Osallistuin marraskuun alussa Trainers Unitedin BodyEvolution -hyvinvointikonseptin pilottiryhmän aloitustilaisuuteen. Konseptin ideaan kuului muun muassa se, että lyhyitä harjoituksia pystyy tekemään kotona tai ulkona. Se sopi kuvaan, koska olin muista syistä laittanut kuntosalijäsenyyteni tauolle marraskuuksi. Konseptiin kuului myös maidoton ja viljaton (käytännössä gluteeniton ruokavalio). Ruokavalion soveltaminen jäi minulla kokonaisuudessaan melko lyhyeksi kokeiluksi, mutta jotain poimin matkaan.
Treenejä tein ennen joulua melko tunnollisesti: neljä kertaa viikossa lihaskuntoharjoitus ja kaksi kertaa viikossa HIIT. Lihashuolto jäikin sitten huonommalle tolalle. Välillä onnistuin tekemään lihaskuntotreenejä vähän alle 1,5-vuotiaan pikkuneidin kanssa leikkikentällä tai sisällä. Treenit olivat kestoltaan lyhyitä 10-20 minuuttia + verryttelyt. Jossain vaiheessa vaihdoin yhden lihaskuntotreenin juoksulenkkiin, jonka päätteeksi tein HIITin eli tässä tapauksessa 100 metrin vetoja 10 minuutin ajan. Joulukuussa palasin kuntosalille ja sovelsin jälleen: yhdistin kaksi lihaskuntoharjoitusta samaan treenikertaan, mikä vähensi treenipäivien määrää. Joulukuussa konseptin treeniohjelmakin vaihtui ja uutta, raskaampaa, lihaskuntoharjoitusta tehtiin kolme kertaa viikossa.
Koko ajan oli ajatuksena myös teroittaa luistimet, että pääsisi luistelemaan. Sitä edelsi kuitenkin tarve kunnostaa teroituskivi, jotta teroittaminen olisi helpompaa. Hyvistä aikeista huolimatta en ollut ryhtynyt puuhaan ennen luistelukauden alkua... Lopulta sain homman tehdyksi välipäivinä, mutta silloin olin jo sairastunut flunssaan. Ja se flunssa kesti ja kesti... tuntui, että se lähti kahteen kertaan uudelle kierrokselle.
Kun viimein flunssa hellitti, ehdin tehdä kaksi lihaskuntotreeniä kotona, kaksi kuntosalilla ja käydä kaksi kertaa luistelemassa. Sitten sairastuin taas. Ja tässä sitä nyt yskitään ja niistetään edelleen. Hyötyliikuntaa on kuitenkin tullut harrastettua lumitöiden ja imuroinnin merkeissä.
Ennen joulua fiilis oli se, että lihaskuntotreenien - lyhyidenkin - tekeminen useamman kerran viikossa helpotti toimistotyöntekijän niska-hartia-käsi-jumeja ja kasvatti habaa (tosin mittanauha näytti toista, mutta ehkä rasvaa oli palanut ympäriltä?). Aiemmin siis olin tehnyt yhden, joskus kaksi kertaa viikossa tunnin treenin kuntosalilla. Siihen lisäksi sitten aerobista liikuntaa vaihtelevassa määrin. Suunnistajana ja luistelijana ajattelisin kuitenkin niin, että pidemmän päälle pelkät lihaskuntotreenit ja HIITit eivät riitä ylläpitämään ominaisuuksia, joita noissa harrastamissani lajeissa tarvitaan.
Nyt pitäisi vain malttaa tervehtyä, että pääsisi taas liikkumisharrastukseen kiinni. Pilottiryhmän toiminta kesti 3 kuukautta eli sen toiminta on virallisesti päättynyt. Melko hiljaiseksi ryhmän Facebook-ryhmä muuttui jo kauan sitten alun innostuksen jälkeen. Nähtäväksi jää, saanko itseni motivoitua jatkamaan lihaskuntoharjoittelua samaan tahtiin kuin ennen joulua, kunhan tämä viheliäinen tauti hellittää.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairastelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairastelu. Näytä kaikki tekstit
keskiviikkona, helmikuuta 04, 2015
sunnuntaina, maaliskuuta 09, 2014
Jälleen sairastettu syntymäpäivä
Sairastin jälleen syntymäpäivänäni viime tiistaina. Jälleen mahatautia, kuten viime vuonna. Tämä alkaa olla jo surkuhupaisaa, kun kyseessä oli neljäs peräkkäinen syntymäpäivä, jolloin olin sairaana.
Tällä kertaa sairastaminen toi lisämutkan hammashoitosaagaani. Minulla olisi ollut se hammaskivenpoisto keskiviikkona, mutta en kyennyt sinne menemään, kun edellisenä päivänä en ollut pystynyt syömään oikein mitään, ja olin aivan loppu. Voin kertoa, että mahatauti ja imettäminen ei ole mukava yhdistelmä. Sain siirretyksi aikani nettipalvelun kautta, mutta seuraavat vapaat ajat löytyivät vasta toukokuulta. Aika siirtyi siis kertaheitolla kaksi kuukautta eteenpäin.
Tällä kertaa sairastaminen toi lisämutkan hammashoitosaagaani. Minulla olisi ollut se hammaskivenpoisto keskiviikkona, mutta en kyennyt sinne menemään, kun edellisenä päivänä en ollut pystynyt syömään oikein mitään, ja olin aivan loppu. Voin kertoa, että mahatauti ja imettäminen ei ole mukava yhdistelmä. Sain siirretyksi aikani nettipalvelun kautta, mutta seuraavat vapaat ajat löytyivät vasta toukokuulta. Aika siirtyi siis kertaheitolla kaksi kuukautta eteenpäin.
keskiviikkona, toukokuuta 29, 2013
Nyt saa riittää sairastelu!
Olen käytännössä katsoen ollut harrastamatta liikuntaa viimeiset 5 viikkoa, kun olen sairastanut flunssaa. Siis jos ei lasketa paria kävelylenkkiä, kitkemistä puutarhassa, imurointia ja laulamista. Tälläkään viikolla en tunne itseäni 100 % terveeksi, mutta sen verran terveeksi kuitenkin, että päätin palata liikunnan pariin. Maanantaina kävin kuntosalilla ja eilen suunnistamassa.
Suunnistamaan mennessä harkitsin hetken lyhimmän (2,4 km) ja toisiksi lyhimmän (4 km) radan välillä. Päädyin ottamaan toisiksi lyhimmän. Ajattelin, että voihan sen sitten jättää vaikka kesken, jos siltä tuntuu. Tosin, jos ihan rehellisiä ollaan, niin pitää tapahtua täysuuvahtaminen tai loukkaantuminen, että jättäisin kesken... tai jos menisi niin paljon aikaa, että maali olisi menossa kiinni.
Siirtymä lähdöstä ekalle rastille oli käytännössä polkua pitkin. Olisi niin tehnyt mieli juosta, mutta koska tiedän, että kiviin ja juurakoihin on aivan liian helppo kompastua, päätin olla ottamatta riskiä. Matka tuntui kävellen kuitenkin kovin pitkältä. Juuri ennen rastia joku sinipukuinen mies juoksi minusta ohi, mutta lopulta olin kuitenkin rastilla ennen häntä. Tuommoisesta tulee aina hyvä fiilis. ;)
Seuraavat kuusi rastiväliä pitikin kulkea ilman polun tukea. Huomasin harmikseni, etten pysy suunnassa edes kävelyvauhdissa. Siinä oli kuitenkin sen verran aikaa tutkailla ympäristöään, että ehti tehdä korjausliikkeitä, kun huomasi matkan varrrella olevansa pahasti ohi jostain rastivälillä olevasta maastokohteesta (jyrkänteestä, kivestä jne.). Lopulta rastit löytyivätkin melko suoraan. Muutama koukku tuli kuitenkin.
Rastiväli seiskalta kasille oli jälleen polkua pitkin. Seiskarastille tuli juosten joku heti perääni. Kuvittelin, että hän nappaisee helpon kasin nopeasti ja on selkeästi minua ennen maalissa. Päästyäni tulosten purusta, huomasin, että tämä mustapaitainen nuori mies vasta saapui metsästä. Hän taisi siis hieman haahuilla matkalla. Ysirastista meinasin minäkin porhaltaa ohi, mutta onneksi ehdin havaita sen ennen kuin olin kovin kaukana. Siitä sitten olisi ollut hyvä juoksubaana maaliin (metsätie), mutta en juossut nytkään. Ihan vain varmuudeksi.
Toivoin, että noiden sinipukuisen ja mustapaitaisen miehen lisäksi olisi tullut enemmän sellaisia hetkiä, että olisi saanut eläytyä niiden suunnistajapappojen ja -mammojen (yleensä kuitenkin pappojen) rooliin, jotka painelevat rastilta toiselle määrätietoisesti kävellen samalla, kun aloittelevat suunnistajat juoksentelevat sinne tänne ja lopulta molemmat ovat samaan aikaan rastilla. No, ehkä en ole vielä aivan tuolla pappojen vuosien kokemuksen tuomalla taitotasolla. :D
Tankkaukseen täytyy kiinnittää ensi kerralla enemmän huomiota, koska suunnilleen puolivälissä matkaa alkoi päässä tuntua vähän sumealta. Onneksi se ei kuitenkaan vaikuttanut varsinaisesti suoritukseen (ts. rastit löytyivät). Ei kuitenkaan ole ehkä tässä tilassa kovin terveellistä kärsiä nestehukasta ja energiavajeesta metsässä. Oli minulla kyllä puhelin mukana, että olisin voinut soittaa vaikka tutuille rastien järjestäjille, jos olisi tullut pahempia ongelmia.
Suunnistamaan mennessä harkitsin hetken lyhimmän (2,4 km) ja toisiksi lyhimmän (4 km) radan välillä. Päädyin ottamaan toisiksi lyhimmän. Ajattelin, että voihan sen sitten jättää vaikka kesken, jos siltä tuntuu. Tosin, jos ihan rehellisiä ollaan, niin pitää tapahtua täysuuvahtaminen tai loukkaantuminen, että jättäisin kesken... tai jos menisi niin paljon aikaa, että maali olisi menossa kiinni.
Siirtymä lähdöstä ekalle rastille oli käytännössä polkua pitkin. Olisi niin tehnyt mieli juosta, mutta koska tiedän, että kiviin ja juurakoihin on aivan liian helppo kompastua, päätin olla ottamatta riskiä. Matka tuntui kävellen kuitenkin kovin pitkältä. Juuri ennen rastia joku sinipukuinen mies juoksi minusta ohi, mutta lopulta olin kuitenkin rastilla ennen häntä. Tuommoisesta tulee aina hyvä fiilis. ;)
Seuraavat kuusi rastiväliä pitikin kulkea ilman polun tukea. Huomasin harmikseni, etten pysy suunnassa edes kävelyvauhdissa. Siinä oli kuitenkin sen verran aikaa tutkailla ympäristöään, että ehti tehdä korjausliikkeitä, kun huomasi matkan varrrella olevansa pahasti ohi jostain rastivälillä olevasta maastokohteesta (jyrkänteestä, kivestä jne.). Lopulta rastit löytyivätkin melko suoraan. Muutama koukku tuli kuitenkin.
Rastiväli seiskalta kasille oli jälleen polkua pitkin. Seiskarastille tuli juosten joku heti perääni. Kuvittelin, että hän nappaisee helpon kasin nopeasti ja on selkeästi minua ennen maalissa. Päästyäni tulosten purusta, huomasin, että tämä mustapaitainen nuori mies vasta saapui metsästä. Hän taisi siis hieman haahuilla matkalla. Ysirastista meinasin minäkin porhaltaa ohi, mutta onneksi ehdin havaita sen ennen kuin olin kovin kaukana. Siitä sitten olisi ollut hyvä juoksubaana maaliin (metsätie), mutta en juossut nytkään. Ihan vain varmuudeksi.
Toivoin, että noiden sinipukuisen ja mustapaitaisen miehen lisäksi olisi tullut enemmän sellaisia hetkiä, että olisi saanut eläytyä niiden suunnistajapappojen ja -mammojen (yleensä kuitenkin pappojen) rooliin, jotka painelevat rastilta toiselle määrätietoisesti kävellen samalla, kun aloittelevat suunnistajat juoksentelevat sinne tänne ja lopulta molemmat ovat samaan aikaan rastilla. No, ehkä en ole vielä aivan tuolla pappojen vuosien kokemuksen tuomalla taitotasolla. :D
Tankkaukseen täytyy kiinnittää ensi kerralla enemmän huomiota, koska suunnilleen puolivälissä matkaa alkoi päässä tuntua vähän sumealta. Onneksi se ei kuitenkaan vaikuttanut varsinaisesti suoritukseen (ts. rastit löytyivät). Ei kuitenkaan ole ehkä tässä tilassa kovin terveellistä kärsiä nestehukasta ja energiavajeesta metsässä. Oli minulla kyllä puhelin mukana, että olisin voinut soittaa vaikka tutuille rastien järjestäjille, jos olisi tullut pahempia ongelmia.
sunnuntaina, huhtikuuta 28, 2013
Yskä, yskempi, yskin
Pelkäsin kauheasti tulevani kipeäksi ennen laulututkintoani, joka oli perjantaina 19.4. Onneksi turhaan, ja sain suorittaa tutkinnon terveenä, tosin jännityksestä kankeana.
No, eipä aikaakaan, kun tutkinnon jälkeen yllätti kevätflunssa. Pieni hiipivä kurkun karheus muuttui nopeasti raastavaksi yskäksi. Yskä on kanssaihmisten mielestä niin ärsyttävää, että torstaina töissä kollega käski lähteä kotiin (en totellut sinä päivänä) ja illalla, kun olimme katsomassa Svenska Teaternissa Kristina från Duvemålaa, meihin nähden etuoikealla istunut "herrasmies" katsoi parhaaksi mulkaista olkansa yli joka kerta, kun yskin. Tuli kovin syyllinen olo ja toivoin voivani vaipua maan alle, vaikka en varsinaisesti mahda yskälleni mitään. Mulkoilu loppui vasta, kun miehen vieressä istunut nainen kuiskutti miehen korvaan jotain.
Perjantain tein töitä kotisohvalta. Ääni on melko rouhea ja tulinpahan kokeilleeksi laulaa pätkän vain todetakseni, että lauluääneni oli ennemminkin käheä altto kuin jokin sopraano (tutkintoni lautakunnan mukaan olen jokin sopraano, mutta etuliitteestä ei ole varmuutta...).
Tallensin tätä käheää ääntä pätkän kännykällä. Tallennuksen laatu ei ole kummoinen, mutta saa tästä ehkä jonkinlaisen kuvan: Yskäinen ääni 26.4.
Vertailun vuoksi pieni pätkä eräistä tutkintoani edeltäneistä treeneistä: "Normaali ääni" 4.4.
Melkoinen kontrasti, eikö? :D Ja onneksi tuo yskäinen ääni oli vaivana viikko tutkinnon jälkeen eikä tutkintopäivänä!
No, eipä aikaakaan, kun tutkinnon jälkeen yllätti kevätflunssa. Pieni hiipivä kurkun karheus muuttui nopeasti raastavaksi yskäksi. Yskä on kanssaihmisten mielestä niin ärsyttävää, että torstaina töissä kollega käski lähteä kotiin (en totellut sinä päivänä) ja illalla, kun olimme katsomassa Svenska Teaternissa Kristina från Duvemålaa, meihin nähden etuoikealla istunut "herrasmies" katsoi parhaaksi mulkaista olkansa yli joka kerta, kun yskin. Tuli kovin syyllinen olo ja toivoin voivani vaipua maan alle, vaikka en varsinaisesti mahda yskälleni mitään. Mulkoilu loppui vasta, kun miehen vieressä istunut nainen kuiskutti miehen korvaan jotain.
Perjantain tein töitä kotisohvalta. Ääni on melko rouhea ja tulinpahan kokeilleeksi laulaa pätkän vain todetakseni, että lauluääneni oli ennemminkin käheä altto kuin jokin sopraano (tutkintoni lautakunnan mukaan olen jokin sopraano, mutta etuliitteestä ei ole varmuutta...).
Tallensin tätä käheää ääntä pätkän kännykällä. Tallennuksen laatu ei ole kummoinen, mutta saa tästä ehkä jonkinlaisen kuvan: Yskäinen ääni 26.4.
Vertailun vuoksi pieni pätkä eräistä tutkintoani edeltäneistä treeneistä: "Normaali ääni" 4.4.
Melkoinen kontrasti, eikö? :D Ja onneksi tuo yskäinen ääni oli vaivana viikko tutkinnon jälkeen eikä tutkintopäivänä!
tiistaina, maaliskuuta 05, 2013
Vanhenemisallergia
Diagnoosi vahvistuu vuosi vuodelta: kärsin vanhenemisallergiasta. Kaksi edellistä syntymäpäivää menivät korkeassa kuumeessa, tällä kertaa iski mahatauti. Koko eilisen syntymäpäiväni ravasin vessassa ja tyhjensin molemmista päistä, minkä ehdin... :P Epämiellyttävää, sanon minä. Nyt yritän hiljalleen alkaa tankata, josko tästä taas kuntoutuisi.
torstaina, helmikuuta 21, 2013
Liikuntataukoa
Pettymysten pettymys. Luulin palaavani tällä viikolla liikunnan pariin: salia, luistelua, hiihtoa... oli siis suunnitelmissa. Mutta kuinkas kävikään, sairastuin flunssaan ja olen vain lepäillyt koko viikon. Toki viime viikon reissussa tuli käveltyä aika paljon, joten aivan täysin liikunnaton viikko se ei ollut. Kuitenkin harmittaa... toivottavasti tämä viheliäs tauti helpottaa pian.
lauantaina, tammikuuta 05, 2013
Aamujäällä
Sain aikaiseksi käydä tänään aamujäällä. Edellisestä kerrasta taitaa olla pari kolme vuotta ja silloinkin menin paikalle pitämään luistelukoulua. Viikonlopun sääennusteiden mukaan tänään oli paras luistelusää. Ongelmana ainoastaan "haastavat" jäävuoroajankohdat: aamulla 8-10 ja illalla 20.30-22.00. Katsoin paremmaksi vaihtoehdoksi herätä aamulla aikaiseen kuin mahdollisesti menettää yöunet liian myöhään illalla liikkumisen takia. Ja muutenkin, onhan se nyt kiva lauantai-iltana ottaa vain rennosti.
Olin nyt luistimilla toista kertaa tällä kaudella. Siihen nähden luistin kulki ihan ok. Tosin edelleen ennen joulua alkaneen flunssan peruina meinasi yskittää aina, kun oli luistellut kulmassa.
Minulla on ikuisuusongelmana se, etten löydä sopivaa peesiä. Pitäisi olla joku säännöllinen treenikaveri, jotta voisi olla varma peesistä. Tällä(kin) kertaa luistelin lähinnä itsekseen. Tarjolla olleet peesit luistelivat joko liian lujaa tai liian hitaasti. Kertaalleen menin nopeamman porukan peesiin ja pysyin siinä pari kierrosta, kunnes totesin, että tällä luistelumäärällä tasapaino ei ole siinä kuosissa, että uskaltaisin sinnitellä sen enempää peläten samalla kaatumista. Tarvitaan siis lisää treeniä. Toivottavasti siihen on kevätkaudella paremmat mahdollisuudet. Syksyllä jää tuli kovin myöhään (taisi olla 23.11.) ja sen jälkeen olin parina viikkona ulkomaan työmatkalla ja sen jälkeen kipeänä... Ja noh, myönnettäköön, että olen kyllä myös jonkin verran nirso sään suhteen. Ei huvita mennä luistelemaan -15 asteeseen tai kylmempään saati vesi- tai räntäsateeseen. Joten ajan lisäksi toivon hyviä säitä. :)
Olin nyt luistimilla toista kertaa tällä kaudella. Siihen nähden luistin kulki ihan ok. Tosin edelleen ennen joulua alkaneen flunssan peruina meinasi yskittää aina, kun oli luistellut kulmassa.
Minulla on ikuisuusongelmana se, etten löydä sopivaa peesiä. Pitäisi olla joku säännöllinen treenikaveri, jotta voisi olla varma peesistä. Tällä(kin) kertaa luistelin lähinnä itsekseen. Tarjolla olleet peesit luistelivat joko liian lujaa tai liian hitaasti. Kertaalleen menin nopeamman porukan peesiin ja pysyin siinä pari kierrosta, kunnes totesin, että tällä luistelumäärällä tasapaino ei ole siinä kuosissa, että uskaltaisin sinnitellä sen enempää peläten samalla kaatumista. Tarvitaan siis lisää treeniä. Toivottavasti siihen on kevätkaudella paremmat mahdollisuudet. Syksyllä jää tuli kovin myöhään (taisi olla 23.11.) ja sen jälkeen olin parina viikkona ulkomaan työmatkalla ja sen jälkeen kipeänä... Ja noh, myönnettäköön, että olen kyllä myös jonkin verran nirso sään suhteen. Ei huvita mennä luistelemaan -15 asteeseen tai kylmempään saati vesi- tai räntäsateeseen. Joten ajan lisäksi toivon hyviä säitä. :)
lauantaina, joulukuuta 15, 2012
Työmatkailua
Laskujeni mukaan kotiuduin viime yönä yhdenneltätoista ulkomaantyömatkaltani vuoden sisään. Ihan jonniin verran on tullut siis reissattua. Matkakohteet sentään ovat olleet tässä Euroopassa, joten mitään pidempiä matkoja ei ole tullut tehtyä. Tosin muutaman päivän kestävät reissut ovat oikeastaan aika rasittavia.
Tällä kertaa matkani suuntautui Englantiin. Ja täytyy kyllä todeta, että euro ja Schengen-alue helpottavat matkustamista kummasti. Kumpaakaan näistä ei ole Englannissa, joten pitää suoriutui passintarkastuksista mennen tullen ja muistaa vaihtaa rahaa. Rahan vaihtaminen on tärkeää, koska saarivaltiossa ei aina pysty kortilla maksamaan (esimerkiksi taksimatkaa). Tähän käteisen pyörittelyyn olen kyllä törmännyt muuallakin, mutta euro helpottaa elämää.
Niin ja Englannissahan liikennekin kulkee väärää puolta. Tämä ja sääennuste (lähellä nollaa) sai minut pitäytymään auton vuokraamisesta.
Passintarkastuksesta ei ollut jonottamista suurempaa hidastetta matkan varrella, mutta sen sijaan paluumatkalla päänvaivaa aiheutti vaihtokenttä Arlandan järjestely. Passintarkastuksen jälkeen olisi pitänyt siirtyä uudelle portille, mutta vastassa oli lukittu ovi. Oven vieressä olevaa nappia painamalla ei suinkaan heti saanut ketään paikalle, vaan oven taakse ehti muodostua rypäs vaihtolennoille pyrkiviä ennen kuin oven tuli joku avamaan. Eikä siinä vielä kaikki: piti selviytyä nopeasti uudesta turvatarkastuksesta. (Ja samassa jouduin luopumaan vesipullostani) Aikamoinen ryysis siitä tuli, kun kaikilla oli lyhyt vaihtoaika ja kiire. Lopulta sitä ehti ihan hyvin uudelle portille ennen kuin boarding oli edes käynnissä.
Kohteesta riippumaton vaiva matkassa oli torstain vastaisena yönä alkanut nuha. Paluumatkalla korvat sattuivat ja menivät lukkoon laskeutumisien yhteydessä. Harmillista, että ei ollut suoraa lentoa, joten jouduin kärsimään laskeutumisesta kahdesti. No, hengissä ollaan ja parannellaan räkätaudiksi kääntynyttä tautia.
Tällä kertaa matkani suuntautui Englantiin. Ja täytyy kyllä todeta, että euro ja Schengen-alue helpottavat matkustamista kummasti. Kumpaakaan näistä ei ole Englannissa, joten pitää suoriutui passintarkastuksista mennen tullen ja muistaa vaihtaa rahaa. Rahan vaihtaminen on tärkeää, koska saarivaltiossa ei aina pysty kortilla maksamaan (esimerkiksi taksimatkaa). Tähän käteisen pyörittelyyn olen kyllä törmännyt muuallakin, mutta euro helpottaa elämää.
Niin ja Englannissahan liikennekin kulkee väärää puolta. Tämä ja sääennuste (lähellä nollaa) sai minut pitäytymään auton vuokraamisesta.
Passintarkastuksesta ei ollut jonottamista suurempaa hidastetta matkan varrella, mutta sen sijaan paluumatkalla päänvaivaa aiheutti vaihtokenttä Arlandan järjestely. Passintarkastuksen jälkeen olisi pitänyt siirtyä uudelle portille, mutta vastassa oli lukittu ovi. Oven vieressä olevaa nappia painamalla ei suinkaan heti saanut ketään paikalle, vaan oven taakse ehti muodostua rypäs vaihtolennoille pyrkiviä ennen kuin oven tuli joku avamaan. Eikä siinä vielä kaikki: piti selviytyä nopeasti uudesta turvatarkastuksesta. (Ja samassa jouduin luopumaan vesipullostani) Aikamoinen ryysis siitä tuli, kun kaikilla oli lyhyt vaihtoaika ja kiire. Lopulta sitä ehti ihan hyvin uudelle portille ennen kuin boarding oli edes käynnissä.
Kohteesta riippumaton vaiva matkassa oli torstain vastaisena yönä alkanut nuha. Paluumatkalla korvat sattuivat ja menivät lukkoon laskeutumisien yhteydessä. Harmillista, että ei ollut suoraa lentoa, joten jouduin kärsimään laskeutumisesta kahdesti. No, hengissä ollaan ja parannellaan räkätaudiksi kääntynyttä tautia.
lauantaina, heinäkuuta 28, 2012
Ristiin rastiin Romaniaa
Tänä kesänä viimein toteutui matka kälyni kotimaahan Romaniaan. Se oli suunnitteilla jo vuosi sitten, mutta sitten päätimme Samulin kanssa järjestää sellaiset isommat juhlat ja matkasuunnitelma siirtyi. Meitä oli matkassa 6: veljeni ja vaimonsa, minun vanhempani ja me Samulin kanssa. Tämä on kertomus matkasta niin kuin reilu viikko matkan päättymisen jälkeen sen muistan. Päällimmäisenä muistuu mieleen Karpaatit, kuuden tunnin lounas, sadan kilometrin tietyömaa ja yliannos Euphoriaa...
ti 10.-ke 11.7.
Matkasimme Bukarestiin tiistain aikana. Meillä oli hieman epäoptimaaliset lennot (pitkä vaihto Münchenissä), joten matkaan hurahti leijonan osa päivästä. Perillä meitä oltiin vastassa. Kun astuimme ulos lentoasemalta liki 40-asteinen ilmamassa puski vastaan kuin kuivaan saunaan olisi astunut. Meille kerrottiin, että lämpöä olisi 44, mutta todellisempi lukema lieni 38. Lämpimämpää oli kuin missään, missä olen aiemmin ollut.
Ajomatka keskustaan oli vauhdikas. Sen aikana taisin kuulla radiosta Loreenin Euphorian ensimmäistä kertaa. Ajattelin, että onpa kiva, että se soi täälläkin. En tiennyt, että jatkossa kuulen sen autoradiosta useita kertoja päivässä.
Kun saavuimme hotelliin, josta olimme varanneet yöpaikan, meille kerrottiin, että toisessa huoneista ei ilmastointi toimi. Niinpä saimme upgraden toiseen hotelliin, joka oli neljän tähden hotelli, alkuperäisen kolmen tähden hotellin sijaan. Sehän meille sopi.
Söimme illallista ravintolassa ja sen päätteeksi veljeni ja vaimonsa saapuivat paikalle. Olivat päässeet perille autoillen Suomesta Romaniaan.
Keskiviikon yhtenä kohokohtana piti oleman tutustuminen parlamenttitaloon, jonka on aikoinaan rakennuttanut Nicolae Ceaușescu. Kävelimme tukalan kuumassa säässä rakennuksen toiseen päähän, josta piti pääsemän sisään. Rakennuksen koosta kertoo jotain se, että siellä on kuulemma jalkapallokentän kokoisia saleja... joten talon ohikäveleminen ei ole ihan pieni juttu, varsinaan siinä helteessä. Vartija kertoi, että sisäänkäynti olikin toisesta päästä rakennusta. Ei auttanut muu kuin kävellä takaisin - vain toteamaan, että talo olikin kokonaan kiinni eikä turisteilla ollut lainkaan sisäänpääsyä juuri näinä päivinä. Missään tätä ei ollut selkeästi kerrottu eikä tieto ollut näimmä kaikille vartijoillekaan kulkenut.
Parlamenttitalo näkyy bulevardin päässä:
Etanat olivat mieltyneet parlamenttitalon kiviaitaan:
Päivä jatkui lounaan merkeissä. Eikä minkä tahansa lounaan. Veljeni anoppi oli laittanut ruokaa kerrakseen veljeni syntymäpäivän kunniaksi. Lounas kesti kaikkine ruokalajeineen kuusi tuntia! Ja erittäin hyvää oli.
Päivän päätteeksi kävelimme Bukarestin vanhassa kaupungissa.
Muualla kaupungilla näkyi vanhaa ja vähän uudempaa (liekö sosialismin ajoilta) rakentamista sulassa sovussa:
to 12.7.
Torstaina palasimme lentokentälle, josta haimme vuokra-auton. Suuntasimme kohti Curtea de Argeșia. Kehätie, josta olimme kuulleet kaikenlaista pelottelua, ei ollutkaan niin pahasti ruuhkainen ja matka taittui mukavasti. Perillä ihailimme luostarin kirkkoa.
Yövyimme hieman pohjoisempana, josta näkyi jo vilahdus Karpaattien vuorista.
pe 13.7.
Perjantaina ajoimme vuorten yli Sibiuun ja sieltä Paltinișiin yöksi.
Matkalle mahtui patojärvi (ja oikea järvi Lacul Bâlea):
Serpentiiniteitä ja upeita vuorimaisemia:
Ja yksi Draculan linnan raunioksi väitetty kohde, jota ihailimme vain tien tasalta emmekä kiivenneet sen luo:
Lähellä yöpaikkaamme tiellä kävellyt lehmälauma hankaloitti matkan tekoa:
la 14.7. (huom: tällä kertaa 14. päivä ei ollut epäonnen päiväni)
Lauantaina tutuistuimme saksalaisvaikutteita saaneeseen Sibiuun:
Ja ajoimme Sighișoaraan, jossa tutustuimme vanhaan kaupunkiin:
Minä ajoin matkan Sibiusta Sighișoaraan. Harvoin puhisen autolla ajamisen jälkeen niin kiukusta. Koko sadan kilometrin matkalta tie oli täynnä tietyötä. Ilmeisesti Romaniassa korjataan teitä siten, että kaivetaan ensin koko korjattava tie auki ja valmistellaan levennystä kaivamalla kuoppa tien viereen, ja sitten vasta aloitetaan korjaaminen. Tiellä oli jatkuvasti joko liikennevaloin tai ihmisvoimin ohjattuja pätkiä, joissa oli vain yksi kaista käytössä. Lisäksi oli paljon pätkiä, josta oli asfalttikerroksia kaavittu pois, välillä hiekalle asti. Välillä suljettuja kaistanpätkiä piti väistellä ilman ohjausta. Erittäin rasittavaa ajamista, sanon minä.
Yövyimme Nadeșissa matkalle osuneessa majatalossa. Saavuimme tyhjään majataloon melko myöhään, mutta meidän jälkeemme saapuivat lopulta vielä belgialainen, puolalainen ja romanialainen perhe. Majatalon isäntä oli varsin puheliasta sorttia ja taikoi aamupalankin koko porukalle, vaikka ei varmaankaan ollut siihen alunperin varautunut.
su 15.7.
Sunnuntaina kävimme katsomassa terveysvaikutteista heliötermistä järveä Sovatassa ja suolakaivosta Praidissa. Suolakaivoksessa ei ollut opastettua kierrosta, vaan sen sijaan tarjolla oli lasten leikkipaikkoja, kioskeja, ravintola, kappeli ja infotauluja. Harvinaista kyllä infotaulut olivat romanian lisäksi englanniksi ja saksaksi. Turistit olivat kuitenkin pääasiassa romanialaisia kuten joka paikassa muutenkin. Alla kappelin risti.
Päivän ehdottomia kohokohtia olivat kuitenkin Lacul Roșu, jossa on kivettyneitä puita, ja sen lähellä sijaitseva kanjoni Cheile Bicazului, jossa autotie kulkee kallioiden puristuksessa.
Matkalla paikan päälle ei ollut tavatonta, että vuoristotien uloimmasta kaistasta puuttui romahtanut palanen:
Yöpaikka löytyi Bicazista.
ma 16.7.
Maanantaina jatkoimme matkaa Neamţin luostarin luo. Samalla seudulla oli paljon muitakin luostareita.
Kaikki nähty ei ollut matkalla kaunista. Reitillemme osui myös esimerkiksi ruma Bacaun kaupunki. Sielläkin oli toki kauniiksi kunnostettuja kirkkoja.
Ajoimme lähelle Slănic-Moldovaa yöksi.
ti 17.7.
Tiistaina vierailimme Slănic-Moldovassa, jossa oli paljon mineraalivesilähteitä. Tiettävästi eri lähteiden vesi auttaisi erilaisiin vaivoihin. Kuvaustekstit olivat vain romaniaksi, joten jäi hieman arvoitukseksi, mihin mikäkin vesi oli hyväksi, kun kaikkea ei viitsinyt kälyllä käännättää. Paikka on selvästi ollut jo pitkään kunnon turistikohde, mistä todisteena rapistunut Complex Turistic (ja lukuisat hotellit ja pensionaatit).
Paikka sijaitsi pikkutien päässä ja tie olisi jatkunut vielä pienempänä, joten päätimme kiertää hieman isommalle tielle. Isompia teitä lukuun ottamatta tämä oli tyypillinen näky (ja jos et arvaa, niin lasteja vetämässä ovat hevoset):
Seuraava suunniteltu kohde oli Sinaia. Emme kuitenkaan menneet suorinta tietä, vaan poikkesimme unkarilaisalueelle Băile Tuşnadiin syömään. Matkalla sinne keskellä peltoaukeaa radiosta alkoi yllättäen kuulua Yle Yksi:
Sieltä soi "Tän kylän ämmät" Matti Tuloiselan tulkitsemana... :D
Sinaiassa majoituimme hotelliin tarkoituksena yöpyä siellä kaksi yötä. Teimme iltakävelylenkin Peleşin linnan puistoon. Linnaan emme enää päässeet, koska se oli mennyt kiinni jo kello 17. Linna on ollut Romanian kuninkaallisten kesähuvila ennen Ceaușescun aikaa.
Minun osaltani tämä jäikin varsinaiseksi viimeiseksi tutustumiskohteeksi. Illalla alkoi nimittäin pahoinvointi...
ke 18.7.
Oksennellun ja ripuloidun yön jälkeen nousi yli 38 asteen kuume. Niinpä vietin päivän hotellihuoneen punkan pohjalla. Toiset kävivät katsomassa Draculan linnaa Branissa ja nousivat köysiradalla korkealle vuorelle. Onni onnettomuudessa, että sairastuin vasta siinä vaiheessa matkaa ja sellaiseen aikaan, jolloin oli tarkoituskin viipyä kaksi yötä samassa paikassa.
to 19.7.
Torstaina suuntasimme hyvissä ajoin kohti Bukarestia. Olimme varanneet aikaa, josko matkalla olisi ollut tietyö- tai ruuhkahidasteita. Matka taittui kuitenkin mukavan nopeaan ja olimme liiankin ajoissa perillä. Kuume oli laskenut ja pystyin jo vähän syömään jotain. Meillä oli jälleen pitkä vaihto, tällä kertaa Frankfurtissa. Jaksoin onneksi lähteä käymään Frankfurtin keskustassa, joten ei tarvinnut koko aikaa viettää lentokentällä. Kotona olimme seuraavan vuorokauden puolella.
***
Voit tutustua summittaiseen reittiimme alla olevan linkin kautta:
Reitti
Matka oli elämys: kauniita maisemia, hyvää ja halpaa ruokaa (6 henkeä saattoi syödä alle 50 eurolla siten, että osa söi useamman kuin yhden ruokalajin), halpaa majoitusta (pensionaattiyöpymiset maksoivat 70-130 leitä/2hh eli 15-29 euroa, hintaan kuului lakanoin varustettu huone, jossa oma kylpyhuone ja tv, useimmiten myös jääkaappi).
ti 10.-ke 11.7.
Matkasimme Bukarestiin tiistain aikana. Meillä oli hieman epäoptimaaliset lennot (pitkä vaihto Münchenissä), joten matkaan hurahti leijonan osa päivästä. Perillä meitä oltiin vastassa. Kun astuimme ulos lentoasemalta liki 40-asteinen ilmamassa puski vastaan kuin kuivaan saunaan olisi astunut. Meille kerrottiin, että lämpöä olisi 44, mutta todellisempi lukema lieni 38. Lämpimämpää oli kuin missään, missä olen aiemmin ollut.
Ajomatka keskustaan oli vauhdikas. Sen aikana taisin kuulla radiosta Loreenin Euphorian ensimmäistä kertaa. Ajattelin, että onpa kiva, että se soi täälläkin. En tiennyt, että jatkossa kuulen sen autoradiosta useita kertoja päivässä.
Kun saavuimme hotelliin, josta olimme varanneet yöpaikan, meille kerrottiin, että toisessa huoneista ei ilmastointi toimi. Niinpä saimme upgraden toiseen hotelliin, joka oli neljän tähden hotelli, alkuperäisen kolmen tähden hotellin sijaan. Sehän meille sopi.
Söimme illallista ravintolassa ja sen päätteeksi veljeni ja vaimonsa saapuivat paikalle. Olivat päässeet perille autoillen Suomesta Romaniaan.
Keskiviikon yhtenä kohokohtana piti oleman tutustuminen parlamenttitaloon, jonka on aikoinaan rakennuttanut Nicolae Ceaușescu. Kävelimme tukalan kuumassa säässä rakennuksen toiseen päähän, josta piti pääsemän sisään. Rakennuksen koosta kertoo jotain se, että siellä on kuulemma jalkapallokentän kokoisia saleja... joten talon ohikäveleminen ei ole ihan pieni juttu, varsinaan siinä helteessä. Vartija kertoi, että sisäänkäynti olikin toisesta päästä rakennusta. Ei auttanut muu kuin kävellä takaisin - vain toteamaan, että talo olikin kokonaan kiinni eikä turisteilla ollut lainkaan sisäänpääsyä juuri näinä päivinä. Missään tätä ei ollut selkeästi kerrottu eikä tieto ollut näimmä kaikille vartijoillekaan kulkenut.
Etanat olivat mieltyneet parlamenttitalon kiviaitaan:
Päivä jatkui lounaan merkeissä. Eikä minkä tahansa lounaan. Veljeni anoppi oli laittanut ruokaa kerrakseen veljeni syntymäpäivän kunniaksi. Lounas kesti kaikkine ruokalajeineen kuusi tuntia! Ja erittäin hyvää oli.
Päivän päätteeksi kävelimme Bukarestin vanhassa kaupungissa.
Torstaina palasimme lentokentälle, josta haimme vuokra-auton. Suuntasimme kohti Curtea de Argeșia. Kehätie, josta olimme kuulleet kaikenlaista pelottelua, ei ollutkaan niin pahasti ruuhkainen ja matka taittui mukavasti. Perillä ihailimme luostarin kirkkoa.
Yövyimme hieman pohjoisempana, josta näkyi jo vilahdus Karpaattien vuorista.
pe 13.7.
Perjantaina ajoimme vuorten yli Sibiuun ja sieltä Paltinișiin yöksi.
Matkalle mahtui patojärvi (ja oikea järvi Lacul Bâlea):
Ja yksi Draculan linnan raunioksi väitetty kohde, jota ihailimme vain tien tasalta emmekä kiivenneet sen luo:
la 14.7. (huom: tällä kertaa 14. päivä ei ollut epäonnen päiväni)
Lauantaina tutuistuimme saksalaisvaikutteita saaneeseen Sibiuun:
Minä ajoin matkan Sibiusta Sighișoaraan. Harvoin puhisen autolla ajamisen jälkeen niin kiukusta. Koko sadan kilometrin matkalta tie oli täynnä tietyötä. Ilmeisesti Romaniassa korjataan teitä siten, että kaivetaan ensin koko korjattava tie auki ja valmistellaan levennystä kaivamalla kuoppa tien viereen, ja sitten vasta aloitetaan korjaaminen. Tiellä oli jatkuvasti joko liikennevaloin tai ihmisvoimin ohjattuja pätkiä, joissa oli vain yksi kaista käytössä. Lisäksi oli paljon pätkiä, josta oli asfalttikerroksia kaavittu pois, välillä hiekalle asti. Välillä suljettuja kaistanpätkiä piti väistellä ilman ohjausta. Erittäin rasittavaa ajamista, sanon minä.
Yövyimme Nadeșissa matkalle osuneessa majatalossa. Saavuimme tyhjään majataloon melko myöhään, mutta meidän jälkeemme saapuivat lopulta vielä belgialainen, puolalainen ja romanialainen perhe. Majatalon isäntä oli varsin puheliasta sorttia ja taikoi aamupalankin koko porukalle, vaikka ei varmaankaan ollut siihen alunperin varautunut.
su 15.7.
Sunnuntaina kävimme katsomassa terveysvaikutteista heliötermistä järveä Sovatassa ja suolakaivosta Praidissa. Suolakaivoksessa ei ollut opastettua kierrosta, vaan sen sijaan tarjolla oli lasten leikkipaikkoja, kioskeja, ravintola, kappeli ja infotauluja. Harvinaista kyllä infotaulut olivat romanian lisäksi englanniksi ja saksaksi. Turistit olivat kuitenkin pääasiassa romanialaisia kuten joka paikassa muutenkin. Alla kappelin risti.
Yöpaikka löytyi Bicazista.
ma 16.7.
Maanantaina jatkoimme matkaa Neamţin luostarin luo. Samalla seudulla oli paljon muitakin luostareita.
Ajoimme lähelle Slănic-Moldovaa yöksi.
ti 17.7.
Tiistaina vierailimme Slănic-Moldovassa, jossa oli paljon mineraalivesilähteitä. Tiettävästi eri lähteiden vesi auttaisi erilaisiin vaivoihin. Kuvaustekstit olivat vain romaniaksi, joten jäi hieman arvoitukseksi, mihin mikäkin vesi oli hyväksi, kun kaikkea ei viitsinyt kälyllä käännättää. Paikka on selvästi ollut jo pitkään kunnon turistikohde, mistä todisteena rapistunut Complex Turistic (ja lukuisat hotellit ja pensionaatit).
Seuraava suunniteltu kohde oli Sinaia. Emme kuitenkaan menneet suorinta tietä, vaan poikkesimme unkarilaisalueelle Băile Tuşnadiin syömään. Matkalla sinne keskellä peltoaukeaa radiosta alkoi yllättäen kuulua Yle Yksi:
Sinaiassa majoituimme hotelliin tarkoituksena yöpyä siellä kaksi yötä. Teimme iltakävelylenkin Peleşin linnan puistoon. Linnaan emme enää päässeet, koska se oli mennyt kiinni jo kello 17. Linna on ollut Romanian kuninkaallisten kesähuvila ennen Ceaușescun aikaa.
Minun osaltani tämä jäikin varsinaiseksi viimeiseksi tutustumiskohteeksi. Illalla alkoi nimittäin pahoinvointi...
ke 18.7.
Oksennellun ja ripuloidun yön jälkeen nousi yli 38 asteen kuume. Niinpä vietin päivän hotellihuoneen punkan pohjalla. Toiset kävivät katsomassa Draculan linnaa Branissa ja nousivat köysiradalla korkealle vuorelle. Onni onnettomuudessa, että sairastuin vasta siinä vaiheessa matkaa ja sellaiseen aikaan, jolloin oli tarkoituskin viipyä kaksi yötä samassa paikassa.
to 19.7.
Torstaina suuntasimme hyvissä ajoin kohti Bukarestia. Olimme varanneet aikaa, josko matkalla olisi ollut tietyö- tai ruuhkahidasteita. Matka taittui kuitenkin mukavan nopeaan ja olimme liiankin ajoissa perillä. Kuume oli laskenut ja pystyin jo vähän syömään jotain. Meillä oli jälleen pitkä vaihto, tällä kertaa Frankfurtissa. Jaksoin onneksi lähteä käymään Frankfurtin keskustassa, joten ei tarvinnut koko aikaa viettää lentokentällä. Kotona olimme seuraavan vuorokauden puolella.
***
Voit tutustua summittaiseen reittiimme alla olevan linkin kautta:
Reitti
Matka oli elämys: kauniita maisemia, hyvää ja halpaa ruokaa (6 henkeä saattoi syödä alle 50 eurolla siten, että osa söi useamman kuin yhden ruokalajin), halpaa majoitusta (pensionaattiyöpymiset maksoivat 70-130 leitä/2hh eli 15-29 euroa, hintaan kuului lakanoin varustettu huone, jossa oma kylpyhuone ja tv, useimmiten myös jääkaappi).
maanantaina, toukokuuta 28, 2012
Kilpailuvietistä
Kävipä niin, että helatorstaiaamuna kurkkuni oli kipeä. Se ei estänyt minua lähtemästä Prisma-rasteille kauden ensimmäiseen suunnistukseen. Kieltämättä siinä vaiheessa, kun pidin kaatosadetta autossa kuravellisellä pellolla ennen kilpailua, ehdin miettiä, onkohan tässä nyt mitään järkeä. Sairastun vielä oikein kunnolla. Sade taukosi, mutta alkoi suoritukseni aikana uudestaan. Tulin metsästä likomärkänä. Vaihdoin vaatteet ja lähdin ajamaan autolla kohti kotia penkin lämmitys täysillä.
Seuraavat neljä päivää podin nuhaa, mutta kuumetta ei tullut. Viidentenä päivänä olin jo taas lähdössä metsään. Firmaliigan osakilpailuun. Tällä kertaa päivä oli aurinkoinen ja maasto lenkkipolkujen pilkkoma. Olin etukäteen miettinyt, uskallanko lainkaan lähteä suunnistamaan. Olinhan vielä nuhainen, vaikka jo paranemaan päin.
- Jos mä vaan lähinnä kävelen...
- Sinäkö pystyisit kävelemään? Ei, korkeintaan sitten, kun olet juossut ensin itsesi läkähdyksiin, arveli mieheni.
Aivan täysin mieheni arvioi ei pitänyt paikkansa, mutta myönnetään, kyllä sitä tuli ihan sillai kevyesti hölkättyä niitä rastivälejä, joilla pääsi kuntopolkua pitkin. Kuka nyt raaskisi kävellä, kun on selkeä baana rastilta toiselle? En minä ainakaan.
Taudin uhmaamisesta ei tullut jälkiseuraamuksia, vaan paraneminen on edennyt hyvin.
Sunnuntaina olin mukana Naisten kympillä. Sovimme kollegan kanssa, että menemme hölkkääjien lähtöön. Oli tarkoitus juostahölköttää sellaista vauhtia, että pystyy vaihtamaan kuulumisia matkan aikana. Mutta kyllä sentään otti päähän, että hölkkääjien lähdössä oli porukkaa, joka käveli ensimmäisen 200 metrin jälkeen. Ja noh, vielä enemmän harmitti, kun reitin lopussa oli kapeampaa väylää ja useammat olivat jo uuvahtaneet niin, että kävelivät. Joutui itsekin hissuttelemaan.
- Kyllä huomaa, että olet suunnistanut, kun pistelet tuolta nokkosien läpi muiden ohi, totesi kollegani, kun olin jälleen kerran koukkinut edellä menevien ohi.
- Ei siinä ollut nokkosia, virnuilin.
Loppumatkasta kiihdytin vauhtia ja tulin hyvävoimaisena maaliin. Ehkä ensi kerralla voisi mennä siihen juoksijoiden lähtöön hännille. Josko siinä sitten saisi hölkätä koko matkan ilman, että pitää väistellä kävelijöitä. Toisaalta hölkkääjien lähdössä lähteminen todennäköisesti mahdollisti sen, että kilpailuviettini pysyi jotenkuten hallinnassa koko matkan enkä aloittanut loppukiriä kuin vajaa kilometri ennen maalia. Pystyttiin oikeasti vaihtamaan kollegan kanssa kuulumiset. :)
Seuraavat neljä päivää podin nuhaa, mutta kuumetta ei tullut. Viidentenä päivänä olin jo taas lähdössä metsään. Firmaliigan osakilpailuun. Tällä kertaa päivä oli aurinkoinen ja maasto lenkkipolkujen pilkkoma. Olin etukäteen miettinyt, uskallanko lainkaan lähteä suunnistamaan. Olinhan vielä nuhainen, vaikka jo paranemaan päin.
- Jos mä vaan lähinnä kävelen...
- Sinäkö pystyisit kävelemään? Ei, korkeintaan sitten, kun olet juossut ensin itsesi läkähdyksiin, arveli mieheni.
Aivan täysin mieheni arvioi ei pitänyt paikkansa, mutta myönnetään, kyllä sitä tuli ihan sillai kevyesti hölkättyä niitä rastivälejä, joilla pääsi kuntopolkua pitkin. Kuka nyt raaskisi kävellä, kun on selkeä baana rastilta toiselle? En minä ainakaan.
Taudin uhmaamisesta ei tullut jälkiseuraamuksia, vaan paraneminen on edennyt hyvin.
Sunnuntaina olin mukana Naisten kympillä. Sovimme kollegan kanssa, että menemme hölkkääjien lähtöön. Oli tarkoitus juostahölköttää sellaista vauhtia, että pystyy vaihtamaan kuulumisia matkan aikana. Mutta kyllä sentään otti päähän, että hölkkääjien lähdössä oli porukkaa, joka käveli ensimmäisen 200 metrin jälkeen. Ja noh, vielä enemmän harmitti, kun reitin lopussa oli kapeampaa väylää ja useammat olivat jo uuvahtaneet niin, että kävelivät. Joutui itsekin hissuttelemaan.
- Kyllä huomaa, että olet suunnistanut, kun pistelet tuolta nokkosien läpi muiden ohi, totesi kollegani, kun olin jälleen kerran koukkinut edellä menevien ohi.
- Ei siinä ollut nokkosia, virnuilin.
Loppumatkasta kiihdytin vauhtia ja tulin hyvävoimaisena maaliin. Ehkä ensi kerralla voisi mennä siihen juoksijoiden lähtöön hännille. Josko siinä sitten saisi hölkätä koko matkan ilman, että pitää väistellä kävelijöitä. Toisaalta hölkkääjien lähdössä lähteminen todennäköisesti mahdollisti sen, että kilpailuviettini pysyi jotenkuten hallinnassa koko matkan enkä aloittanut loppukiriä kuin vajaa kilometri ennen maalia. Pystyttiin oikeasti vaihtamaan kollegan kanssa kuulumiset. :)
sunnuntaina, maaliskuuta 18, 2012
Maalaamisen ihanuus ja kamaluus
Olemme hiljalleen parantumassa influenssasta, joten talon remontoiminen on päässyt kunnolla vauhtiin. Edelleen molemmat yskimme ja niistämme, mutta parempaan päin ollaan menossa.
Tänä viikonloppuna maalasimme melkein kokonaan keskikerroksen. Ainoastaan keittiö oli maalattu jo etukäteen. Maalaaminenhan kuulostaa helpolta hommalta: sen kun vain telalla vetelee väriä seinään. Mutta kun se ei ole ihan niin yksinkertaista.
Ensinnäkin aluksi pitää suojata pintoja, joita ei halua maalattavan alueen reunoilta maalata, ja poistaa esim. verhotankoja. Kattolistojen, ikkunanpielien, ovenpielien ja värinvaihtokulmien teippaaminen on tuskaista puuhaa. Teippi ei meinaa millään mennä suoraan, ja vaarana pyörii joko teipin luiskahtaminen maalattavalle alueelle tai suojattavan alueen kaistaleen esiin jääminen. Onneksi nyt maalatulta alueelta ei tarvinnut liiemmin lattiasta huolehtia, koska sekin on menossa vaihtoon.
Toisekseen maalatessa hankalia paikkoja ovat kulmat ja erinäiset raja-alueet, jonne pitäisi saada maalia siihen teippiin asti. Isolla telalla ei pääse aina ihan kiinni asti ja pienemmällä maalausjäljestä tulee erilaista kuin muissa kohdin. Ja sitten tietysti tela osuu välillä milloin kattoon ja milloin vieressä olevaan seinään... ja tulee kiire pyyhkiä maalia pois... jos mokansa huomaa heti sen tehtyään.
Kolmanneksi teippien poistaminen on aika jännittävää. Silloin paljastuu
a) missä kohtaa teippi on ollut osin maalattavan pinnan päällä, jolloin vanhaa maalia näkyy
b) missä kohtaa teippi on ollut joko epätarkasti teipattu tai päästänyt alleen maalia, jolloin maali on sotkenut väärää pintaa.
c) paikkoja, joissa teippi vie mukanaan juuri maalatun pinnan ja edellisenkin maalin, jolloin tulee näkyviin seinämateriaalia.
Lisäksi teippi katkeilee ja on hankala nyhtää irti kattolistan välistä.
Neljänneksi telan putsaaminen on työlästä. Sain kulumaan lukemattoman määrän vesilitroja joka kerta, kun putsasin teloja. Se on lisäksi aikaa vievää eikä tunnu koskaan tulevan valmiiksi.
Kaikesta huolimatta lopulta valmistunut työ tuntuu hyvältä. Homma etenee ja suurimmaksi osaksi syntyy ihan hyvää jälkeä. Se on hieno fiilis. Viis kolottavista lihaksista ja väsyneestä olosta. Kyllä me vielä päästään muuttamaankin!
Tänä viikonloppuna maalasimme melkein kokonaan keskikerroksen. Ainoastaan keittiö oli maalattu jo etukäteen. Maalaaminenhan kuulostaa helpolta hommalta: sen kun vain telalla vetelee väriä seinään. Mutta kun se ei ole ihan niin yksinkertaista.
Ensinnäkin aluksi pitää suojata pintoja, joita ei halua maalattavan alueen reunoilta maalata, ja poistaa esim. verhotankoja. Kattolistojen, ikkunanpielien, ovenpielien ja värinvaihtokulmien teippaaminen on tuskaista puuhaa. Teippi ei meinaa millään mennä suoraan, ja vaarana pyörii joko teipin luiskahtaminen maalattavalle alueelle tai suojattavan alueen kaistaleen esiin jääminen. Onneksi nyt maalatulta alueelta ei tarvinnut liiemmin lattiasta huolehtia, koska sekin on menossa vaihtoon.
Toisekseen maalatessa hankalia paikkoja ovat kulmat ja erinäiset raja-alueet, jonne pitäisi saada maalia siihen teippiin asti. Isolla telalla ei pääse aina ihan kiinni asti ja pienemmällä maalausjäljestä tulee erilaista kuin muissa kohdin. Ja sitten tietysti tela osuu välillä milloin kattoon ja milloin vieressä olevaan seinään... ja tulee kiire pyyhkiä maalia pois... jos mokansa huomaa heti sen tehtyään.
Kolmanneksi teippien poistaminen on aika jännittävää. Silloin paljastuu
a) missä kohtaa teippi on ollut osin maalattavan pinnan päällä, jolloin vanhaa maalia näkyy
b) missä kohtaa teippi on ollut joko epätarkasti teipattu tai päästänyt alleen maalia, jolloin maali on sotkenut väärää pintaa.
c) paikkoja, joissa teippi vie mukanaan juuri maalatun pinnan ja edellisenkin maalin, jolloin tulee näkyviin seinämateriaalia.
Lisäksi teippi katkeilee ja on hankala nyhtää irti kattolistan välistä.
Neljänneksi telan putsaaminen on työlästä. Sain kulumaan lukemattoman määrän vesilitroja joka kerta, kun putsasin teloja. Se on lisäksi aikaa vievää eikä tunnu koskaan tulevan valmiiksi.
Kaikesta huolimatta lopulta valmistunut työ tuntuu hyvältä. Homma etenee ja suurimmaksi osaksi syntyy ihan hyvää jälkeä. Se on hieno fiilis. Viis kolottavista lihaksista ja väsyneestä olosta. Kyllä me vielä päästään muuttamaankin!
maanantaina, maaliskuuta 05, 2012
Allerginen vanhenemiselle?
Vietin jo toista vuotta peräkkäin syntymäpäiväni korkeassa kuumeessa. Olenkohan siis allerginen vanhenemiselle? Valitettavasti kuume ei estä vanhenemista, vaan tekee siitä entistä ikävämpää.
Tällä kertaa kyseessä on influenssa.
Tällä kertaa kyseessä on influenssa.
sunnuntaina, maaliskuuta 13, 2011
Mikado tulee!
Harmittavasti sairastumiseni osui juuri kiihkeimpään operettitreenijaksoon. Viiden päivän kuumeilu ja sen jälkeen yhäti jatkuva yskä ja nuha ovat vaikeuttaneet harjoituksiin osallistumista. Kahdet harjoitukset jäivät kokonaan väliin ja yksissä olin vain katsomassa. Siitä huolimatta ehdin tällä viikolla kaksiin treeneihin. Eilisen seitsemän tunnin treenipäivän jälkeen lauluäänestä oli kyllä jäljellä vain rippeet... Eilen minut maskeerattiin ensimmäistä kertaa. Maski jäi hieman puutteelliseksi, kun oli olevinaan kiire lavalle. Kosmetologiopiskelija ei viitsinyt jatkaa loppuun, vaikka kävin, tarkistettuani tilanteen lavalla, erikseen sanomassa, että vielä ei olekaan kiire ja olisi aikaa jatkaa. No, lähinnä irtoripset jäi laittamatta. Tässä hieman esimakua tulevasta:
Tervetuloa katsomaan Mikado-operettia! Esityspäivät ja muuta infoa löytyy konservatorion sivuilta.
Tervetuloa katsomaan Mikado-operettia! Esityspäivät ja muuta infoa löytyy konservatorion sivuilta.
maanantaina, elokuuta 02, 2010
"Ihme ihoreaktion" paluu
Taas tuli sellainen ihmeellinen ihoreaktio, kuten pari vuotta sitten. Nestenäppyjä sormet, jalkaterät ja varpaat täynnä. Jälleen erityisesti oikea pikkuvarvas on turpea. Olen syönyt irlantilaista antihistamiinia nyt neljä päivää. Reaktio ei ole mennyt ohi, mutta antihistamiini on sitä varmaan vähän lieventänyt, koska ei ole tullut yhtä pahana kuin tuolloin edellisellä kerralla. Pitäisi käydä hakemassa apteekista lisää antihistamiinia, koska se irlantilainen loppui tänään... nokkosrokkoon se tepsi vähän paremmin kuin tähän nestepattireaktioon.
lauantaina, heinäkuuta 24, 2010
Ristiin rastiin Irlantia
Tämän kesän lomamatkamme suuntautui Irlantiin. Viikon reissun onnistuminen oli vaakalaudalla, koska sairastuin mahatautiin lähtöä edeltäneenä päivänä. Oksentelin illan ja yön aikana yhteensä viisi kertaa. Sain kuitenkin jotenkuten tavarat pakatuksi ja itseni lähtövalmiiksi. En tosin kovin freesinä. Matkafiilistä laski myös se, että tajusin saman päivän aamuna, jona mahatauti myöhemmin alkoi, että olin pudottanut rahapussukkani kotipihaan edeltäneenä iltana ja joku oli ilmeisesti poiminut sen parempaan talteen. Ehdin uusia luottokortit ja ajokortin päivän aikana... illalla tullessani kotiin, rahapussukka oli pudotettu postiluukusta sisään. Rahat oli viety, mutta kortit olivat tallella. Suljetuilla luottokorteilla ei vain ollut mitään virkaa reissussa.
1. päivä: Matka Galwayhin
Vatsani ei ollut lähtöpäivän aamuna enää erityisen kipeä, vaikka olin oksentanut vielä kello 3 aamuyöllä. Uskalsin lähteä reissuun. Lentokentällä tajusin, että itikan puremiksi luulemani kutiavat paukamat taisivatkin olla nokkosrokkoa eivätkä itikan puremia. Niitä tuli jatkuvasti lisää ympäri kehoa. Hydrocortison oli mennyt ruumaan, joten sain sietää kutiamista koko lentomatkan. Join vettä, söin muutamia Tuc-keksejä ja lentokoneissa tarjotuista ruuista vaaleat leivät ja teetä. Olo tuntui vatsan osalta suhteellisen hyvältä. Lentokoneen pomppiminenkaan ei tuntunut vatsassa ollenkaan.
Pääsimme Dubliniin illansuussa. Samuli nousi vuokra-auton rattiin ja ajelimme parin tunnin matkan Galwayhin. Samuli pärjäsi vasemmanpuoleisessa liikenteessä mainiosti. Poikkesimme matkalla johonkin pikkukylään syömään. Minä söin pienen määrän ranskalaisia perunoita ja join jogurttipohjaisen smoothien. Matka jatkui B&B-majapaikkaamme. Kyselimme majapaikassa, olisikohan jokin apteekki vielä auki, jotta saisi jotain kutinan lievittäjää. Majapaikan pitäjä neuvoi apteekin, mutta myös lainasi hydrocortisonia. Samuli kävi apteekissa ja minä lepäilin sillä välin. Vatsani alkoi sattua lepäillessäni ja ennen nukkumaan menoa oksensin vielä kerran. Oli hieman toivoton olo.
2. päivä: Inishmore
Seuraavan päivän aamuna oli taas jo hieman parempi olo. Söin aamiaisella palan vaaleaa leipää ja join teetä. Olimme varanneet lentoliput Inishmoren saarelle kello 9.30 lähtevään lentokoneeseen ja ajelimme lentokentälle. Löysimme perille juuri ja juuri puoli tuntia ennen lähtöaikaa vain saadaksemme tietää, että kone lähtisikin vasta kello 10.00. Odottelimme siis noin tunnin ennen kuin astelimme Britten-Norman Islanderin kyytiin. Mukaan tuli vain kaksi muuta matkustajaa. Lentomatka saarelle kesti vajaan 10 minuuttia.
Saarelle päästyämme hyppäsimme kiertoajelupikkubussin kyytiin. Siinä vierähtivät ensimmäiset kolme tuntia. Kävimme muun muassa katsomassa Dún Aonghasan linnoitusta ja jyrkänteitä.
Kierroksen jälkeen hengasimme Kilronanissa. Alle tuhannen asukkaan saaren pääkaupunki oli nopeasti nähty ja aika alkoi käydä pitkäksi, koska en oikein jaksanut lähteä kävelemäänkään minnekään pidemmälle. Söin Tuc-keksejä ja join teetä. Kello viiden jälkeen lähti lento takaisin pääsaarelle. Lepäilin loppuillan majapaikassa ja rohkenin syödä pussikeittoa. Samuli kävi sentään ihan kunnolla syömässä.
3. päivä: Tippukiviluolia ja Cliffs of Moher
Matka jatkui seuraavana päivänä kohti Moherin jyrkänteitä. Tiet olivat kapeita ja kiviaidoin reunustettuja. Silti nopeusrajoitus oli 100 km/h!
Olimme suunnitelleet poikkeavamme Aillween tippukiviluolaan. Ja siellä pistäydyimmekin.
Samassa paikassa oli myös petolintutarha. Myöhästyimme lentonäytöksen alusta, mutta ehdimme nähdä erittäin aktiivisen huuhkajan ja kouluttajalta karkuun lähteneen muuttohaukan.
Bongasimme eräällä maisemaparkkipaikalla kartan, jossa oli maininta toisestakin tippukiviluolasta. Kävimme lopulta myös Doolinin tippukiviluolassa, jossa näimme tämän stalaktiitin. Se on maailman suurin yleisölle nähtävänä oleva stalaktiitti.
Lopulta saavuimme Moheriin. Jyrkänteet olivat näkemisen arvoiset. Mittakaavaa saat, kun katsot kuvan yläreunassa oleville rappusille, jossa on ihmisiä.
Ja tälläisistä kylteistähän ei välitetä. Inishmoren kierroksella meille kerrottiin, että Dún Aonghasalta ei ole pudonnut ketään, vaikkei ole kaidetta, sen sijaan Moherilta on, vaikka on kaide...
Ajelimme yöksi pieneen B&B-paikkaan Limerickin lähelle. Olimme tehneet varauksen edellisiltana netin kautta. Kun saavuimme sateisena iltana paikalle, paikan emäntä kysyi:
- Is the other couple with you?
- What other couple? We are travelling just the two of us.
- But there was supposed to be two couples... do you have a reservation?
- Yes.
- Where did you do the reservation?
- In Gulliver.
- When?
- Yesterday.
- Oh, I didn't check the computer today... please take a seat. I will sort it out.
Istuimme paikan olohuoneeseen ja emäntä käveli kuumeisesti kahden huoneen väliä. Lopulta hän oli valmis ja näytti, missä huoneemme on ja pyyteli anteeksi. Tervetuliaisiksi hän tarjosi kahvia tai teetä. Myöhemmin illalla saapuivat ne kaksi muuta pariskuntaa.
Tämä päivä oli ensimmäinen, kun pystyin jo syömään oikeaa ruokaa ja paraneminen oli vauhdissa. Kärsin silti vielä nokkosrokosta, jonka lonkerot ulottuivat joka paikkaan, mitä kuvitella saattoi. Aamulla aloittamani antihistamiinikuuri kyllä tuntui tepsivän.
4. päivä: Blarney stone ja Cork
Seuraavana päivänä matka jatkui. Poikkesimme matkan varrelle sattuuneella muinaisrauniolla. Yllätys oli aikamoinen, kun raunio oli lehmäaitauksessa. Aitauksen portin vieressä oli kyltti "All visitors are welcome". Ja mikäs siinä oli kiviä pällistellessä, kun lehmät märehtivät ruokaansa hieman kauempana.
Minäkin uskaltauduin ajamaan, eikä se nyt niin hankalaa ollutkaan. Vaihdekepin kanssa oli eniten hankaluuksia ja kovin kapeaa tietä en olisi uskaltanut ajaa.
Ennen Corkia pysähdyimme Blarneyn linnalla. Ja pitähän sitä tietysti pussata Blarneyn kiveä, minkä ansiosta piti legendan mukaan saada hyvät puhelahjat. Totesin kyllä vaikutuksen päinvastaiseksi. Puistokäytävilläkin oli "nopeusrajoituksia".
Corkin majoitukseen saavuttuamme, saimme tervetuliaiskahvit. Kahvin seuraksi oli vaikka mitä syötävää: leipää, skonsseja ja kakun palasia. Nam! Kävimme illalla vielä ajelemassa Old Headissa, mutta emme nähneet mitään, koska oli niin sumuisaa ja satoi. Iltakävelyn teimme Corkin university collegen kampuksella.
5. päivä: Cork ja Glendalough 1
Aamupäivästä iltapäivään vietimme Corkissa shoppaillen. Olimme saaneet niin tuhdin aamupalan hotellissa, ettei nälkäkään ehtinyt yllättää. (Minä esim. söin leivän ja hedelmäsalaatin lisäksi avokado-sienipaistosta ja munakokkelia, joka oli jäätelöpallonmuotoon aseteltu ja se oli kääräisty lämminsavuloheen... ei suotta paikan aamupalaa kehuttu Booking.comissa). Kävimme kuitenkin kahvilla. Kahvilan vessojen suhteen huomasimme, että irlantialaisten mielestä ei ole niin väliä, onko ovessa miehen vai naisen symboli. Samulin palattua vessasta hän kertoi miesten vessasta vastaan tulleen vanhan naisen. Minä puolestani törmäsin naisten vessassa parrakkaaseen mieheen...
Päivän toinen kohde oli Glendalough. Olimme paikallistaneet sen vajaan parin tunnin ajomatkan päästä Corkista. Päätimme matkalla poiketa karttaan merkityllä näköalapaikalla. Se oli virhe. Tie kapeni niin, ettei siinä kunnolla mahtunut kahta autoa vastakkain. Yhden pakettiauton päästin ohi vetämällä tien sivuun. Sitten vastaan tuli traktori. Vedin niin tien sivuun kuin uskalsin ja jäin odottamaan. Traktori oli jo melkein ohi, kun kuului klonk. Traktorin perässä ollut laite repäisi mukanaan takarenkaan yläpuolella kiinni olevan puskurin palan. Traktorikuski pysähtyi ja ihmettelimme yhdessä vauriota. Samuli sai palasen kiinni paikoilleen, mutta sauma jäi raolleen. Yritimme soittaa vuokrafirmaan, mutta matkapuhelimilla ei ollut verkkoa.
Saimme traktorikuskin yhteystiedot. Hän toivotti hyvää matkaa ja toivoi, ettei kuule meistä enää koskaan.
Hienoja maisemia matkan varrelle kyllä sattui.
Ajeltuamme hetken eteenpäin, tajusimme, ettei sitä Glendalough'ia, johon tähtäsimme, löytyisikään tältä suunnalta. Tarkistimme kartasta, ja niinpä niin, maassa oli useampikin Glendalough. Olimme kartasta aiemmin löytäneet sen, johon olimme ajelleet ja navigaattori ei tuntenut muita vastaavannimisiä paikkoja. No, muutama sata kilometri meni pieleen. Olimme varanneet yöpaikan Kilkennystä, joten jatkoimme sinne ja päätimme ottaa seuraavan päivän kohteeksi oikean Glendalough'n.
6. päivä: Glendalough 2 ja Dublin
Matkalla Kilkennystä Glendalough'iin tulimme ajaneeksi Hollywoodin läpi.
Glendalough'issa oli patikointipolkuja ja vanhoja luostarialueen raunioita.
Valitsimme pikkutien Glendalough'ista Dubliniin. Maisemat olivat jylhiä, lappimaisia, ja tiet kapeita.
Illalla Dublinissa ehdimme poiketa Trinity Collegen kampuksella ja käydä syömässä. Tässä vaiheessa ruokahaluni oli jo niin hyvä, että vetäisin 8 oz. painavan pihvin, perunoita ja salaattia tulematta ähkytäyteen...
7. päivä: Dublin
Viimeinen varsinainen päivä Irlannissa kului Dublinissa. Kävimme Kilmainham Gaolissa.
Ja katselimme Dublinin linnaa ja kirkkoja ulkoapäin. Lisäksi kävimme hieman shoppailemassa, tosin paljon epäonnisemmin kuin Corkissa. Eli ei löytynyt oikein mitään ja kaupatkin menivät jo noin kello 19 kiinni. Siihen asti olimmekin ihmetelleet, etteivät matkaoppaiden tiedot kauppojen aukioloista pitäneet paikkansa ollenkaan. Ei tietoakaan, että kaupat olisivat menneet kiinni kello 17.30. Jotkut olivat auki vielä myöhempään kuin Suomessa ja sunnuntainakin liikkeet olivat auki.
Illan päätteeksi istuimme Temple Barissa eräässä pubissa kuuntelemassa live-musiikkia.
8. päivä: Kotimatka
Viimeisenä matkapäivänä emme ehtineet enää katsella kaupunkia, vaan siirryimme aamusta heti lentoasemalle. Autoa palattaessa jouduimme tekemään selvityksen traktorikolhusta, vaikka olimme siitä puhelimitse jo ilmoittaneet. Meillä jäi epäselväksi, meneekö korjaus ostamamme vakuutuksen vai traktorikuskin piikkiin.
Matka oli antoisa ja monipuolinen. Paljon jäi vielä nähtävää eli ehkäpä sitä voisi joskus toistekin matkustaa Irlantiin. Tässä vielä linkki ajoreittiimme.
1. päivä: Matka Galwayhin
Vatsani ei ollut lähtöpäivän aamuna enää erityisen kipeä, vaikka olin oksentanut vielä kello 3 aamuyöllä. Uskalsin lähteä reissuun. Lentokentällä tajusin, että itikan puremiksi luulemani kutiavat paukamat taisivatkin olla nokkosrokkoa eivätkä itikan puremia. Niitä tuli jatkuvasti lisää ympäri kehoa. Hydrocortison oli mennyt ruumaan, joten sain sietää kutiamista koko lentomatkan. Join vettä, söin muutamia Tuc-keksejä ja lentokoneissa tarjotuista ruuista vaaleat leivät ja teetä. Olo tuntui vatsan osalta suhteellisen hyvältä. Lentokoneen pomppiminenkaan ei tuntunut vatsassa ollenkaan.
Pääsimme Dubliniin illansuussa. Samuli nousi vuokra-auton rattiin ja ajelimme parin tunnin matkan Galwayhin. Samuli pärjäsi vasemmanpuoleisessa liikenteessä mainiosti. Poikkesimme matkalla johonkin pikkukylään syömään. Minä söin pienen määrän ranskalaisia perunoita ja join jogurttipohjaisen smoothien. Matka jatkui B&B-majapaikkaamme. Kyselimme majapaikassa, olisikohan jokin apteekki vielä auki, jotta saisi jotain kutinan lievittäjää. Majapaikan pitäjä neuvoi apteekin, mutta myös lainasi hydrocortisonia. Samuli kävi apteekissa ja minä lepäilin sillä välin. Vatsani alkoi sattua lepäillessäni ja ennen nukkumaan menoa oksensin vielä kerran. Oli hieman toivoton olo.
2. päivä: Inishmore
Seuraavan päivän aamuna oli taas jo hieman parempi olo. Söin aamiaisella palan vaaleaa leipää ja join teetä. Olimme varanneet lentoliput Inishmoren saarelle kello 9.30 lähtevään lentokoneeseen ja ajelimme lentokentälle. Löysimme perille juuri ja juuri puoli tuntia ennen lähtöaikaa vain saadaksemme tietää, että kone lähtisikin vasta kello 10.00. Odottelimme siis noin tunnin ennen kuin astelimme Britten-Norman Islanderin kyytiin. Mukaan tuli vain kaksi muuta matkustajaa. Lentomatka saarelle kesti vajaan 10 minuuttia.
Saarelle päästyämme hyppäsimme kiertoajelupikkubussin kyytiin. Siinä vierähtivät ensimmäiset kolme tuntia. Kävimme muun muassa katsomassa Dún Aonghasan linnoitusta ja jyrkänteitä.
Kierroksen jälkeen hengasimme Kilronanissa. Alle tuhannen asukkaan saaren pääkaupunki oli nopeasti nähty ja aika alkoi käydä pitkäksi, koska en oikein jaksanut lähteä kävelemäänkään minnekään pidemmälle. Söin Tuc-keksejä ja join teetä. Kello viiden jälkeen lähti lento takaisin pääsaarelle. Lepäilin loppuillan majapaikassa ja rohkenin syödä pussikeittoa. Samuli kävi sentään ihan kunnolla syömässä.
3. päivä: Tippukiviluolia ja Cliffs of Moher
Matka jatkui seuraavana päivänä kohti Moherin jyrkänteitä. Tiet olivat kapeita ja kiviaidoin reunustettuja. Silti nopeusrajoitus oli 100 km/h!
Olimme suunnitelleet poikkeavamme Aillween tippukiviluolaan. Ja siellä pistäydyimmekin.
Samassa paikassa oli myös petolintutarha. Myöhästyimme lentonäytöksen alusta, mutta ehdimme nähdä erittäin aktiivisen huuhkajan ja kouluttajalta karkuun lähteneen muuttohaukan.
Bongasimme eräällä maisemaparkkipaikalla kartan, jossa oli maininta toisestakin tippukiviluolasta. Kävimme lopulta myös Doolinin tippukiviluolassa, jossa näimme tämän stalaktiitin. Se on maailman suurin yleisölle nähtävänä oleva stalaktiitti.
Lopulta saavuimme Moheriin. Jyrkänteet olivat näkemisen arvoiset. Mittakaavaa saat, kun katsot kuvan yläreunassa oleville rappusille, jossa on ihmisiä.
Ja tälläisistä kylteistähän ei välitetä. Inishmoren kierroksella meille kerrottiin, että Dún Aonghasalta ei ole pudonnut ketään, vaikkei ole kaidetta, sen sijaan Moherilta on, vaikka on kaide...
Ajelimme yöksi pieneen B&B-paikkaan Limerickin lähelle. Olimme tehneet varauksen edellisiltana netin kautta. Kun saavuimme sateisena iltana paikalle, paikan emäntä kysyi:
- Is the other couple with you?
- What other couple? We are travelling just the two of us.
- But there was supposed to be two couples... do you have a reservation?
- Yes.
- Where did you do the reservation?
- In Gulliver.
- When?
- Yesterday.
- Oh, I didn't check the computer today... please take a seat. I will sort it out.
Istuimme paikan olohuoneeseen ja emäntä käveli kuumeisesti kahden huoneen väliä. Lopulta hän oli valmis ja näytti, missä huoneemme on ja pyyteli anteeksi. Tervetuliaisiksi hän tarjosi kahvia tai teetä. Myöhemmin illalla saapuivat ne kaksi muuta pariskuntaa.
Tämä päivä oli ensimmäinen, kun pystyin jo syömään oikeaa ruokaa ja paraneminen oli vauhdissa. Kärsin silti vielä nokkosrokosta, jonka lonkerot ulottuivat joka paikkaan, mitä kuvitella saattoi. Aamulla aloittamani antihistamiinikuuri kyllä tuntui tepsivän.
4. päivä: Blarney stone ja Cork
Seuraavana päivänä matka jatkui. Poikkesimme matkan varrelle sattuuneella muinaisrauniolla. Yllätys oli aikamoinen, kun raunio oli lehmäaitauksessa. Aitauksen portin vieressä oli kyltti "All visitors are welcome". Ja mikäs siinä oli kiviä pällistellessä, kun lehmät märehtivät ruokaansa hieman kauempana.
Minäkin uskaltauduin ajamaan, eikä se nyt niin hankalaa ollutkaan. Vaihdekepin kanssa oli eniten hankaluuksia ja kovin kapeaa tietä en olisi uskaltanut ajaa.
Ennen Corkia pysähdyimme Blarneyn linnalla. Ja pitähän sitä tietysti pussata Blarneyn kiveä, minkä ansiosta piti legendan mukaan saada hyvät puhelahjat. Totesin kyllä vaikutuksen päinvastaiseksi. Puistokäytävilläkin oli "nopeusrajoituksia".
Corkin majoitukseen saavuttuamme, saimme tervetuliaiskahvit. Kahvin seuraksi oli vaikka mitä syötävää: leipää, skonsseja ja kakun palasia. Nam! Kävimme illalla vielä ajelemassa Old Headissa, mutta emme nähneet mitään, koska oli niin sumuisaa ja satoi. Iltakävelyn teimme Corkin university collegen kampuksella.
5. päivä: Cork ja Glendalough 1
Aamupäivästä iltapäivään vietimme Corkissa shoppaillen. Olimme saaneet niin tuhdin aamupalan hotellissa, ettei nälkäkään ehtinyt yllättää. (Minä esim. söin leivän ja hedelmäsalaatin lisäksi avokado-sienipaistosta ja munakokkelia, joka oli jäätelöpallonmuotoon aseteltu ja se oli kääräisty lämminsavuloheen... ei suotta paikan aamupalaa kehuttu Booking.comissa). Kävimme kuitenkin kahvilla. Kahvilan vessojen suhteen huomasimme, että irlantialaisten mielestä ei ole niin väliä, onko ovessa miehen vai naisen symboli. Samulin palattua vessasta hän kertoi miesten vessasta vastaan tulleen vanhan naisen. Minä puolestani törmäsin naisten vessassa parrakkaaseen mieheen...
Päivän toinen kohde oli Glendalough. Olimme paikallistaneet sen vajaan parin tunnin ajomatkan päästä Corkista. Päätimme matkalla poiketa karttaan merkityllä näköalapaikalla. Se oli virhe. Tie kapeni niin, ettei siinä kunnolla mahtunut kahta autoa vastakkain. Yhden pakettiauton päästin ohi vetämällä tien sivuun. Sitten vastaan tuli traktori. Vedin niin tien sivuun kuin uskalsin ja jäin odottamaan. Traktori oli jo melkein ohi, kun kuului klonk. Traktorin perässä ollut laite repäisi mukanaan takarenkaan yläpuolella kiinni olevan puskurin palan. Traktorikuski pysähtyi ja ihmettelimme yhdessä vauriota. Samuli sai palasen kiinni paikoilleen, mutta sauma jäi raolleen. Yritimme soittaa vuokrafirmaan, mutta matkapuhelimilla ei ollut verkkoa.
Saimme traktorikuskin yhteystiedot. Hän toivotti hyvää matkaa ja toivoi, ettei kuule meistä enää koskaan.
Hienoja maisemia matkan varrelle kyllä sattui.
Ajeltuamme hetken eteenpäin, tajusimme, ettei sitä Glendalough'ia, johon tähtäsimme, löytyisikään tältä suunnalta. Tarkistimme kartasta, ja niinpä niin, maassa oli useampikin Glendalough. Olimme kartasta aiemmin löytäneet sen, johon olimme ajelleet ja navigaattori ei tuntenut muita vastaavannimisiä paikkoja. No, muutama sata kilometri meni pieleen. Olimme varanneet yöpaikan Kilkennystä, joten jatkoimme sinne ja päätimme ottaa seuraavan päivän kohteeksi oikean Glendalough'n.
6. päivä: Glendalough 2 ja Dublin
Matkalla Kilkennystä Glendalough'iin tulimme ajaneeksi Hollywoodin läpi.
Glendalough'issa oli patikointipolkuja ja vanhoja luostarialueen raunioita.
Valitsimme pikkutien Glendalough'ista Dubliniin. Maisemat olivat jylhiä, lappimaisia, ja tiet kapeita.
Illalla Dublinissa ehdimme poiketa Trinity Collegen kampuksella ja käydä syömässä. Tässä vaiheessa ruokahaluni oli jo niin hyvä, että vetäisin 8 oz. painavan pihvin, perunoita ja salaattia tulematta ähkytäyteen...
7. päivä: Dublin
Viimeinen varsinainen päivä Irlannissa kului Dublinissa. Kävimme Kilmainham Gaolissa.
Ja katselimme Dublinin linnaa ja kirkkoja ulkoapäin. Lisäksi kävimme hieman shoppailemassa, tosin paljon epäonnisemmin kuin Corkissa. Eli ei löytynyt oikein mitään ja kaupatkin menivät jo noin kello 19 kiinni. Siihen asti olimmekin ihmetelleet, etteivät matkaoppaiden tiedot kauppojen aukioloista pitäneet paikkansa ollenkaan. Ei tietoakaan, että kaupat olisivat menneet kiinni kello 17.30. Jotkut olivat auki vielä myöhempään kuin Suomessa ja sunnuntainakin liikkeet olivat auki.
Illan päätteeksi istuimme Temple Barissa eräässä pubissa kuuntelemassa live-musiikkia.
8. päivä: Kotimatka
Viimeisenä matkapäivänä emme ehtineet enää katsella kaupunkia, vaan siirryimme aamusta heti lentoasemalle. Autoa palattaessa jouduimme tekemään selvityksen traktorikolhusta, vaikka olimme siitä puhelimitse jo ilmoittaneet. Meillä jäi epäselväksi, meneekö korjaus ostamamme vakuutuksen vai traktorikuskin piikkiin.
Matka oli antoisa ja monipuolinen. Paljon jäi vielä nähtävää eli ehkäpä sitä voisi joskus toistekin matkustaa Irlantiin. Tässä vielä linkki ajoreittiimme.
keskiviikkona, kesäkuuta 16, 2010
Venlat lähestyvät
Venlojen viesti juostaan Hyvinkään Kytäjällä ensi lauantaina. Minulla oli hieno suunnitelma suunnistuskuntoni nostatuksesta. Oli tarkoitus käydä 5.6., 7.6. ja 8.6. kuntorasteilla, kun olin jo 1.6. ja 3.6. ollut metsässä kirmaamassa. Mutta eipä mene asiat aina niin kuin suunnittelee. Tulin nimittäin 4.6. kurkkukipuiseksi ja siitä alkoi kesäflunssa. Ei mitään kovin vahvoja oireita, mutta sen verran kurkkukipua, nenän tukkoisuutta ja voimattomuutta, että jouduin lepäämään koko viime viikon.
Onneksi jo viikonloppuna tuntui, että olo alkaa olla jo melkein terve. Niinpä pääsin maanantaina suunnistamaan ja tänään lenkille. Ehkä se kroppa tästä hiljalleen herää ja tajuaa, että lauantaina pitää jaksaa juosta...
Onneksi jo viikonloppuna tuntui, että olo alkaa olla jo melkein terve. Niinpä pääsin maanantaina suunnistamaan ja tänään lenkille. Ehkä se kroppa tästä hiljalleen herää ja tajuaa, että lauantaina pitää jaksaa juosta...
keskiviikkona, huhtikuuta 07, 2010
Turhauma
Olen ollut flunssassa nyt kolme viikkoa ja yhden päivän. Kuumetta oli vain taudin alkuvaiheessa. Olen käynyt kolmesti lääkärissä. Antibioottikuurinkin söin. Kuurin loppuvaiheilla kuvattiin keuhkot ja poskiontelot, jotka olivat täysin kunnossa. Olen nuutunut ja väsynyt. Ohi hurahtivat loma ja pääsiäinen uupuneena. Nyt sinnittelen töissä. En voi harrastaa liikuntaa, enkä laulaa. Olen joutunut skippaamaan kuorotreenejä, laulutunteja ja Matteus-passioesiintymisen kuoron kanssa.
En jaksa siivota, en juuri lukea, niinpä töllötän telkkarista kaikkea mahdollista turhaa. Aloin kahden viikon sairastamisen jälkeen turhautua ja mässytin kamalat määrät karkkia. Eilen aloitin karkkilakon ja nyt sinnittelen karkinhimoa vastaan.
Aina välillä tuntuu, että olen palaamassa elävien kirjoihin, sitten taas väsähdän. Eilen illalla unohdin ottaa yskänlääkkeen ennen hampaidenpesua ja jätin sen sitten ottamatta. Se oli virhe: heräsin yöllä yskimiseen.
Turhauttavaa ja masentavaa! Miksen voi parantua?
En jaksa siivota, en juuri lukea, niinpä töllötän telkkarista kaikkea mahdollista turhaa. Aloin kahden viikon sairastamisen jälkeen turhautua ja mässytin kamalat määrät karkkia. Eilen aloitin karkkilakon ja nyt sinnittelen karkinhimoa vastaan.
Aina välillä tuntuu, että olen palaamassa elävien kirjoihin, sitten taas väsähdän. Eilen illalla unohdin ottaa yskänlääkkeen ennen hampaidenpesua ja jätin sen sitten ottamatta. Se oli virhe: heräsin yöllä yskimiseen.
Turhauttavaa ja masentavaa! Miksen voi parantua?
torstaina, elokuuta 20, 2009
Sikainfluenssakammoa ilmassa
Sikainfluenssasta kohistaan sen verran paljon, että pitäisiköhän se uhka alkaa ottaa tosissaan? Olen kyllä jo lisännyt käsien pesua, mutta muuten en ole juuri tehnyt mitään. Enkä tiedä voinkokaan.
Varotoimet ovat tulleet hetki hetkeltä lähemmäs:
Varotoimet ovat tulleet hetki hetkeltä lähemmäs:
- Töissä intranetissa on ohjeita, miten torjua tautitartuntaa.
- Projektiryhmälle laaditaan taudin varalle varautumissuunnitelma.
- Tänään alkoi musiikin perusteet 4 -kurssi konservatoriolla. Opettaja pyysi kaikkia luokkaan tulleita käymään käsipesulla ennen istuuntumista. Käsipesupyyntö ei paljon kaivannut selittelyjä, kun oviin oli kiinnitetty sikainfluenssajulisteita...
tiistaina, toukokuuta 05, 2009
Ruokamyrkytyksen kourista lautakunnan eteen
Kauan odotettu ja pelätty laulututkintopäivä koitti vihdoin tänään. Pelkäsin niin kovasti, että saisin flunssan ennen h-hetkeä. En antanut itseni vaihtaa kevätvaatteisiin, juhlin vappua suhteellisen rauhallisesti ja menin Ulliksen piknikille vasta puolilta päivin välttääkseni aamun viileyden ja vilustumisvaaran. Ja toden totta, flunssapöpöt kiersivät minut kaukaa. Mutta arvaamaton vaara vaani kulman takana.
Lauantai oli suhteellisen normaali viikonlopun päivä, jonka päätteeksi päätin lähteä lenkille. Lenkillä vatsaa alkoi kiertää ja mietin, että kyseessä lieni ns. lenkkiripuli, joka aina silloin tällöin yllättää. Olo ei kuitenkaan asettunut kotiin saavuttua. Samaan aikaan luin irkistä erään vappupiknikillä olleen vatsatautioireista. Heti heräsi epäilys siitä, että minulla oli sama tauti. Ja eipä aikaakaan, kun oli vuoroni halata posliinia vessan lattialla. Samoissa merkeissä vierailin siellä sen yön aikana vielä tuon jälkeen 8 kertaa. Pikku hiljaa karu totuus alkoi valjeta yön tunteina irkkiä seuratessa. Yksi toisensa jälkeen vappupiknik-porukastamme koki yön aikana saman kohtalon. Seuraavan päivän puolella selvisi, että 10 niistä 13:sta, jotka olivat syöneet vappupiknik-ruokiamme, oli saanut vatsataudin samana yönä. Syyn täytyi olla ruuassa. Yhteistä nimittäjää ei vain löytynyt.
Sunnuntaipäivän maksasin 38-asteen kuumeessa lipittäen lähinnä vettä. Iltaa kohden uskalsin maistaa jotain vaaleaa leipää, voileipäkeksiä ja banaania. Laulututkinto oli mielessä, mutta yksinkertaisesti ei jaksanut - edes jännittää. Tunnelmat olivat hieman samat kuin vuodenvaihteessa 2000-2001, josta kirjoitin Studio 1 -kurssin loppuraporttiin näin: Mitä voinkaan siis muistaa joululomasta vuosien 2000 ja 2001 vaihteessa? "Se oli sitä aikaa, kun ohjelmointiprojekti eli koko ajan mukanani... ainoastaan aatonaatonaattona sairastamani mahatauti pysäytti ajatuksissani koodin pyörittämisen, mutta silloinkin surin, että hukkaan aikaa korkeassa kuumeessa maha sekaisin lepäämällä."
Maanantaina ei ollut enää kuumetta ja pystyin syömään kevyesti. Kokeilin laulaa tutkintolaulut läpi, kuuntelin Vaccajta Siban sivuilta ja tallennusta vappuaaton treenistä pianistin kanssa. Laulaminen sattui vatsaan ja laulaessa päässä sumeni. Uskoin kuitenkin, että tiistaina olo olisi parempi. Ja kuin ihmeen kaupalla, olo oli suorastaan hyvä tiistaiaamuna verrattuna kahteen edelliseen aamuun. Ainoa, mikä häiritsi, oli se, että nukuin huonosti ilmeisesti jännityksen vuoksi.
Avasin ääntäni ja lauloin tutkintolaulut läpi ennen h-hetkeä. Laulaminen ei enää sattunut vatsaan. Mainiota.
Esiinnyin lautakunnalle ja opettajalleni Johanna Bisterille pianisti Timo Latosen säestyksellä. Sekoilin kahdessa laulussa sanoissa, mutta yritin olla kuin niin ei olisi käynyt. Suuta kuivasi laulujen välillä, mutta huipannut ei. Loppua kohden alkoi löytyä rentoutta. Vaccaj-arvonnassa kävi tuuri enkä saanut laulettavakseni itselleni vaikeinta niistä viidestä.
Sain sekä kiittävää että kritisoivaa palautetta. Kritiikkiä sain erityisesti jäykästä leuasta ja kielestä, vokaalien sijoittelusta, diftongeista ja tulkinnasta. Lautakunnan arvosanat jakautuivat 5-4-4 eli arvosanaksi tuli 4. Sitä ei kuitenkaan vielä merkitty opintokirjaani, koska mupe 3 -kurssin suoritus on kesken. Toisiksi viimeiset kokeet siihen liittyen olivat tänään illalla, viimeinen viikon päästä tiistaina. Pitäkäättehän peukkuja! Prima vista -laulu ei ole vahvuuteni.
Lauantai oli suhteellisen normaali viikonlopun päivä, jonka päätteeksi päätin lähteä lenkille. Lenkillä vatsaa alkoi kiertää ja mietin, että kyseessä lieni ns. lenkkiripuli, joka aina silloin tällöin yllättää. Olo ei kuitenkaan asettunut kotiin saavuttua. Samaan aikaan luin irkistä erään vappupiknikillä olleen vatsatautioireista. Heti heräsi epäilys siitä, että minulla oli sama tauti. Ja eipä aikaakaan, kun oli vuoroni halata posliinia vessan lattialla. Samoissa merkeissä vierailin siellä sen yön aikana vielä tuon jälkeen 8 kertaa. Pikku hiljaa karu totuus alkoi valjeta yön tunteina irkkiä seuratessa. Yksi toisensa jälkeen vappupiknik-porukastamme koki yön aikana saman kohtalon. Seuraavan päivän puolella selvisi, että 10 niistä 13:sta, jotka olivat syöneet vappupiknik-ruokiamme, oli saanut vatsataudin samana yönä. Syyn täytyi olla ruuassa. Yhteistä nimittäjää ei vain löytynyt.
Sunnuntaipäivän maksasin 38-asteen kuumeessa lipittäen lähinnä vettä. Iltaa kohden uskalsin maistaa jotain vaaleaa leipää, voileipäkeksiä ja banaania. Laulututkinto oli mielessä, mutta yksinkertaisesti ei jaksanut - edes jännittää. Tunnelmat olivat hieman samat kuin vuodenvaihteessa 2000-2001, josta kirjoitin Studio 1 -kurssin loppuraporttiin näin: Mitä voinkaan siis muistaa joululomasta vuosien 2000 ja 2001 vaihteessa? "Se oli sitä aikaa, kun ohjelmointiprojekti eli koko ajan mukanani... ainoastaan aatonaatonaattona sairastamani mahatauti pysäytti ajatuksissani koodin pyörittämisen, mutta silloinkin surin, että hukkaan aikaa korkeassa kuumeessa maha sekaisin lepäämällä."
Maanantaina ei ollut enää kuumetta ja pystyin syömään kevyesti. Kokeilin laulaa tutkintolaulut läpi, kuuntelin Vaccajta Siban sivuilta ja tallennusta vappuaaton treenistä pianistin kanssa. Laulaminen sattui vatsaan ja laulaessa päässä sumeni. Uskoin kuitenkin, että tiistaina olo olisi parempi. Ja kuin ihmeen kaupalla, olo oli suorastaan hyvä tiistaiaamuna verrattuna kahteen edelliseen aamuun. Ainoa, mikä häiritsi, oli se, että nukuin huonosti ilmeisesti jännityksen vuoksi.
Avasin ääntäni ja lauloin tutkintolaulut läpi ennen h-hetkeä. Laulaminen ei enää sattunut vatsaan. Mainiota.
Esiinnyin lautakunnalle ja opettajalleni Johanna Bisterille pianisti Timo Latosen säestyksellä. Sekoilin kahdessa laulussa sanoissa, mutta yritin olla kuin niin ei olisi käynyt. Suuta kuivasi laulujen välillä, mutta huipannut ei. Loppua kohden alkoi löytyä rentoutta. Vaccaj-arvonnassa kävi tuuri enkä saanut laulettavakseni itselleni vaikeinta niistä viidestä.
Sain sekä kiittävää että kritisoivaa palautetta. Kritiikkiä sain erityisesti jäykästä leuasta ja kielestä, vokaalien sijoittelusta, diftongeista ja tulkinnasta. Lautakunnan arvosanat jakautuivat 5-4-4 eli arvosanaksi tuli 4. Sitä ei kuitenkaan vielä merkitty opintokirjaani, koska mupe 3 -kurssin suoritus on kesken. Toisiksi viimeiset kokeet siihen liittyen olivat tänään illalla, viimeinen viikon päästä tiistaina. Pitäkäättehän peukkuja! Prima vista -laulu ei ole vahvuuteni.
maanantaina, tammikuuta 19, 2009
Propunpoistolenkki
Kärsitkö propuista? Siinä tapauksessa suosittelen maratonluistelua. Tai no, varmaan mikä tahansa muu hengästyttävä kestävyysurheilu voisi ajaa saman asian. Viimeksi eilen luisteltuani kilpaa Lahti-luistelussa 10 kilometriä kakostin kisan jälkeen ison propun pois kurkusta. Samoin kävi taannoin Seinäjoki-luistelun jälkeen.
Kisassa piti ottamani rauhallisesti, kun lääkäri oli niin maanantaina määrännyt. Ja niinhän minä yritinkin. Ja alussa mentiinkin aika rauhassa. Lopussa kamppailu kärkipaikasta kävi niin kiivaaksi, että rauhallisuus unohtui tyystin. Kisan keskisyke oli 180 ja ylitin oman (edellisessä kisassa päivitetyn itsemääritetyn) maksimisykkeeni... No, tällä tietoa maksimisyke onkin sitten 193. Hyvästi 186...
Kisassa piti ottamani rauhallisesti, kun lääkäri oli niin maanantaina määrännyt. Ja niinhän minä yritinkin. Ja alussa mentiinkin aika rauhassa. Lopussa kamppailu kärkipaikasta kävi niin kiivaaksi, että rauhallisuus unohtui tyystin. Kisan keskisyke oli 180 ja ylitin oman (edellisessä kisassa päivitetyn itsemääritetyn) maksimisykkeeni... No, tällä tietoa maksimisyke onkin sitten 193. Hyvästi 186...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)