Ryppyrasvaa

Yves Rocher on tarjonnut minulle ryppyvoiteitaan suunnilleen siitä lähtien, kun täytin 25. Olen hymissyt niille tarjouksille. Tähän asti. Nyt, kun yövalvomiset kuormittavat, olen kiinnittänyt huomiota hiljalleen rypistyviin ja tummeneviin silmänympäryksiini. Ja kuinka ollakaan, olen alkanut käyttää silmänympärysvoidetta (tosin sitä kokeilin jo joskus nuorempana jonkin aikaa) ja annoin periksi Yves Rocherin tarjoukselle lähettää kaupanpäällisiksi ryppyvoidetta, tai anti-age-voidetta, kuten sitä markkinoidaan. Olen siis myöntynyt siihen, että vanhenemisen merkit alkavat näkyä, mutta yritän edes vähän hidastaa tätä kehitystä.

Ilmeisesti synnyttäneet yli 30-vuotiaat naiset ovat muutenkin potentiaalista kohderyhmää, sillä eräs kosmetiikkavalmistaja lähetti ryppyvoidenäytepakkauksen. En muista tarkkaan, mitä saatteessa sanottiin, mutta tiedän ainakin yhden toisen tutun tuoreen äidin saaneen saman näytteen...

Vuosipäivä

Muutostamme Järvenperään on nyt tasan vuosi. Tasan vuosi on myös muuttopäivän aamuna tapahtuneesta tapaturmasta, jossa menetin kynteni oikeasta keskisormesta. Koko kertomus on luettavissa viime vuoden toukokuun blogauksesta. Suosittelen edelleen, etteivät heikkohermoiset avaa kirjoituksen kuvalinkkiä. On se sen verran yököttävän näköinen se sormi siinä kuvassa.

Itseäni puistattaa vieläkin, kun mietin niitä hetkiä, kun jouduin vaihtamaan päivittäin laastaria siihen sormeen. Kynnen irtoaminen on muutenkin sellainen aihe, että sillä saa ihmiset pudistelemaan itseään, kun kertoo tapahtuneesta ja esimerkiksi kuvailee sitä, kun lääkäri nyppäsi kynnen irti...

Tällä hetkellä oikeassa keskisormessani kasvaa suhteellisen normaali kynsi. Edelleen vasen yläosa ei kasva ihan normaalisti ihossa kiinni tai siinä alla iho on jotenkin kovempaa. Nimittäin aivan sormen pää on siitä kohdin vähän turta. Vain se ja hieman oudon näköinen valkoinen osa kynnen alalaidassa kertoo tapahtuneesta. Niin ja tietysti huulen sisäpinnalla oleva kolo, joka jäi hampaiden tekemästä haavasta ja arpi leuassa...

Olen myös hieman paranoidi avoinaisten kengännauhojen suhteen ja huomautan herkästi muillekin, jos nauhat ovat auki. En toivo kenellekään vastaavaa kokemusta.

Vanhenemisallergia

Diagnoosi vahvistuu vuosi vuodelta: kärsin vanhenemisallergiasta. Kaksi edellistä syntymäpäivää menivät korkeassa kuumeessa, tällä kertaa iski mahatauti. Koko eilisen syntymäpäiväni ravasin vessassa ja tyhjensin molemmista päistä, minkä ehdin... :P Epämiellyttävää, sanon minä. Nyt yritän hiljalleen alkaa tankata, josko tästä taas kuntoutuisi.

Ikäkriisiä - pitkästä aikaa

Olen kärsinyt jonkinasteista ikäkriisiä jo noin 26-27-vuotiaasta lähtien. Hetkeen en ole siitä tänne kirjoittanut, mutta nyt on taas aihetta. Nimittäin järkytyin eilen katsoessani linnanjuhlia. Siinä muiden muassa selostajat kertoivat sisään saapuneen vuoden veteraaniuhreilijan Kirsi Koron. Veteraaniurheilijan. Voi hyvän tähden, vastahan me oltiin junioreita ja viskottiin kiekkoa ja moukaria samoissa kisoissa! Okei, olen Kirsiä muutaman vuoden nuorempi, mutta silti... veteraaneja tässä sitten jo ollaan.

Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että tänään minuun oltiin yhteydessä Suomen Veteraaniurheiluliitosta (aivan muusta asiasta tosin), ja toivotettiin samassa yhteydessä tervetulleeksi veteraanien SM-kisoihin.

Vanha, mikä vanha. Ei kai tässä auta kuin nöyrtyä kohtaloonsa. :D

Syy hiljaiseloon

Blogini on ollut melkein kuukauden hiljaa. Siihen on syynsä. Kävipä nimittäin niin, että jouduin muuttopäivämme aamuna pieneen tapaturmaan. Olisin kertonut siitä jo aiemmin ja varmaan mehukkaammin yksityiskohdin höystettynä, mutta tapaturman jälkeen kirjoittamisessa on ollut tiettyjä haasteita. Menetin nimittäin kynnen oikean käden keskisormestani. Sormi on edelleen turta, mutta ei juurikaan kipeä ja olen jo tottunut kirjoittamaan ilman sitä.

Näin kaikki tapahtui:

Olimme heränneet aikaisin lauantaina 14.4. tarkoituksenamme pakkailla vielä viimeisiä tavaroita ja siivota nurkista tieltä pois tavaroita. Kävin ensin kellarissa kääntymässä - en enää muista, miksi - ja lähdin sen jälkeen viemään roskia ja kierrätyspapereita ulos. Jalassani samat kengät kuin kellarikierroksella. Olin jättänyt kengännauhat solmimatta ja tunkenut niitä vaelluskenkien varren sisään. Enhän kuin käväisisi ulkona.

Astuin ovesta ulos vasemmassa kädessäni kaksi roskapussia, oikeassa pussillinen jätepaperia. Ehdin ulko-ovelta noin viiden metrin päähän, kun tunsin astuvani oikealla jalalla vasemman kengän nauhojen päälle. Yritin korjata tilannetta, mutta toisella kertaa, kun nostin vasenta jalkaa, jonka kengännauhat olivat oikean alla, tunsin lähteväni kaatumaan eteenpäin. Eipä siinä ollut paljoa tehtävissä. Luonnollisena reaktiona laitoin kädet eteen. Koska alla oli alamäki, kaatumisessa oli sen verran vauhtia, että kolautin viimetöikseni leukani asfalttiin.

Hetken maassa maatuani nousin ylös. Roskapussit olivat pitkin pihaa. Tunsin naamassani kosteaa verta. Katsoin sormeani ja totesin, että keskisormen kynsi on vain hahmollaan paikallaan. Siitä huolimatta ehdin ajatella, että veisinkö kuitenkin roskat sinne, minne kuuluvat. Katsoin sormeani uudestaan ja totesin, että sen verran pahasti taisi sattua, että pitää palata sisälle. Takkikin oli rikki.

Koska sormeni oli loukkaantunut, en halunnut kaivella avainta takkini taskusta. Soitin ovikelloa. Samuli tuli avaamaan ja säikähti.
- Mitä on tapahtunut?
- Mä kaaduin..., sopersin turvonneeen huulen vaikeuttamalla puheella.

Samuli oli jo hetken ehtinyt ihmetellä, miksi niin pian palasin, oli melkein ollut närkästynyt.

Menin vessan lavuaarin päälle. Kasvoistani tippui verta. Huuhtelin sormeani. Olin matkalla riisunut kenkäni, en tiedä, miksi. Tottumuksesta kai. Mutta voin sanoa, että niitä ei ollut helppo laittaa takaisin jalkaan... Samuli alkoi etsiä hädissään haavanhoitotarpeita, mutta totesi pian:
- Pitäisikö lähteä Jorviin?
- Emmä tiedä...

Tätä keskustelua käytiin jonkin aikaa, kunnes todettiin, että parempi olisi lähteä. Kun ei muuta keksitty, otettiin vessapaperia, jolla pitelin naamaani ja sormeani. Yllättävän rationaalisesti siinä pystyi ajattelemaan. Pidin huolta, että käsilaukku lähti mukaan ja sitä myöden henkkarit ja kela-kortti. Samuli auttoi kengät jalkaani ja solmi nauhat.

Kaatuminen tapahtui puoliyhdeksän aikoihin aamulla. Olimme Jorvissa hieman ennen kello yhdeksää. Ensiavussa oli hiljaista. Otin vuoronumeron ja jouduin odottamaan jonkin aikaa, vaikka jonossa ei ollut ketään.

Kun viimein pääsin tiskille, tiskin takana ollut henkilö tuli tarkistamaan vammojani tiskin toisellepuolen. Vessapaperi oli ikävästi tarttunut puoleksi irrallaan olleeseen kynteen. Hampaani olivat tehneet syvän haavan huuleen, mutta se ei onneksi ollut läpi asti. Sain kylmäpussin huulta varten ja sidetaitoksen sormea ja leukaa varten. Vielä tarkisteltiin osoitetta ja jotain mumisivat, että sitten ensiavussa poistellaan vanhoja osoitteita. Sitten ei kun ruskeaa viivaa seuraten odotushuoneeseen.

Odotushuoneessa ei ollut ketään. Jouduimme silti odottamaan.

Lopulta lääkäri kutsui luokseen. Hän varmisti, että jäykkäkouritusrokotus on voimassa. Onhan se, viime kesänä uusittu. Totesi, että huulen sisäpuolella olevalle haavalle ei tarvitse tehdä mitään, koska ei enää vuoda (siitä olin hieman eri mieltä kyllä).
- Teidän pitää juoda kylmiä juomia, että turvotus laskee. (Myöhemmin totesin tämän mahdottomaksi, koska hampaita vihloi)

Leukaan ja kämmeniin totesi, että hoitaja saa putsata ja laastaroida. Lopuksi katsoi sormea. Tarkisti, että sormi taipuu, nivel toimii. Sen kummemmin asiaa kyselemättä, tarttui kynteen, joka oli kiinni oikeasta reunastaan. Ja nyppäsi. Sattui. Kynsi ei lähtenyt. Nyppäsi toisen kerran, vähän voimakkaammin. Se oli kynnen menoa. Sattui vähän enemmän.

Seuraavat hetket lääkäri vietti tuijottaen tietokoneen ruutua, kun ihmetteli, mistä saisi minulle sairauslomatodistuksen tulostettua. Hetken pähkäiltyään totesi, että ehkä voisi lähettää minut sairaanhoitajan luo ja etsiä todistuksen tulostamista sillä välin. Hyvä niin. Hoitajaakin joutui kuitenkin odottelemaan jonkin tovin.

Hoitaja olisi oman arvionsa mukaan halunnut tikata huuleni sisäpinnalla olleen haavan.
- Näkikö lääkäri tämän?
- Näki ja sanoi, ettei sille tarvitse tehdä mitään.
- Ai, no ei sitten... et säkään varmaan haluaisi ylimääräisiä naruja suuhun.

Hoitaja pyyhki leukaani ja huuliani ja kämmeniäni suolaliuoksella ja sormea puhdisti lorottamalla samaista nestettä sen päälle. Se ei tehnyt kipeää. Lopuksi paikkasi leuan, kämmenet ja sormen laastarein ja antoi joitain hoito-ohjeita ja haki minulle lääkärintodistuksen. Hän kysyi, onko kysyttävää, mutta eipä siinä hetkessä osannut kaikkea kysellä.

Selvisimme Jorvista ulos noin tunnissa. Eikä muuttopakun hakukaan viivästynyt kuin puolisen tuntia. Minun osaltani muuttopäivä oli kyllä aika tehoton. Yritin toimia työnjohtajana, mutta sen verran sekava olo oli, ettei siitäkään meinannut tulla mitään. Jotain pikkusälää pakkailin vasemmalla kädellä. Pihassa ja rappukäytävässä oli veritippoja todisteena aamun tapaturmassa ja herättämässä naapureiden hämmennystä.

Kaksi kertaa piti käydä apteekissa hakemassa lisää oikeanlaisia laastareita ja rasvateippiä. Sormi ja leuka vuosivat niin paljon, että laastereita piti uusia useampi kerta päivän aikana. Ensimmäisellä apteekkikäynnillä laastarin alta tai sen läpi alkoi valua verta apteekin lattialle.

Kävin parin päivän päästä uudestaan lääkärissä, koska halusin lisää hoito-ohjeita. Tämä lääkäri totesi, että kynsi oli lähtenyt merkillisesti. Ja totta tosiaan, se on revennyt vasemmasta alareunastaan ja oli tosiaan oikeasta reunastaan kiinni. Ja yläosassa on kynttä jäljellä (vieläkin hieman, vaikka osan olen jo leikannut pois). Kaikille ei herkkähermoisille on katsottavissa kuva, joka on otettu 20.4. eli vajaa viikko tapaturman jälkeen.

Tällä hetkellä sormessa on vielä jonkin verran rupea, vähän vanhaa kynttä ja ihan pienen pieni alku uutta kynttä. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää. Kuulemma ensimmäinen uusi kynsi voi olla oudonmallinen.

Suojelusenkelit olivat matkassa, kun ei käynyt tämän pahemmin. Ei esimerkiksi murtunut luita.

Allerginen vanhenemiselle?

Vietin jo toista vuotta peräkkäin syntymäpäiväni korkeassa kuumeessa. Olenkohan siis allerginen vanhenemiselle? Valitettavasti kuume ei estä vanhenemista, vaan tekee siitä entistä ikävämpää.

Tällä kertaa kyseessä on influenssa.

Vuoden ensimmäiset kansalliset

Kävin hakemassa suunnistuskisatuntumaa Prisma-rasteilta Inkoosta. Lähtöön mennessä piti olla tarkkana, koska ykkös- ja kakkoslähdöt olivat päinvastaisissa suunnissa. Toinen 1,5 kilometria, toinen kilometrin päässä kisakeskuksesta. Yhden kakkoslähtöön eksyneen näin... kiva oli varmaan lähteä juoksemaan 2,5 kilometrin päähän oikeaan lähtöön.

Suunnistus alkoi omalta osaltani hyvin. Ykkösrasti oli aika kaukana, mutta väli oli helppo. (Jälkikäteen tuloksista näin, että olin ykkösvälillä sarjani nopein...) Kakkoselle hieman haparoin, mutta rasti löytyi ihan hyvin. Kolmonen koitui sitten kohtaloksi. Luin mäkiä väärin ja etsin rastia väärän mäen päältä. Siihen se sitten romuttuikin, suoritus. Pummia tuli noin 7 minuuttia. Loput rasteista löytyivät kohtuudella. Yhden kohdalla tein kyllä pummin, kun eksyin väärälle rastille.

Vitos- ja kutosrastien välillä koin kauhunhetkiä, kun vasen nilkkani muljahti samalla tavalla 90 astetta kuin surullisen kuuluisassa sählypelissä elokuussa 2007. Tunnustelin jalkaa hetken ja totesin, että sillä pystyy jatkamaan matkaa. Eikä se liiemmin häirinnyt etenemistä. Pystyi ihan hyvin juoksemaankin. Iltaa kohden nilkka on kyllä hieman tuntunut aralta, mutta sillä kyllä kävelee ihan ok. Taisin selvitä säikähdyksellä siis.

Ikäkriisi huipentumassa?

Tuo maaginen etappi, 30 vuotta, tulee huomenna täyteen. Olen jo vuosia potenut jonkin sortin ikäkriisiä, mistä löytyy todisteita blogistanikin. Kriisi lähenee huippuaan. Yksi huipennus oli se, että sain hiljattain käsittääkseni itseäni nuoremman esimiehen. Että voinkin olla jo niin vanha, että esimies on nuorempi!

Kolmenkympin rajapyykin ylitys tuntuu tuottavan myös fyysistä tuskaa: sairastuin flunssaan ja makaan nyt 38 asteen kuumeessa kotona. Toivottavasti huominen ja ylihuominen päivä ovat parempia, jotta pystyn edes vähän juhl... eikun suremaan vanhenemistani.;)

Ja kolhusta jälleen

Suunnistuskolhuni mustelma osoittaa jo häipymisen merkkejä, vaikka onkin levinnyt laajalle. Itse iskukohdassa on edelleen kuitenkin kova ja kipeä nestepatti. Menin siis uudestaan lääkäriin. Sain lähetteen ultraäänikuvaan, jonne pääsin iltapäivällä.

- Ohhoh, onpa siellä... iso, sanoi röntgenhoitaja, kun näki mustelman ensimmäisen kerran. Luulin ensin, että hän kommentoi jotain muuta, kunnes tajusin hänen puhuvan mustelmastani.

Röntgenlääkäri totesi, että nestepatti on lihaksen päällä, mutta ei onneksi sisällä.
- Ei tämmöisille kukaan varmaan mitään tee. Aika parantaa. Jos se tulehtuu, niin sitten antibioottia ja tyhjennys.

Lääkäri käski myös välttää "äärimmäistä" liikuntaa, mutta ei kuitenkaan pitäisi levätäkään. Yritin selvittää, mitä äärimmäinen tarkoittaa, saamatta kunnollista vastausta. Kuulemma kuulun "pahimpaan joukkoon", kun määrittelin itseni entiseksi kilpaurheilijaksi, joka yrittää pitää kunnostaan huolta...

No, äärimmäistä tai ei, kävin luistelemassa illalla. Jalka ei ollut luistelusta moksiskaan, mutta loppuveryttelylenkin aikana se kolotti. Sää ei suosinut: räntäsade teki jäästä hiljalleen huonon luisteltavan.

Suunnistuskolhusta...

Suunnistuskolhuni jatkaa elämäänsä. Se on laajentunut laajenemistaan. Tällä hetkellä se on noin kahden kämmenenkokoinen. Siitä ei enää saa aikaiseksi julkaisukelpoisia kuvia sijaintinsa ja leviämisensä vuoksi... Pystyn istumaan suhteellisen hyvin, mutta aina välillä on vaihdettava asentoa ja istumisen jälkeen kävellessä sattuu. Olen hautonut mustelmaa päivittäin 2-3 kertaa kylmällä lääkärin määräyksen mukaan ja käyttänyt Trombosol Forte -voidetta. Jos ei ensi alkuviikkoon mennessä ole turvotus kunnolla laskenut, on käytävä uudestaan lääkärissä.

Ollako vanha vaiko eikö olla?

Tällä viikolla musiikin perusteiden opettaja totesi, että solfien suhteen voin päättää ottaa härkää sarvista tai sitten olla ottamatta.
- Näitä tarvitsee kuitenkin ammattiopinnoissa.

Minä mumisten myöntelin. Mietin vain, että ilmeisesti opettajan silmissä rinnastuin samalla tunnilla istuviin lukiolaisiin, joilla on vielä ammattiopinnot edessä. Tai sitten sillä oli joku visio minun uranvaihdostani... josta en vielä itsekään tiedä.;)

***

Toinen ikäjuttu, mitä olen aina välillä miettinyt. Yves Rocher on tarjonnut minulle tarjouskirjeissään aina silloin tällöin jo parin vuoden ajan ikääntyvälle iholle tarkoitettuja tuotteita. Onpa jopa väittänyt jonkin niistä seerumeistaan olevan suosikkituotteeni. Jotenkin en ole kokenut vielä tarpeelliseksi tuollaisiin tarjouksiin tarttua, vaikka kyllähän sitä sanotaan, että ryppyvoiteita pitäisi alkaa käyttää mahdollisimman nuorena, jos haluaa, että niillä on jokin vaikutus.

Ikäarvailuja

Pääsin taas vaihteeksi konsalla arvuuttelemaan ikääni kurssikaverilta. Hän itse on yliopistophuksi. Kun kerroin ikäni, hän totesi, että "ihan tosi? En yhtään ajatellut, että olisit eri-ikäinen kuin muut... ei sillä, että täällä kukaan näyttäisi ihan lapseltakaan." Ehkä sitten olen säilynyt suht nuorekkaana, vaikka välillä olen istunut musiikin perusteiden tunneilla suoraan töistä tulleena aika "business-pukeissa". ;)

"Ihme ihoreaktion" paluu

Taas tuli sellainen ihmeellinen ihoreaktio, kuten pari vuotta sitten. Nestenäppyjä sormet, jalkaterät ja varpaat täynnä. Jälleen erityisesti oikea pikkuvarvas on turpea. Olen syönyt irlantilaista antihistamiinia nyt neljä päivää. Reaktio ei ole mennyt ohi, mutta antihistamiini on sitä varmaan vähän lieventänyt, koska ei ole tullut yhtä pahana kuin tuolloin edellisellä kerralla. Pitäisi käydä hakemassa apteekista lisää antihistamiinia, koska se irlantilainen loppui tänään... nokkosrokkoon se tepsi vähän paremmin kuin tähän nestepattireaktioon.

C-kasettiboosti ikäkriisiin

Torstaina musiikin perusteiden tunnilla opettaja alkoi selittää, mikä on C-kasetti. Kesti hetken, että tajusin, että totta tosiaan, paikalla olleista 8 muusta oppilaasta, kukaan muu ei varsinaisesti tiennyt, mikä C-kasetti on. Joku siellä innoissaan selitti, että "eikse oo sellanen, ton kokonen...".

Siis, apua! C-kasetti ei enää kuulu nuorten yleissivistykseen. Kyllä taas tuntee itsensä niiiin vanhaksi.

Tekniikka kesälomalla?

Kävin tänään jälleen luistelemassa. Olisin mennyt jo viikonloppuna, mutta vuorot oli peruttu jääpalloturnauksen takia. Sekös harmitti.

Kokeilin teipata nilkkaa. Olihan se sitten oudon tuntuinen varsinkin kaarteissa ja jalkaterä puutui treenin aikana aika pahasti, mutta hiljalleen siihen teippaukseen tottui. Toivottavasti nilkka on myös vähemmän kipeä huomenna kuin tässä aiemmin luistelujen jälkeen on ollut.

Tällä kaudella kukaan ei ole ennen tätä iltaa katsonut menoani tekniikkamielessä ja olen pistellyt menemään vanhasta muistista. Eikähän sitä itse aina tiedä, miltä se meno ulospäin näyttää. Tänään sain kuitenkin olympiavoittajatasoista ohjeistusta ja hyvä niin. Luistelusta puuttui suorilla kallistus kokonaan. Oli kuulemma kovin tönkön näköistä. Pitää pitää mielessä arvokkaat neuvot ja yrittää hakea tekniikkaa kohdilleen, jotta luistelu alkaisi taas sujua vähän paremmin. En tiedä, minne kesälomalle se tekniikka oli oikein jäänyt.

Nilkan comeback

Kaksi vuotta sitten sattunut nilkkani on ärtynyt tämän syksyn luisteluista. Se on kipeä kävellessä, rappuja kulkiessa, varpaille noustessa... luistelun jälkeen enemmän kuin muutaman päivän kuluttua, mutta kipu ei kokonaan katoa. Tosin jalkaa ei onneksi särje paikallaan olessa. Eilen kyllä hieman jumpsi luistelutreenin jälkeen. Mutta on tämä nyt aika kummaa. Viime talvena nilkka ei juuri sanonut juuta tahi jaata luisteluun ja kesän kirmasin suunnistusmetsässä ilman teippausta, joten olisi luullut, että nilkka on saanut riittävästi liikuntaakin.

Oletan, että nilkan kipuilu ei ole mitään vakavaa, mutta jos tämä ei kauden edetessä hellitä, pitänee hakeutua lääkärin ja/tai fysioterapeutin vastaanotolle - taas. Vakavana en ole osannut tätä pitää, kun kipu ei ole mitään kahden vuoden takaiseen nähden, jolloin nilkka (tai no, jalkaterä) oli tällainen pallo. (Blogiini tullaan muuten aika useasti kuvahaun kautta katsomaan juurikin linkin takana olevia kuvia katsomaan...)

Puhelinlaina

- Hei...
- Mitä?
- Hei, onks...
- Mitä?
- Hei, onks sulla puhelinta?
- Ei ole puhelin juuri nyt mukana, totesin. Olin viemässä roskia, kun toisesta rapusta tullut mies käveli rauhallisesti nurmikon poikki minua kohti ja yritti pysäyttää minua.
- Kun vaimo on tajuton ja pitäisi soittaa ambulanssi... kun multa meni puhelin rikki, mies sammalsi.
- Mulla ei ole nyt puhelinta mukana, koita vaikka soittaa jonkun ovikelloa.
- Kun mä koitin tuolla, mutta kukaan ei oo kotona.
- OK... vien nämä äkkiä ja haen sitten puhelimen.

Vein roskat ja niitä viedessä mietin, mitä ihmettä oikein teen. Toinen voi olla hengenvaarassa ja minä menen ensin viemään roskat ennen kuin haen puhelimen! Toisaalta mies ei vaikuttanut yhtään hätääntyneeltä ja omaan arviooni tilanteesta ei voinut olla vaikuttamatta miehen humalatila.

Kun palasin roskiksilta, mies odotti pihassa ja jatkoi selittämistä siitä, että oma puhelin on rikki ja vaimon puhelintakin oli yrittänyt... tosin jäi epäselväksi, mikä siinä oli vikana. Lupasin hakea puhelimeni ja kipaisin juoksuun.

Hain puhelimeni ja näppäilin hätänumeron valmiiksi miestä varten ja ojensin puhelimen miehelle. Mies sai vaikeasti selvitettyä hätäkeskukseen, että vaimo ei herää ja on aiemmin pudonnut lauteilta saunassa ja päässä on tikit ja kun nousee ylös, vain oksentaa ja näkee kolme päätä... Kadun nimen sai sanotuksi oikein, mutta numero meni pahasti vikaan. Sen korjasin ja mies korjasi hätäkeskukselle sen. Puhelu loppui kotvan kuluttua ja kysyin, tuleeko ambulanssi. Koska mies oli puhunut niin sekavia ja oli selvästi humalassa, epäilytti, mitä hätäkeskus oli tapauksesta päätellyt ja löytäisivätkö perille, kun osoitetieto ei ollut täydellinen. Olen ehkä lukenut liikaa Hätäkeskus-blogia. Kysyin mieheltä, käskivätkö jäädä ulos odottamaan. Mies sanoi, että "kai ne tulevat tuohon oven eteen". Sitten hän kiitti kädestä pitäen puhelimen lainasta. Minä totesin, että toivottavasti asiat selviävät.

Menin sisälle. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan minua. Halusin nähdä, miten tilanne kehittyy. Kävin pari kertaa katsomassa rappukäytävän ikkunasta sisäpihalle. Ensimmäisellä kerralla näin miehen odottavan ulko-ovella. Toisella kertaa olin helpottunut: oven edessä seisoi ambulanssi. Se oli siis tullut ja löytänyt perille, eikä tarvinnut miettiä, olisiko pitänyt tehdä jotain enemmän. Jäin seuraamaan, tuodaanko asunnosta joku ulos. Kun olin odottanut noin vartin, näin, kun kaksi ambulanssimiestä poistui rapusta rauhallisesti ilman potilasta. Siitä päätellen, että viipyivät siellä noinkin kauan, siellä oli jokin tilanne päällä, mutta ilmeisesti ei onneksi niin vakavaa kuitenkaan, että olisi tarvinnut viedä potilasta sairaalaan. Kaikesta huolimatta sitä jäi miettimään, olisiko pitänyt toimia itse toisin, tehdä jotain muulla tavalla...

Hammaslankapuskuri petti

Päätin muutamia vuosia sitten ostaa hammaslankaa varastoon siltä vartalta, että yksi paketti tyhjenee eikä kuitenkaan muista ostaa heti uutta. Puskurointi on toiminut hyvin: varastossa on aina ollut uusi paketti hammaslankaa edellisen loputtua ja olen rauhassa voinut ostaa uutta, kun olen muistanut. Mutta nyt, ensimmäisen kerran ehkä neljään vuoteen, hammaslankapuskuri oli tyhjä! Olen joko tulossa vanhaksi tai sitten vain kovasti loman tarpeessa, kun unohtelen asioita... Saa nähdä, milloin muistan ostaa uuden paketin hammaslankaa.

Ruokamyrkytyksen kourista lautakunnan eteen

Kauan odotettu ja pelätty laulututkintopäivä koitti vihdoin tänään. Pelkäsin niin kovasti, että saisin flunssan ennen h-hetkeä. En antanut itseni vaihtaa kevätvaatteisiin, juhlin vappua suhteellisen rauhallisesti ja menin Ulliksen piknikille vasta puolilta päivin välttääkseni aamun viileyden ja vilustumisvaaran. Ja toden totta, flunssapöpöt kiersivät minut kaukaa. Mutta arvaamaton vaara vaani kulman takana.

Lauantai oli suhteellisen normaali viikonlopun päivä, jonka päätteeksi päätin lähteä lenkille. Lenkillä vatsaa alkoi kiertää ja mietin, että kyseessä lieni ns. lenkkiripuli, joka aina silloin tällöin yllättää. Olo ei kuitenkaan asettunut kotiin saavuttua. Samaan aikaan luin irkistä erään vappupiknikillä olleen vatsatautioireista. Heti heräsi epäilys siitä, että minulla oli sama tauti. Ja eipä aikaakaan, kun oli vuoroni halata posliinia vessan lattialla. Samoissa merkeissä vierailin siellä sen yön aikana vielä tuon jälkeen 8 kertaa. Pikku hiljaa karu totuus alkoi valjeta yön tunteina irkkiä seuratessa. Yksi toisensa jälkeen vappupiknik-porukastamme koki yön aikana saman kohtalon. Seuraavan päivän puolella selvisi, että 10 niistä 13:sta, jotka olivat syöneet vappupiknik-ruokiamme, oli saanut vatsataudin samana yönä. Syyn täytyi olla ruuassa. Yhteistä nimittäjää ei vain löytynyt.

Sunnuntaipäivän maksasin 38-asteen kuumeessa lipittäen lähinnä vettä. Iltaa kohden uskalsin maistaa jotain vaaleaa leipää, voileipäkeksiä ja banaania. Laulututkinto oli mielessä, mutta yksinkertaisesti ei jaksanut - edes jännittää. Tunnelmat olivat hieman samat kuin vuodenvaihteessa 2000-2001, josta kirjoitin Studio 1 -kurssin loppuraporttiin näin: Mitä voinkaan siis muistaa joululomasta vuosien 2000 ja 2001 vaihteessa? "Se oli sitä aikaa, kun ohjelmointiprojekti eli koko ajan mukanani... ainoastaan aatonaatonaattona sairastamani mahatauti pysäytti ajatuksissani koodin pyörittämisen, mutta silloinkin surin, että hukkaan aikaa korkeassa kuumeessa maha sekaisin lepäämällä."

Maanantaina ei ollut enää kuumetta ja pystyin syömään kevyesti. Kokeilin laulaa tutkintolaulut läpi, kuuntelin Vaccajta Siban sivuilta ja tallennusta vappuaaton treenistä pianistin kanssa. Laulaminen sattui vatsaan ja laulaessa päässä sumeni. Uskoin kuitenkin, että tiistaina olo olisi parempi. Ja kuin ihmeen kaupalla, olo oli suorastaan hyvä tiistaiaamuna verrattuna kahteen edelliseen aamuun. Ainoa, mikä häiritsi, oli se, että nukuin huonosti ilmeisesti jännityksen vuoksi.

Avasin ääntäni ja lauloin tutkintolaulut läpi ennen h-hetkeä. Laulaminen ei enää sattunut vatsaan. Mainiota.

Esiinnyin lautakunnalle ja opettajalleni Johanna Bisterille pianisti Timo Latosen säestyksellä. Sekoilin kahdessa laulussa sanoissa, mutta yritin olla kuin niin ei olisi käynyt. Suuta kuivasi laulujen välillä, mutta huipannut ei. Loppua kohden alkoi löytyä rentoutta. Vaccaj-arvonnassa kävi tuuri enkä saanut laulettavakseni itselleni vaikeinta niistä viidestä.

Sain sekä kiittävää että kritisoivaa palautetta. Kritiikkiä sain erityisesti jäykästä leuasta ja kielestä, vokaalien sijoittelusta, diftongeista ja tulkinnasta. Lautakunnan arvosanat jakautuivat 5-4-4 eli arvosanaksi tuli 4. Sitä ei kuitenkaan vielä merkitty opintokirjaani, koska mupe 3 -kurssin suoritus on kesken. Toisiksi viimeiset kokeet siihen liittyen olivat tänään illalla, viimeinen viikon päästä tiistaina. Pitäkäättehän peukkuja! Prima vista -laulu ei ole vahvuuteni.

Kankeutta nilkassa

Luulin jo, että toissasyksyinen nilkkavamma ei enää haittaisi oikein mitään liikuntaa. Tänään selvisi, että olin väärässä. Kävin pikapikaa punttisalilla ennen kuorotreenejä ja käytin muun muassa jalkaprässiä. Siinä huomasin, että vasen nilkka ei koukistunut niin kuin piti. Kantapää nousi ylös. Tuskin tuo mitään hallaa jäsenille teki, harmitti lähinnä. Edelleenkään en siis ole kokonaan kuntoutunut tuosta vammasta. Enkä ole muuten pelannut sählyä sen surullisen kuuluisan elokuun lopun jälkeen...