Minä olen kaupunki

Viime viikolla olin konsalla hyvissä ajoin ennen kuorotreenien alkua. Niin hyvissä ajoin, että ehdin seurailla muskariin menijöitä ja sieltä tulijoita. Erityisesti en voinut olla seuraamatta pientä poikaa, joka istuutui äitinsä kanssa syömään eväitään samaan pöytään, jossa minäkin söin eväitä. Äiti ja poika juttelivat keskenään, mutta sitten poika keskittyi hetkeksi syömään leipäänsä ja katseli minua. Äitinsä kysyi hetken kuluttua:
- Mitä tarkkailet?

Poika siihen hetkeäkään epäröimättä:
- Kaupunkia.

Kyllä minua huvitti. Tuosta tiltanteesta tuli mieleeni tapaus Tampereelta. Silloinen työkaverini kertoi kerran Hervantaan tai Hervannasta pyöräillessään ajaneensa parin nuoren pojan ohi. Toinen oli tokaissut:
- Toi on se nuoriso.

Kyllä siitäkin monet naurut saatiin, kun kyseinen työkaveri ei enää hieman alle kolmekymppisenä kokenut kuuluvansa määritelmään "nuoriso".

Taas paloi

Tuntuu, että tulipaloja on naapurustossa tasaisin väliajoin. Kaikki alkoi vuosi sitten elokuussa. Tosin sen tapauksen taustalta paljastui paljon karmaisevia yksityiskohtia ja pelkkä tulipalo oli pientä siihen nähden, mitä oli tapahtunut ennen kuin asunto (vastaava, jossa itse asuin silloin) oli sytytetty tuleen.

Kun olin muuttanut Perkkaalle, vähän matkan päässä paloi asunto. Ja eilen jälleen taas, nyt lähempänä. Aamulla kuulin, että hälytysajoneuvo kääntyi Majurinkadulle ja kuikuilin ikkunasta, että se kääntyi seuraavalle poikkikadulle. Kun kävelin parkkipaikalle, näin paloauton kahden talon välissä. Onneksi tuossa ei ilmeisesti käynyt sen pahemmin ihmisille.

Rikoo on riskillä ruma?

"Rikoo on riskillä ruma", sanoi kaverini minulle yleisurheilun viikkokilpailuissa vuosia vuosia sitten, ehkä 80- ja 90-lukujen taitteessa, kun näki ensimmäistä kertaa päälläni punaiset juoksutrikooni. Itsekin tunsin trikoissa oloni sen verran alastomaksi, että halusin vetää trikoiden päälle lyhytlahkeiset urheilushortsit.

Tämä tuli mieleeni, kun olin päättänyt yhdistää kaupassa käymisen ja juoksulenkin. Lähikaupasta, joka on tässä tapauksessa Sellon Prisma, piti hakea unohtunut ostos ennen sulkemisaikaa. Ajattelematta loppuun asti vedin kotona päälleni mustat juoksutrikooni, jotka eivät kastu heti vesisateessakaan läpi asti. Olinhan menossa sateella juoksemaan.

Noustessani Sellon autohallista kauppojen tasolle, tuntui, että kaikki katsovat. En ihmettele. Punainen tuulitakkini, joka on samaa kuosia kuin ensimmäinen luistelupukuni ja muuten 14 vuotta vanha(!), sekä juoksutrikoovarustukseni oli varmasti huomiota herättävä yhdistelmä. Vedin lippalakin syvälle silmilleni ja yritin toimia nopeasti. Kauppaan sisään, täsmäisku hyllyjen väliin ja äkkiä kassan kautta pihalle. Mutta. Tietysti matkalle sattui yksi tuttavapariskunta, onneksi olivat urheilijoita, joten ehkä ymmärsivät, ja hidas kassa. Kaupassa käynti tuntui piinalliselta.

Tampereella minulla oli tapana käydä iltarastien jälkeen kaupassa suunnistusvermeissä. Useimmiten päälläni olivat kuraiset suunnistushousut ja joku kulunut T-paita. Siellä tällaisessa asussa esiintyminen ei juuri itseä häirinnyt, koska oli aika pieni todennäköisyys törmätä tuttuihin esimerkiksi Lielahden S-marketissa. Mutta täällä lähikauppa-Prismassa tuttuihin saattaa törmätä helpommin ja vaikkei tuttuihin törmäisikään, silti tuntuu, että kynnys mennä kauppaan minkänäköisenä tahansa on täällä Espoossa suurempi. Miksiköhän näin?

Kelistä sittenkin siis?

Kehuin viime kirjoituksessani, että menin luistelemaan, kelistä viis. Mutta sunnuntaina iski sokerius: aamulla satoi räntää, messusta lähtiessä tihuutti, joten päätin olla menemättä luistelemaan. Siinä viiden aikaan hieman kyllä jo harmitti, kun sitten ei enää taivaalta tullutkaan mitään nestemäistä, kun kävimme kävelyllä.

Saa nähdä, miten käy tänään. Koko päivän on ollut hieno auringonpaiste, mutta kun kävelin asemalta kotiin, alkoi sataa vettä. Tarkoituksena on kuitenkin tällä kertaa noudattaa edellisen kirjoituksen esimerkkiä ja olla katselematta liiemmälti ulos ennen kuin lähden. Ehkä siten saan itseni raahatuksi Ogeliin asti.

Jalka pitää vielä teipata. Voisin kokeilla myös jälleen mp3-soitinta peesin korvikkeena. Soitin sisältää tällä hetkellä myös Maroon5:n uusimman levyn tuotoksia, kun ostin levyn Tampere-kaipuuseeni (NOT... biisit vain tuovat mieleen ensimmäisiä ajeluja Sylvesterillä ja edellisen työpaikan kahvilan pujopartaisen myyjän, joka naputteli tahtia pöytään kassan takana, kun Makes me wonder soi radiossa).

Hammaslääkäriin!

Tänään minulle soitettiin ja kerrottiin, että saan hammaslääkäriajan huhtikuulle! Jippii! Ei tarvitse edes kuutta kuukautta odottaa, kuten luulin. Ilmoittauduin heti jonoon, kun muutin Espooseen. Tai no, heti, kun hammaslääkäriaikajärjestelmässä näkyi, että asun Espoossa, mikä oli noin kaksi viikkoa muuton jälkeen.

Alkuperäisestä jonotuksen aloittamisesta tulee tosin huhtikuun alkuun mennessä kuluneeksi jo noin 9 kuukautta. Pääsin nimittäin Tampereella jonoon heinäkuussa. Muuton takia jouduin Espoon jonon hännille. No, nyt on taas toivoa, että hampaiden öiseen narskutteluun olisi tiedossa ratkaisu.

Ei oo lipunmyyjillä helppoa pääkaupunkiseudulla

- Espoon sisäistä huomisesta joulukuun kahdenteenkymmenenteenensimmäiseen asti, kiitos.
- OK... huomisesta... joulukuun 21. asti.
- Niin, siis sisäistä.
- Aa, anteeksi.
- Mä vaan kattelin tota hintaa, ettei sen noin paljon pitänyt maksaa.

Myyjä joutui kysymään toiselta neuvoa tässä välissä.

- Se on sitten 68,10... kiitos, saanko nähdä henkilöllisyyspaperit, kiitos.... pankki vai luotto?
- Luotto.
- Äh, mä ehdin jo löydä pankin... voi paska, pitää tehdä uusiks, siis sori, saisinko sen matkakortin vielä?

Aikansa tunattuaan ja kertaalleen poistettuaan kortin latauksen myyjä kysyi taas neuvoa toiselta. Pankkikorttivalintaa ei voinut vaihtaa kuin soittamalla jonnekin. Siinä vaiheessa minä sanoin, että voi se mennä pankiltakin... Myyjä oli kovasti pahoillaan, että sormet olivat nopeammat kuin ajatus.. Tarkistin vielä, että olihan lataus kortilla, mutta ei ollutkaan, joten sen myyjä teki vielä uusiksi. Toivottavasti huomenna kortti pelittää aamulla.

Pääkaupunkiseudun matkakorttijärjestelmä on monimutkainen. On eri kaupunkien sisäisiä lippuja, on seutulippuja, lähiseutulippuja, koko aluelippuja... Lisäksi asiakas voi ostaa kautta joustavasti kaksi viikkoa tai enemmän ja päättää aloituspäivämäärän. Ei ihme, että myyjän pää menee pyörälle. Toista se on Tampereella. Myynnissä on vain kuukausilippuja à 44 euroa ja lipun aika alkaa pyöriä ensimmäisestä kerrasta, kun korttia bussissa vilauttaa. Myyjät pääsevät helpolla! Mutta on tämä pääkaupunkiseudun järjestelmä sentään paljon asiakasystävällisempi, vielä kun myyjät pysyvät hommiensa tasalla.:)

(Mitä viime viikon postaukseen tulee, näytän saavan kirjoittamiseen inspiraation, kun olen ihmisten kanssa tekemisissä ja ihmekkös tuo, koska eiväthän tavarat juttele...)

Kaaos siirretty vol. 2

Tunnelmat ovat kaaoksen suhteen kohtuullisen samat kuin tammikuussa. Kaaos siirtyi tällä kertaa päinvastaiseen suuntaan kuin silloin, mutta muuten tässä ei kai ole mitään kovin uutta. Väsyttää eikä oikein ole vielä hahmottanut, että Riäväkylä (Manse, Mansesteri, Tampesteri) jäi taakse. Eiköhän se tässä pikku hiljaa ala juurtua takaraivoon.

Aluillaan

No nyt on muutto saatettu alulle. Ensimmäinen lasti on siirretty paikasta A paikkaan B. Huomenna voisi hieman järjestellä tavaroita. Astialaatikoita olisi hyvä saada toiselle kierrokselle.

Tavaroita pakatessa valitsin laatikoita hieman sen mukaan, mitä niihin olin viime tai sitä edellisessä muutossa ollut eli sen mukaan, mitä laatikoiden päällä luki. Kaikki laatikot eivät kuitenkaan saaneet sisällökseen samoja asioita kuin niissä oli aikaisemmin. Mietinkin, olisiko ollut tarpeen kirjoittaa laatikoiden päälle, että "sitä-ja-sitä muutto 10/07". Ihan vain sekaannuksien välttämiseksi... Sen sijaan vetelin joitakin tekstejä yli ja lisäilin joihinkin joitakin merkintöjä.

Tampereen pikakurssi

Jaa-a, oiskohan pitänyt perehtyä tähän kurssiin ennen kuin tulin Tampereelle töihin... ;)

Humalainen häirikkö

Istuin eilen illalla huoneeni puolella läppäri sylissä. Kello näytti ehkä yhdeksän illalla. Alkoi kuulua kolinaa, semmoista nakutusta, että kuvittelin naapurin hakkaavan naulaa seinään. Kolina ei loppunut, joten menin keittiön puolelle. Keittiö oli pimeä ja näin kajastuksen ulkona olevasta hahmosta. "Mitä ihmettä? Onko sillä joku hätä", ajattelin. Avasin ikkunan.
- Asuuko Inkeroinen tässä rapussa? mongersi miehen humalainen ääni ja nuhainen nenäni haistoi vanhan viinan katkun.
- En minä muista, vastasin, vaikka jokin olikin mielikuva siitä, että kyseisen nimen olin nähnyt jossain ovessa.
- Se on mun veli ja sen kännykkä jäi mulle ja... et sä viittis kattoo?
- No okei.

Lähden keittiöstä eteiseen ja avaan oveni. Näen miehen seisovan lukossa olevan ulko-oven takana. Kurkistan naapurini ovessa olevaa nimeä. Se ei ainakaan ole Inkeroinen. Palaan sisälle ja keittiön puolelle. Näen, että mies poistuu kohti toista taloa. "No kai se luovutti". Palaan koneeni ääreen huoneen puolelle.

**

Kello on vähän vaille kymmenen, kun koputus kuuluu taas. Miehellä on tyhjä muovinen juomapullo, jolla hän kurkottaa yltääkseen ikkunaan tai edes ikkunalaudalle asti. Avaan ikkunan.
- Kyllä se tässä asuu. Tässä on se osoite, mies tunkee ikkunasta sisään paperilapun, jossa on osoite ja puhelinnumero.
- Tarkistin tiedustelusta, hän jatkaa.

Otan paperin ja pistän ikkunan kiinni. Laitan keittiön kohdevalon päälle ja luen paperista myös asunnon numeron, jota en nähnyt pimeässä keittiössä. Avaan ikkunan ja annan paperin takaisin.
- Eksä vois päästää mua sisälle?
- Miks mä päästäsin sut sisälle?
- Että mä menisin veljeni luo.
- No, jos mä käyn siellä ovella.
- No okei.

Pistän sandaalit jalkaani ja lähden oman asuntoni avain kourassa yläkertaan. Inkeroinen näyttää olevan yläpuolellani asuvan sukunimi. Koetan soittaa molempia ovessa olevia ovikelloja. Kumpikaan ei taida tomia. Koputan. Mitään ei kuulu. Palaan alakertaan ja näen miehen ulko-oven takana. Avaan oman asuntoni oven ja palaan keittiöön. Mies on lähdössä poispäin, kun huomaa ikkunan aukeavan.
- Ei siellä ollu ketään kotona.
- Mi-mitä se sano?
- Ei siellä ole ketään kotona.
- Jaa, no, kiitos sulle kuitenkin, sanoo mies ja poistuu vilkuillen yläkerran ikkunoihin päin.

Jää inhottava olo. Pelottava suorastaan, vaikkei mies ollut suoranaisesti uhkaava. Menee aikansa, että olen valmis yrittämään unen päästä kiinni. Kun lopulta menen nukkumaan, saan unta ongelmitta.

***

Herään koputukseen. Tiheätahtinen koputus jatkuu hetken. Katson kelloa: se on puoli kuusi. Päätän pysyä sängyssä. Kuuntelen. Koputus lakkaa. Kuuntelen. Kuvittelen kuulevani jonkun olevan oveni takana. Yritän miettiä, ettei mitenkään ole mahdollista, että mies olisi oveni takana, jos ei pääse ulko-ovesta sisään. Yritän rauhoittaa itseäni. Vielä voisi nukkua tunnin. Kuulen, että yläkerrasta joku tulee alas ja menee pihalle. Ehkä se oli se veli. Päätän yrittää nukkua vielä. Ajattelen muita asioita, mutta uni ei tule. Herätys on puoli seitsemältä. Olen rättiväsynyt.

Kaikenlaisia hiippareita siis täälläkin.