Tänään tuli toisen kerran sitten vuoden 2005 seurattua Venlojen viesti muualla kuin paikan päällä. Edellinen kerta oli seitsemän vuotta sitten hyvästä syystä. Sanoisin, että tällä kertaa syy oli vähintäänkin yhtä hyvä, kun raskausviikkoja on nyt kasassa 37+3. Alun perin olin ajatellut, että voisi mennä Jämsään paikan päälle seuraamaan, mutta sitten totesin, etten taida jaksaa turvonneine jalkoineni lähteä talsimaan paikan päälle.
Oli kyllä tavallaan helpompi ja jännempi seurata kisaa koneen ja tv:n ääressä. Koneelta pystyi seuraamaan oman seuran joukkueiden tilannetta ja tv:stä kärjen tilannetta. Erityisesti kärkeä ei ole tullut moisella tarkkuudella seuratuksi. Kävi tosi kovasti sääliksi Tampereen Pyrinnön ankkuri Anni-Maija Finckeä, joka oli vielä lähellä sijoitusta kolmen parhaan joukkoon, mutta haahuili pahemman kerran rastilla 13. Kävi jo tosi lähellä ja sitten lähti takaisin sinne, mistä oli tullut. Loppusijoitus oli sitten 11.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste penkkiurheilu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste penkkiurheilu. Näytä kaikki tekstit
lauantaina, kesäkuuta 15, 2013
lauantaina, tammikuuta 19, 2013
Urheilu ja minä - eli lyhyt kertomus menneestä reilusta 25 vuodesta
Elisan blogikirjoituksesta sain idean muistella ja jakaa urheiluhistoriaani täällä blogissa. En tiedä, kuinka montaa tämä kiinnostaa, mutta kirjoittelenpa kuitenkin. Urheilu on kuitenkin ollut ja on tavalla tai toisella vieläkin aika iso osa elämääni. Tai ehkä nykyistä tekemistä ei voi enää urheiluksi laskea, vaan ennemmin liikunnaksi.
Jos ollaan aivan tarkkoja, urheilu-urani alkoi vuonna 1984, kun osallistuin 3-vuotiaana Vaalan Pelsolla nappulahiihtoihin. Tästä kilpailusta saatu mitali nauttii palkintokaapissani vanhimman palkinnon asemaa. En kuitenkaan pidä tätä kilpailua käänteen tekevänä vaiheena, vaan sen aika oli myöhemmin. Kun olin 6-vuotias, äitini ehdotti, että lähtisin Pälkäneen urheilukentällä viikottain pidettäviin (yleisurheilun) sarjakisoihin. Vuodet tuossa välissä ovat mielessäni urheilun osalta kovin hämäriä. Mahdollisesti juoksin tai hyppäsin pituutta joskus Västilän Voiman kesäjuhlilla Längelmäellä, mutta varsinainen urheilu alkoi tuolloin kesällä 1987.
En enää tarkalleen muista, kuinka monta kertaa sinä kesänä tuli kisoissa käytyä, mutta palkintojenjakotilaisuudessa syksyllä sain minäkin lautasen, josta palkintojen keräily omalle hyllylleen taisi alkaa.
Yleisurheilua taisin jatkaa noin 18-vuotiaaksi asti. Se tosin alkoi jäädä pikaluistelun jalkoihin joskus 15-vuotiaana, mutta ei mennä vielä siihen. Yleisurheilun saralla ensimmäiset piirinmestaruuskilpailut, joihin osallistuin, taisivat olla vuonna 1990. Sain kuulantyönnöstä pronssia. Siitä lähtien jokakesäisessä sisulisähuipentumassa Tampereen Ratinan stadionilla osallistuin aina neljään lajiin, joista yleensä yksi oli kuulantyöntö ja toinen kiekonheitto, ja myöhemmin kolmantena moukarinheitto. Sen lisäksi täytelajina esimerkiksi 200 metrin juoksu, korkeus, keihäs tai 2000 metrin juoksu. Kuulassa ei tainnut ensimmäisen onnenkantamoisen jälkeen tulla mitalia, mutta kiekosta on muutama pm-mitali plakkarissa.
Nuorten SM-kisat, eli Vetoapukisat, olivat alun perin 13-14-vuotiaiden kisat, mutta sitten niistä tehtiin 14-15-vuotiaiden kisat. Elin siinä siirtymävaiheessa sellaista ikää, että olin mukana Vetoapukisoissa kolme kertaa. Ensimmäinen kerta oli hieman epäonninen: moukarinheiton aikataulu oli muuttunut alunperin ilmoitetusta ja saavuimme kisapaikalle Kuopioon vasta, kun karsintakilpailu oli käynnissä. Ehdin kuitenkin heittää kaksi kierrosta. Jatkopaikka ei hellinnyt. Seuraavana vuonna kilpailut olivat Kajaanissa. Taisin heittää siellä kiekkoa ja työntää kuulaa. Kumpaankaan ei ollut A-rajaa rikki, mutta joukkuekisaan pääsi seurakaverin siivellä jopa C-rajalla. Vuotta myöhemmin Kankaanpäässä tärppäsi joukkuekisassa: työnsimme seurakaverin kanssa kuulassa joukkuekisan pronssille. Jonain vuonna tuli kierrettyä aika monet kilpailut metsästäen kiekossa sitä A-rajaa, mutta ei sitä vaan tullut.
Viimeisen kerran SM-kisoissa olin mukana Orimattilassa 19-vuotiaiden kisoissa, joista mukaan lähti kiekon joukkuekisan hopea. Joukkuekaverini kuuluu tämän hetken Suomen kärkiheittäjiin kiekossa. Tässä kohtaa haluan korostaa, että jäimme kullasta vähän reilun metrin päähän... enkä niinkään tuoda esiin sitä, että mukana oli kaksi joukkuetta. ;) Ennen Orimattilan kisaa väliin mahtui yhdet 17-vuotiaiden kisat Turussa, jossa olin joukkueen kolmantena pyöränä ja yksi kuiva vuosi ilman SM-kisoja.
Yleisurheilun saralla tuli kokeiltua kaikkia muita lajeja paitsi estejuoksua. Kyllä, olen edellä mainittujen lajien lisäksi hypännyt seivästä, kolmiloikkaa, juossut aitoja (tosin vain juniorimatkoja 80 m ja 200 m), eri pituisia ratamatkoja 60 metristä 3000 metriin sekä viestejä ja kilpakävellyt. Aitaviesti on kylläkin kokematta. Kiekko ja moukari olivat kuitenkin ne lempparit. Kestävyysjuoksussa pärjäsin lähinnä kunnanmestaruuskisoissa, 6 kunnan kisoissa (Pälkäne, Luopioinen, Lammi, Padasjoki, Hämeenkoski, Hauho) ja pm-ottelussa. Keskimatkalla (300 m) tuli joskus jotain satunnaista menestystä seuraotteluissa. Hyppylajit jäivät paitsioon, kun kärsin jossain kasvuvaiheessa kantapääkivuista. Korkeuden osalta kärsin tekniikkaongelmista ja lopulta vaihdoin hyppytyylin flopista kierähdykseen. Eihän sillä tekniikalla kovin korkealta päässyt.
Yleisurheilussa pikkuveljeni oli aina lahjakkaampi, vaikka laiskempi treenaamaan. Tiedä, mihin rahkeet olisivat riittäneet moukarissa ja kiekossa, jos olisi ollut parempi treenimotivaatio hänellä.
Ennen kuin löysin pikaluistelun, ehdin myös hiihtää kilpaa. Mutta sen suhteen ei tullut mainittavaa menestystä edes pm-kisoissa. Paikallisissa hiihdon sarjakisoissa käytiin kovaa taistoa luokkatoverin kanssa. Siinä riitti jännitystä.
Pälkäneellä järjestettiin myös luistelun sarjakisoja. Niissä tuli käytyä muutama vuosi kaunoluistimilla ja hokkareilla luistellen ja joskus tuli kokeiltua pikaluistimia. Alkuun pikaluistimilla luistelu tuntui aivan mahdottomalta. Nilkat olivat koko ajan linkussa.
Kuudennen luokan korvilla aloitimme luistelun kesätreenit pikkuveljeni kanssa. Sitä seuranneena talvena tuli kierrettyä kilpailuja ympäri Suomea. Minulla oli käytössäni luistelupuvun sijaan hiihtotrikoo. Sain Hopealuistinfinaaliin (silloin 13-15-vuotiaiden SM-kisat) lainaksi oikean luistelupuvun. Kisat luisteltiin paukkupakkasessa Kajaanissa, mutta paransin 1000 metrin ennätystä 10 sekuntia. Varusteilla on väliä! Kisoista heltisi viimeinen palkintosija eli 6. sija, mihin tämä tulokas oli oikein tyytyväinen.
Sen jälkeen kolkuttelin monta vuotta siinä parhaimmiston takana. Eräänä vuonna oli jo hilkulla päästä mukaan nuorten maaotteluun (Suomi-Ruotsi-Norja), mutta erikoiskarsinnan jälkeen (karsittiin kolmesta kaksi luistelijaa mukaan), jäin rannalle. Kukaan ei varmaankaan tullut laskeneeksi, mikä merkitys oli sillä, että 500 metriä, jossa olisin mahtunut kahden valitun joukkoon, luisteltiin kisoissa kaksi kertaa ja pidemmät kertaalleen. Kertaalleen pääsin varanaisena kentälle luistelemaan yhden matkan kyseisessä maaottelussa Kangasalla ja kerran pääsin mukaan varsinaiseen joukkueeseen. Silloin kisattiin Norjassa Geithusissa. Hieno kokemus, mutta ei mainittavaa menestystä. (Suomen mäkimaajoukkue palasi samalla lennolla Suomeen.) Sinäkään vuonna en mahtunut kuitenkaan mukaan Hollantiin Viking Race -joukkueeseen. Siihen maailman aikaan Suomella oli paikkoja kyseisiin kisoihin puolet siitä, mitä nykyään. Tähän voisi kai sanoa, että "happamia, sanoi..."
Ainoa kerta, kun minut on hylätty, tapahtui Ruotsin Eskilstunassa Vikingloppet-kisassa. Minulle tulkittiin kaksi varaslähtöä, kun ensin oikeasti varastin ja toisella yrittämällä asentoni ei pysynyt vakaana. Kyllä silloin harmitti.
17-vuotiaiden ja 19-vuotiaiden sarjassa olin usempaan kertaan SM-pronssilla. Elämäni luisteluvuoden jälkeen, jolloin olin parantanut ennätyksiäni reilusti, ollut nuorten SM-mitaleilla ja maaottelujoukkueessa, minua ei valittukaan enää liiton valmennusryhmään. Sitä oli nuoren luistelijan vaikea ymmärtää. Olin laittaa luistimet naulaan. Jostain sitten kuitenkin kaivoin sisua jatkaa ja tuli treenattua kesäjäillä Hamarissa Norjassa, mutta jonkinlainen luovutusmeininki jäi takaraivoon. Sinnittelin aktiiviluistelijana vielä ensimmäisen opiskeluvuoden, mutta sitten totesin, että on aika hellittää: kun minusta ei ollut menestymään aikuisten SM-tasolla (paras saavutus taisi olla toinen sija yleisluistelijoiden SM-kisoissa ensimmäisen matkan jälkeen... lopputuloksissa taisin olla sitten toisiksi viimeinen tai jotain), niin eipä ollut näkyvyyttä, että koskaan olisi mitään mahdollisuuksia saavuttaa maailman kärkeä. Halusin myös, että opinnot etenisivät hyvään tahtiin. Taisin vielä seuraavana vuonna luistella SM-kisoissa statistina, mutta sen jälkeen ratamatkojen kellotukset ovat olleet viikkokisoja Helsingissä ja Tukholmassa.
Jälkikäteen ajatellen suurin puute luistelutreenaamisessani oli se, että treenasin miltei aina yksin. Silloin siitä tekemisestä puuttuu todella paljon, eikä vähiten sitä, että yrittäisi treeneissäkin loppuun asti. Pidin kilpailemisesta (jännityksestä huolimatta), mutta treenaaminen oli sellaista pakkopullaa. Ja nyt kun olen seurannut Suomen juniorijoukkuetta useamman vuoden tiedottajan näkökulmasta, niin täytyy todeta, että omat ennätykset ovat kovin vaatimattomia kaiken kaikkiaan.
Pari vuotta sitten tuli kokeiltua parina talvena ratamaratonluistelua (10 ja 20 kilometrin massalähtöjä). Ensimmäisenä vuonna luistelin siinä SM-pronssia, toisena kultaa. Sitten tuli rimakauhu enkä enää luistellut seuraavana talvena. En ehtinyt mielestäni treenata riittävästi. Tämä johtui pitkälti musiikkiopinnoista, joiden parissa olen viettänyt tiiviimmin viimeiset 4,5 vuotta Helsingin konservatoriossa. Musiikkiharrastus jäi urheilun jalkoihin aikoinaan nuorempana ja nyt olen kuronut tätä aukkoa kiinni.
Pikaluistelun sivulajina tuli muuten kokeiltua rullaluistelua ja siitäkin lajista kaapissani on pari nuorten SM-mitalia.
Samana kesänä, kun heivasin pikaluistelun kesätreenit, löysin suunnituksen. Alkuun juoksukuntoni oli hyvä, suunnistustaitoni nolla. Kipinä lähti siitä, että innostuin lähtemään Ristin killan joukkueessa Venlojen viestiin. Sen jälkeen kiersin vuosia lähinnä iltarasteja ja seurakisoja, kunnes pari kesää sitten innostuin kokeilemaan kansallisia kisoja. Juoksukunto on vuosien varrella heikentynyt ja suunnistustaito parantunut, mutta kovin hyvä yhdistelmä näistä ei vieläkään muodostu. Rankisija painuu päälle 600. Mutta se ei haittaa, pääasia on, että metsässä juoksentelu ja rämpiminen on kivaa (vaikka onhan se ihan kiva aina välillä saada jokin palkinto kisoista). Venlojen viestejä on tuon ensimmäisen kerran jälkeen tullut kierrettyä Espoon Akilleksen riveissä yhteensä seitsemän kertaa. Suunnistusharrastuksen myötä myös kotikaupunki on tullut tutummaksi (kun iltarastit ovat ristiin rastiin ympäri Espoota) ja seuran kautta on tutustunut moniin espoolaisiin (muihinkin kuin teekkareihin tai diplomi-insinööreihin).
Nykyään liikunta on lähinnä suunnistusta ja kuntosalia. Silloin tällöin käyn luistelemassa, hiihtämässä ja juoksulenkillä. Kilpailu-urheiluun suunnistuksen harrastelun lisäksi minulla on edelleen kosketus taustatoimijana. Olen ollut mukana Suomen Luisteluliiton valiokunnissa ja hallituksessa ja edelleen päivitän liiton nettisivuja ja hoidan juniorimaajoukkueen kilpailutiedotusta. Sen lisäksi tulee osallistuttua pikaluistelukisojen järjestelyyn Helsingissä muutaman kerran talvessa. Viimeksi tänään olin kansallisissa kisoissa lähdönvalmistelijana. Samoin suunnituskisojen järjestelyä kuuluu kesän ohjelmaan aina, kun oma seura järjestää yhtään isommat kisat. Joten vaikka en voi itseäni enää kutsua urheilijaksi, niin urheilu ei ole jättänyt minua.
Kuvia urheiluvuosien varrelta löydät kotisivuiltani.
Hmm... ei tästä nyt niin lyhyt kertomus tullutkaan...
Jos ollaan aivan tarkkoja, urheilu-urani alkoi vuonna 1984, kun osallistuin 3-vuotiaana Vaalan Pelsolla nappulahiihtoihin. Tästä kilpailusta saatu mitali nauttii palkintokaapissani vanhimman palkinnon asemaa. En kuitenkaan pidä tätä kilpailua käänteen tekevänä vaiheena, vaan sen aika oli myöhemmin. Kun olin 6-vuotias, äitini ehdotti, että lähtisin Pälkäneen urheilukentällä viikottain pidettäviin (yleisurheilun) sarjakisoihin. Vuodet tuossa välissä ovat mielessäni urheilun osalta kovin hämäriä. Mahdollisesti juoksin tai hyppäsin pituutta joskus Västilän Voiman kesäjuhlilla Längelmäellä, mutta varsinainen urheilu alkoi tuolloin kesällä 1987.
En enää tarkalleen muista, kuinka monta kertaa sinä kesänä tuli kisoissa käytyä, mutta palkintojenjakotilaisuudessa syksyllä sain minäkin lautasen, josta palkintojen keräily omalle hyllylleen taisi alkaa.
Yleisurheilua taisin jatkaa noin 18-vuotiaaksi asti. Se tosin alkoi jäädä pikaluistelun jalkoihin joskus 15-vuotiaana, mutta ei mennä vielä siihen. Yleisurheilun saralla ensimmäiset piirinmestaruuskilpailut, joihin osallistuin, taisivat olla vuonna 1990. Sain kuulantyönnöstä pronssia. Siitä lähtien jokakesäisessä sisulisähuipentumassa Tampereen Ratinan stadionilla osallistuin aina neljään lajiin, joista yleensä yksi oli kuulantyöntö ja toinen kiekonheitto, ja myöhemmin kolmantena moukarinheitto. Sen lisäksi täytelajina esimerkiksi 200 metrin juoksu, korkeus, keihäs tai 2000 metrin juoksu. Kuulassa ei tainnut ensimmäisen onnenkantamoisen jälkeen tulla mitalia, mutta kiekosta on muutama pm-mitali plakkarissa.
Nuorten SM-kisat, eli Vetoapukisat, olivat alun perin 13-14-vuotiaiden kisat, mutta sitten niistä tehtiin 14-15-vuotiaiden kisat. Elin siinä siirtymävaiheessa sellaista ikää, että olin mukana Vetoapukisoissa kolme kertaa. Ensimmäinen kerta oli hieman epäonninen: moukarinheiton aikataulu oli muuttunut alunperin ilmoitetusta ja saavuimme kisapaikalle Kuopioon vasta, kun karsintakilpailu oli käynnissä. Ehdin kuitenkin heittää kaksi kierrosta. Jatkopaikka ei hellinnyt. Seuraavana vuonna kilpailut olivat Kajaanissa. Taisin heittää siellä kiekkoa ja työntää kuulaa. Kumpaankaan ei ollut A-rajaa rikki, mutta joukkuekisaan pääsi seurakaverin siivellä jopa C-rajalla. Vuotta myöhemmin Kankaanpäässä tärppäsi joukkuekisassa: työnsimme seurakaverin kanssa kuulassa joukkuekisan pronssille. Jonain vuonna tuli kierrettyä aika monet kilpailut metsästäen kiekossa sitä A-rajaa, mutta ei sitä vaan tullut.
Viimeisen kerran SM-kisoissa olin mukana Orimattilassa 19-vuotiaiden kisoissa, joista mukaan lähti kiekon joukkuekisan hopea. Joukkuekaverini kuuluu tämän hetken Suomen kärkiheittäjiin kiekossa. Tässä kohtaa haluan korostaa, että jäimme kullasta vähän reilun metrin päähän... enkä niinkään tuoda esiin sitä, että mukana oli kaksi joukkuetta. ;) Ennen Orimattilan kisaa väliin mahtui yhdet 17-vuotiaiden kisat Turussa, jossa olin joukkueen kolmantena pyöränä ja yksi kuiva vuosi ilman SM-kisoja.
Yleisurheilun saralla tuli kokeiltua kaikkia muita lajeja paitsi estejuoksua. Kyllä, olen edellä mainittujen lajien lisäksi hypännyt seivästä, kolmiloikkaa, juossut aitoja (tosin vain juniorimatkoja 80 m ja 200 m), eri pituisia ratamatkoja 60 metristä 3000 metriin sekä viestejä ja kilpakävellyt. Aitaviesti on kylläkin kokematta. Kiekko ja moukari olivat kuitenkin ne lempparit. Kestävyysjuoksussa pärjäsin lähinnä kunnanmestaruuskisoissa, 6 kunnan kisoissa (Pälkäne, Luopioinen, Lammi, Padasjoki, Hämeenkoski, Hauho) ja pm-ottelussa. Keskimatkalla (300 m) tuli joskus jotain satunnaista menestystä seuraotteluissa. Hyppylajit jäivät paitsioon, kun kärsin jossain kasvuvaiheessa kantapääkivuista. Korkeuden osalta kärsin tekniikkaongelmista ja lopulta vaihdoin hyppytyylin flopista kierähdykseen. Eihän sillä tekniikalla kovin korkealta päässyt.
Yleisurheilussa pikkuveljeni oli aina lahjakkaampi, vaikka laiskempi treenaamaan. Tiedä, mihin rahkeet olisivat riittäneet moukarissa ja kiekossa, jos olisi ollut parempi treenimotivaatio hänellä.
Ennen kuin löysin pikaluistelun, ehdin myös hiihtää kilpaa. Mutta sen suhteen ei tullut mainittavaa menestystä edes pm-kisoissa. Paikallisissa hiihdon sarjakisoissa käytiin kovaa taistoa luokkatoverin kanssa. Siinä riitti jännitystä.
Pälkäneellä järjestettiin myös luistelun sarjakisoja. Niissä tuli käytyä muutama vuosi kaunoluistimilla ja hokkareilla luistellen ja joskus tuli kokeiltua pikaluistimia. Alkuun pikaluistimilla luistelu tuntui aivan mahdottomalta. Nilkat olivat koko ajan linkussa.
Kuudennen luokan korvilla aloitimme luistelun kesätreenit pikkuveljeni kanssa. Sitä seuranneena talvena tuli kierrettyä kilpailuja ympäri Suomea. Minulla oli käytössäni luistelupuvun sijaan hiihtotrikoo. Sain Hopealuistinfinaaliin (silloin 13-15-vuotiaiden SM-kisat) lainaksi oikean luistelupuvun. Kisat luisteltiin paukkupakkasessa Kajaanissa, mutta paransin 1000 metrin ennätystä 10 sekuntia. Varusteilla on väliä! Kisoista heltisi viimeinen palkintosija eli 6. sija, mihin tämä tulokas oli oikein tyytyväinen.
Sen jälkeen kolkuttelin monta vuotta siinä parhaimmiston takana. Eräänä vuonna oli jo hilkulla päästä mukaan nuorten maaotteluun (Suomi-Ruotsi-Norja), mutta erikoiskarsinnan jälkeen (karsittiin kolmesta kaksi luistelijaa mukaan), jäin rannalle. Kukaan ei varmaankaan tullut laskeneeksi, mikä merkitys oli sillä, että 500 metriä, jossa olisin mahtunut kahden valitun joukkoon, luisteltiin kisoissa kaksi kertaa ja pidemmät kertaalleen. Kertaalleen pääsin varanaisena kentälle luistelemaan yhden matkan kyseisessä maaottelussa Kangasalla ja kerran pääsin mukaan varsinaiseen joukkueeseen. Silloin kisattiin Norjassa Geithusissa. Hieno kokemus, mutta ei mainittavaa menestystä. (Suomen mäkimaajoukkue palasi samalla lennolla Suomeen.) Sinäkään vuonna en mahtunut kuitenkaan mukaan Hollantiin Viking Race -joukkueeseen. Siihen maailman aikaan Suomella oli paikkoja kyseisiin kisoihin puolet siitä, mitä nykyään. Tähän voisi kai sanoa, että "happamia, sanoi..."
Ainoa kerta, kun minut on hylätty, tapahtui Ruotsin Eskilstunassa Vikingloppet-kisassa. Minulle tulkittiin kaksi varaslähtöä, kun ensin oikeasti varastin ja toisella yrittämällä asentoni ei pysynyt vakaana. Kyllä silloin harmitti.
17-vuotiaiden ja 19-vuotiaiden sarjassa olin usempaan kertaan SM-pronssilla. Elämäni luisteluvuoden jälkeen, jolloin olin parantanut ennätyksiäni reilusti, ollut nuorten SM-mitaleilla ja maaottelujoukkueessa, minua ei valittukaan enää liiton valmennusryhmään. Sitä oli nuoren luistelijan vaikea ymmärtää. Olin laittaa luistimet naulaan. Jostain sitten kuitenkin kaivoin sisua jatkaa ja tuli treenattua kesäjäillä Hamarissa Norjassa, mutta jonkinlainen luovutusmeininki jäi takaraivoon. Sinnittelin aktiiviluistelijana vielä ensimmäisen opiskeluvuoden, mutta sitten totesin, että on aika hellittää: kun minusta ei ollut menestymään aikuisten SM-tasolla (paras saavutus taisi olla toinen sija yleisluistelijoiden SM-kisoissa ensimmäisen matkan jälkeen... lopputuloksissa taisin olla sitten toisiksi viimeinen tai jotain), niin eipä ollut näkyvyyttä, että koskaan olisi mitään mahdollisuuksia saavuttaa maailman kärkeä. Halusin myös, että opinnot etenisivät hyvään tahtiin. Taisin vielä seuraavana vuonna luistella SM-kisoissa statistina, mutta sen jälkeen ratamatkojen kellotukset ovat olleet viikkokisoja Helsingissä ja Tukholmassa.
Jälkikäteen ajatellen suurin puute luistelutreenaamisessani oli se, että treenasin miltei aina yksin. Silloin siitä tekemisestä puuttuu todella paljon, eikä vähiten sitä, että yrittäisi treeneissäkin loppuun asti. Pidin kilpailemisesta (jännityksestä huolimatta), mutta treenaaminen oli sellaista pakkopullaa. Ja nyt kun olen seurannut Suomen juniorijoukkuetta useamman vuoden tiedottajan näkökulmasta, niin täytyy todeta, että omat ennätykset ovat kovin vaatimattomia kaiken kaikkiaan.
Pari vuotta sitten tuli kokeiltua parina talvena ratamaratonluistelua (10 ja 20 kilometrin massalähtöjä). Ensimmäisenä vuonna luistelin siinä SM-pronssia, toisena kultaa. Sitten tuli rimakauhu enkä enää luistellut seuraavana talvena. En ehtinyt mielestäni treenata riittävästi. Tämä johtui pitkälti musiikkiopinnoista, joiden parissa olen viettänyt tiiviimmin viimeiset 4,5 vuotta Helsingin konservatoriossa. Musiikkiharrastus jäi urheilun jalkoihin aikoinaan nuorempana ja nyt olen kuronut tätä aukkoa kiinni.
Pikaluistelun sivulajina tuli muuten kokeiltua rullaluistelua ja siitäkin lajista kaapissani on pari nuorten SM-mitalia.
Samana kesänä, kun heivasin pikaluistelun kesätreenit, löysin suunnituksen. Alkuun juoksukuntoni oli hyvä, suunnistustaitoni nolla. Kipinä lähti siitä, että innostuin lähtemään Ristin killan joukkueessa Venlojen viestiin. Sen jälkeen kiersin vuosia lähinnä iltarasteja ja seurakisoja, kunnes pari kesää sitten innostuin kokeilemaan kansallisia kisoja. Juoksukunto on vuosien varrella heikentynyt ja suunnistustaito parantunut, mutta kovin hyvä yhdistelmä näistä ei vieläkään muodostu. Rankisija painuu päälle 600. Mutta se ei haittaa, pääasia on, että metsässä juoksentelu ja rämpiminen on kivaa (vaikka onhan se ihan kiva aina välillä saada jokin palkinto kisoista). Venlojen viestejä on tuon ensimmäisen kerran jälkeen tullut kierrettyä Espoon Akilleksen riveissä yhteensä seitsemän kertaa. Suunnistusharrastuksen myötä myös kotikaupunki on tullut tutummaksi (kun iltarastit ovat ristiin rastiin ympäri Espoota) ja seuran kautta on tutustunut moniin espoolaisiin (muihinkin kuin teekkareihin tai diplomi-insinööreihin).
Nykyään liikunta on lähinnä suunnistusta ja kuntosalia. Silloin tällöin käyn luistelemassa, hiihtämässä ja juoksulenkillä. Kilpailu-urheiluun suunnistuksen harrastelun lisäksi minulla on edelleen kosketus taustatoimijana. Olen ollut mukana Suomen Luisteluliiton valiokunnissa ja hallituksessa ja edelleen päivitän liiton nettisivuja ja hoidan juniorimaajoukkueen kilpailutiedotusta. Sen lisäksi tulee osallistuttua pikaluistelukisojen järjestelyyn Helsingissä muutaman kerran talvessa. Viimeksi tänään olin kansallisissa kisoissa lähdönvalmistelijana. Samoin suunnituskisojen järjestelyä kuuluu kesän ohjelmaan aina, kun oma seura järjestää yhtään isommat kisat. Joten vaikka en voi itseäni enää kutsua urheilijaksi, niin urheilu ei ole jättänyt minua.
Kuvia urheiluvuosien varrelta löydät kotisivuiltani.
Hmm... ei tästä nyt niin lyhyt kertomus tullutkaan...
perjantaina, heinäkuuta 31, 2009
Ça y est! (*
Poriin lentelyn jälkeen hyppäsimme hieman isomman koneen kyytiin (MD-90) ja suuntasimme nokan kohti Pariisia. Koska kumpikaan meistä ei ollut käynyt kaupungissa aiemmin, luvassa oli lähinnä ns. perusnähtävyyksiin tutustumista. Ja sitä totisesti tuli tehtyä niin paljon, että jalat olivat joka ilta tosi kipeät, kun pääsimme majoitukseen asti. Olimme kaksi ensimmäistä yötä hotellissa ja loput neljä Tukholman vaihtoajalta tutun italialaisen Romanon ja hänen tyttöystävänsä asunnossa heidän ollessaan lomareissulla.
Oli ihan mielenkiintoista päästä asustelemaan pariisilaisessa kerrostaloasunnossa. Eksoottisinta näin suomalaisen näkökulmasta oli, että lämmintä vettä sai vain sytyttämällä kaasuliekin boileriin. Liekki hulmahti iloisesti, kun kraanan käänsi lämpöiselle. Toinen eksoottisuus oli eriytetty vessa ja kylpyhuone. Ei siinä muuten olisi ollut mitään niin eksoottista, mutta kun vessassa ei ollut käsienpesulavuaaria, vaan kädet piti käydä pesemässä erikseen kylpyhuoneessa. Välimatka taittui eteiskäytävää pitkin ja vessan ja kylpyhuoneen väliin oli mahdutettu keittiö, jonne olisi voinut käytävältä poiketa matkalla pesemään käsiä.
Etukäteen meillä oli mielikuva, että pariisilaiset eivät puhu kirveelläkään englantia. No, tämä väittämä osoittautui vääräksi. Lähes poikkeuksetta, kun aloitin ravintolassa asioinnin ranskaksi, tarjoilija vaihtoi kielen englanniksi. Koin tämän hieman nöyryyttäväksi, mutta ehkäpä se oli vain pariisilaisten mielestä kohteliasta. Minulla oli välillä ymmärrysvaikeuksia ja oli vaikea uskoa todeksi, että yhdeksän vuotta sitten sain lyhyen ranskan ylioppilaskuuntelusta täydet pisteet. Nyt kömmähdyksiä sattui niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin numeroissa. Pariin otteeseen myyjä katsoi kieroon, kun yritin antaa lähellä tasarahaa olevaa rahaa tai vaihtorahan maksua helpottavan kymmensenttisen (soixante-dix ei ole dix vaan soixante-dix eli 70). Omaksi puolustukseni täytyy kyllä todeta, että tein vastaanvanlaisen virheen Suomessa reissun jälkeen ostaessani mansikoita. Kuulin hinnan väärin ja annoin myyjän mielestä oudon määrän rahaa...
Tässä muutamia kuvia reissusta.
Aloitimme nähtävyyksien kiertämisen Versailles'sta. Linnan ja puiston kiertämiseen saimme kulumaan noin kuusi tuntia. Juuri, kun poistuimme puistosta, alkoi rankkasade.
Linnan puistossa oli muun muassa tällainen hauska Apollon-jumalaa esittävä patsas.
Ja olipa siellä todella paljon hienoja istutuksiakin.
Eiffel-tornia kävimme katsomassa lähempää kahdesti ennen kuin nousimme siihen viimeisenä iltana. Ensimmäisellä kerralla totesimme jonot päiväsaikaan mahdottomiksi ja toisella kertaa saman illalla. Lopulta, kun jonotimme, jono etenikin ihan mukavaa vauhtia. Ylin kerros oli sillä hetkellä kiinni, kun ostimme lippuja, joten kävimme vain kakkostasantella, mutta oli sieltäkin hienot näköalat.
Eiffel-torni herätti turisteissa ihmetyksen ilmeitä, mutta onhan se aika uskomaton pytinki. Jo pelkästään sen maalaus painaa 60 tonnia.
Louvressa riitti myös katseltavaa sunnuntaipäivän ratoksi. Kiersimme yhden kerroksen yhtä siipeä kaksi tuntia, minkä jälkeen totesimme, että vauhtia on lisättävä. Lopulta skippasimme osan näyttelytiloista, kun tuntui, että taide-esineet aiheuttivat information overflow'n.
Sattumoisin olimme kaupungissa sinä päivänä, kun Le Tour de France tuli maaliin Pariisiin. Kun pääsimme Louvresta ulos, siirryimme kadun varteen seuraamaan Le Tourin kilpailijoita edeltänyttä kulkuetta. Sponsorit olivat pukeneet autonsa mitä kummallisimpiin kuoseihin. Valitettavasti kuvani niistä kapistuksista eivät oikein onnistuneet. Kulkueen jälkeen oli pitkään tyhjää. Olimme olleet kadun varressa miltei kaksi tuntia, kun helikopteri lähestyi lupaavasti. Hetken kuluttua pyöräilijöitä pujahti näkyviin ja lähes saman tien pois näkyvistä. Toinen joukkio tuli kotvan kuluttua. Joku toinen turisti julisti heidän mentyään: "I saw Armstrong, I saw Armstrong!" Minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia tunnistaa ketään pyöräilijää. Sen verran vähän seuraan lajia.
Muita mukavia nähtävyyksiä olivat Sacré-Cœurin basilika Montmartrella...
...Parc Luxembourg...
...ja niin, pieni Vapauden patsas.
Reissussa riitti aurinkoa, mutta myös sadetta. Ruoka oli hyvää ja mielenkiintoista nähtävää riittää toiseksikin kerraksi. Esimerkiksi Notre Damen näimme vain ulkoa, katakombit jäivät näkemättä, vaikka Montparnassen hautausmaalla piipahdimmekin, samoin Centre Pompidou ja Musée d'Orsay jäivät seuraavaan kertaan. Ehkä siis jonakin päivänä uudestaan.:)
(* Otsikoksi valitsin ko. lausahduksen, koska sain sen suhteen valaistuksen matkalla. Näin sen kirjoitettuna eräässä julisteessa. Samalla tajusin, mikä oli se fraasi, jota ranskan opettaja käytti yhtenään lukion ranskantunneilla. En silloin hahmottanut, mistä sanoista lausahdus koostui...
Oli ihan mielenkiintoista päästä asustelemaan pariisilaisessa kerrostaloasunnossa. Eksoottisinta näin suomalaisen näkökulmasta oli, että lämmintä vettä sai vain sytyttämällä kaasuliekin boileriin. Liekki hulmahti iloisesti, kun kraanan käänsi lämpöiselle. Toinen eksoottisuus oli eriytetty vessa ja kylpyhuone. Ei siinä muuten olisi ollut mitään niin eksoottista, mutta kun vessassa ei ollut käsienpesulavuaaria, vaan kädet piti käydä pesemässä erikseen kylpyhuoneessa. Välimatka taittui eteiskäytävää pitkin ja vessan ja kylpyhuoneen väliin oli mahdutettu keittiö, jonne olisi voinut käytävältä poiketa matkalla pesemään käsiä.
Etukäteen meillä oli mielikuva, että pariisilaiset eivät puhu kirveelläkään englantia. No, tämä väittämä osoittautui vääräksi. Lähes poikkeuksetta, kun aloitin ravintolassa asioinnin ranskaksi, tarjoilija vaihtoi kielen englanniksi. Koin tämän hieman nöyryyttäväksi, mutta ehkäpä se oli vain pariisilaisten mielestä kohteliasta. Minulla oli välillä ymmärrysvaikeuksia ja oli vaikea uskoa todeksi, että yhdeksän vuotta sitten sain lyhyen ranskan ylioppilaskuuntelusta täydet pisteet. Nyt kömmähdyksiä sattui niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin numeroissa. Pariin otteeseen myyjä katsoi kieroon, kun yritin antaa lähellä tasarahaa olevaa rahaa tai vaihtorahan maksua helpottavan kymmensenttisen (soixante-dix ei ole dix vaan soixante-dix eli 70). Omaksi puolustukseni täytyy kyllä todeta, että tein vastaanvanlaisen virheen Suomessa reissun jälkeen ostaessani mansikoita. Kuulin hinnan väärin ja annoin myyjän mielestä oudon määrän rahaa...
Tässä muutamia kuvia reissusta.
Aloitimme nähtävyyksien kiertämisen Versailles'sta. Linnan ja puiston kiertämiseen saimme kulumaan noin kuusi tuntia. Juuri, kun poistuimme puistosta, alkoi rankkasade.
Linnan puistossa oli muun muassa tällainen hauska Apollon-jumalaa esittävä patsas.
Ja olipa siellä todella paljon hienoja istutuksiakin.
Eiffel-tornia kävimme katsomassa lähempää kahdesti ennen kuin nousimme siihen viimeisenä iltana. Ensimmäisellä kerralla totesimme jonot päiväsaikaan mahdottomiksi ja toisella kertaa saman illalla. Lopulta, kun jonotimme, jono etenikin ihan mukavaa vauhtia. Ylin kerros oli sillä hetkellä kiinni, kun ostimme lippuja, joten kävimme vain kakkostasantella, mutta oli sieltäkin hienot näköalat.
Eiffel-torni herätti turisteissa ihmetyksen ilmeitä, mutta onhan se aika uskomaton pytinki. Jo pelkästään sen maalaus painaa 60 tonnia.
Louvressa riitti myös katseltavaa sunnuntaipäivän ratoksi. Kiersimme yhden kerroksen yhtä siipeä kaksi tuntia, minkä jälkeen totesimme, että vauhtia on lisättävä. Lopulta skippasimme osan näyttelytiloista, kun tuntui, että taide-esineet aiheuttivat information overflow'n.
Sattumoisin olimme kaupungissa sinä päivänä, kun Le Tour de France tuli maaliin Pariisiin. Kun pääsimme Louvresta ulos, siirryimme kadun varteen seuraamaan Le Tourin kilpailijoita edeltänyttä kulkuetta. Sponsorit olivat pukeneet autonsa mitä kummallisimpiin kuoseihin. Valitettavasti kuvani niistä kapistuksista eivät oikein onnistuneet. Kulkueen jälkeen oli pitkään tyhjää. Olimme olleet kadun varressa miltei kaksi tuntia, kun helikopteri lähestyi lupaavasti. Hetken kuluttua pyöräilijöitä pujahti näkyviin ja lähes saman tien pois näkyvistä. Toinen joukkio tuli kotvan kuluttua. Joku toinen turisti julisti heidän mentyään: "I saw Armstrong, I saw Armstrong!" Minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia tunnistaa ketään pyöräilijää. Sen verran vähän seuraan lajia.
Muita mukavia nähtävyyksiä olivat Sacré-Cœurin basilika Montmartrella...
...Parc Luxembourg...
...ja niin, pieni Vapauden patsas.
Reissussa riitti aurinkoa, mutta myös sadetta. Ruoka oli hyvää ja mielenkiintoista nähtävää riittää toiseksikin kerraksi. Esimerkiksi Notre Damen näimme vain ulkoa, katakombit jäivät näkemättä, vaikka Montparnassen hautausmaalla piipahdimmekin, samoin Centre Pompidou ja Musée d'Orsay jäivät seuraavaan kertaan. Ehkä siis jonakin päivänä uudestaan.:)(* Otsikoksi valitsin ko. lausahduksen, koska sain sen suhteen valaistuksen matkalla. Näin sen kirjoitettuna eräässä julisteessa. Samalla tajusin, mikä oli se fraasi, jota ranskan opettaja käytti yhtenään lukion ranskantunneilla. En silloin hahmottanut, mistä sanoista lausahdus koostui...
keskiviikkona, kesäkuuta 25, 2008
Potkupallosta
Luulin, että voin välttää jalkapallon EM-kilpailuiden seuraamisen, kun eihän niissä ole edes mukana Suomea. En tiedä jalkapallosta oikein mitään eikä suoranaisesti kiinnostakaan juurikaan. Luuloni on osoittautunut vääräksi. Lehtijutut ja urheilu-uutislähetyksien jalkapallo-osuudet olisi voinut vielä ohittaa, mutta tässä syitä, jotka ovat estäneet välttämästä EM-jalkapallon:
1) Töissä kisoista puhutaan päivittäin.
2) Kävelin juhannuksena sisään huoneeseen, jossa epäpenkkiurheilija oli jämähtänyt seuraamaan Hollanti-Venäjä-ottelun ratkaisuhetkiä sattumalta. No, siihen jämähdin sitten minäkin.
3) Erään projektin päätöspäivällisen jälkeen päädyimme tänään katsomaan Turkki-Saksa-ottelua. No, katsoin kyllä vain osan ensimmäisestä puoliajasta.
Nyt joku varmaan on sitä mieltä, että kohdat 2 ja 3 olisi voinut välttää... Totta, mutta kai sitä tuntee jotain sosiaalista painetta. Ja olihan tämänkin päivän ekalla puoliajalla jännittäviä tilanteita ja päivällä kuulemani fakta Turkin pelaajavajeesta oli myös ihan mielenkiintoinen... Joten ei tämä nyt ihan kamalaa ole.:)
1) Töissä kisoista puhutaan päivittäin.
2) Kävelin juhannuksena sisään huoneeseen, jossa epäpenkkiurheilija oli jämähtänyt seuraamaan Hollanti-Venäjä-ottelun ratkaisuhetkiä sattumalta. No, siihen jämähdin sitten minäkin.
3) Erään projektin päätöspäivällisen jälkeen päädyimme tänään katsomaan Turkki-Saksa-ottelua. No, katsoin kyllä vain osan ensimmäisestä puoliajasta.
Nyt joku varmaan on sitä mieltä, että kohdat 2 ja 3 olisi voinut välttää... Totta, mutta kai sitä tuntee jotain sosiaalista painetta. Ja olihan tämänkin päivän ekalla puoliajalla jännittäviä tilanteita ja päivällä kuulemani fakta Turkin pelaajavajeesta oli myös ihan mielenkiintoinen... Joten ei tämä nyt ihan kamalaa ole.:)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)