Vanhoilla pohjilla Kalevan kierros 2019 läpi

Päädyin viime vuonna kiertämään Kalevan kierroksen kaikki kuusi lajia. Edellinen yritys kolme vuotta sitten jäi neljään lajiin. Viimeinen laji oli jäädä tälläkin kertaa välistä, koska olin pienessä nuhassa. Lähdin kuitenkin elämäni ensimmäiselle puolimaratonille, ja matka taittui loppujen lopuksi ihan kelvollisesti. Mutta aloitetaanpa ihan alusta.

Ensimmäinen laji oli luistelu, varsinainen leipälajini. Päädyin kello 8.00 startanneeseen erään. Kisa käytiin tammikuun lopulla Seinäjoella, jonne matkasin edellisiltana. Edellisestä Seinäjoki-käynnistä oli vierähtänyt jo vuosia, ja olinkin onnellinen, että en ollut jättänyt iltapalaostoksia "siihen hotellin vieressä olevaan kauppaan" tehtäväksi. Siinä ei enää ollutkaan kauppaa, vaan kuoppa... rakennustyömaan pohja.

Itse luistelu sujui nopeammin kuin kolme vuotta aiemmin. Kuntoni ei riittänyt erän pääjoukon intervallinomaiseen etenemiseen alkumatkasta. Pääjoukko sai lopulta minut kiinni kierroksella, mutta siinä vaiheessa meno oli tasoittunut sen verran, että jaksoin porukan perässä paremmin kohti loppua. Olin eräni nopein nainen. Kokonaistuloksissa (miehet ja naiset ja kaikki ikäluokat yhteensä) olin sijalla 93. Aikani 30 kilometrin matkalla oli 1:04:44. Harjoituskilometrejä kuluneella kaudella oli alla 94,7.

Seuraavan lajin eli hiihdon harjoittelun aloitin vasta luistelukisan jälkeen. Oli ollut tarkoitus hiihtää jouluna Lapissa, mutta podin koko joulun kauheaa räkätautia, joten hiihtokauden avaus venyi. Hiihtokisa käytiin maaliskuussa Jyväskylässä. Hiihdettävän matka piti olla 50 kilometria, mutta se lyhennettiin olosuhteiden vuoksi 46 kilometriin. Oli siinäkin ihan tarpeeksi. Matkalle osuneet mäet eivät minua juuri jännittäneet, mutta välillä täytyi muiden hiihtäjien vuoksi jarrutella. Loppumatkasta kävi niin, että kaaduin yhdessä alamäessä, kun edellä mennyt hiihtäjä jarrutteli ja yritin väistää hyppäämällä ladulta pois. Sain mojovan mustelman takareiteeni, mutta onneksi ei käynyt sen pahemmin. Kisan sai hiihtää joko vapaalla tai perinteisellä. Minä valitsin perinteisen ja olin sijalla 220 ajallani 4:13,14. Ottaen huomioon harjoituskilometrien naurettavan määrän (78,8), olin suoritukseeni oikein tyytyväinen. Aika oli parempi kuin kolme vuotta sitten Kalevan kierroksen hiihdossa Vuokatissa, jossa matka oli 45 kilometria.

Kolmanteja lajina oli suunnistus toukokuussa Mynämäellä. Suunnistuksen pitäisi olla minulle hyvä laji, mutta en pärjännyt erityisen hyvin 15 kilometrin matkalla. Kisamatka suoritettiin kolmella 5 kilometrin lenkillä. Välillä olin aika hukassa ja hetkittäin tuntui, että kunto ei vain riitä juoksemiseen. Päädyin sijalle 153 ajallani 3:45,33. Harjoituskilometrejä kuluvana vuonna oli alla vaivaiset 17,8.

Neljäs laji eli soutu oli minulle entuudestaan täysin tuntematon. Onneksi löytyi kokenut pari vuorosoutuun ja KK Länsi-Uusimaan riveistä myös tekniikkaopastusta. Silti neljän treenikerran ja 49,2 kilometrin jälkeen, Virroilla kesäkuun lopussa vuorosoutuna soudettu 30 kilometrin matka oli aika pitkä. Vielä, kun sattui tuulinen sää ja airon hajoaminen vähän ennen puolimatkaa, oli aikamoinen suoritus päästä maaliin asti. Aikaa kului 4:17,32 ja sijoitus oli 200. Soutupäivän illan kärsin järkyttävästä hauislihasten särystä, joka onneksi hellitti yön aikana.

Viides laji eli pyöräily oli vuorossa elokuussa Lemillä. Pyöräily (76 km) ajettiin aika-ajona, joten peesata ei saanut, ja sai siis keskittyä täysin omaan suoritukseensa. Matkan loppuosalla oli aikamoisia mäkiä, joita jotkut iäkkäämmät kisaajat taluttivat ylös. Minun ei tarvinnut taluttaa, mutta vähän ennen maalia minusta otetun kuvan irvistys kertoo, että helppoa ei ollut. Aika 2:46,11 riitti sijaan 168. Harjoituskilometreja oli alla 304,6, mutta niistä vain osa kesäkuussa hankkimallani maantiepyörällä.

Kuudes laji eli puolimaratonin juoksu kilpailtiin syyskuun lopussa Helsingissä. Kuten jo mainitsinkin, olin hieman kipeä, ja lähdin rauhassa matkaan, mutta kun juoksu ja hengitys tuntui kulkevan, uskalsin hieman lisätä vauhtia. Lopputulos elämäni ensimmäisellä puolimaratonilla oli 2:14,21. Aika riitti sijaan 170. Treenikilometreja juosten samana vuonna ennen kisaa oli alla 95,8. Osa niistä oli juostu jo talvella. Toki tähän päälle vielä kesän suunnitukset, joita en laskenut tuohon määrään mukaan. (Kesän suunnistuskilometrien yhteismäärä on siis huomattavan paljon enemmän kuin tuo, mitä ehdin ennen KK-suunnistusta kiertää.)

Harjoitusmääräni ovat siis aika naurettavan pieniä, mutta paljon enempää en ehtisikään, kun perheessämme on kaksi alle kouluikäistä lasta ja teen täyttä työviikkoa. Lajinomaisten harjoitusten lisäksi käyn säännöllisesti kuntosalilla lihaskuntoa ylläpitämässä. Tuskin yltäisin näillä harjoitusmäärillä näihin tuloksiin ilman kilpaurheilutaustaani. Nyt vuonna 2020 olisi tarkoitus kokeilla, näkyykö viime vuoden kierros tämän vuoden suorituksissa, ja pystynkö parempaan. Kalevan kierros 2020 alkaa helmikuussa luistelulla Kuopiossa.

Tehotiistait

Olen nyt käynyt vauvan kanssa kahtena tiistaina Strong Mama -tunnilla Sellon Elixiassa. Tänään sykemittarini mukaan harjoitus oli kovatehoinen, joten mistään lällystä tunnista ei ole kyse. Treeni toimii, kun vauva on vielä niin pieni, että hän nukkuu osan tunnista.

Tiistaipäivät ovat tällä ja viime viikolla olleet varsinaisia tehotreenipäiviä, koska olen käynyt lisäksi illalla suunnistamassa Espoorasteilla. Viime viikolla kävin itsekseni CV-radan Rinnekodin suunnalla ja tänään kiersin D-radan Juvanmalmilla siten, että 4-vuotias tyttäreni käveli mukana ja vauvaa kannoin Manducassa. Itsekseen suunnistaminen on fyysisesti rankempaa, kun pystyy juoksemaan. Tämän päivän kierroksen yritin ottaa suunnistustaidon kehittämisen kannalta, kun piti yrittää keskittyä suunnistamiseen samaan aikaan, kun leikki-ikäinen jutusteli kaikkea muuta ja yritti virittää kesken matkan leikkiä, jossa minun olisi pitänyt vastata ranskaksi. :D Fysiikan kannalta tietysti ihan hyvää treeniä tuli, kun mukana kulki lisäpaino.

Urheiluvuoden kohokohtia ja pettymys

Viimeksi kerroin suunnittelevani lähtöä Kalevan kierroksen hiihtoon. Suunnitelma toteutui ja kävin maaliskuun puolivälissä vetäisemässä 45 kilometrin lenkin Vuokatin maastoissa. Päivä oli aurinkoinen ja mittari näytti aamulla peräti -10 astetta. Pitopohjasuksi piti hyvin ja luistikin alkuun ihan hyvin. Ensimmäiset 20 kilometria kulkivat hyvin. Sitten alkoi nousuvoittoisempi osuus ja vauhti hidastui. 

Vähän ennen 30 kilometrin täyttymistä minut ohitti kaksi tuntia perinteisen hiihtäjien perään lähteneistä luisteluhiihtäjistä ensimmäinen. Hän oli ylhäisessä yksinäisyydessään. Mutta eipä aikaakaan, kun luisteluhiihtäjiä alkoi mennä ohi kiihtyvää tahtia. Samaan aikaan alkoi minun kiirastuleni: viimeiset 15 kilometriä selkä ja hartiat olivat niin jumissa, etten olisi millään jaksanut tehdä töitä yläkropalla. Hiljalleen luistokin huononi. Pohjiin laittamani kolme kerrosta luistoa ei riittänytkään. Loppumatkan loivassa alamäessä minut ohitti papparainen, jonka suksi vain yksinkertaisesti luisti paremmin. Aikansa minun perässäni taivalsi joku mies, jolle yritin jossain kohtaa vihjata, että voisi ohittaa. Hän sanoi, ettei pysty. Yhdeltä huoltopisteeltä hän kuitenkin lähti minun edelleni enkä kohta enää nähnyt hänestä jälkeäkään. Kaikesta tuskasta huolimatta olin maalissa yllättynyt: matka taittui aikaan 4 tuntia 40 minuuttia, mikä oli 20 minuuttia nopeammin kuin olin arvellut.

Seuraava koitos piti oleman juoksu toukokuussa. Pahimmoiksi sairastuin flunssaan viikkoa ennen kilpailua ja olin kilpailupäivänäkin vielä kovin räkäinen. Silloin riittävän rankka fyysinen suoritus oli käydä kannustamassa seurakavereita paikan päällä Tuusulassa. Viikon päästä tästä juoksin Naisten kympin. Vielä silloinkin flunssan jälkimainingit vaikeuttivat hengitystä, mutta sinnittelin maaliin noin ajassa 1 h 10 min.

Kesäkuun puolivälin jälkeen oli vuorossa Venlojen viesti. Kisa käytiin Lappeenrannan eteläpuolella. Viikonloppu oli sateinen ja siitä seurasi kisakeskuksen muuttuminen kuravelliksi viikonlopun aikana. Juoksin kakkososuuden. Osuudelle sattui kilpailun vetonaulaksi mainostettu kilpailukeskuksen läpijuoksu. En ollut järin innostunut juoksemaan kuravellissä metsän laidasta metsän laitaan yleisön edessä, mutta minkäs teit. Pääsin matkaan melko huonolla sijoituksella. Siitä lienee johtunut, että sain nostettua joukkueemme sijoitusta 194 pykälää. Väliajoista näkee, että isoin nosto tapahtui alkumatkasta. Se hämmensi minua, koska alkumatkaan osui omat empimiseni. Ensimmäiselle rastille mennessä oli tiheikköä, jota oli vaikea lukea. Jostain rastista menin melkein ohi. Kaiken kaikkiaan kuitenkin tuli juostua ihan kelvollinen suoritus. Enkä toivottavasti näyttänyt ihan niin läkähtyneeltä maaliin tullessa kuin vuotta aiemmin. Silloin seurakaverit kommentoivat, että näytin siltä, että en tule toipumaan suorituksestani sen vuorokauden puolella. Harmittavaa oli, että joukkueemme lopulta hylättiin, kun viimeisen osuuden juoksija oli juossut metsässä väärän kartan kanssa. Onneksi en sen viikonlopun aikana sairastunut, vaikka hytisin suoritukseni jälkeen ja yöllä varpaat kastuivat nukkuessani teltassa.

Kalevan kierroksessa olisi ollut seuraavaksi vuorossa soutu. Sen kuitenkin skippasin suosiolla, kun ei ole tuosta lajista mitään kokemusta. Pyöräilynkin meinasin aluksi jättää väliin, mutta koska juoksu jäi välistä sairastumisen vuoksi, piti ottaa pyöräily ohjelmaan. Sain maantiepyörän lainaan työkaveriltani. Treenilenkkejä ajelin omalla hybridipyörälläni, koska sain lainapyörän vasta viikkoa ennen itse kisaa. Itse kilpailussa yllätin itseni pystymällä pitämään yllä 26,7 km/h -keskinopeutta 66 kilometrin lenkillä. Se oli paljon suurempi nopeus kuin, mihin olin harjoituslenkeilläni (niillä parilla, mitä ehdin maantiepyörän kanssa tehdä) kyennyt. Ensimmäiset 46 kilometriä minua "kiritti" nainen, joka oli startannut matkaan 40 sekuntia ennen minua. Minulla säilyi lähes koko ajan näköetäisyys häneen ja pikkuhiljaa välimatka alkoi lyhentyä. Sain häntä aina ylämäissä kiinni ja alamäissä ja tasaisilla hän taas pääsi vähän karkuun. Lopulta sitten 20 kilometria ennen maalia ohitin hänet. Minua ohiteltiin toki enemmän kuin minä ohittelin muita. Joku papparainen totesi 50 km ennen maalia, että "ei muuta kuin menoksi", kun ajoi minusta ohi. Loppumatkasta joku kysyi, onko rankkaa ja toinen kysyi, onko kevyttä. Yksi ohittajista karjaisi "Jee!" mennessään minusta ohi noin 3 kilometria ennen maalia. Kilpailukeskuksessa tajusin tämän jälkimmäisen olleen Alexander Stubb. Häntä haastateltiin paikalla ja sitten näin hänet hölkkäämässä valko-vihressä asussaan, jollainen tuolla karjaisijalla oli ollut päällään. Loppuaikani 2 h 29 min 1 s oli tosiaan hienoinen positiivinen yllätys.

Melko vähäisillä treeneillä olen selvinnyt näistä suorituksista. HeiaHeia! -palveluun kirjaamieni suoritusten perusteella olen tänä vuonna  luistellut 81,8 km, 137,9 km, juossut 93,8 km ja pyöräillyt 247,7 km. Nämä luvut sisältävät myös nuo kilpailusuoritukset. Kalevan kierroksesta on jäljellä enää suunnistus. Sitä on alla tälle vuodelle 43,4 km, mutta vielähän tässä ehtii reilun kuukauden aikana nostaa määrää... Täytyy kyllä todeta, että ilman vuosien kilpaurheilutaustaa en varmaan näillä harjoitusmäärillä pärjäisi edes tuon vertaa noissa Kalevan kierroksen lajeissa.

Suunnistuskausi avattu

Ilmoittauduin reilu viikko sitten Espoon Akilleksen joukkueeseen FinnSpring-viestiin. Tästä seurasi se, että avasin suunnistuskauden jo viikolla Espoorasteilla, koska en kehdannut lähteä kisaamaan ihan kylmiltään. Lopulta lunastin myös lisenssin, koska päädyin joukkueeseen, joka ilmoitettiin sarjaan, jossa lisenssiä edellytettiin.

Tiistain suunnistuksen jälkeen tuntui, että olen ehkä tulossa kipeäksi. Perjantaina oli jo selvää, että jonkinlainen nuha on tekeillä. Mieltäni ei lämmittänyt yhtään, että sunnuntaiksi luvattiin koko Etelä-Suomea syleilevää sadealuetta. Onneksi nuha sentään jäi erittäin lieväksi.

Valitettavasti sääennuste piti paikkansa ja Kiikalassa satoi aamulla, päivällä ja iltapäivällä pientä taukoa lukuun ottamatta koko ajan jonkin verran. Lämpömittari näytti 3,5 astetta siinä aamulla ennen kello 9:ää. Hyiset olosuhteet siis. Onneksi Espoon Akilleksella oli paikalla seurateltta, jossa oli kuivaa, ja tiiviin tunnelman ansiosta myös melko lämmintä.

Juoksin D21AL-sarjassa avausosuuden. Sarjan lähtö oli toisessa lähtöaallossa, jonka ajankohdaksi oli ilmoitettu kello 10.10. Menin säästä huolimatta hyvissä ajoin jonottamaan sisään lähtöalueelle. Kello oli 9.50. Jonossa oli vielä kello 10.00 lähtöönkin menijöitä. "Odotin autossa mahdollisimman pitkään", joku kertoi. Pääsin sisään ennen ensimmäistä lähtöä.

Lähdön tapahduttua meidän lähtöaaltomme juoksijat laskettiin lähtösuoralle verryttelemään. K-piste oli hyvän matkan päässä metsän puolella. Lähtösuora oli varvikkoa, jonka seassa oli pienten puiden kantoja, sekä hiekkakuoppaisaa baanaa (ehkä jokin pyörärata). Kartoille pääsi neljä minuuttia ennen lähtöaikaa. Juniorisarjoissa juoksevat saivat ottaa kartan tutkittavakseen minuuttia ennen lähtöä. Samalla hetkellä kuulutettiin myös, että lähtöaikaa lykätään, koska niin moni lähtöön tulija oli vielä tulossa lähtöönkirjauksessa. Porukka lakosi verryttelemään lähtösuoralle. Hetken päästä kuulutettiin, että lähtöä lykätään peräti 10 minuuttia. Pääsi yksi ruma sana. Olisin mieluiten sännännyt metsään, että olisi saanut itsensä kunnolla lämpimäksi. Junnut olivat ehkä tyytyväisiä, kun saivat katsella karttaa minuutin sijasta 11 minuuttia.

Minusta on melko epäreilua niitä kohtaan, jotka ovat tulleet ajoissa lähtöön, että lähtöä lykätään ja vielä viime minuutilla. Minusta sisäänkirjautuminen ei ollut mitenkään tavallista hitaampaa. Moni todennäköisesti oli vain turhaan pitkittänyt lähtöönkirjautumistaan, koska sää oli niin kehno. Joku kanssakilpailija oli kyllä sitä mieltä, että kirjaus oli ollut turhan hidasta.

No, lopulta pääsimme matkaan. Juoksin lähelle K-pistettä ennen kuin avasin kartan. Pelkäsin jääväni jalkoihin tai kompastuvani kantoihin tai kuoppiin, jos olisin alkanut lukea karttaa aiemmin. Pari turvalleen menoa ehdin nähdä ennen K-pistettä.

Suunnistus kulki aina kuudennelle rastille asti ihan hyvin. Jotain pientä epäröintiä oli, mutta rastit löytyivät melko suoraan. Kuudetta rastia etsiessäni päädyin lähellä olleelle toiselle rastille ja siinä piti sitten hetken miettiä, missä oli. Loput neljä rastia löytyivät jälleen taas ilman ongelmia. Toki välillä hyödyin muista suunnistajista, mutta se kai on viestisuunnistuksen henki... ;) Juoksin samassa sarjassa kilpailleen suunnistajan ohi ylämäessä ennen rastia numero 9. Hän oli vaihtanut kävelyyn. Ajattelin, että tuo juoksee minut vielä kiinni, mutta eipähän juossut, vaan päihitin hänet.

Vaihtoleimauksen jälkeen oli vielä kiduttavan pitkä tunnelijuoksu kartoille ja siitä vaihtopuomille. Lopputulos 36,48 4,3 kilometrin radalla oli positiivinen yllätys. Sykemittarini GPS-tallennuksen mukaan en ollut edes kiertänyt juurikaan ylimääräistä, koska matkaksi tuli sen mukaan 4,7 km.

Tästä on hyvä jatkaa. Nyt kun lisenssi on ostettu, eiköhän sitä tule hakeuduttua muihinkin kansallisiin kisoihin suunnistamaan.

Myöhäinen Venla-raportti

Kirjoittelin viimeksi kuntoprojektistani, joten lienee asiaankuuluvaa kertoa, miten Venloissa meni.

Ajelimme Kuopioon jo perjantaina ja kisapaikalle Vehmersalmelle lauantaina. Kilpailun toimintaohjeissa oli neuvottu varaamaan tunti ylimääräistä ajoaikaa, koska paikalle odotettiin ruuhkaa pikkuteille. Meiltä kului ajomatkaan ehkä tunnin verran eli noin vartti ylimääräistä. Kisakeskuksessa ja sen liepeillä oli todella kuraista, joten lastenvaunujen työntely oli aika haasteellista.

Olin ollut perjantaina tosi väsynyt. Lauantaina olo oli vähän selkeämpi, mutta tosi kankea. Kylmyys ei auttanut tilannetta. Onneksi ei satanut.

Tiesin, että joukkueemme aloittaja oli käyttänyt suoritukseensa 1 h 10 minuuttia ja toisen osuuden juoksija oli sanonut, että ei alita tuntia ja alle tunti ja vartti on hyvä suoritus. Siitä haarukoin sopivan hetken mennä vaihtoalueelle. Ehdin siellä kyllä aikani pyöriä ja lopulta odotella vaihtopuomilla ennen kuin oli aika lähteä metsään.

K-pisteelle oli pitkähkö matka. Siitä ensimmäiselle rastille oli luulot pois ottavaa nousua. Rasti löytyi hyvin ja sama trendi jatkui loppuun asti. Maastossa riitti jyrkänteitä (ylös ja alas), kuraa ja tiheikköä. Välillä vähän pysähdyin miettimään ja tarkistamaan reitinvalintojani, mutta joka kerta olin menossa ihan oikeaan suuntaan, joten onneksi en lähtenyt korjaamaan. Rasteja oli 14. Pisin väli oli kasilta ysille. Ysirastin tietämillä ajatus alkoi jo vähän sumentua ja loppua kohden olo muuttui entistä sumuisemmaksi. Jaksoin kuitenkin pistellä loppuun asti enkä nyt aivan nyykähtänyt vaihtopuomillekaan. Raskainta oli raahautua kuraista reittiä kohti seuratelttaa. Onneksi osa matkasta oli ihan kunnon tietä.

Sain suorituksen jälkeen tietää, että olin nostanut joukkueemme sijoitusta 140 pykälää. Ei siis hullumpi suoritus ollenkaan. Jos olisin luottanut omiin suunnistustaitoihini enemmän, olisin voinut juosta vielä vähän reippaammin. Joka tapauksessa suorituksesta jäi ihan tyytyväinen olo. Suunnistus sujui paremmin kuin niillä parilla iltarasti- ja seuraottelukerroilla, joilla ehdin käydä ennen h-hetkeä.

Palautus maan pinnalle tapahtui sitten seuraavalla viikolla, kun kävin Oriveden iltarasteilla. En ensin meinannut löytää lähtöpaikalle (välihuomiona mainittakoon, että netissä oli väärää tietoa lähtöpaikan sijainnista) ja sitten eksyilin ihan huolella kangasmaastossa, kun karttakin oli vielä katalassa 1:4000-mittakaavassa.

Projektina kuntoon Venlojen viestiin

Olen aloittanut säännöllisen vaunulenkkeilyn. Pyrin käymään lenkillä joka aamupäivä tyttäreni unien aikaan, jos ei ole muuta menoa tai estettä. Tarkoituksenani olisi nostaa peruskuntoa ennen Venlojen viestiä, joka kilpaillaan alle kuukauden päästä. Olen kyllä tätä ennenkin jonkin verran vaunulenkkeillyt ja käynyt säännöllisesti salilla, mutta suunnistusmetsään tähtäävä treeni on ollut aika vähäistä.

Projekti oli kuivua kasaan heti alkuunsa, kun kolmantena päivänä satoi vettä niin, että luovuin lenkille lähdöstä. Toisella kertaa lähdin lenkille, vaikka satoi. Eipä sitä suunnistussäätäkään voi valita.

Toistaiseksi olen vain kävellyt, mutta jossain vaiheessa olisi tarkoitus siirtyä ainakin osittain juoksuun.

Ai niin, pitäisi kai sitä ehtiä suunnistamaankin jossain välissä ennen viestiä... suunnistuksessa kun ei tunnetusti pärjää pelkällä kunnolla. Tapaan kertoa tarinaa suunnistusharrastukseni alkuajoilta. Olin suhteellisen kovassa fyysisessä kunnossa, koska olin vasta lopettanut kilpapikaluistelun. Menin Espoorasteille Serenan maastoihin. Eräällä rastivälillä juoksin polkua pitkin ja olin olevinani kartalla. Lopulta polku loppui ja edessäni oli bussipysäkki, jonka vieressä oli ilmoitustaulu: "Vantaalla tapahtuu". Olin juossut noin kilometrin väärään suuntaan. Ei muuta kuin takaisin... Enää en ole yhtä hyvässä fyysisessä kunnossa, ja suunnistustaitokin on parantunut, mutta sekään ei pysy yllä ilman harjoitusta. Siispä viimeistään ensi viikolla metsään!

Korttelirasteilla Otaniemessä

Ystäväni sai houkuteltua minut kokeilemaan korttelirasteille osallistumista vaunujen kanssa. Tietenkään ei voi olettaa, että jokainen ratamestari ottaisi vaunut huomioon helpointa rataa suunnitellessaan, joten en etukäteen tiennyt, pystynkö kiertämään kaikilla rasteilla vaunujen kanssa. Joka tapauksessa hyvä ulkoilulenkki oli tiedossa. Kokeilemista helpotti sekin, että "maasto" oli tuttu. Viime viikon harjoitus pidettiin Otaniemessä. Pahoittelenkin, että tämä teksti sisältää Otaniemeä tuntemattomalle melkoisen viidakon paikallistermejä.

En ollut ainoa vaunujen kanssa rasteille lähteneistä. Saatteeksi ratamestari totesi, että yksi rasti voi olla aika haasteellinen saavuttaa vaunujen kanssa. Pääsin kyllä loppujen lopuksi kiertämään kaikki rastit, mutta osa vaati vähän luovuutta ja pitkiä reitinvalintoja.

Lähtö oli Otarannasta. Ensimmäinen rasti oli metsän siimeksessä sihteeristön vieressä. Juoksuvauhti tyssäsi hetkeksi Dipolin mäkeen eikä rastin luo päässyt vaunujen kanssa. Melko lähelle vaunut kuitenkin sai lykättyä ja pääsin tarkistamaan rastilla olleen kirjainkoodin. Matka jatkui vauhdikkaasti Vuorimiehentien suuntaan seuraavalle rastille ja siitä vielä puulafkan takana olleelle rastille. Sitten seurasi ensimmäinen todellinen haaste: rasti oli Otaniemestä Tapiolan suuntaan johtavan kevyenliikenteenväylän varressa. Ei siinä mitään, mutta kartan perusteella ei ollut kovin suoraa vaunuille sopivaa reittiä rastille. Kävin tarkistamassa yhden polun pään, mutta totesin sen liian kapeaksi vaunuille.

Lähdin kiertämään kevyenliikenteenväylän päähän Tiedon toimiston takapihan suuntaan. Huomasin liian myöhään, että tuo väylän pää oli merkitty kielletyksi alueeksi. Väylä oli metrotyömaan takia poikki. Noh, jatkoin siitä sitten metsäpolulle, joka lähtee Tiedon toimiston etuparkkiksen kulmalta. Se oli onneksi vaunukelpoinen. Sen sijaan polun sivuhaara, jota pitkin olisi päässyt melko suoraan rastille, ei ollut. Sen yli oli kaatunut puu. Lisää kiertoa siis. Itse rasti oli metsäisessä rinteessä, joten jouduin jättämään vaunut jonkin matkan päähän, että pääsin käymään rastilla.

Seuraava rasti oli vuoren rakennuksen sisäkulmauksessa. Kiersin lähelle paikkaa kemmanlafkan ympäri vain todetakseni, että vastassa oli sellainen mäki, jota en päässyt vaunujen kanssa ylös. Ei kun kiertämään tietä pitkin.

Kuudes rasti oli amfilla. Sen suuremmin ajattelematta lähdin lähestymään rastia Alvarin aukion puolelta. No, eihän sieltä tietenkään amfille vaunujen kanssa pääse, koska pitäisi päästä rappuja ylös. Kirjaston ja päärakennuksen välissä olevien portaiden vierestä oli kuljettu siten, että siihen oli tamppaantunut polku. Siitä pääsi vaunujen kanssa ja näinpä myös toisten vaunujen jäljet lumessa.

Seitsemäs rasti oli konelafkan takana. Siellä myös katsoin toisten vaunujen jälkiä ja uskaltauduin "maaston puolelle" vaunujen kanssa. Seuraavat neljä rastia olivatkin sitten helposti vaunujen kanssa saavutettavissa: Konemiehentien tuntumassa rannassa, fyssanlafkan sisäpihalla, OK20:n vieressä notkossa ja JMT3:n edessä. Sitten piti taas kiertää, kun suorin reitti olisi mennyt JMT3:n vieressä olevia rappuja alas. Kiersin kävelytietä pitkin JMT3:n. Menoa vauhditti BY:n suunnasta kuulunut "Wake my up before you go-go". Otarannan asuntojen välistä puikkelehdin rantaan, jossa viimeinen rasti oli.

Koko reissuun meni reilu tunti. Rupeama kävi varsin hyvästä lenkistä. En ole juurikaan ennen tätä juossut vaunujen kanssa, mutta nyt totesin, että vaunut rullaavat niin hyvin, että juosta voisi toistekin. Kyytiläinenkin sai hyvät iltatorkut eikä häiriintynyt matkalla olleista pompuista. Ja koska ympäristönä oli Otaniemi, mietin, ettei kukaan varmaankaan katsonut kovin kieroon otsalamppu päässä, suunnistuskartta kädessä ja vaunujen kanssa juoksevaa suunnistajaa. On siellä kummallisempiakin asioita nähty. ;)

Korttelirastien ratamestarointia

Järjestin viime viikon tiistaina seurani korttelirastitreenit kotikulmillani. Tai ei voi sanoa, että pelkästään tiistaina, koska valmisteluineen tuohon kului aikaa useampana päivänä.

Aloitin suunnittelun ennen joulua. Silloin ei tietysti tiennyt, onko loppiaisen jälkeen lunta maassa vai ei, mutta koska joka tapauksessa tein suunnittelutyötä lastenvaunuja työnnellen, rastit sijoittuivat kulkuväylien varteen tai välittömään läheisyyteen. Tuli kuitenkin myös testailtua vaunujen maastokelpoisuutta peltotiellä ja juurakkoisella metsäpolulla pimeässä ilman kunnon lamppua...

Suunnittelupäivinä oli mukava sää, joten mikäpä siinä oli kierrellessä Järvenperää ja Pihlajarinnettä tuntikaupalla.

Kun maastosta oli löydetty sopivat rastipisteet eli sellaiset, joiden osalta a) kartta (vm. 2006) oli oikein b) jonne pystyi kuvittelevansa kiinnittämään rastin virkaa toimittavan paperilapun teippaamalla, piti suunnitella sopivanpituiset radat. Sen jälkeen piirtelin radat Inkscapella PDF-tiedoston päälle, laadin rastimääritteet ja rastilaput.

Kaikki taustatyö oli valmista tiistaihin mennessä. Se, mitä en ollut ottanut huomioon muutoin kuin ostamalla muovitaskut rasteille, oli se, että voi sataa vettä. Ja sitähän satoi. Rastien kiinnittelylenkkiin kului aikaa reilut kaksi tuntia. Siitä osan aikaa satoi paljon vettä, ja koko ajan jonkin verran.

Illalla, kun oli harjoitusten aika, satoi vielä enemmän vettä. Kartat kastuivat jo ennen kuin olivat suunnistajilla. Onneksi olin suunnitellut maalin kotipihaamme, joten pääsin välillä lämmittelemään ja moikkamaan tytärtäni ja miestäni. Jännitti, ovatko rastit pysyneet sateessa paikoillaan ja rauhassa ohikulkijoilta. Olivat onneksi, ja maaliin tuli tunnin sisään ihan tyytyväisen oloisia suunnistajia.

Illalla uutisissa uutisankkuri sanoi meterologille:"Niin, sanoit, että huomenna on niin huono keli, ettei siitä viitsisi edes puhua." Voi ei! ajattelin minä. Olin kirjoittanut rastilappuihin, että ne poistetaan 8.1. ihan siltä varalta, että jos joku ihmettelee lappusia ja miettii, mitä ne ovat ja milloin häipyvät. Oli siis joka tapauksessa lähettävä keräämään rastit keskiviikkona.

Onneksi meteorologi oli väärässä. Keskiviikkona oli tiistaita parempi keli. Kostea kyllä, muttei sateinen ainakaan niinä kahtena tuntina, jotka käytin rastien keräilyyn.

Olihan tuossa puuhaa, mutta tulipahan lenkkeiltyä oikein kunnolla. :) Ja mukavaa, että elämäni ensimmäinen ratamestarointikin onnistui ihan hyvin. Mutta alkuviikon kokemuksista oppineena siirsin perjantaille kaverin kanssa suunnitellun vaunulenkin seuraavalle viikolle, kun torstain sääkartta näytti perjantaiksi koko Etelä-Suomen peittävää räntäsadepilveä...

Uusi suunnistuskokemus: 25manna-viesti Ruotsissa

Kävin tänä viikonloppuna Ruotsin Brunnassa 25manna-suunnistusviestissä Espoon Akilleksen joukkueessa. Sää oli uskomattoman hieno ollakseen lokakuun puolivälin sää: + 12 ja aurinkoa. Tosin aamulla kello 9, jolloin viesti starttasi, oli kylmempää.

Viestissä siis suunnistetaan nimensä mukaisesti 25 hengen joukkuein. Tapahtuman jouduttamiseksi vain kaksi ensimmäistä ja kolme viimeistä osuutta juostaan normaalin viestin tapaan. Väliosuudet juostaan siten, että metsässä on neljä saman osuuden juoksijaa joukkueesta samaan aikaan.

Normaalisti kertoisin heti kättelyssä, miten joukkueellamme meni ja mikä oli loppusijoitus. Nyt se ei ole mahdollista, koska järjestäjien tulospalvelu hajosi eikä lopputuloksia ole kärkeä lukuun ottamatta saatavilla. Vielä. Kovasti pahoittelevat sivuillaan tapahtunutta. Onhan se aika noloa, että 10 000 ihmistä joutuu odottamaan tuloksia, jotka normaalisti olisivat saatavilla online.

Juoksin osuudella 3. Tämä oli ensimmäinen osuus, jolle lähti 4 juoksijaa per joukkue. Kakkososuuden juoksija antoi vaihtopuomin yli neljä karttaa, jotka jaoimme keskenämme. Olimme siinä käsityksessä, että kartan kirjain A-D piti vastata osuuden alanumeroa 1-4. Jossain vaiheessa päivää selvisi, että tämä oli ilmeisesti väärinymmärrys. Joka tapauksessa juoksin kartalla, jossa luki 3B. Kaksitoista rastia sisältänyt rata kulki ihan kohtuullisesti. En päätynyt mihinkään letkaan, mutta metsässä oli jo sen verran uria, että niistä oli kyllä kieltämättä apua.

Maasto ei paljon poikennut suomalaisesta ja karttamerkinnätkin ovat suunnilleen samanlaisia. Leimausjärjestelmänä oli SI (sport ident), joka oli minulle uusi. Helppoahan tuon käyttäminen kyllä oli.

Suurin kämmi tuli rastille 5 mennessä. Tein samaistusvirheen ojan ja polun risteyksen kohdalla ja päädyin ihmettelmään kuntopolulle, missä olin. Kun lopulta tajusin, missä olin, yritin lähteä pienempää polkua takaisinpäin. Totesin suunnitelmani huonoksi, kun näin polkua tulevan laumoittain muita suunnistajia vastaanpäin. Päädyin sitten kiertämään vähän toista, pidempää reittiä.

Seiskarasti oli yleisörasti. Huomasin sen edellisellä rastilla ja yritin panostaa siihen, että olin suunnitellut, mihin suuntaan jatkan rastilta. En halunnut jäädä pähkäilemään yleisön eteen.

Lähellä viimeistä rastia oli toinen rasti. Se oli tietysti pakko käydä tsekkaamassa...

Rata oli näin 3 kuukautta synnytyksen jälkeen sopiva pituudeltaan ja haastavuudeltaan. Juoksusta jäi hyvä mieli. Tosin olisi tietysti kiva tietää osuusaika ja väliajat... ehkä aikanaan.

Tulospalvelun ontumisen lisäksi ruotsalaiset eivät olleet onnistuneet järjestelyissä muutenkaan täysin. Vaihtoalueelle sisäänkirjautumiseen piti jonottaa, vaihtopuomilla oli käsittämätön ruuhka, tulosten purkuun oli hirveän pitkä jono...  Vaihtoalueelle näki huonosti, milloin oma juoksija oli tulossa eikä online-seurantaa ollut vaihtoa odotteleville.

Kaiken kaikkiaan ihan mukava reissu. Lisämausteensa toi tietysti mukana kulkenut kolmekuinen tyttö ja ulkoimetykset. Samuli oli myös mukana. Muuten en matkaan olisi lähtenytkään.

Venlat sohvan pohjalta

Tänään tuli toisen kerran sitten vuoden 2005 seurattua Venlojen viesti muualla kuin paikan päällä. Edellinen kerta oli seitsemän vuotta sitten hyvästä syystä. Sanoisin, että tällä kertaa syy oli vähintäänkin yhtä hyvä, kun raskausviikkoja on nyt kasassa 37+3. Alun perin olin ajatellut, että voisi mennä Jämsään paikan päälle seuraamaan, mutta sitten totesin, etten taida jaksaa turvonneine jalkoineni lähteä talsimaan paikan päälle.

Oli kyllä tavallaan helpompi ja jännempi seurata kisaa koneen ja tv:n ääressä. Koneelta pystyi seuraamaan oman seuran joukkueiden tilannetta ja tv:stä kärjen tilannetta. Erityisesti kärkeä ei ole tullut moisella tarkkuudella seuratuksi. Kävi tosi kovasti sääliksi Tampereen Pyrinnön ankkuri Anni-Maija Finckeä, joka oli vielä lähellä sijoitusta kolmen parhaan joukkoon, mutta haahuili pahemman kerran rastilla 13. Kävi jo tosi lähellä ja sitten lähti takaisin sinne, mistä oli tullut. Loppusijoitus oli sitten 11.

Nyt saa riittää sairastelu!

Olen käytännössä katsoen ollut harrastamatta liikuntaa viimeiset 5 viikkoa, kun olen sairastanut flunssaa. Siis jos ei lasketa paria kävelylenkkiä, kitkemistä puutarhassa, imurointia ja laulamista. Tälläkään viikolla en tunne itseäni 100 % terveeksi, mutta sen verran terveeksi kuitenkin, että päätin palata liikunnan pariin. Maanantaina kävin kuntosalilla ja eilen suunnistamassa.

Suunnistamaan mennessä harkitsin hetken lyhimmän (2,4 km) ja toisiksi lyhimmän (4 km) radan välillä. Päädyin ottamaan toisiksi lyhimmän. Ajattelin, että voihan sen sitten jättää vaikka kesken, jos siltä tuntuu. Tosin, jos ihan rehellisiä ollaan, niin pitää tapahtua täysuuvahtaminen tai loukkaantuminen, että jättäisin kesken... tai jos menisi niin paljon aikaa, että maali olisi menossa kiinni.

Siirtymä lähdöstä ekalle rastille oli käytännössä polkua pitkin. Olisi niin tehnyt mieli juosta, mutta koska tiedän, että kiviin ja juurakoihin on aivan liian helppo kompastua, päätin olla ottamatta riskiä. Matka tuntui kävellen kuitenkin kovin pitkältä. Juuri ennen rastia joku sinipukuinen mies juoksi minusta ohi, mutta lopulta olin kuitenkin rastilla ennen häntä. Tuommoisesta tulee aina hyvä fiilis. ;)

Seuraavat kuusi rastiväliä pitikin kulkea ilman polun tukea. Huomasin harmikseni, etten pysy suunnassa edes kävelyvauhdissa. Siinä oli kuitenkin sen verran aikaa tutkailla ympäristöään, että ehti tehdä korjausliikkeitä, kun huomasi matkan varrrella olevansa pahasti ohi jostain rastivälillä olevasta maastokohteesta (jyrkänteestä, kivestä jne.). Lopulta rastit löytyivätkin melko suoraan. Muutama koukku tuli kuitenkin.

Rastiväli seiskalta kasille oli jälleen polkua pitkin. Seiskarastille tuli juosten joku heti perääni. Kuvittelin, että hän nappaisee helpon kasin nopeasti ja on selkeästi minua ennen maalissa. Päästyäni tulosten purusta, huomasin, että tämä mustapaitainen nuori mies vasta saapui metsästä. Hän taisi siis hieman haahuilla matkalla. Ysirastista meinasin minäkin porhaltaa ohi, mutta onneksi ehdin havaita sen ennen kuin olin kovin kaukana. Siitä sitten olisi ollut hyvä juoksubaana maaliin (metsätie), mutta en juossut nytkään. Ihan vain varmuudeksi.

Toivoin, että noiden sinipukuisen ja mustapaitaisen miehen lisäksi olisi tullut enemmän sellaisia hetkiä, että olisi saanut eläytyä niiden suunnistajapappojen ja -mammojen (yleensä kuitenkin pappojen) rooliin, jotka painelevat rastilta toiselle määrätietoisesti kävellen samalla, kun aloittelevat suunnistajat juoksentelevat sinne tänne ja lopulta molemmat ovat samaan aikaan rastilla. No, ehkä en ole vielä aivan tuolla pappojen vuosien kokemuksen tuomalla taitotasolla. :D

Tankkaukseen täytyy kiinnittää ensi kerralla enemmän huomiota, koska suunnilleen puolivälissä matkaa alkoi päässä tuntua vähän sumealta. Onneksi se ei kuitenkaan vaikuttanut varsinaisesti suoritukseen (ts. rastit löytyivät). Ei kuitenkaan ole ehkä tässä tilassa kovin terveellistä kärsiä nestehukasta ja energiavajeesta metsässä. Oli minulla kyllä puhelin mukana, että olisin voinut soittaa vaikka tutuille rastien järjestäjille, jos olisi tullut pahempia ongelmia.

Suunnistusta ja laulua

Tähän viikonloppuun on mahtunut niin suunnistusta kuin lauluakin. Etukäteen vähän mietitytti, onko järkevää lähteä seuran jotoskisaan konserttia edeltävänä päivänä. Päätin kuitenkin kokeilla.

Jotosmetsässä vierähti aikaa noin kolme tuntia. Matkaa oli (teoriassa) 9,5 kilometriä. Otin aika rauhakseen, koska halusin minimoida pummailuriskin ja toisekseen mahdolliset rasituskurkkuoireet. Tosin täytyy kyllä myöntää, että matkan varrella huomasin, ettei juoksukuntokaan ole tällä hetkellä kehuttava. Rastit löytyivätkin ihan mukavasti muutamaa perhosen keskusrastia lukuun ottamatta. On se vaan niin jännä, kun rasti, jolla käy kolmesti, voi olla kolme kertaa hankala löytää. Joka kerta lähestymissuunta on hieman eri.

Metsässä oli todella märkää. Suot olivat yhtä lätäkköä ja polskahduksia vain kuului, kun suunnistajat pulahtivat suolle juoksemaan. Minä kastuin lisäksi Gatoradesta. Kävi nimittäin niin, että pari vuotta käyttämättä ollut juomasäiliö oli päättänyt ruveta vuotamaan. Huomasin tämän ja lähdössä, mutta en malttanut jättää ottamatta reppua mukaan, koska tiesin viettäväni metsässä hyvän tovin. Niinpä olin selästä ja housuistani märkä sen lisäksi, että kengät, sukat ja sääret kastuivat soilla kahlatessa. Onneksi ei satanut. Ja onneksi juomaa riitti juotavaksikin.

Oli jälleen mukava samoilla metsässä vähän pidempi lenkki. Kotiin päästyä oli vähän rasitusyskää, mutta onneksi hellitti sunnununtaiksi.

Aamulla ääni ei ollut lainkaan auki, mutta kyllä se siitä pikku hiljaa virkosi. Minä ja muutamia muita opettajani Hanna-Leena Haapamäen oppilaita esiintyi tänään Sinebrychoffin taidemuseossa. Ennen konserttia oli mahdollista kokeilla salin akustiikkaa pianistin kanssa. Kokeilin kaikkia kolmea laulua, jotka esitin ja tein kahdessa sellaisen virheen, jota en ollut aiemmin tehnyt. Jännityshän se siitä vain kasvoi... Onneksi sain koottua itseni ennen esiintymistä ja h-hetkellä melkein kaikki sujui. Joitakin pieniä kömmähdyksiä kyllä tuli. Granadoksen El majo timido, Schumannin Seit ich ihn gesehen ja Vivaldin Se parto, se resto, saivat esittäjälleen hien pintaan. Se kuulunee asiaan. Jälleen kokemusta rikkaampana voi jatkaa treenailua.

Ja nimi oli...

Olen itse jo jotakuinkin tottunut uuteen sukunimeeni, mutta kaikki ilmeisesti eivät. Sattuipa seuran suunnituskilpailuissa:

- 17.32 Suvi Sorvakko, sanoi lähdön valmistelija.
- Mm, joo, nyökkäsin.

Lähdön valmistelija katsoi jonkin aikaa ympärilleen ja omaa listaansa.
- Onko Suvi Sorvakko sama kuin Suvi Vuorinen?
- On, hymyilin.
- Jaa, koskas se on vaihtunut?
- Vuosi sitten kesällä.
- Jaa, jaa... aloin kattoa, että eihän tässä listalla ole Vuorista ollenkaan.... Niin sä voitit sen sudokun (seuran lehdestä) ja aattelin, että joku uus seuran jäsen...

***

Maalissa tulospalvelua oli hoitamassa hyvä ystäväni. Laitoin emit-kortin lukijaan ja ystäväni alkoi näpytellä koneelle nimeäni. Sattumalta huomasin, että nyt taitaa mennä väärin...
- Kirjoititko mun vanhan nimen?
- Mistä tiesit...? ystäväni kysyi hölmistyneenä.
- Näin, kun näpyttelit, naureskelin.

Ei taaskaan puhdasta suoritusta

Tänään kisat jatkuivat. Eikä ole kehumista suorituksessa nytkään. Kolmannella rastilla minut sai kiinni kaksi minuuttia jälkeeni lähtenyt suunnistaja ja siitä sisuuntuneena ajattelin, että pitää vähän pistää pökköä pesään. Tästä kuitenkin seurasi se, että lähdin aivan väärään suutaan, harhailin aikani ja lopulta palasin kolmoselle ja otin vauhtia uudelleen. Se siitä sitten taas. Aikaa hukkui yli 10 minuuttia ihan turhaan. Tämän jälkeen ei haitannut, että jälleen pari kertaa kysyttiin, missä ollaan. Tiesin, että suoritusta ei voi varsinaisesti enää pelastaa. Tulin viidenneksi ja kokonaiskisassa neljänneksi. Eroa kärkeen oli ihan liikaa.

Ehkä sitä vielä jonain päivänä oppii. Tärkeintä olisi pystyä pitämään ajatukset omassa suorituksessa.

Itkumuurilla

- OK... eikun... sulla on jokin ongelma kolmosrastilla.
- Ai...
- Mee tohon telttaan oikealle.

Tein työtä käskettyä ja marssin elämäni ensimmäistä kertaa itkumuurille. Olen kyllä kertaalleen jopa hoitanut itkumuuria, mutta itse en ole ollut asiakkaana aiemmin. Olin jokseenin hämmentynyt tilanteesta, koska tiesin käyneeni kolmosrastilla. Ajattelin, että onhan se kai mahdollista, että vieressä on ollut jokin muu rasti, jonka olen epähuomiossa leimannut. Mietin, pääsisikö tutkailemaan tarkistusliuskan piikkikuvioita. Mietin sitäkin, viitsinkö tulla toisena päivänä suunnistamaan, jos tulee hylky.

Itkumuurilla oli edelläni saman sarjan suunnistaja; hänelläkin häikkää kolmosessa. Hyvin pian selvisikin, että virhe oli ratatiedostossa. Toisin sanoen ratatiedostossa oli sarjamme kolmosrastilla eri koodi kuin metsässä. Väärä hälytys siis.

***

Suunnistus kulki alkuun hyvin, mutta jo nelosrastille mennessä alkoi hapuilu. Tilannetta ei auttanut, että perästäni tuli saman sarjan suunnistaja, joka alkoi huudella perääni. Tiedättehän, kuinka vihaan suunnistusmetsässä puhumista?
- Hei, löysiksä sen seuraavan jo?
En vastannut, vaan yritin jatkaa matkaa.
- Löysikkö jo sen seuraavan?
Ole nyt hiljaa, ajattelin.
- En, puuskahdan.
- Mä luulen, että meidän pitäis olka vähän alempana... mikäs tie tuo on. Katotaas nyt, missä me ollaan. Oisko tää toi edellinen jyrkänne...? Oisko?
Lopeta jo! ärähdän mielessäni.
- Mä luulen, että ollaan liian pitkällä.

Jäin pyörimään paikalleni, mutta lopulta totesin, että tämä kanssakilpailija oli kuitenkin oikeassa ja lähdin siihen suuntaan, mihin hän oli matkaa jatkanut. Ja rasti löytyi.

Seuraava rastiväli meni aivan mönkään. Päädyin aika pahasti rastista ohi ja jouduin juoksemaan takaisin. Se siitä kisasta sitten. Ei auttanut, vaikka seuraavat rastit löytyivät taas ihan ok ja jaksoin juostakin.

Olin kisan neljäs, mutta eroa kolmanteen oli seitsemisen minuuttia. Toki jälkeeni jäi kolme suunnistajaa + kaksi hylättyä, joten siihen nähden ei nyt valtavan huonosti mennyt. Huomenna jatkuu. Uskaltanen huomennakin pyöräillä paikan päälle, vaikka aiemmin olenkin manaillut, että pyöräily+suunnistus ei ole minulle sopiva yhdistelmä.

Hidas oppimaan vai vain taipumus rääkätä itseään?

Olen monien asioiden suhteen kohtuullisen nopea oppimaan. Mutta liikuntasuoritusten osalta ilmeisesti en. Tästä todisteena olen nyt kaksi viikkoa toistanut liikuntasuorituksia, jotka todistetusti vievät mehut. Toisaalta sittenpä tietää tehneensä jotain.

Ensinnäkin, hain pyöräni vanhalta asunnolta pari viikkoa sitten ja poljin kesän ensimmäiset kilometrit - kaikki viisi. Seuraavana päivänä sain päähäni pyöräillä suunnistamaan. Matkaa suunnistuspaikalle oli 10 kilometriä. "Eihän se oo pahakaan ja ennenkin olen pyöräillyt suunnistamaan". No, silloin ennen pohjalla oli vähän enemmän pyöräilykilometreja, kun lähdin pyörällä suunnistamaan. Kun pääsin Espoorasti-paikalle, en ollut lopen uupunut. Silti metsässä meno tuntui sumussa harhailulta. Luovutin yrittämisen jo aika alkuvaiheessa ja pysähtelin syömään mustikkaa. Oli niin kova janokin. Ehkä nestetankkaus oli epäonnistunut. Vietin metsässä reilun tunnin 3,5 kilometerin radalla. Ja sitten oli vielä poljettava kotiin. Olin melkoisen puhki päästyäni perille.

Tästä yhtään viisastumatta toistin tempun viime viikolla eli viikko ensimmäisen yrityksen jälkeen. Myönnettäköön, että tällä kertaa pyöräilymatka oli huomattavasti lyhyempi - vain 3,5 kilometria suuntaansa. Olin kuitenkin varmuuden vuoksi ajatellut ottaa C-radan (3-4 km), mutta koska C-radan kartat olivat loppu, otinkin B-radan, eli noin 5 km radan. Edellisen päivän jumpasta kipeytyneillä jaloilla taivalsin reitin läpi noin 1,5 tunnissa (mustikoille piti nytkin tehdä makutesti) ja poljin vielä kotiin. Tällä kertaa kokemus ei tuntunut yhtä uuvuttavalta kuin viikkoa aikaisempi. Ehkä tähän voisi tottua? Ajattelin vilkaista, kuinka pitkä pyöräilymatka olisi huomiseen Firmaliigaan... todennäköisesti olen tällä kertaa kuitenkin porvari ja ajan autolla paikalle ja takaisin.

Toinen liikuntasuoritus, josta en ottanut oppia oli SatsEnergy-tunti, jolla kävin viikko sitten maanantaina ensimmäistä kertaa ja tänään samalla tunnilla uudestaan. Tunti oli hämäävä. Aluksi tuntui, ettei siitä saa mitään irti. Suunnilleen puolivälissä kuitenkin tehtiin askelkyykkyhyppyjä ja muita jalkalihasliikkeitä, joita tein vähintään luistelukulmaan asti. Sen jälkeen en saanut koko lopputunnin aikana sykettä tasaantumaan ja olin aivan kuollut. Ja seuraavat kaksi, kolme päivää lihakset ympäri kroppaa olivat kipeät. Viikossa ehtii palautua ja niinpä menin tänään ko. tunnille uudestaan. Ohjaaja sanoi johonkin väliin: "tää on sun palautus, tehdään vähän jalkojen lihaskuntoa". Niinpä niin. Lähes sama kaava toistui kuin viime viikolla, tosin paikoitellen osasin vähän säästellä paukkuja enkä ajanut itseäni ihan yhtä puhki kuin viikko sitten. Nähtäväksi jää, kuinka kipeät lihakset minulla on huomenna...

Tapahtuipa kerran Espoorasteilla

Olin eilen Espoorasteilla kilpailunjohtajana. Iltarastitapahtuma saattaa vaikuttaa rauhalliselta urheilutapahtumalta, mutta yksi ilta voi sisältää monenlaista isompaa ja pienempää sattumaa. Kilpailunjohtajana on myös tapahtuman turvallisuuspäällikkö, joten pitää olla erityisen tarkkaavaisena.

Ja mitäpä sitten eilen sattuikaan?

* Eräs suunnistaja tuli metsästä palattuaan kyselemään, onko meillä ylimääräistä auton avainta. No, olihan meillä autonaivanparkki, mutta pian selvisi, että suunnistaja ei ollut jättänyt avaintaan sinne, vaan ottanut taskussaan mukaan. Taskuun oli tullut reikä ja avain oli pudonnut metsään. Suunnistaja pyysi puhelinta lainaan ja soitti vaimolleen:
- Huonoja uutisia. Taskuun tuli reikä ja auton avain putosi metsään, mies kertoi yllättävän rauhallisena.
Hän lähti etsimään auton avaintaan metsästä ja noin 1,5 tunnin päästä hänen vaimonsa toi vara-avaimen. Varsinainen avain jäi löytymättä. Toki pyysimme rastit metsästä keräävää kilpailun valvojaa olemaan tarkkaavainen, josko näkyisi yhtä ylimääräistä avainta metsän siimeksessä.

* Yksi suunnistaja tuli ilmoittamaan nähneensä kuolleen hirvenvasan metsässä ja halusi, että siitä ilmoitetaan maanomistajille.

* Yksi vanhempi miessuunnistaja tuli metsästä käsi verillä. Pääsin kokeilemaan sairaanhoitotaitojani ja laastaroin miehen kättä.

* Yksi suunnistaja tuli tulosten purkuun toinen silmä sen näköisenä, että siihen on osunut jokin. Kyseessä oli kuitenkin silmän toiselle puolen kierähtänyt piilolinssi.


* Espoorastien toinen yhteyshenkilö soitteli kesken tapahtuman ja ilmoitti, että kartalle oli jäänyt merkitsemättä yksi kielletty alue ja sen vuoksi hän oli saanut vihaisen yhteydenoton alueen kupeessa asuvalta.

* Yhdestä yli 80-vuotiaasta miehestä kerrottiin havainto, että hän oli ollut maassa pitkällään, mutta kieltäytynyt palaamasta suorinta tietä maaliin. Kyselimme muilta suunnistajilta havaintoja kyseisestä herrasta. Ja seurailimme ajan kulumista. Lopulta mies tuli maaliin vietettyään metsässä liki 3 tuntia 3,6 kilometrin radalla. Maali oli jo virallisesti mennyt kiinni. Kun olimme tekemässä lähtöä, Espoorastien vastuuhenkilö soitteli taas: tämän seniorisuunnistajan poika oli ollut yhteydessä ja kysellyt, onkohan isänsä jo tullut pois metsästä. Oli ilo kertoa, että isä oli turvallisesti poissa metsästä. :)

* Yhtä äitiä ja pikkutyttöä kaipailtiin myös metsästä. Perheen isä pyysi puhelinta lainaan ja sai selville, että perheen naiset olivat yhä metsässä, kun pikkutytölle oli tullut vähän väsy kesken matkan. Hekin pääsivät lopulta onnellisesti pois metsästä.

* Sitten tietenkin oli yksi tapaus, joka oli kirjanpitomme mukaan yhä metsässä noin vartti maalin kiinnimenon jälkeen. Soitin hänelle ja hän vastasi frisbeen heiton parista.

Ei varsinaisesti käynyt aika pitkäksi illan aikana...

Venlailua

Tänä vuonna Venlojen viesti olikin lähellä, nimittäin Vantaan Hakunilassa. Paikalle pääsi julkisilla kulkuvälineillä ja niiden käyttöä jopa suositeltiin. Kovin hyvin ei kuitenkaan oltu kilpailukeskuksen karttoihin merkitty, mitkä bussipysäkit ovat lähinnä teltta-alueita. Niinpä minäkin jäin bussista pysäkillä, joka oli lähinnä kilpailukeskusta... mutta erittäin kaukana teltta-alueelta, jossa seuramme teltta oli. Noh, onneksi olin varannut aikaa riittävästi, niin ei tullut hoppu.

Oli aurinkoinen päivä ja ennen kello 14.00 tapahtunutta yhteislähtöä suorastaan kuuma. Lähtöalueella varjoisat paikat olivat kortilla.

Viitoitus K-pisteelle oli pitkä. Niin pitkä, että en käynyt verrytellen K:lla asti. Totesin kiivettyäni jyrkän rinteen ja laskeuduttuani hetken matkaa, että en taida mennä mäen alle asti katsomaan, missä se K luuraa. Lähdön tapahduttua selvisi, että tämän alamäen jälkeen oli vielä pellon ylitys ja yksi ylämäki ennen kuin oltiin K-pisteellä asti.

Minulla oli rinnassani lähtönumero 949. Eli suhteellisen takajoukoista sai lähteä, vaikka takana olikin vielä monta rivillistä joukkueita. Yritin lähtöviitoituksella heti parannella asemia, mutta toisaalta ei halunnut laittaa kaikkia paukkuja ensimmäiseen kilometriin. Meno jonoutui ja muuttui kävelyksi ylämäissä ennen K-pistettä. Sen jälkeen oli hivenen enemmän tilaa juosta.

Ensimmäiset rastit olivat kohtalaisen lähekkäin toisiaan. Yhdellä väärällä kukkulalla kävin kääntymässä ja kiersin rastille lopulta hassusta suunnasta. Kertaalleen puolestaan olin menossa oikeaan suuntaan, mutta sitten kuulin takanani huudeltavan oman rastini numeroa, koukkasin taaksepäin, vain huomatakseni, että tämä porukka muodosti letkan, joka lähti siihen suuntaan, johon olin ollut itsekin menossa. Mitä tästä opimme: useimmiten kannattaa pitää oma päänsä (vaikka ihan aina se ei olekaan fiksua... joten ota siitäkin nyt selvää, milloin kannattaa ja milloin ei).

Lyhyitä rastivälejä seurasi pidempi siirtymä ja jälleen lyhyitä rastivälejä. Maasto vaihteli hyväkulkuisesta tiheikköön. Tiheikköpätkillä oli mahdotonta päästä muista ohi ja niinpä vauhti hyytyi välillä kävelyksi, vaikka ei olisi tahtonutkaan.

Toista tiheiden rastivälien osuutta seurasi viitoitettu siirtymä mäelle, joka oli ylitetty matkaan lähtiessä. Ihmettelin, kun kovin moni muu ei juuri juossut tätä siirtymää, ainakaan kovin reippaasti. Skippasin siirtymällä olleen juomarastin. Olihan matkaa enää vain vähän. Viereisellä viitoituksella tuli vastaan kakkososuuden juoksijoita matkalla K-pisteelle.

Viitoituksen jälkeen oli jyrkkä ylämäki, joka vei aika hyvin mehuja. Rasti löytyi ihan ok, kunhan oli päässyt mäen yli. Lähdin seuraavalle rastille kompassisuunnalla muiden perään. Jostain syystä tällä rastivälillä ajatus kuitenkin hajosi. Kesken matkan aloin katsoa, että olen ottanut suunnan aivan väärin ja kun tulimme rastille, ajattelin, että nyt pitää kiireesti lähteä oikealle rastille viereistä kuntorataa pitkin. Onneksi en ehtinyt kauas, kun huomasin, että ohittamani rasti olikin oikeasti seuraava rastini, ja olin miltei siis jättänyt sen väliin, kun olin jo lukenut väliä seuraavalle rastille. Huh. Siitä olisi tullut nolo hylky.

Seuraavat rastivälit olivat enemmän tai vähemmän juoksemista kuntopolkua ylös, alas. Kunto meinasi loppua kesken. Tällä kertaa maalialueen ylikulkusilta sentään oli kiltisti tehty: sinne tultiin alamäkeä, joten sillalle ei tarvinnut nousta, riitti, että ylitti sen ja laskeutui maalialueelle.

Vaihdoin sijalla 709. Kaksi sijaa paremmalla sijalla kuin viime vuonna, vaikka lähtönumero oli heikompi. Seurakaveri, joka oli lähtenyt vierestäni matkaan (nro 948) oli onnistunut pistelemään hurjaa vauhtia ja oli vaihtanut sijalla 298. Joten tämän perusteella voi todeta, että lähtörivillä ei ole niin kovin suurta merkitystä, jos on hyvässä kunnossa ja osaa suunnistaa. Minun kuntoni ja taitoni eivät tällä kertaa parempaan riittäneet. Oma joukkueeni (seuran nelosjoukkue) sijoittui lopulta sijalle 839 ja tämän vierestäni lähteneen seurakaverin joukkue (seuran kolmosjoukkue) sijalle 693. Ykkösjoukkueemme oli hienosti sijalla 252. Kakkosjoukkue oli sijalla 673 (vaikka aloitusosuuden jälkeen oli seuran joukkueista neljäntenä). Vitosjoukkue löytyy sijalta 969. Eli loppujen lopuksi joukkueet sijoittuivat numeronsa mukaiseen järjestykseen.

Suunnistusmetsässä puhuminen

Kuinka mielellään sitä rupattelisikaan kanssasuunnistajien kanssa ja auttaisi, mutta kun oma suunnistus yleensä kärsii jo pelkästä moikkaamisesta.

Ilmeisesti menostani näkee, että en pidä kovin kiirettä. Prisma-rasteilla ainakin kaksi suunnistajaa kysyi, missä ollaan ja toinen suunnilleen liimautui minuun kiinni, kun yritti hahmottaa, missä paikka, jota näytin omalta kartaltani, oli hänen kartallaan. Kilpaile siinä nyt sitten.

Tänään Firmaliigassa minulle taas juteltiin. Tosin juttelinpa minäkin, kun yritin varoittaa perässä tullutta suunnistajaa maassa olevasta piikkilangasta.

- Menipäs tämä nyt hankalaksi, tuumasi miessuunnistaja, kun pääsimme metsästä tielle suunnilleen samaan aikaan.
- Kun tuolla on tota piikkilanka-aitaa ja kaikkea, hän jatkoi.
- Niinpä, nii-in... sanoin ja yritin samalla päästä itseni kanssa selvyyteen, missä kohtaa olin tiellä. Olin melkein lähdössä minulle jutelleen miehen perään, kunnes tajusin, että olin todellakin aivan väärässä kohtaa siihen nähden, minne olin pyrkinyt.

***

- Löysitkö jo nelosrastin?
- Mikä on sun nelonen?
- No, me lähdettiin samalle radalle, joten se on...
- Jaa, joo, se on tuolla taaempana, tuumasin. Hetkeä aiemmin olin ihmetellyt, kun kyseinen mies oli lähtenyt aivan väärään suuntaan rinteellä. En vain ollut rinteen alla enää heti varma, oliko kyse samasta henkilöstä. Sinipaitaisia suunnistajamiehiä kun oli metsä täysi.

***
- Onko sinun mielestäsi tämä polku kartalla? kysäisi valkopaitainen mies.
- Noo, en ole ihan varma, mikä kartalla olevista poluista tämä on, tuumin ja samalla yritin paikantaa itseni. Ja siinä main sainkin olinpaikastani varmuuden juuri ylitetyn ojan perusteella.

***
Kieltämättä jokaisella kerralla oma ajatus hajosi, kun kanssasuunnistaja keskeytti ajatuksenjuoksun. En sentään sen takia pahemmin eksynyt, kuten joskus on käynyt. Joku seurakaveri on todennut, että ei ole vastaavissa tilanteissa kuulevinaan. Minä en jotenkin pysty siihen.

Kilpailuvietistä

Kävipä niin, että helatorstaiaamuna kurkkuni oli kipeä. Se ei estänyt minua lähtemästä Prisma-rasteille kauden ensimmäiseen suunnistukseen. Kieltämättä siinä vaiheessa, kun pidin kaatosadetta autossa kuravellisellä pellolla ennen kilpailua, ehdin miettiä, onkohan tässä nyt mitään järkeä. Sairastun vielä oikein kunnolla. Sade taukosi, mutta alkoi suoritukseni aikana uudestaan. Tulin metsästä likomärkänä. Vaihdoin vaatteet ja lähdin ajamaan autolla kohti kotia penkin lämmitys täysillä.

Seuraavat neljä päivää podin nuhaa, mutta kuumetta ei tullut. Viidentenä päivänä olin jo taas lähdössä metsään. Firmaliigan osakilpailuun. Tällä kertaa päivä oli aurinkoinen ja maasto lenkkipolkujen pilkkoma. Olin etukäteen miettinyt, uskallanko lainkaan lähteä suunnistamaan. Olinhan vielä nuhainen, vaikka jo paranemaan päin.
- Jos mä vaan lähinnä kävelen...
- Sinäkö pystyisit kävelemään? Ei, korkeintaan sitten, kun olet juossut ensin itsesi läkähdyksiin, arveli mieheni.

Aivan täysin mieheni arvioi ei pitänyt paikkansa, mutta myönnetään, kyllä sitä tuli ihan sillai kevyesti hölkättyä niitä rastivälejä, joilla pääsi kuntopolkua pitkin. Kuka nyt raaskisi kävellä, kun on selkeä baana rastilta toiselle? En minä ainakaan.

Taudin uhmaamisesta ei tullut jälkiseuraamuksia, vaan paraneminen on edennyt hyvin.

Sunnuntaina olin mukana Naisten kympillä. Sovimme kollegan kanssa, että menemme hölkkääjien lähtöön. Oli tarkoitus juostahölköttää sellaista vauhtia, että pystyy vaihtamaan kuulumisia matkan aikana. Mutta kyllä sentään otti päähän, että hölkkääjien lähdössä oli porukkaa, joka käveli ensimmäisen 200 metrin jälkeen. Ja noh, vielä enemmän harmitti, kun reitin lopussa oli kapeampaa väylää ja useammat olivat jo uuvahtaneet niin, että kävelivät. Joutui itsekin hissuttelemaan.
- Kyllä huomaa, että olet suunnistanut, kun pistelet tuolta nokkosien läpi muiden ohi, totesi kollegani, kun olin jälleen kerran koukkinut edellä menevien ohi.
- Ei siinä ollut nokkosia, virnuilin.

Loppumatkasta kiihdytin vauhtia ja tulin hyvävoimaisena maaliin. Ehkä ensi kerralla voisi mennä siihen juoksijoiden lähtöön hännille. Josko siinä sitten saisi hölkätä koko matkan ilman, että pitää väistellä kävelijöitä. Toisaalta hölkkääjien lähdössä lähteminen todennäköisesti mahdollisti sen, että kilpailuviettini pysyi jotenkuten hallinnassa koko matkan enkä aloittanut loppukiriä kuin vajaa kilometri ennen maalia. Pystyttiin oikeasti vaihtamaan kollegan kanssa kuulumiset. :)