla oli hetken aikaa monta rautaa tulessa: piti hoitaa tulospalvelua ja seurata Sylvesterin tilaa. Kävin itse käynnistämässä auton, kun piuhat olivat paikoillaan. Auto sai sitten lopun aikaa olla tyhjäkäynnillä, jotta akku ehti latautua. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Ehdimme pelätä vielä seuraavakin ongelmaa, kun viimeistä suunnistajaa ei kuulunut pois metsästä. Maali sulkeutuu periaatteessa kahdelta, mutta vielä 14.20 metsässä oli mies, joka oli viettänyt siellä aikaa jo 2 tuntia ja 10 minuuttia. Yritimme soittamalla tavoittaa häntä, mutta numeroon ei saatu yhteyttä. Pohdimme, joudummeko lähtemään etsimään häntä. No, onneksi emme joutuneet. Mies tuli metsästä 14.30 autuaan tietämättömänä, että maali oli periaatteessa mennyt kiinni jo puoli tuntia aiemmin. No, pääasia, että saimme kaikki suunnistajat pois metsästä.

Penkkiurheiluviikonloppu

Viime viikonloppu kului penkkiurheilupainotteisesti. Tällä kertaa kisapaikoilla eikä TV:n ääressä. Lauantaina polkaisin Helsingin velodromille katsomaan ratapyöräilyn SM-kisoja, kun sateella uhannut sääennuste oli onneksi ollut väärässä. Innostuin lähtemään kisakatsomoon, kun tiesin luistelututtavani Elisa Arvon olevan viivalla. Elisa nappasikin kaksi mitalia.:) Toinenkin luistelupiireistä tuttu ajaja radalla näkyi: pikaluistelun päävalmentaja Janne Hänninen oli kisassa mukana. Lisäksi toimitsijoissa ja huoltojoukoissa hääri luistelupiireistä tuttuja kasvoja.

En ollut ennen katsonut ratapyöräilyä kuin joskus televisiosta ja olinkin hieman ulalla säännöistä. Onneksi ne arvasi helposti tai kuuluttaja kertoi. Ja onneksi se oluttölkin kanssa katsomoon saapunut herra kysyi minulta juuri naisten linja-ajon aikana, kuinka pitkä rata on ja voittaako se, joka tulee ensiksi maaliin... Siihen mennessä olin jo ehtinyt nämä asiat oppia. Näin maallikon silmiin oudoin laji oli keirin. Siinä pyöräilijät ajoivat alkumatkan "moottoripyörän" perässä (kuuluttaja puhui moottoripyörästä, mutta polkumopolta se minusta näytti). Tietyn kierrosmäärän jälkeen nopeutta nostanut "moottoripyörä" poistui radalta ja porukka kiri puolitoista kierrosta maaliin. Alla kännykameralla kuvattu videonpätkä kisan alusta.


Sunnuntaina puolestaan menin katsomaan Kalevan kisoja, kun ne järjestettiin tänä vuonna Leppävaarassa ja tiesin, että lapsuuden ja nuoruuden seurakaverini ja ex-naapurini Tanja Komulainen (os. Mäkinen) on hyvässä kiekkovireessä, vaikka ensin kauhistelin lippujen hintoja (halvimmat maksoivat 18 euroa). Mutta kyllä kannatti: Tanja nappasi naisten kiekkokultaa. Alla mestarin tyylinäyte (pokkarilla ei valitettavasti saanut parempaa kuvaa).
Sunnuntaina kisoissa käytiin myös miesten keihäsfinaali. Tämä oli toinen kerta, kun olin näitä Suomen keihäsmiehiä katsomassa ja taas satoi. Se ensimmäinen kerta oli MM-kisoissa 2005 ja silloin vasta satoikin. Istua värjötin sateessa jätesäkissä ja sadetakissa. Jätesäkki toimi itse asiassa juuri tarkoituksensa mukaisesti: kengät ja reppukin pysyi kuivana. Toisin kuin olisi käynyt, jos minulla olisi ollut jalassani sadehousut. Sateesta huolimatta kisa oli kyllä ihan jännä. Ja ehtipä sitä muitakin lajeja seurata ihan mukavasti.

Kesä ja kärpäset

Olen nauttinut työmatkojen polkemisesta pitkin Espoon rantaraittia. Ei liikennevaloja, ei juuri moottoriliikennettä ja pyöräily luonnonhelmassa antaa kivan startin päivään. Ainoa ikävä puoli ovat olleet pienet kärpäset, joita toki on luonnossa paljon, mutta erityisen kiusallisia ne ovat minulle olleet Villa Elfvikin kohdalla. Ensin honaisin pari viikkoa sitten pienen kärpäsen niin syvälle kurkkuun, että se oli pakko niellä. Urf. Viime perjantaina molempiin silmiin meni kärpänen, joista toinen oli vaikeampi tapaus. En meinannut saada sitä pois silmästä vielä kotonakaan. Kokeilin nenäliinaa, sormea ja pumpulipuikkoa. Tuntui, että se vain painautui syvemmälle silmäluomen limakalvoon. Tunsin pientä epätoivoa. Onneksi lopulta annettuani silmän olla hetken rauhassa, sain kärpäsen poimittua pois silmästä sormen avulla.

Tänään ajoin Elfvikin vierestä katsellen alaviistoon. Jospa ne kärpäset törmäsivät tällä kertaa päälakeeni (tai kypärään). Ainakaan yksikään ei osunut silmään tai suuhun. Toinen vaihtoehto olisi tietysti ollut ajaa silmät ja suu kiinni paikan ohi... heh, ehkä aurinkolasit ajaisivat saman asian kuin silmien kiinnipito.

***

Toinen luontokohde, jonne päädyin pyöräilemään viime viikolla oli Viikin arboretum. Olin matkalla veljeni luo Herttoniemeen ja kevyenliikenteen Reittiopas sekä GoogleMaps neuvoivat ajamaan sitä kautta. Se oli sen verran hieno paikka, että ihmettelin, miten ihmeessä en ollut "löytänyt" sitä, kun vielä asuin Herttoniemessä vuosituhannen alussa ja lenkkeilin ahkerasti juosten ja pyöräillen. Arboretumiin pitää ehdottomasti mennä uudemman kerran ja sellaisella ajalla, että ehtii pällistellä niitä puita tarkemmin.

Lentoon...

Olin siitä lähtien, kun Samuli aloitti yksityislentäjän lupakirjan hankkimisen istumalla teoriatunneilla 2007-2008, ollut sitä mieltä, etten uskalla heti hypätä kyytiin, kun hän lupakirjan saa. Olin sitä mieltä entistä vahvemmin, kun kävimme kerran katsomassa PIKin Cessna 152 II:ta, jolla Samuli lensi koulutunteja. Oli se niin pieni ja heiveröinen kapistus.

Se päivä, jolloin Samuli vihdoin sai lupakirjapaperin, koitti viime maanantaina. Hän ehti viikolla lentää kahdesti itsekseen ja kysäisi ohimennen torstaina, käytäisiinkö Helsingin edustalla ilmassa ennen juhannuksen viettoon lähtemistä. Mietin tovin, mutta sitten yllätin itsenikin: suostuin! Siinä menikin sitten puoli päivää jännittäessä.

Kun päästiin koneeseen asti, minua ei pelottanut. Luotin siihen, että Samuli osaa hommansa lentäjänä. Toisekseen, en itse olisi voinut tehdä mitään. Niinpä keskityin radioliikenteen ällistelyyn ja valokuvaukseen. Kauniilta näyttänyt keli oli lopulta tuulinen ja pomppuinen. Niin pomppuinen, että tuli paha olo. Vatsaa kiersi vielä lennon jälkeenkin, muttei sentään tarvinnut tyhjentää... No, ehkä menoon voi tottua eli kyllä sitä varmaan toisenkin kerran hyppään Samulin kyytiin.

Tässä hieman kuva-antia puolen tunnin reissultamme.

Suomenlinnaa

TKK:n päärakennus Otaniemessä

Keilaniemeä

Lentäjäni Samuli

Kirjastokokemuksia

- Niin, luulisi, että Sibiksen kirjastossa olisi...
- Joo, kyllä se on aika kattava... Ei YouTubesta löydy?
- Oli siellä yksi, mutta ei tainnut olla natiivi laulaja. Lausumista olisin tarkistanut

Keskustelu konservatorion kirjastonhoitajan kanssa jatkui tuosta vielä eri vaihtoehtojen pohtimisella. Olimme ensin yhdessä tutkailleet, löytyykö etsimästäni laulusta laulettua versiota Arscasta (Taideyliopistojen kirjastojen kokoelmatietokanta). Ei löytynyt. Yllätyin kuitenkin, että kirjastonhoitaja ehdotti YouTubea. Luulin, että informaatikot olisivat henkeen ja vereen tekijänoikeuksien vaalijoita. Sinänsä ymmärrettävää, että tiedonhaun ammattilainen on perillä nykytrendeistä, ja ihan hienoa asiakaspalveluahan se sinänsä oli.

Eilen vierailin Sellon kirjastossa ja yritin tilata sinne toisesta espoolaisesta kirjastosta levyn, jonka luulin sisältävän etsimäni kappaleen alkuperäiskielellä. Siellä ystävällinen kirjastonhoitaja kertoi, että levyllä laulu on laulettu suomeksi, joten vesiperä kaupunginkirjastoistakin. Sen sijaan kirjastosta tarttui mukaan samaisen laulun partsikkaversio ja energiamittari. Niin, kaikenlaista sitä nykyään kirjastoista saakin lainaan. Hyvää palvelua sekin.

Netistä on musiikkiopinnnoissa sekä hyötyä, että haittaa. Hiljattain sieltä löytyi erään kurssikappaleeni sanoittaja, kun painetussa nuotissa sitä ei ollut (eikä Sibiksen Laura-tietokannassa). Toisaalta tähän edellä esillä olleeseen lauluun netistä löytyi sanoitus, joka poikkesi niin pieniltä osin nuotissa olleeseen sanoitukseen, että aloin epäillä painovirheitä. Siksipä hain verrokkinuotin partsikkaversiona kirjastosta.

Taas paloi

Tuntuu, että tulipaloja on naapurustossa tasaisin väliajoin. Kaikki alkoi vuosi sitten elokuussa. Tosin sen tapauksen taustalta paljastui paljon karmaisevia yksityiskohtia ja pelkkä tulipalo oli pientä siihen nähden, mitä oli tapahtunut ennen kuin asunto (vastaava, jossa itse asuin silloin) oli sytytetty tuleen.

Kun olin muuttanut Perkkaalle, vähän matkan päässä paloi asunto. Ja eilen jälleen taas, nyt lähempänä. Aamulla kuulin, että hälytysajoneuvo kääntyi Majurinkadulle ja kuikuilin ikkunasta, että se kääntyi seuraavalle poikkikadulle. Kun kävelin parkkipaikalle, näin paloauton kahden talon välissä. Onneksi tuossa ei ilmeisesti käynyt sen pahemmin ihmisille.

Rikoo on riskillä ruma?

"Rikoo on riskillä ruma", sanoi kaverini minulle yleisurheilun viikkokilpailuissa vuosia vuosia sitten, ehkä 80- ja 90-lukujen taitteessa, kun näki ensimmäistä kertaa päälläni punaiset juoksutrikooni. Itsekin tunsin trikoissa oloni sen verran alastomaksi, että halusin vetää trikoiden päälle lyhytlahkeiset urheilushortsit.

Tämä tuli mieleeni, kun olin päättänyt yhdistää kaupassa käymisen ja juoksulenkin. Lähikaupasta, joka on tässä tapauksessa Sellon Prisma, piti hakea unohtunut ostos ennen sulkemisaikaa. Ajattelematta loppuun asti vedin kotona päälleni mustat juoksutrikooni, jotka eivät kastu heti vesisateessakaan läpi asti. Olinhan menossa sateella juoksemaan.

Noustessani Sellon autohallista kauppojen tasolle, tuntui, että kaikki katsovat. En ihmettele. Punainen tuulitakkini, joka on samaa kuosia kuin ensimmäinen luistelupukuni ja muuten 14 vuotta vanha(!), sekä juoksutrikoovarustukseni oli varmasti huomiota herättävä yhdistelmä. Vedin lippalakin syvälle silmilleni ja yritin toimia nopeasti. Kauppaan sisään, täsmäisku hyllyjen väliin ja äkkiä kassan kautta pihalle. Mutta. Tietysti matkalle sattui yksi tuttavapariskunta, onneksi olivat urheilijoita, joten ehkä ymmärsivät, ja hidas kassa. Kaupassa käynti tuntui piinalliselta.

Tampereella minulla oli tapana käydä iltarastien jälkeen kaupassa suunnistusvermeissä. Useimmiten päälläni olivat kuraiset suunnistushousut ja joku kulunut T-paita. Siellä tällaisessa asussa esiintyminen ei juuri itseä häirinnyt, koska oli aika pieni todennäköisyys törmätä tuttuihin esimerkiksi Lielahden S-marketissa. Mutta täällä lähikauppa-Prismassa tuttuihin saattaa törmätä helpommin ja vaikkei tuttuihin törmäisikään, silti tuntuu, että kynnys mennä kauppaan minkänäköisenä tahansa on täällä Espoossa suurempi. Miksiköhän näin?

Iltarastien suosio yllätti

Autossani tuoksui multainen metsämaa, kun lähdin tiistaina töistä. Auto oli toiminut iltarastivarusteiden säilytystilana sunnuntaista lähtien. Sylvesterin mitat riittivät juuri ja juuri lähtö- ja maalipuomin, pöydän, tuolin, maalivaatteiden, opasteidein ja kahden muovilaatikollisen kuljettamiseen. Olin ajoissa pystyttämässä opasteita kisapaikalle Espoon keskukseen, mutta huomasin, että yksi mukaan poimimani nuolikyltti osoittikin väärään suuntaan. Se jäi käyttämättä.

Kilpailunvalvoja ja ratamestarin sijainen olivat jo paikalla, kun minä kilpailunjohtajana pääsin viimein perille. Teoriassa meillä oli hyvin aikaa tehdä alkuvalmistelut. Olimmehan paikalla tuntia ennen kuin karttojen myynti on ilmoitettu alkavaksi. Innokkaimmat kuntorasteilijat tulivat kuitenkin paikalle hyvissä ajoin ennen kello 16.30:tä eli yli puoli tuntia ajoissa. Tässä vaiheessa asioiden järjestely oli vielä pahasti kesken eikä tulospalvelua ollut paikalla. Päätin, ettei karttoja myydä ennen kuin tulosvastaavat ovat saapuneet. Tulosvastaavat olivat paikalla tasan 16.30 ja siitä alkoi karttojenmyyntiruljanssi, kun tulijoita oli jo jonoksi asti.

Karttoja myytiin kello 19:ään asti. Koko sinä aikana suunnistajia tuli tasaiseen tahtiin. Harvenemista tapahtui vasta hieman ennen kello 19:ää. Kaksi ja puoli tuntia istuin ja myin karttoja. Kerran ehdin astua ulos autosta ja venytellä käsiäni. Viimeiset puoli tuntia kierrätimme karttoja, koska emme olleet osanneet varautua niin suureen suosioon. Kun kartat loppuivat, niitä pyrittiin ostamaan takaisin metsästä palaavilta. Loppujen lopuksi onneksi kaikki halukkaat pääsivät metsään.

Maalin sulkemisajaksi on ilmoitettu kello 20.30. Käytännössä viimeiset suunnistajat palasivat metsästä vasta kello 21. Onneksi heillä oli kännykkä mukanaan ja liikkuivat yhdessä, niin onnistuin saamaan heidät kiinni ja tarkistamaan tilanteen. Eräässä toisessakin tapauksessa soitin suunnistajan perään, koska hänen kilpailukorttinsa oli vielä metsässä olevien pinossa. Hän oli kuitenkin jo hyvän aikaa aikaisemmin lähtenyt paikalta. Sanoi kyllä ilmoittaneensa paluustaan, mutta jostain syystä tätä ei ollut huomattu.

Kun pääsin vihdoin kotiin, olin aivan poikki. Karttaruljanssin pyörittäminen oli syönyt kaiken energian. Osittain tämä johtui siitäkin, että en suunnitelmistani poiketen ehtinyt syödä eväitäni kartan myynnin lomassa (paitsi puolikkaan banaanin hieman ennen klo 19:ää). Porskutin siis puolilta päivin syömäni lounaan voimalla aina kello 19 asti. Jännää oli huomata, että iltarastien järjestämisen jälkeen olo oli melkein yhtä raukea kuin sen jälkeen, kun itse on ollut metsässä juoksemassa.

Herättäjäjuhlat

Herättäjäjuhlat pidettiin tänä vuonna Leppävaarassa eli melkein naapurissa. Autojen parkkeeraus oli järjestetty Vermoon, minkä vuoksi jännitin mahdollisia ruuhkia Perkkaalle, mutta onneksi turhaan. Koska juhlat olivat niin lähellä, pitihän niihin vähän osallistuakin.

Perjantaina kävimme kuuntelemassa Aholansaari sinfonietan konsertin Tapiolan kirkossa, kun kuulimme, että mukana keikalla on tuttu harpisti. Olikin komea konsertti.:)

Eilen puolestaan kävimme juhlakentällä Leppävaaran yleisurheilustadionilla iltaseuroissa. Olin varustautunut siihen, että seuroissa tylsistyy. Olihan ainoa asia, minkä olin körttien seuroista kuullut, se, että jos puhe alkaa kyllästyttää, voi aloittaa virrenveisuun. Yllätyksekseni seuroissa ei todellakaan ehtinyt tylsistyä. Ne kestivät vain tunnin, missä ajassa ehti ainakin neljä eri puhujaa pitää puheensa. Väliin veisattiin Siionin virsiä. Puheet olivat hyvin elämänläheisiä ja sidottu mielenkiintoisesti tosielämän tapahtumiin, joten niitä jaksoi kuunnella.

Hammaslääkäriin!

Tänään minulle soitettiin ja kerrottiin, että saan hammaslääkäriajan huhtikuulle! Jippii! Ei tarvitse edes kuutta kuukautta odottaa, kuten luulin. Ilmoittauduin heti jonoon, kun muutin Espooseen. Tai no, heti, kun hammaslääkäriaikajärjestelmässä näkyi, että asun Espoossa, mikä oli noin kaksi viikkoa muuton jälkeen.

Alkuperäisestä jonotuksen aloittamisesta tulee tosin huhtikuun alkuun mennessä kuluneeksi jo noin 9 kuukautta. Pääsin nimittäin Tampereella jonoon heinäkuussa. Muuton takia jouduin Espoon jonon hännille. No, nyt on taas toivoa, että hampaiden öiseen narskutteluun olisi tiedossa ratkaisu.

Ei oo lipunmyyjillä helppoa pääkaupunkiseudulla

- Espoon sisäistä huomisesta joulukuun kahdenteenkymmenenteenensimmäiseen asti, kiitos.
- OK... huomisesta... joulukuun 21. asti.
- Niin, siis sisäistä.
- Aa, anteeksi.
- Mä vaan kattelin tota hintaa, ettei sen noin paljon pitänyt maksaa.

Myyjä joutui kysymään toiselta neuvoa tässä välissä.

- Se on sitten 68,10... kiitos, saanko nähdä henkilöllisyyspaperit, kiitos.... pankki vai luotto?
- Luotto.
- Äh, mä ehdin jo löydä pankin... voi paska, pitää tehdä uusiks, siis sori, saisinko sen matkakortin vielä?

Aikansa tunattuaan ja kertaalleen poistettuaan kortin latauksen myyjä kysyi taas neuvoa toiselta. Pankkikorttivalintaa ei voinut vaihtaa kuin soittamalla jonnekin. Siinä vaiheessa minä sanoin, että voi se mennä pankiltakin... Myyjä oli kovasti pahoillaan, että sormet olivat nopeammat kuin ajatus.. Tarkistin vielä, että olihan lataus kortilla, mutta ei ollutkaan, joten sen myyjä teki vielä uusiksi. Toivottavasti huomenna kortti pelittää aamulla.

Pääkaupunkiseudun matkakorttijärjestelmä on monimutkainen. On eri kaupunkien sisäisiä lippuja, on seutulippuja, lähiseutulippuja, koko aluelippuja... Lisäksi asiakas voi ostaa kautta joustavasti kaksi viikkoa tai enemmän ja päättää aloituspäivämäärän. Ei ihme, että myyjän pää menee pyörälle. Toista se on Tampereella. Myynnissä on vain kuukausilippuja à 44 euroa ja lipun aika alkaa pyöriä ensimmäisestä kerrasta, kun korttia bussissa vilauttaa. Myyjät pääsevät helpolla! Mutta on tämä pääkaupunkiseudun järjestelmä sentään paljon asiakasystävällisempi, vielä kun myyjät pysyvät hommiensa tasalla.:)

(Mitä viime viikon postaukseen tulee, näytän saavan kirjoittamiseen inspiraation, kun olen ihmisten kanssa tekemisissä ja ihmekkös tuo, koska eiväthän tavarat juttele...)

Homma edistyy

Asettuminen uuteen asuntoon edistyy. Nyt on kaikki laatikot purettu. Tavaroiden järjestely ei tietenkään tähän lopu, mutta aika pitkällä ollaan. Tavoitteeksi olin asettanut, että paklingit olisivat purettuna ennen torstaita, jolloin työt alkavat. Se tavoite on nyt saavutettu, mutta vielä en ole ihan tyytyväinen, vaan järjestely jatkuu.

Nykeröinnin purkua

Kun on ollut tässä tätä muuttopuuhaa, luulisi, että olisi myös paljon kirjoitettavaa. En ole kuitenkaan saanut juuri virikkeitä täällä laatikoiden keskellä. Ajattelin kuitenkin varoittaa kaikkia aktiiviurheilijoita eräästä asiasta: jos on vain mahdollista pidä palkintokaappisi yhdessä paikassa esimerkiksi vanhempiesi luona!

Itse muutin palkintokaappini palkintoineen vanhempien muuton alta pois viime vuoden toukokuussa aavistamatta, että kaappia joutuu pakkaamaan ja purkamaan yhä uudestaan reilun vuoden sisään. Ensimmäisellä pakkauskerralla oli vielä viehätyksensä, kun tuli pengotuksi kaapin saloja ja muisteltua, mistä mikin palkinto oli tarttunut matkaan. Tämä kolmas kerta oli jo tuskallinen.

Tampereen päässä viivyttelin palkintokaapin pakkaamisen aloittamista. Lopulta sain palkinnoilla täyteen lähes 5 muovista muuttolaatikkoa. Nyt pitäisi purkaa nuo nykeröinnit. Eikä huvittaisi yhtään. Ei nimittäin riitä, että saan pokaalit ja kaiken maailman muut palkinnot pois sanomalehtipaperin sisästä ja mitalit ulos muovipusseista. Palkinnot pitää myös asetella paikoilleen. Tavoitteena on tietysti, että palkinnot olisivat kivasti esillä, mutta myös, että ne ylipäätään mahtuvat paikoilleen. Isoveljeni yläasteen puutyötunneilla tekemä kaksiosainen kaappi on nimittäin hieman ahdas. Ehkä oli ihan hyvä, että lopetin kilpaurheilun jo vuosia sitten, muuten palkintojen muuttaminen olisi vieläkin tuskallisempaa...

No, ensimmäinen laatikko viidestä on nyt purettu.

Kaaos siirretty vol. 2

Tunnelmat ovat kaaoksen suhteen kohtuullisen samat kuin tammikuussa. Kaaos siirtyi tällä kertaa päinvastaiseen suuntaan kuin silloin, mutta muuten tässä ei kai ole mitään kovin uutta. Väsyttää eikä oikein ole vielä hahmottanut, että Riäväkylä (Manse, Mansesteri, Tampesteri) jäi taakse. Eiköhän se tässä pikku hiljaa ala juurtua takaraivoon.