Vanhoilla pohjilla Kalevan kierros 2019 läpi

Päädyin viime vuonna kiertämään Kalevan kierroksen kaikki kuusi lajia. Edellinen yritys kolme vuotta sitten jäi neljään lajiin. Viimeinen laji oli jäädä tälläkin kertaa välistä, koska olin pienessä nuhassa. Lähdin kuitenkin elämäni ensimmäiselle puolimaratonille, ja matka taittui loppujen lopuksi ihan kelvollisesti. Mutta aloitetaanpa ihan alusta.

Ensimmäinen laji oli luistelu, varsinainen leipälajini. Päädyin kello 8.00 startanneeseen erään. Kisa käytiin tammikuun lopulla Seinäjoella, jonne matkasin edellisiltana. Edellisestä Seinäjoki-käynnistä oli vierähtänyt jo vuosia, ja olinkin onnellinen, että en ollut jättänyt iltapalaostoksia "siihen hotellin vieressä olevaan kauppaan" tehtäväksi. Siinä ei enää ollutkaan kauppaa, vaan kuoppa... rakennustyömaan pohja.

Itse luistelu sujui nopeammin kuin kolme vuotta aiemmin. Kuntoni ei riittänyt erän pääjoukon intervallinomaiseen etenemiseen alkumatkasta. Pääjoukko sai lopulta minut kiinni kierroksella, mutta siinä vaiheessa meno oli tasoittunut sen verran, että jaksoin porukan perässä paremmin kohti loppua. Olin eräni nopein nainen. Kokonaistuloksissa (miehet ja naiset ja kaikki ikäluokat yhteensä) olin sijalla 93. Aikani 30 kilometrin matkalla oli 1:04:44. Harjoituskilometrejä kuluneella kaudella oli alla 94,7.

Seuraavan lajin eli hiihdon harjoittelun aloitin vasta luistelukisan jälkeen. Oli ollut tarkoitus hiihtää jouluna Lapissa, mutta podin koko joulun kauheaa räkätautia, joten hiihtokauden avaus venyi. Hiihtokisa käytiin maaliskuussa Jyväskylässä. Hiihdettävän matka piti olla 50 kilometria, mutta se lyhennettiin olosuhteiden vuoksi 46 kilometriin. Oli siinäkin ihan tarpeeksi. Matkalle osuneet mäet eivät minua juuri jännittäneet, mutta välillä täytyi muiden hiihtäjien vuoksi jarrutella. Loppumatkasta kävi niin, että kaaduin yhdessä alamäessä, kun edellä mennyt hiihtäjä jarrutteli ja yritin väistää hyppäämällä ladulta pois. Sain mojovan mustelman takareiteeni, mutta onneksi ei käynyt sen pahemmin. Kisan sai hiihtää joko vapaalla tai perinteisellä. Minä valitsin perinteisen ja olin sijalla 220 ajallani 4:13,14. Ottaen huomioon harjoituskilometrien naurettavan määrän (78,8), olin suoritukseeni oikein tyytyväinen. Aika oli parempi kuin kolme vuotta sitten Kalevan kierroksen hiihdossa Vuokatissa, jossa matka oli 45 kilometria.

Kolmanteja lajina oli suunnistus toukokuussa Mynämäellä. Suunnistuksen pitäisi olla minulle hyvä laji, mutta en pärjännyt erityisen hyvin 15 kilometrin matkalla. Kisamatka suoritettiin kolmella 5 kilometrin lenkillä. Välillä olin aika hukassa ja hetkittäin tuntui, että kunto ei vain riitä juoksemiseen. Päädyin sijalle 153 ajallani 3:45,33. Harjoituskilometrejä kuluvana vuonna oli alla vaivaiset 17,8.

Neljäs laji eli soutu oli minulle entuudestaan täysin tuntematon. Onneksi löytyi kokenut pari vuorosoutuun ja KK Länsi-Uusimaan riveistä myös tekniikkaopastusta. Silti neljän treenikerran ja 49,2 kilometrin jälkeen, Virroilla kesäkuun lopussa vuorosoutuna soudettu 30 kilometrin matka oli aika pitkä. Vielä, kun sattui tuulinen sää ja airon hajoaminen vähän ennen puolimatkaa, oli aikamoinen suoritus päästä maaliin asti. Aikaa kului 4:17,32 ja sijoitus oli 200. Soutupäivän illan kärsin järkyttävästä hauislihasten särystä, joka onneksi hellitti yön aikana.

Viides laji eli pyöräily oli vuorossa elokuussa Lemillä. Pyöräily (76 km) ajettiin aika-ajona, joten peesata ei saanut, ja sai siis keskittyä täysin omaan suoritukseensa. Matkan loppuosalla oli aikamoisia mäkiä, joita jotkut iäkkäämmät kisaajat taluttivat ylös. Minun ei tarvinnut taluttaa, mutta vähän ennen maalia minusta otetun kuvan irvistys kertoo, että helppoa ei ollut. Aika 2:46,11 riitti sijaan 168. Harjoituskilometreja oli alla 304,6, mutta niistä vain osa kesäkuussa hankkimallani maantiepyörällä.

Kuudes laji eli puolimaratonin juoksu kilpailtiin syyskuun lopussa Helsingissä. Kuten jo mainitsinkin, olin hieman kipeä, ja lähdin rauhassa matkaan, mutta kun juoksu ja hengitys tuntui kulkevan, uskalsin hieman lisätä vauhtia. Lopputulos elämäni ensimmäisellä puolimaratonilla oli 2:14,21. Aika riitti sijaan 170. Treenikilometreja juosten samana vuonna ennen kisaa oli alla 95,8. Osa niistä oli juostu jo talvella. Toki tähän päälle vielä kesän suunnitukset, joita en laskenut tuohon määrään mukaan. (Kesän suunnistuskilometrien yhteismäärä on siis huomattavan paljon enemmän kuin tuo, mitä ehdin ennen KK-suunnistusta kiertää.)

Harjoitusmääräni ovat siis aika naurettavan pieniä, mutta paljon enempää en ehtisikään, kun perheessämme on kaksi alle kouluikäistä lasta ja teen täyttä työviikkoa. Lajinomaisten harjoitusten lisäksi käyn säännöllisesti kuntosalilla lihaskuntoa ylläpitämässä. Tuskin yltäisin näillä harjoitusmäärillä näihin tuloksiin ilman kilpaurheilutaustaani. Nyt vuonna 2020 olisi tarkoitus kokeilla, näkyykö viime vuoden kierros tämän vuoden suorituksissa, ja pystynkö parempaan. Kalevan kierros 2020 alkaa helmikuussa luistelulla Kuopiossa.

Urheiluvuoden kohokohtia ja pettymys

Viimeksi kerroin suunnittelevani lähtöä Kalevan kierroksen hiihtoon. Suunnitelma toteutui ja kävin maaliskuun puolivälissä vetäisemässä 45 kilometrin lenkin Vuokatin maastoissa. Päivä oli aurinkoinen ja mittari näytti aamulla peräti -10 astetta. Pitopohjasuksi piti hyvin ja luistikin alkuun ihan hyvin. Ensimmäiset 20 kilometria kulkivat hyvin. Sitten alkoi nousuvoittoisempi osuus ja vauhti hidastui. 

Vähän ennen 30 kilometrin täyttymistä minut ohitti kaksi tuntia perinteisen hiihtäjien perään lähteneistä luisteluhiihtäjistä ensimmäinen. Hän oli ylhäisessä yksinäisyydessään. Mutta eipä aikaakaan, kun luisteluhiihtäjiä alkoi mennä ohi kiihtyvää tahtia. Samaan aikaan alkoi minun kiirastuleni: viimeiset 15 kilometriä selkä ja hartiat olivat niin jumissa, etten olisi millään jaksanut tehdä töitä yläkropalla. Hiljalleen luistokin huononi. Pohjiin laittamani kolme kerrosta luistoa ei riittänytkään. Loppumatkan loivassa alamäessä minut ohitti papparainen, jonka suksi vain yksinkertaisesti luisti paremmin. Aikansa minun perässäni taivalsi joku mies, jolle yritin jossain kohtaa vihjata, että voisi ohittaa. Hän sanoi, ettei pysty. Yhdeltä huoltopisteeltä hän kuitenkin lähti minun edelleni enkä kohta enää nähnyt hänestä jälkeäkään. Kaikesta tuskasta huolimatta olin maalissa yllättynyt: matka taittui aikaan 4 tuntia 40 minuuttia, mikä oli 20 minuuttia nopeammin kuin olin arvellut.

Seuraava koitos piti oleman juoksu toukokuussa. Pahimmoiksi sairastuin flunssaan viikkoa ennen kilpailua ja olin kilpailupäivänäkin vielä kovin räkäinen. Silloin riittävän rankka fyysinen suoritus oli käydä kannustamassa seurakavereita paikan päällä Tuusulassa. Viikon päästä tästä juoksin Naisten kympin. Vielä silloinkin flunssan jälkimainingit vaikeuttivat hengitystä, mutta sinnittelin maaliin noin ajassa 1 h 10 min.

Kesäkuun puolivälin jälkeen oli vuorossa Venlojen viesti. Kisa käytiin Lappeenrannan eteläpuolella. Viikonloppu oli sateinen ja siitä seurasi kisakeskuksen muuttuminen kuravelliksi viikonlopun aikana. Juoksin kakkososuuden. Osuudelle sattui kilpailun vetonaulaksi mainostettu kilpailukeskuksen läpijuoksu. En ollut järin innostunut juoksemaan kuravellissä metsän laidasta metsän laitaan yleisön edessä, mutta minkäs teit. Pääsin matkaan melko huonolla sijoituksella. Siitä lienee johtunut, että sain nostettua joukkueemme sijoitusta 194 pykälää. Väliajoista näkee, että isoin nosto tapahtui alkumatkasta. Se hämmensi minua, koska alkumatkaan osui omat empimiseni. Ensimmäiselle rastille mennessä oli tiheikköä, jota oli vaikea lukea. Jostain rastista menin melkein ohi. Kaiken kaikkiaan kuitenkin tuli juostua ihan kelvollinen suoritus. Enkä toivottavasti näyttänyt ihan niin läkähtyneeltä maaliin tullessa kuin vuotta aiemmin. Silloin seurakaverit kommentoivat, että näytin siltä, että en tule toipumaan suorituksestani sen vuorokauden puolella. Harmittavaa oli, että joukkueemme lopulta hylättiin, kun viimeisen osuuden juoksija oli juossut metsässä väärän kartan kanssa. Onneksi en sen viikonlopun aikana sairastunut, vaikka hytisin suoritukseni jälkeen ja yöllä varpaat kastuivat nukkuessani teltassa.

Kalevan kierroksessa olisi ollut seuraavaksi vuorossa soutu. Sen kuitenkin skippasin suosiolla, kun ei ole tuosta lajista mitään kokemusta. Pyöräilynkin meinasin aluksi jättää väliin, mutta koska juoksu jäi välistä sairastumisen vuoksi, piti ottaa pyöräily ohjelmaan. Sain maantiepyörän lainaan työkaveriltani. Treenilenkkejä ajelin omalla hybridipyörälläni, koska sain lainapyörän vasta viikkoa ennen itse kisaa. Itse kilpailussa yllätin itseni pystymällä pitämään yllä 26,7 km/h -keskinopeutta 66 kilometrin lenkillä. Se oli paljon suurempi nopeus kuin, mihin olin harjoituslenkeilläni (niillä parilla, mitä ehdin maantiepyörän kanssa tehdä) kyennyt. Ensimmäiset 46 kilometriä minua "kiritti" nainen, joka oli startannut matkaan 40 sekuntia ennen minua. Minulla säilyi lähes koko ajan näköetäisyys häneen ja pikkuhiljaa välimatka alkoi lyhentyä. Sain häntä aina ylämäissä kiinni ja alamäissä ja tasaisilla hän taas pääsi vähän karkuun. Lopulta sitten 20 kilometria ennen maalia ohitin hänet. Minua ohiteltiin toki enemmän kuin minä ohittelin muita. Joku papparainen totesi 50 km ennen maalia, että "ei muuta kuin menoksi", kun ajoi minusta ohi. Loppumatkasta joku kysyi, onko rankkaa ja toinen kysyi, onko kevyttä. Yksi ohittajista karjaisi "Jee!" mennessään minusta ohi noin 3 kilometria ennen maalia. Kilpailukeskuksessa tajusin tämän jälkimmäisen olleen Alexander Stubb. Häntä haastateltiin paikalla ja sitten näin hänet hölkkäämässä valko-vihressä asussaan, jollainen tuolla karjaisijalla oli ollut päällään. Loppuaikani 2 h 29 min 1 s oli tosiaan hienoinen positiivinen yllätys.

Melko vähäisillä treeneillä olen selvinnyt näistä suorituksista. HeiaHeia! -palveluun kirjaamieni suoritusten perusteella olen tänä vuonna  luistellut 81,8 km, 137,9 km, juossut 93,8 km ja pyöräillyt 247,7 km. Nämä luvut sisältävät myös nuo kilpailusuoritukset. Kalevan kierroksesta on jäljellä enää suunnistus. Sitä on alla tälle vuodelle 43,4 km, mutta vielähän tässä ehtii reilun kuukauden aikana nostaa määrää... Täytyy kyllä todeta, että ilman vuosien kilpaurheilutaustaa en varmaan näillä harjoitusmäärillä pärjäisi edes tuon vertaa noissa Kalevan kierroksen lajeissa.

Hiihtoa, hiihtoa

No niinhän siinä sitten kävi, että päätin lähteä Vuokattiin hiihtämään Kalevan kierroksen hiihtoa. Jos tarkkoja ollaan, en ole vielä ilmoittautunut itse kisaan, mutta olen varannut paikan Tuusulan Tallaajien bussikyydistä ja yösijan Sotkamosta. Kilpailuun voi ilmoittautua maanantaihin 14.3. asti. Pitää seurailla omaa terveystilaa ja ilmoittautua vähän lähempänä vasta.

Olen tässä ehtinyt vähän hiihtääkin, vaikka olin melkein varma viime viikolla, että kaikki lumet sulavat, kun satoi vettä. Sitten sade onneksi muuttui lumeksi. Nyt hiihtokilometreja on mittarissa jo noin 36.

Arvelen, että en jaksaisi 45 kilometria suksilla vapaalla tyylillä. Perinteisen osalta voitelu on aina ollut se kynnyskysymys. Vaikka paikan päällä voisi voitelututtaa sukset maksua vastaan, harjoittelu voisi olla tervanjuontia, kun ei jaksaisi tai osaisi voidella suksia kuntoon. Niinpä päätin panostaa varusteisiin: ostin viikko sitten pitopohjasukset. (Voi kai sitä välineensä uusia kerran 20 vuodessa?) Niillä on tullut nyt hiihdettyä jo kolmesti. Eivät ne ihan pistämättömästi pidä, mutta ihan siedettävästi kuitenkin. Parasta kuitenkin on, että ei ole tarvinnut muuta kuin lisätä luistovoidetta pohjiin.

Täytyy yrittää päästä hiihtämään mahdollisimman monta kertaa niin kauan kuin kelejä riittää. Saa nähdä, jäivätkö talven luistelut Kalevan kierroksen luisteluun. En ole sen jälkeen käynyt jäällä, kun olen ottanut aikaa ensin flunssasta toipumiseen ja sitten hiihtämiseen.

Kestävyysurheilua kerrakseen... vai pelkkä luistelu?

Minut houkuteltiin mukaan Kalevan kierroksen luisteluun alle kaksi viikkoa ennen kilpailupäivää. Espoon Akilleksen naisjoukkue kaipasi kipeästi riveihinsä luistelijoita. Lupauduin, olkoonkin, että olin ollut pikaluistimilla kolmisen kertaa koko kaudella.

Ennen kisaa ehdin käydä vielä kerran jäällä treenaamassa ja kerran kolan varressa SM-kisoissa. Valmistautuminen oli siis melko vähäistä... Eikä kuusi vuotta sitten luisteltu ratamaratonin Suomen mestaruus paljoa lämmittänyt.

Kisaviikolla yhdeksi jännitysmomentiksi muodostui se, saanko flunssan, jota taaperoikäinen tyttäreni sairasti kuumeen kera. Sain sinnitellyksi terveenä aina kisapäivään asti, mutta heti kisoja seuranneena päivänä taudin oireet sitten alkoivatkin. Kisa-aamuna eli viime lauantaina olo oli kyllä vetämätön. Se selittyi ainakin osin huonosti nukutuilla öillä, joita tytön sairastaminen oli aiheuttanut. Lisäksi jännitti tosi paljon. Miten jaksaisin? Löytyisikö sopivaa peesiä? Ratamaratonkisoissa olin luistellut 20 kilometriä, kerran 24, ja nyt edessä oli 30 kilometriä ja tuntematon porukka luistelijoita samassa erässä.

Kun menin kisatoimistoon Oulunkylässä, toimistossa riemastuttiin: kierroslaskija! Vaan e-hei, olinkin tulossa luistelemaan. En ole kisannut luistelussa uudella sukunimelläni, joten toimiston väki joutui tarkistamaan: "mikäs se sinun sukunimesi nyt olikaan?"

Ennen kisaa briiffasin pahaa-aavistamattomana paikalle houkuttelemani kierroslaskijan. Hän kauhistui matkan pituutta. :D

Kun viimein koitti startti, hain paikkaa kärjen tuntumassa. Luistelin kärjen perässä ehkä kolme kierrosta ja sitten alkoivat takareidet hapottaa. Totesin, että en yksinkertaisesti voi jatkaa tuossa letkassa, jos aion jaksaa maaliin asti. Jatkoin vielä hetken kärkeä vähän kauempana seuranneen perässä. Hetken kuluttua löysin toisen letkan, jossa roikuin useita kierroksia. Takanani luistelleet miehet höpisivät mukavia treenaamattomuudesta ja siitä, että keula vetää hyvin... ja että 9,5 kilsaa näyttää GPS. Sitten letkan keula halusi vaihtaa vetäjää. Seurasi vauhdin kiristys. Pari kierrosta ja sitten oli minun vuoroni vetää pari kierrosta. Sitten vielä muutama kierros siinä letkassa. Sitten letka hajosi. Ei ole selkeää mielikuvaa, miten se tapahtui, mutta sen jälkeen matka jatkui niin, että välillä luistelin yksin, välillä jossain letkassa.

Yhdessä vaiheessa huomasin luistelijan, joka veti suht sopivaa vauhtia. Imin itseni peesiin kiinni. Hänen perässään luistelin muutaman kierroksen, kunnes koitti kohtalon hetki. Matkaa oli maaliin enää vajaa 20 kierrosta (75 kierroksesta), kun edelläni luistellut nainen joutui hidastamaan etukaarteen lopussa hitaampien luistelijoiden takia. Nousin vähän pystyyn, otin kevyesti naisen selästä kiinni ja sitten... luistin kilkkasi jonkun muun luistimeen ja olin jään pinnassa polvi edellä. Kellahdin selälleni ja toivoin, ettei kukaan luistele päälle. Siitä kesti sitten hetken taas päästä jalkeille. Seurakaveri luisteli ohi ja kyseli, kaaduinko ja kannusti jatkamaan. Luistelin hänen perässään vajaan kierroksen ja kiihdytin sitten omaan vauhtiini.

Lopun matkaa keskityin vain siihen, että pääsisin maaliin. Lämpöasteet ja kymmenet 400 metrin rataa taukoamatta tahkoavat luistelijat olivat saaneet jään jo aikamoiseksi muusiksi. Piti pitää varansa, ettei väsyneillä jaloillaan kompastunut uudelleen. Loppumatkasta jostain ilmaantui taas letka, jossa roikuin. Uskalsin ottaa loppukirin vasta viimeisellä kierroksella. Maalisuora oli koko leveydeltään täynnä luistelijoita enkä ollut päästä ohi, joten kaikkea ei voinut ottaa irti, mitä olisi siinä vaiheessa lähtenyt.

Lopputulos: 1 h 7 min 55 ss. Kokonaiskisassa sija 122, naisista sija 7 ja naisten yleisen sarjan sija 3. Ei hassumpaa.

Nyt sitten pitää harkita, lähtisikö sitä suorittamaan muitakin lajeja. Seuraavaksi olisi hiihto maaliskuussa (harjoittelu: ei metriäkään n. 3 vuoteen). Sitten olisi juoksu toukokuussa (maraton tai puolikas, harjoittelu: suht säännöllistä, mutta lyhyehköä lenkkeilyä, mutta vielä ehtii, eikös?). Heinäkuisen soudun jätän suosiolla väliin ja elokuinen pyöräilykin jäänee, kun olen myynyt maantiepyöräni pois. Ainakin suunnistus syyskuussa kuitenkin kiinnostaa. Siinäkin matkana vaatimattomat 15 kilometria.

Taidot eivät pysy yllä treenaamatta...

Tulin sunnuntai-iltana myöhään kotiin valittaen varvaskipua.
- Eikö sun pitänyt olla bänditreeneissä?
- No, olinhan minä...

Hetken mielijohteesta kokeilin, onnistuuko luistelutreeneistä tuttu niin sanottu Nurejev-hyppy vielä. No, eihän se onnistunut. Alastulo meni pahasti pieleen ja satutin molempien jalkojen varpaat. Niistä yksi jäi vaivaamaan ja seuraavana päivänä pelkäsin, mahtoiko varpaaseen tulla jokin murtuma. Sen jälkeen toipuminen on ollut vähän vauhdikkaampaa, joten tuskinpa siellä murtumaa on. Täysin kivuton se ei vielä ole. Huomenna pääsen testaamaan varpaan sietokykyä kunnolla, kun starttaan 9,5 kilometrin suunnistusradalle...

(Nurejev-hypyn kokeilu bänditreeneissä oli lähes yhtä fiksua kuin myöskin luistelutreeneistä tutun ripaskan kokeileminen muinoin firman pikkujouluissa... siinä sentään ei käynyt kuinkaan)

Suunnistuskausi avattu

Ilmoittauduin reilu viikko sitten Espoon Akilleksen joukkueeseen FinnSpring-viestiin. Tästä seurasi se, että avasin suunnistuskauden jo viikolla Espoorasteilla, koska en kehdannut lähteä kisaamaan ihan kylmiltään. Lopulta lunastin myös lisenssin, koska päädyin joukkueeseen, joka ilmoitettiin sarjaan, jossa lisenssiä edellytettiin.

Tiistain suunnistuksen jälkeen tuntui, että olen ehkä tulossa kipeäksi. Perjantaina oli jo selvää, että jonkinlainen nuha on tekeillä. Mieltäni ei lämmittänyt yhtään, että sunnuntaiksi luvattiin koko Etelä-Suomea syleilevää sadealuetta. Onneksi nuha sentään jäi erittäin lieväksi.

Valitettavasti sääennuste piti paikkansa ja Kiikalassa satoi aamulla, päivällä ja iltapäivällä pientä taukoa lukuun ottamatta koko ajan jonkin verran. Lämpömittari näytti 3,5 astetta siinä aamulla ennen kello 9:ää. Hyiset olosuhteet siis. Onneksi Espoon Akilleksella oli paikalla seurateltta, jossa oli kuivaa, ja tiiviin tunnelman ansiosta myös melko lämmintä.

Juoksin D21AL-sarjassa avausosuuden. Sarjan lähtö oli toisessa lähtöaallossa, jonka ajankohdaksi oli ilmoitettu kello 10.10. Menin säästä huolimatta hyvissä ajoin jonottamaan sisään lähtöalueelle. Kello oli 9.50. Jonossa oli vielä kello 10.00 lähtöönkin menijöitä. "Odotin autossa mahdollisimman pitkään", joku kertoi. Pääsin sisään ennen ensimmäistä lähtöä.

Lähdön tapahduttua meidän lähtöaaltomme juoksijat laskettiin lähtösuoralle verryttelemään. K-piste oli hyvän matkan päässä metsän puolella. Lähtösuora oli varvikkoa, jonka seassa oli pienten puiden kantoja, sekä hiekkakuoppaisaa baanaa (ehkä jokin pyörärata). Kartoille pääsi neljä minuuttia ennen lähtöaikaa. Juniorisarjoissa juoksevat saivat ottaa kartan tutkittavakseen minuuttia ennen lähtöä. Samalla hetkellä kuulutettiin myös, että lähtöaikaa lykätään, koska niin moni lähtöön tulija oli vielä tulossa lähtöönkirjauksessa. Porukka lakosi verryttelemään lähtösuoralle. Hetken päästä kuulutettiin, että lähtöä lykätään peräti 10 minuuttia. Pääsi yksi ruma sana. Olisin mieluiten sännännyt metsään, että olisi saanut itsensä kunnolla lämpimäksi. Junnut olivat ehkä tyytyväisiä, kun saivat katsella karttaa minuutin sijasta 11 minuuttia.

Minusta on melko epäreilua niitä kohtaan, jotka ovat tulleet ajoissa lähtöön, että lähtöä lykätään ja vielä viime minuutilla. Minusta sisäänkirjautuminen ei ollut mitenkään tavallista hitaampaa. Moni todennäköisesti oli vain turhaan pitkittänyt lähtöönkirjautumistaan, koska sää oli niin kehno. Joku kanssakilpailija oli kyllä sitä mieltä, että kirjaus oli ollut turhan hidasta.

No, lopulta pääsimme matkaan. Juoksin lähelle K-pistettä ennen kuin avasin kartan. Pelkäsin jääväni jalkoihin tai kompastuvani kantoihin tai kuoppiin, jos olisin alkanut lukea karttaa aiemmin. Pari turvalleen menoa ehdin nähdä ennen K-pistettä.

Suunnistus kulki aina kuudennelle rastille asti ihan hyvin. Jotain pientä epäröintiä oli, mutta rastit löytyivät melko suoraan. Kuudetta rastia etsiessäni päädyin lähellä olleelle toiselle rastille ja siinä piti sitten hetken miettiä, missä oli. Loput neljä rastia löytyivät jälleen taas ilman ongelmia. Toki välillä hyödyin muista suunnistajista, mutta se kai on viestisuunnistuksen henki... ;) Juoksin samassa sarjassa kilpailleen suunnistajan ohi ylämäessä ennen rastia numero 9. Hän oli vaihtanut kävelyyn. Ajattelin, että tuo juoksee minut vielä kiinni, mutta eipähän juossut, vaan päihitin hänet.

Vaihtoleimauksen jälkeen oli vielä kiduttavan pitkä tunnelijuoksu kartoille ja siitä vaihtopuomille. Lopputulos 36,48 4,3 kilometrin radalla oli positiivinen yllätys. Sykemittarini GPS-tallennuksen mukaan en ollut edes kiertänyt juurikaan ylimääräistä, koska matkaksi tuli sen mukaan 4,7 km.

Tästä on hyvä jatkaa. Nyt kun lisenssi on ostettu, eiköhän sitä tule hakeuduttua muihinkin kansallisiin kisoihin suunnistamaan.

Myöhäinen Venla-raportti

Kirjoittelin viimeksi kuntoprojektistani, joten lienee asiaankuuluvaa kertoa, miten Venloissa meni.

Ajelimme Kuopioon jo perjantaina ja kisapaikalle Vehmersalmelle lauantaina. Kilpailun toimintaohjeissa oli neuvottu varaamaan tunti ylimääräistä ajoaikaa, koska paikalle odotettiin ruuhkaa pikkuteille. Meiltä kului ajomatkaan ehkä tunnin verran eli noin vartti ylimääräistä. Kisakeskuksessa ja sen liepeillä oli todella kuraista, joten lastenvaunujen työntely oli aika haasteellista.

Olin ollut perjantaina tosi väsynyt. Lauantaina olo oli vähän selkeämpi, mutta tosi kankea. Kylmyys ei auttanut tilannetta. Onneksi ei satanut.

Tiesin, että joukkueemme aloittaja oli käyttänyt suoritukseensa 1 h 10 minuuttia ja toisen osuuden juoksija oli sanonut, että ei alita tuntia ja alle tunti ja vartti on hyvä suoritus. Siitä haarukoin sopivan hetken mennä vaihtoalueelle. Ehdin siellä kyllä aikani pyöriä ja lopulta odotella vaihtopuomilla ennen kuin oli aika lähteä metsään.

K-pisteelle oli pitkähkö matka. Siitä ensimmäiselle rastille oli luulot pois ottavaa nousua. Rasti löytyi hyvin ja sama trendi jatkui loppuun asti. Maastossa riitti jyrkänteitä (ylös ja alas), kuraa ja tiheikköä. Välillä vähän pysähdyin miettimään ja tarkistamaan reitinvalintojani, mutta joka kerta olin menossa ihan oikeaan suuntaan, joten onneksi en lähtenyt korjaamaan. Rasteja oli 14. Pisin väli oli kasilta ysille. Ysirastin tietämillä ajatus alkoi jo vähän sumentua ja loppua kohden olo muuttui entistä sumuisemmaksi. Jaksoin kuitenkin pistellä loppuun asti enkä nyt aivan nyykähtänyt vaihtopuomillekaan. Raskainta oli raahautua kuraista reittiä kohti seuratelttaa. Onneksi osa matkasta oli ihan kunnon tietä.

Sain suorituksen jälkeen tietää, että olin nostanut joukkueemme sijoitusta 140 pykälää. Ei siis hullumpi suoritus ollenkaan. Jos olisin luottanut omiin suunnistustaitoihini enemmän, olisin voinut juosta vielä vähän reippaammin. Joka tapauksessa suorituksesta jäi ihan tyytyväinen olo. Suunnistus sujui paremmin kuin niillä parilla iltarasti- ja seuraottelukerroilla, joilla ehdin käydä ennen h-hetkeä.

Palautus maan pinnalle tapahtui sitten seuraavalla viikolla, kun kävin Oriveden iltarasteilla. En ensin meinannut löytää lähtöpaikalle (välihuomiona mainittakoon, että netissä oli väärää tietoa lähtöpaikan sijainnista) ja sitten eksyilin ihan huolella kangasmaastossa, kun karttakin oli vielä katalassa 1:4000-mittakaavassa.

Uusi suunnistuskokemus: 25manna-viesti Ruotsissa

Kävin tänä viikonloppuna Ruotsin Brunnassa 25manna-suunnistusviestissä Espoon Akilleksen joukkueessa. Sää oli uskomattoman hieno ollakseen lokakuun puolivälin sää: + 12 ja aurinkoa. Tosin aamulla kello 9, jolloin viesti starttasi, oli kylmempää.

Viestissä siis suunnistetaan nimensä mukaisesti 25 hengen joukkuein. Tapahtuman jouduttamiseksi vain kaksi ensimmäistä ja kolme viimeistä osuutta juostaan normaalin viestin tapaan. Väliosuudet juostaan siten, että metsässä on neljä saman osuuden juoksijaa joukkueesta samaan aikaan.

Normaalisti kertoisin heti kättelyssä, miten joukkueellamme meni ja mikä oli loppusijoitus. Nyt se ei ole mahdollista, koska järjestäjien tulospalvelu hajosi eikä lopputuloksia ole kärkeä lukuun ottamatta saatavilla. Vielä. Kovasti pahoittelevat sivuillaan tapahtunutta. Onhan se aika noloa, että 10 000 ihmistä joutuu odottamaan tuloksia, jotka normaalisti olisivat saatavilla online.

Juoksin osuudella 3. Tämä oli ensimmäinen osuus, jolle lähti 4 juoksijaa per joukkue. Kakkososuuden juoksija antoi vaihtopuomin yli neljä karttaa, jotka jaoimme keskenämme. Olimme siinä käsityksessä, että kartan kirjain A-D piti vastata osuuden alanumeroa 1-4. Jossain vaiheessa päivää selvisi, että tämä oli ilmeisesti väärinymmärrys. Joka tapauksessa juoksin kartalla, jossa luki 3B. Kaksitoista rastia sisältänyt rata kulki ihan kohtuullisesti. En päätynyt mihinkään letkaan, mutta metsässä oli jo sen verran uria, että niistä oli kyllä kieltämättä apua.

Maasto ei paljon poikennut suomalaisesta ja karttamerkinnätkin ovat suunnilleen samanlaisia. Leimausjärjestelmänä oli SI (sport ident), joka oli minulle uusi. Helppoahan tuon käyttäminen kyllä oli.

Suurin kämmi tuli rastille 5 mennessä. Tein samaistusvirheen ojan ja polun risteyksen kohdalla ja päädyin ihmettelmään kuntopolulle, missä olin. Kun lopulta tajusin, missä olin, yritin lähteä pienempää polkua takaisinpäin. Totesin suunnitelmani huonoksi, kun näin polkua tulevan laumoittain muita suunnistajia vastaanpäin. Päädyin sitten kiertämään vähän toista, pidempää reittiä.

Seiskarasti oli yleisörasti. Huomasin sen edellisellä rastilla ja yritin panostaa siihen, että olin suunnitellut, mihin suuntaan jatkan rastilta. En halunnut jäädä pähkäilemään yleisön eteen.

Lähellä viimeistä rastia oli toinen rasti. Se oli tietysti pakko käydä tsekkaamassa...

Rata oli näin 3 kuukautta synnytyksen jälkeen sopiva pituudeltaan ja haastavuudeltaan. Juoksusta jäi hyvä mieli. Tosin olisi tietysti kiva tietää osuusaika ja väliajat... ehkä aikanaan.

Tulospalvelun ontumisen lisäksi ruotsalaiset eivät olleet onnistuneet järjestelyissä muutenkaan täysin. Vaihtoalueelle sisäänkirjautumiseen piti jonottaa, vaihtopuomilla oli käsittämätön ruuhka, tulosten purkuun oli hirveän pitkä jono...  Vaihtoalueelle näki huonosti, milloin oma juoksija oli tulossa eikä online-seurantaa ollut vaihtoa odotteleville.

Kaiken kaikkiaan ihan mukava reissu. Lisämausteensa toi tietysti mukana kulkenut kolmekuinen tyttö ja ulkoimetykset. Samuli oli myös mukana. Muuten en matkaan olisi lähtenytkään.

Arkistojen kätköistä

Tulipahan googletettua huvikseen itseään. Oli jotenkin hellyyttävää löytää tämä Hesarin artikkeli vielä netistä. :) Näimmä kirjoittelin itsekin aiheesta tänne blogiin.

**

Toinen arkistolöytö oli, kun etsin itseäni Tilastopajan sivuilta. Tarkoitus oli katsoa, oliko siellä myös juoksutuloksia. Olisin vertaillut suunnistusseurani testijuoksijoiden aikoihin omaani. Tietysti etsin itseäni tyttönimelläni. Olenhan tehnyt kaikki yleisurheilutulokset Vuorisena enkä yhtään tulosta uudella sukunimellä. Ei löytynyt. Mietin, että jaa, ehkä ovat tyhjentäneet epäaktiivit tilastoista. Kokeilin kuitenkin hakea nykyisellä sukunimelläni. Ja jo löytyi sivuni. Mutta mistäköhän tilastonikkari oli saanut tietoonsa uuden nimeni?

Niin ja löytyi se 3000 metrin ennätyskin netistä... nimittäin näyttäisi olevan vielä voimassa oleva seuran ennätys 19-sarjassa, vaikkei kaksinen olekaan.

Urheilu ja minä - eli lyhyt kertomus menneestä reilusta 25 vuodesta

Elisan blogikirjoituksesta sain idean muistella ja jakaa urheiluhistoriaani täällä blogissa. En tiedä, kuinka montaa tämä kiinnostaa, mutta kirjoittelenpa kuitenkin. Urheilu on kuitenkin ollut ja on tavalla tai toisella vieläkin aika iso osa elämääni. Tai ehkä nykyistä tekemistä ei voi enää urheiluksi laskea, vaan ennemmin liikunnaksi.

Jos ollaan aivan tarkkoja, urheilu-urani alkoi vuonna 1984, kun osallistuin 3-vuotiaana Vaalan Pelsolla nappulahiihtoihin. Tästä kilpailusta saatu mitali nauttii palkintokaapissani vanhimman palkinnon asemaa. En kuitenkaan pidä tätä kilpailua käänteen tekevänä vaiheena, vaan sen aika oli myöhemmin. Kun olin 6-vuotias, äitini ehdotti, että lähtisin Pälkäneen urheilukentällä viikottain pidettäviin (yleisurheilun) sarjakisoihin. Vuodet tuossa välissä ovat mielessäni urheilun osalta kovin hämäriä. Mahdollisesti juoksin tai hyppäsin pituutta joskus Västilän Voiman kesäjuhlilla Längelmäellä, mutta varsinainen urheilu alkoi tuolloin kesällä 1987.

En enää tarkalleen muista, kuinka monta kertaa sinä kesänä tuli kisoissa käytyä, mutta palkintojenjakotilaisuudessa syksyllä sain minäkin lautasen, josta palkintojen keräily omalle hyllylleen taisi alkaa.

Yleisurheilua taisin jatkaa noin 18-vuotiaaksi asti. Se tosin alkoi jäädä pikaluistelun jalkoihin joskus 15-vuotiaana, mutta ei mennä vielä siihen. Yleisurheilun saralla ensimmäiset piirinmestaruuskilpailut, joihin osallistuin, taisivat olla vuonna 1990. Sain kuulantyönnöstä pronssia. Siitä lähtien jokakesäisessä sisulisähuipentumassa Tampereen Ratinan stadionilla osallistuin aina neljään lajiin, joista yleensä yksi oli kuulantyöntö ja toinen kiekonheitto, ja myöhemmin kolmantena moukarinheitto. Sen lisäksi täytelajina esimerkiksi 200 metrin juoksu, korkeus, keihäs tai 2000 metrin juoksu. Kuulassa ei tainnut ensimmäisen onnenkantamoisen jälkeen tulla mitalia, mutta kiekosta on muutama pm-mitali plakkarissa.

Nuorten SM-kisat, eli Vetoapukisat, olivat alun perin 13-14-vuotiaiden kisat, mutta sitten niistä tehtiin 14-15-vuotiaiden kisat. Elin siinä siirtymävaiheessa sellaista ikää, että olin mukana Vetoapukisoissa kolme kertaa. Ensimmäinen kerta oli hieman epäonninen: moukarinheiton aikataulu oli muuttunut alunperin ilmoitetusta ja saavuimme kisapaikalle Kuopioon vasta, kun karsintakilpailu oli käynnissä. Ehdin kuitenkin heittää kaksi kierrosta. Jatkopaikka ei hellinnyt. Seuraavana vuonna kilpailut olivat Kajaanissa. Taisin heittää siellä kiekkoa ja työntää kuulaa. Kumpaankaan ei ollut A-rajaa rikki, mutta joukkuekisaan pääsi seurakaverin siivellä jopa C-rajalla. Vuotta myöhemmin Kankaanpäässä tärppäsi joukkuekisassa: työnsimme seurakaverin kanssa kuulassa joukkuekisan pronssille. Jonain vuonna tuli kierrettyä aika monet kilpailut metsästäen kiekossa sitä A-rajaa, mutta ei sitä vaan tullut.

Viimeisen kerran SM-kisoissa olin mukana Orimattilassa 19-vuotiaiden kisoissa, joista mukaan lähti kiekon joukkuekisan hopea. Joukkuekaverini kuuluu tämän hetken Suomen kärkiheittäjiin kiekossa. Tässä kohtaa haluan korostaa, että jäimme kullasta vähän reilun metrin päähän... enkä niinkään tuoda esiin sitä, että mukana oli kaksi joukkuetta. ;) Ennen Orimattilan kisaa väliin mahtui yhdet 17-vuotiaiden kisat Turussa, jossa olin joukkueen kolmantena pyöränä ja yksi kuiva vuosi ilman SM-kisoja.

Yleisurheilun saralla tuli kokeiltua kaikkia muita lajeja paitsi estejuoksua. Kyllä, olen edellä mainittujen lajien lisäksi hypännyt seivästä, kolmiloikkaa, juossut aitoja (tosin vain juniorimatkoja 80 m ja 200 m), eri pituisia ratamatkoja 60 metristä 3000 metriin sekä viestejä ja kilpakävellyt. Aitaviesti on kylläkin kokematta. Kiekko ja moukari olivat kuitenkin ne lempparit. Kestävyysjuoksussa pärjäsin lähinnä kunnanmestaruuskisoissa, 6 kunnan kisoissa (Pälkäne, Luopioinen, Lammi, Padasjoki, Hämeenkoski, Hauho) ja pm-ottelussa. Keskimatkalla (300 m) tuli joskus jotain satunnaista menestystä seuraotteluissa. Hyppylajit jäivät paitsioon, kun kärsin jossain kasvuvaiheessa kantapääkivuista. Korkeuden osalta kärsin tekniikkaongelmista ja lopulta vaihdoin hyppytyylin flopista kierähdykseen. Eihän sillä tekniikalla kovin korkealta päässyt.

Yleisurheilussa pikkuveljeni oli aina lahjakkaampi, vaikka laiskempi treenaamaan. Tiedä, mihin rahkeet olisivat riittäneet moukarissa ja kiekossa, jos olisi ollut parempi treenimotivaatio hänellä.

Ennen kuin löysin pikaluistelun, ehdin myös hiihtää kilpaa. Mutta sen suhteen ei tullut mainittavaa menestystä edes pm-kisoissa. Paikallisissa hiihdon sarjakisoissa käytiin kovaa taistoa luokkatoverin kanssa. Siinä riitti jännitystä.

Pälkäneellä järjestettiin myös luistelun sarjakisoja. Niissä tuli käytyä muutama vuosi kaunoluistimilla ja hokkareilla luistellen ja joskus tuli kokeiltua pikaluistimia. Alkuun pikaluistimilla luistelu tuntui aivan mahdottomalta. Nilkat olivat koko ajan linkussa.

Kuudennen luokan korvilla aloitimme luistelun kesätreenit pikkuveljeni kanssa. Sitä seuranneena talvena tuli kierrettyä kilpailuja ympäri Suomea. Minulla oli käytössäni luistelupuvun sijaan hiihtotrikoo. Sain Hopealuistinfinaaliin (silloin 13-15-vuotiaiden SM-kisat) lainaksi oikean luistelupuvun. Kisat luisteltiin paukkupakkasessa Kajaanissa, mutta paransin 1000 metrin ennätystä 10 sekuntia. Varusteilla on väliä! Kisoista heltisi viimeinen palkintosija eli 6. sija, mihin tämä tulokas oli oikein tyytyväinen.

Sen jälkeen kolkuttelin monta vuotta siinä parhaimmiston takana. Eräänä vuonna oli jo hilkulla päästä mukaan nuorten maaotteluun (Suomi-Ruotsi-Norja), mutta erikoiskarsinnan jälkeen (karsittiin kolmesta kaksi luistelijaa mukaan), jäin rannalle. Kukaan ei varmaankaan tullut laskeneeksi, mikä merkitys oli sillä, että 500 metriä, jossa olisin mahtunut kahden valitun joukkoon, luisteltiin kisoissa kaksi kertaa ja pidemmät kertaalleen. Kertaalleen pääsin varanaisena kentälle luistelemaan yhden matkan kyseisessä maaottelussa Kangasalla ja kerran pääsin mukaan varsinaiseen joukkueeseen. Silloin kisattiin Norjassa Geithusissa. Hieno kokemus, mutta ei mainittavaa menestystä. (Suomen mäkimaajoukkue palasi samalla lennolla Suomeen.) Sinäkään vuonna en mahtunut kuitenkaan mukaan Hollantiin Viking Race -joukkueeseen. Siihen maailman aikaan Suomella oli paikkoja kyseisiin kisoihin puolet siitä, mitä nykyään. Tähän voisi kai sanoa, että "happamia, sanoi..."

Ainoa kerta, kun minut on hylätty, tapahtui Ruotsin Eskilstunassa Vikingloppet-kisassa. Minulle tulkittiin kaksi varaslähtöä, kun ensin oikeasti varastin ja toisella yrittämällä asentoni ei pysynyt vakaana. Kyllä silloin harmitti.

17-vuotiaiden ja 19-vuotiaiden sarjassa olin usempaan kertaan SM-pronssilla. Elämäni luisteluvuoden jälkeen, jolloin olin parantanut ennätyksiäni reilusti, ollut nuorten SM-mitaleilla ja maaottelujoukkueessa, minua ei valittukaan enää liiton valmennusryhmään. Sitä oli nuoren luistelijan vaikea ymmärtää. Olin laittaa luistimet naulaan. Jostain sitten kuitenkin kaivoin sisua jatkaa ja tuli treenattua kesäjäillä Hamarissa Norjassa, mutta jonkinlainen luovutusmeininki jäi takaraivoon. Sinnittelin aktiiviluistelijana vielä ensimmäisen opiskeluvuoden, mutta sitten totesin, että on aika hellittää: kun minusta ei ollut menestymään aikuisten SM-tasolla (paras saavutus taisi olla toinen sija yleisluistelijoiden SM-kisoissa ensimmäisen matkan jälkeen... lopputuloksissa taisin olla sitten toisiksi viimeinen tai jotain), niin eipä ollut näkyvyyttä, että koskaan olisi mitään mahdollisuuksia saavuttaa maailman kärkeä. Halusin myös, että opinnot etenisivät hyvään tahtiin. Taisin vielä seuraavana vuonna luistella SM-kisoissa statistina, mutta sen jälkeen ratamatkojen kellotukset ovat olleet viikkokisoja Helsingissä ja Tukholmassa.

Jälkikäteen ajatellen suurin puute luistelutreenaamisessani oli se, että treenasin miltei aina yksin. Silloin siitä tekemisestä puuttuu todella paljon, eikä vähiten sitä, että yrittäisi treeneissäkin loppuun asti. Pidin kilpailemisesta (jännityksestä huolimatta), mutta treenaaminen oli sellaista pakkopullaa. Ja nyt kun olen seurannut Suomen juniorijoukkuetta useamman vuoden tiedottajan näkökulmasta, niin täytyy todeta, että omat ennätykset ovat kovin vaatimattomia kaiken kaikkiaan.

Pari vuotta sitten tuli kokeiltua parina talvena ratamaratonluistelua (10 ja 20 kilometrin massalähtöjä). Ensimmäisenä vuonna luistelin siinä SM-pronssia, toisena kultaa. Sitten tuli rimakauhu enkä enää luistellut seuraavana talvena. En ehtinyt mielestäni treenata riittävästi. Tämä johtui pitkälti musiikkiopinnoista, joiden parissa olen viettänyt tiiviimmin viimeiset 4,5 vuotta Helsingin konservatoriossa. Musiikkiharrastus jäi urheilun jalkoihin aikoinaan nuorempana ja nyt olen kuronut tätä aukkoa kiinni.

Pikaluistelun sivulajina tuli muuten kokeiltua rullaluistelua ja siitäkin lajista kaapissani on pari nuorten SM-mitalia.

Samana kesänä, kun heivasin pikaluistelun kesätreenit, löysin suunnituksen. Alkuun juoksukuntoni oli hyvä, suunnistustaitoni nolla. Kipinä lähti siitä, että innostuin lähtemään Ristin killan joukkueessa Venlojen viestiin.  Sen jälkeen kiersin vuosia lähinnä iltarasteja ja seurakisoja, kunnes pari kesää sitten innostuin kokeilemaan kansallisia kisoja. Juoksukunto on vuosien varrella heikentynyt ja suunnistustaito parantunut, mutta kovin hyvä yhdistelmä näistä ei vieläkään muodostu. Rankisija painuu päälle 600. Mutta se ei haittaa, pääasia on, että metsässä juoksentelu ja rämpiminen on kivaa (vaikka onhan se ihan kiva aina välillä saada jokin palkinto kisoista). Venlojen viestejä on tuon ensimmäisen kerran jälkeen tullut kierrettyä Espoon Akilleksen riveissä yhteensä seitsemän kertaa. Suunnistusharrastuksen myötä myös kotikaupunki on tullut tutummaksi (kun iltarastit ovat ristiin rastiin ympäri Espoota) ja seuran kautta on tutustunut moniin espoolaisiin (muihinkin kuin teekkareihin tai diplomi-insinööreihin).

Nykyään liikunta on lähinnä suunnistusta ja kuntosalia. Silloin tällöin käyn luistelemassa, hiihtämässä ja juoksulenkillä. Kilpailu-urheiluun suunnistuksen harrastelun lisäksi minulla on edelleen kosketus taustatoimijana. Olen ollut mukana Suomen Luisteluliiton valiokunnissa ja hallituksessa ja edelleen päivitän liiton nettisivuja ja hoidan juniorimaajoukkueen kilpailutiedotusta. Sen lisäksi tulee osallistuttua pikaluistelukisojen järjestelyyn Helsingissä muutaman kerran talvessa. Viimeksi tänään olin kansallisissa kisoissa lähdönvalmistelijana. Samoin suunnituskisojen järjestelyä kuuluu kesän ohjelmaan aina, kun oma seura järjestää yhtään isommat kisat. Joten vaikka en voi itseäni enää kutsua urheilijaksi, niin urheilu ei ole jättänyt minua.

Kuvia urheiluvuosien varrelta löydät kotisivuiltani.

Hmm... ei tästä nyt niin lyhyt kertomus tullutkaan...

Ikäkriisiä - pitkästä aikaa

Olen kärsinyt jonkinasteista ikäkriisiä jo noin 26-27-vuotiaasta lähtien. Hetkeen en ole siitä tänne kirjoittanut, mutta nyt on taas aihetta. Nimittäin järkytyin eilen katsoessani linnanjuhlia. Siinä muiden muassa selostajat kertoivat sisään saapuneen vuoden veteraaniuhreilijan Kirsi Koron. Veteraaniurheilijan. Voi hyvän tähden, vastahan me oltiin junioreita ja viskottiin kiekkoa ja moukaria samoissa kisoissa! Okei, olen Kirsiä muutaman vuoden nuorempi, mutta silti... veteraaneja tässä sitten jo ollaan.

Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että tänään minuun oltiin yhteydessä Suomen Veteraaniurheiluliitosta (aivan muusta asiasta tosin), ja toivotettiin samassa yhteydessä tervetulleeksi veteraanien SM-kisoihin.

Vanha, mikä vanha. Ei kai tässä auta kuin nöyrtyä kohtaloonsa. :D

Suunnistusta ja laulua

Tähän viikonloppuun on mahtunut niin suunnistusta kuin lauluakin. Etukäteen vähän mietitytti, onko järkevää lähteä seuran jotoskisaan konserttia edeltävänä päivänä. Päätin kuitenkin kokeilla.

Jotosmetsässä vierähti aikaa noin kolme tuntia. Matkaa oli (teoriassa) 9,5 kilometriä. Otin aika rauhakseen, koska halusin minimoida pummailuriskin ja toisekseen mahdolliset rasituskurkkuoireet. Tosin täytyy kyllä myöntää, että matkan varrella huomasin, ettei juoksukuntokaan ole tällä hetkellä kehuttava. Rastit löytyivätkin ihan mukavasti muutamaa perhosen keskusrastia lukuun ottamatta. On se vaan niin jännä, kun rasti, jolla käy kolmesti, voi olla kolme kertaa hankala löytää. Joka kerta lähestymissuunta on hieman eri.

Metsässä oli todella märkää. Suot olivat yhtä lätäkköä ja polskahduksia vain kuului, kun suunnistajat pulahtivat suolle juoksemaan. Minä kastuin lisäksi Gatoradesta. Kävi nimittäin niin, että pari vuotta käyttämättä ollut juomasäiliö oli päättänyt ruveta vuotamaan. Huomasin tämän ja lähdössä, mutta en malttanut jättää ottamatta reppua mukaan, koska tiesin viettäväni metsässä hyvän tovin. Niinpä olin selästä ja housuistani märkä sen lisäksi, että kengät, sukat ja sääret kastuivat soilla kahlatessa. Onneksi ei satanut. Ja onneksi juomaa riitti juotavaksikin.

Oli jälleen mukava samoilla metsässä vähän pidempi lenkki. Kotiin päästyä oli vähän rasitusyskää, mutta onneksi hellitti sunnununtaiksi.

Aamulla ääni ei ollut lainkaan auki, mutta kyllä se siitä pikku hiljaa virkosi. Minä ja muutamia muita opettajani Hanna-Leena Haapamäen oppilaita esiintyi tänään Sinebrychoffin taidemuseossa. Ennen konserttia oli mahdollista kokeilla salin akustiikkaa pianistin kanssa. Kokeilin kaikkia kolmea laulua, jotka esitin ja tein kahdessa sellaisen virheen, jota en ollut aiemmin tehnyt. Jännityshän se siitä vain kasvoi... Onneksi sain koottua itseni ennen esiintymistä ja h-hetkellä melkein kaikki sujui. Joitakin pieniä kömmähdyksiä kyllä tuli. Granadoksen El majo timido, Schumannin Seit ich ihn gesehen ja Vivaldin Se parto, se resto, saivat esittäjälleen hien pintaan. Se kuulunee asiaan. Jälleen kokemusta rikkaampana voi jatkaa treenailua.

Ei taaskaan puhdasta suoritusta

Tänään kisat jatkuivat. Eikä ole kehumista suorituksessa nytkään. Kolmannella rastilla minut sai kiinni kaksi minuuttia jälkeeni lähtenyt suunnistaja ja siitä sisuuntuneena ajattelin, että pitää vähän pistää pökköä pesään. Tästä kuitenkin seurasi se, että lähdin aivan väärään suutaan, harhailin aikani ja lopulta palasin kolmoselle ja otin vauhtia uudelleen. Se siitä sitten taas. Aikaa hukkui yli 10 minuuttia ihan turhaan. Tämän jälkeen ei haitannut, että jälleen pari kertaa kysyttiin, missä ollaan. Tiesin, että suoritusta ei voi varsinaisesti enää pelastaa. Tulin viidenneksi ja kokonaiskisassa neljänneksi. Eroa kärkeen oli ihan liikaa.

Ehkä sitä vielä jonain päivänä oppii. Tärkeintä olisi pystyä pitämään ajatukset omassa suorituksessa.

Itkumuurilla

- OK... eikun... sulla on jokin ongelma kolmosrastilla.
- Ai...
- Mee tohon telttaan oikealle.

Tein työtä käskettyä ja marssin elämäni ensimmäistä kertaa itkumuurille. Olen kyllä kertaalleen jopa hoitanut itkumuuria, mutta itse en ole ollut asiakkaana aiemmin. Olin jokseenin hämmentynyt tilanteesta, koska tiesin käyneeni kolmosrastilla. Ajattelin, että onhan se kai mahdollista, että vieressä on ollut jokin muu rasti, jonka olen epähuomiossa leimannut. Mietin, pääsisikö tutkailemaan tarkistusliuskan piikkikuvioita. Mietin sitäkin, viitsinkö tulla toisena päivänä suunnistamaan, jos tulee hylky.

Itkumuurilla oli edelläni saman sarjan suunnistaja; hänelläkin häikkää kolmosessa. Hyvin pian selvisikin, että virhe oli ratatiedostossa. Toisin sanoen ratatiedostossa oli sarjamme kolmosrastilla eri koodi kuin metsässä. Väärä hälytys siis.

***

Suunnistus kulki alkuun hyvin, mutta jo nelosrastille mennessä alkoi hapuilu. Tilannetta ei auttanut, että perästäni tuli saman sarjan suunnistaja, joka alkoi huudella perääni. Tiedättehän, kuinka vihaan suunnistusmetsässä puhumista?
- Hei, löysiksä sen seuraavan jo?
En vastannut, vaan yritin jatkaa matkaa.
- Löysikkö jo sen seuraavan?
Ole nyt hiljaa, ajattelin.
- En, puuskahdan.
- Mä luulen, että meidän pitäis olka vähän alempana... mikäs tie tuo on. Katotaas nyt, missä me ollaan. Oisko tää toi edellinen jyrkänne...? Oisko?
Lopeta jo! ärähdän mielessäni.
- Mä luulen, että ollaan liian pitkällä.

Jäin pyörimään paikalleni, mutta lopulta totesin, että tämä kanssakilpailija oli kuitenkin oikeassa ja lähdin siihen suuntaan, mihin hän oli matkaa jatkanut. Ja rasti löytyi.

Seuraava rastiväli meni aivan mönkään. Päädyin aika pahasti rastista ohi ja jouduin juoksemaan takaisin. Se siitä kisasta sitten. Ei auttanut, vaikka seuraavat rastit löytyivät taas ihan ok ja jaksoin juostakin.

Olin kisan neljäs, mutta eroa kolmanteen oli seitsemisen minuuttia. Toki jälkeeni jäi kolme suunnistajaa + kaksi hylättyä, joten siihen nähden ei nyt valtavan huonosti mennyt. Huomenna jatkuu. Uskaltanen huomennakin pyöräillä paikan päälle, vaikka aiemmin olenkin manaillut, että pyöräily+suunnistus ei ole minulle sopiva yhdistelmä.

Venlailua

Tänä vuonna Venlojen viesti olikin lähellä, nimittäin Vantaan Hakunilassa. Paikalle pääsi julkisilla kulkuvälineillä ja niiden käyttöä jopa suositeltiin. Kovin hyvin ei kuitenkaan oltu kilpailukeskuksen karttoihin merkitty, mitkä bussipysäkit ovat lähinnä teltta-alueita. Niinpä minäkin jäin bussista pysäkillä, joka oli lähinnä kilpailukeskusta... mutta erittäin kaukana teltta-alueelta, jossa seuramme teltta oli. Noh, onneksi olin varannut aikaa riittävästi, niin ei tullut hoppu.

Oli aurinkoinen päivä ja ennen kello 14.00 tapahtunutta yhteislähtöä suorastaan kuuma. Lähtöalueella varjoisat paikat olivat kortilla.

Viitoitus K-pisteelle oli pitkä. Niin pitkä, että en käynyt verrytellen K:lla asti. Totesin kiivettyäni jyrkän rinteen ja laskeuduttuani hetken matkaa, että en taida mennä mäen alle asti katsomaan, missä se K luuraa. Lähdön tapahduttua selvisi, että tämän alamäen jälkeen oli vielä pellon ylitys ja yksi ylämäki ennen kuin oltiin K-pisteellä asti.

Minulla oli rinnassani lähtönumero 949. Eli suhteellisen takajoukoista sai lähteä, vaikka takana olikin vielä monta rivillistä joukkueita. Yritin lähtöviitoituksella heti parannella asemia, mutta toisaalta ei halunnut laittaa kaikkia paukkuja ensimmäiseen kilometriin. Meno jonoutui ja muuttui kävelyksi ylämäissä ennen K-pistettä. Sen jälkeen oli hivenen enemmän tilaa juosta.

Ensimmäiset rastit olivat kohtalaisen lähekkäin toisiaan. Yhdellä väärällä kukkulalla kävin kääntymässä ja kiersin rastille lopulta hassusta suunnasta. Kertaalleen puolestaan olin menossa oikeaan suuntaan, mutta sitten kuulin takanani huudeltavan oman rastini numeroa, koukkasin taaksepäin, vain huomatakseni, että tämä porukka muodosti letkan, joka lähti siihen suuntaan, johon olin ollut itsekin menossa. Mitä tästä opimme: useimmiten kannattaa pitää oma päänsä (vaikka ihan aina se ei olekaan fiksua... joten ota siitäkin nyt selvää, milloin kannattaa ja milloin ei).

Lyhyitä rastivälejä seurasi pidempi siirtymä ja jälleen lyhyitä rastivälejä. Maasto vaihteli hyväkulkuisesta tiheikköön. Tiheikköpätkillä oli mahdotonta päästä muista ohi ja niinpä vauhti hyytyi välillä kävelyksi, vaikka ei olisi tahtonutkaan.

Toista tiheiden rastivälien osuutta seurasi viitoitettu siirtymä mäelle, joka oli ylitetty matkaan lähtiessä. Ihmettelin, kun kovin moni muu ei juuri juossut tätä siirtymää, ainakaan kovin reippaasti. Skippasin siirtymällä olleen juomarastin. Olihan matkaa enää vain vähän. Viereisellä viitoituksella tuli vastaan kakkososuuden juoksijoita matkalla K-pisteelle.

Viitoituksen jälkeen oli jyrkkä ylämäki, joka vei aika hyvin mehuja. Rasti löytyi ihan ok, kunhan oli päässyt mäen yli. Lähdin seuraavalle rastille kompassisuunnalla muiden perään. Jostain syystä tällä rastivälillä ajatus kuitenkin hajosi. Kesken matkan aloin katsoa, että olen ottanut suunnan aivan väärin ja kun tulimme rastille, ajattelin, että nyt pitää kiireesti lähteä oikealle rastille viereistä kuntorataa pitkin. Onneksi en ehtinyt kauas, kun huomasin, että ohittamani rasti olikin oikeasti seuraava rastini, ja olin miltei siis jättänyt sen väliin, kun olin jo lukenut väliä seuraavalle rastille. Huh. Siitä olisi tullut nolo hylky.

Seuraavat rastivälit olivat enemmän tai vähemmän juoksemista kuntopolkua ylös, alas. Kunto meinasi loppua kesken. Tällä kertaa maalialueen ylikulkusilta sentään oli kiltisti tehty: sinne tultiin alamäkeä, joten sillalle ei tarvinnut nousta, riitti, että ylitti sen ja laskeutui maalialueelle.

Vaihdoin sijalla 709. Kaksi sijaa paremmalla sijalla kuin viime vuonna, vaikka lähtönumero oli heikompi. Seurakaveri, joka oli lähtenyt vierestäni matkaan (nro 948) oli onnistunut pistelemään hurjaa vauhtia ja oli vaihtanut sijalla 298. Joten tämän perusteella voi todeta, että lähtörivillä ei ole niin kovin suurta merkitystä, jos on hyvässä kunnossa ja osaa suunnistaa. Minun kuntoni ja taitoni eivät tällä kertaa parempaan riittäneet. Oma joukkueeni (seuran nelosjoukkue) sijoittui lopulta sijalle 839 ja tämän vierestäni lähteneen seurakaverin joukkue (seuran kolmosjoukkue) sijalle 693. Ykkösjoukkueemme oli hienosti sijalla 252. Kakkosjoukkue oli sijalla 673 (vaikka aloitusosuuden jälkeen oli seuran joukkueista neljäntenä). Vitosjoukkue löytyy sijalta 969. Eli loppujen lopuksi joukkueet sijoittuivat numeronsa mukaiseen järjestykseen.

Suunnistusmetsässä puhuminen

Kuinka mielellään sitä rupattelisikaan kanssasuunnistajien kanssa ja auttaisi, mutta kun oma suunnistus yleensä kärsii jo pelkästä moikkaamisesta.

Ilmeisesti menostani näkee, että en pidä kovin kiirettä. Prisma-rasteilla ainakin kaksi suunnistajaa kysyi, missä ollaan ja toinen suunnilleen liimautui minuun kiinni, kun yritti hahmottaa, missä paikka, jota näytin omalta kartaltani, oli hänen kartallaan. Kilpaile siinä nyt sitten.

Tänään Firmaliigassa minulle taas juteltiin. Tosin juttelinpa minäkin, kun yritin varoittaa perässä tullutta suunnistajaa maassa olevasta piikkilangasta.

- Menipäs tämä nyt hankalaksi, tuumasi miessuunnistaja, kun pääsimme metsästä tielle suunnilleen samaan aikaan.
- Kun tuolla on tota piikkilanka-aitaa ja kaikkea, hän jatkoi.
- Niinpä, nii-in... sanoin ja yritin samalla päästä itseni kanssa selvyyteen, missä kohtaa olin tiellä. Olin melkein lähdössä minulle jutelleen miehen perään, kunnes tajusin, että olin todellakin aivan väärässä kohtaa siihen nähden, minne olin pyrkinyt.

***

- Löysitkö jo nelosrastin?
- Mikä on sun nelonen?
- No, me lähdettiin samalle radalle, joten se on...
- Jaa, joo, se on tuolla taaempana, tuumasin. Hetkeä aiemmin olin ihmetellyt, kun kyseinen mies oli lähtenyt aivan väärään suuntaan rinteellä. En vain ollut rinteen alla enää heti varma, oliko kyse samasta henkilöstä. Sinipaitaisia suunnistajamiehiä kun oli metsä täysi.

***
- Onko sinun mielestäsi tämä polku kartalla? kysäisi valkopaitainen mies.
- Noo, en ole ihan varma, mikä kartalla olevista poluista tämä on, tuumin ja samalla yritin paikantaa itseni. Ja siinä main sainkin olinpaikastani varmuuden juuri ylitetyn ojan perusteella.

***
Kieltämättä jokaisella kerralla oma ajatus hajosi, kun kanssasuunnistaja keskeytti ajatuksenjuoksun. En sentään sen takia pahemmin eksynyt, kuten joskus on käynyt. Joku seurakaveri on todennut, että ei ole vastaavissa tilanteissa kuulevinaan. Minä en jotenkin pysty siihen.

Kilpailuvietistä

Kävipä niin, että helatorstaiaamuna kurkkuni oli kipeä. Se ei estänyt minua lähtemästä Prisma-rasteille kauden ensimmäiseen suunnistukseen. Kieltämättä siinä vaiheessa, kun pidin kaatosadetta autossa kuravellisellä pellolla ennen kilpailua, ehdin miettiä, onkohan tässä nyt mitään järkeä. Sairastun vielä oikein kunnolla. Sade taukosi, mutta alkoi suoritukseni aikana uudestaan. Tulin metsästä likomärkänä. Vaihdoin vaatteet ja lähdin ajamaan autolla kohti kotia penkin lämmitys täysillä.

Seuraavat neljä päivää podin nuhaa, mutta kuumetta ei tullut. Viidentenä päivänä olin jo taas lähdössä metsään. Firmaliigan osakilpailuun. Tällä kertaa päivä oli aurinkoinen ja maasto lenkkipolkujen pilkkoma. Olin etukäteen miettinyt, uskallanko lainkaan lähteä suunnistamaan. Olinhan vielä nuhainen, vaikka jo paranemaan päin.
- Jos mä vaan lähinnä kävelen...
- Sinäkö pystyisit kävelemään? Ei, korkeintaan sitten, kun olet juossut ensin itsesi läkähdyksiin, arveli mieheni.

Aivan täysin mieheni arvioi ei pitänyt paikkansa, mutta myönnetään, kyllä sitä tuli ihan sillai kevyesti hölkättyä niitä rastivälejä, joilla pääsi kuntopolkua pitkin. Kuka nyt raaskisi kävellä, kun on selkeä baana rastilta toiselle? En minä ainakaan.

Taudin uhmaamisesta ei tullut jälkiseuraamuksia, vaan paraneminen on edennyt hyvin.

Sunnuntaina olin mukana Naisten kympillä. Sovimme kollegan kanssa, että menemme hölkkääjien lähtöön. Oli tarkoitus juostahölköttää sellaista vauhtia, että pystyy vaihtamaan kuulumisia matkan aikana. Mutta kyllä sentään otti päähän, että hölkkääjien lähdössä oli porukkaa, joka käveli ensimmäisen 200 metrin jälkeen. Ja noh, vielä enemmän harmitti, kun reitin lopussa oli kapeampaa väylää ja useammat olivat jo uuvahtaneet niin, että kävelivät. Joutui itsekin hissuttelemaan.
- Kyllä huomaa, että olet suunnistanut, kun pistelet tuolta nokkosien läpi muiden ohi, totesi kollegani, kun olin jälleen kerran koukkinut edellä menevien ohi.
- Ei siinä ollut nokkosia, virnuilin.

Loppumatkasta kiihdytin vauhtia ja tulin hyvävoimaisena maaliin. Ehkä ensi kerralla voisi mennä siihen juoksijoiden lähtöön hännille. Josko siinä sitten saisi hölkätä koko matkan ilman, että pitää väistellä kävelijöitä. Toisaalta hölkkääjien lähdössä lähteminen todennäköisesti mahdollisti sen, että kilpailuviettini pysyi jotenkuten hallinnassa koko matkan enkä aloittanut loppukiriä kuin vajaa kilometri ennen maalia. Pystyttiin oikeasti vaihtamaan kollegan kanssa kuulumiset. :)

Esiintyminen ja kilpaileminen vs. harjoittelu

Esiinnyin torstaina konservatoriolla laulunopettajani oppilaiden lauluillassa. Menin paikalle väsyneenä. Olen nukkunut pitkään huonosti ja tehnyt jatkuvasti hieman pidempää työpäivää, mikä on huono yhdistelmä. Mietin, miten jaksan keskittyä, miten jaksan eläytyä. Mutta kas vain, konsertin jälkeen olinkin virkeämpi ja paremmalla tuulella kuin ennen sitä. Nukuinkin seuraavan yön paremmin kuin pitkään aikaan arkiyönä.

Konsertin jälkeen eräs toinen laulaja valitteli, kuinka esiintyminen on kamalaa, kun jännittää ja hengitys ei toimi ja... Ja että olisi paljon mukavampaa vain laulaa laulutunnilla. Kuulun hänen kanssaan tässä asiassa eri sakkiin. Vaikka esiintyminen jännittääkin, se on se suola, miksi treenaan. Ilman sitä olisi minusta turha harjoitella. Ja jos totta puhutaan, mieluummin vain esiintyisin enkä treenaisi muuta kuin sen verran, että saan jonkinlaisen varmuuden esitettävistä sävellyksistä.

Samanlaisen jaon olen huomannut myös kilpaluistelijoissa: on niitä, jotka jännittävät kilpailemista yli kaiken ja jättäisivät sen mieluummin väliin kokonaan, mutta pitävät treenaamisesta kuin hullu puurosta. Itse puolestani olisin mieluiten vain kilpaillut, tietysti sillä oletuksella, että kilpailut menisivät aina hyvin ja niistä jäisi hyvä mieli... Treenaaminen oli monesti pakkopullaa.

On jännää havaita, että kahdesta eri harrastuksesta löytyy samantyyppistä jakoa eri tyyppisiin ihmisiin ja mielihaluihin.

Suunnistusputki

Elokuun aikana on tullut suunnistettua ihan urakalla. Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna oli Kapinarastit Mäntsälässä. Siellä meni ihan mukavasti: 2,8 kilometriä taittui aikaan 38,54. Olin sarjassani (D21C) kolmas. Viikolla sen jälkeen suunnistin iltarasteilla, joihin liittyy edellinen blogaukseni.

Seuraavana viikonloppuna olivat vuorossa AM-kilpailut. Lauantaina oli pitkän matkan kisa (7,9 km) ja sunnuntaina viesti (6,5 km osuudet). Pelkäsin etukäteen jaksamiseni puolesta. Otin sitten lauantaina rauhassa ja rastit löytyivätkin ihan hyvin eikä noutajakaan tullut. Matka taittui alle kahden tunnin (1h 53 min). Sunnuntaina viestin rata oli vaikeampi kuin lauantainen yksilökilpailun rata. Enemmän pusikkoa ja ikäviä rastivälejä. Yritin juosta enemmän kuin lauantaina. Aikaa kului noin 1h 35 min. Suorituksista jäi ihan hyvä maku, vaikka molempina päivinä löydyin tuloslistan häntäpäästä. Sunnuntaina, kun yritin kerrata lauantaisia reitinvalintojani, huomasin, että oli äärimmäisen vaikeaa muistaa niitä, kun sunnuntainen kisa oli käyty samalla kartalla.

Viikolla oli vuorossa Firmaliiga Velskolassa. Juoksin D-lohkossa 4,3 km radan aikaan 1.06,04. Viikonloppu painoi vielä jonkin verran jaloissa ja jäin varanaisen rooliin joukkueessamme (olin meistä neljästä hitain neljän minuutin erolla edelliseen).

Tänään puolestaan olin mukana Husqvarna-kisan D21B-sarjassa. Matkan pituus oli 2,9 kilometriä. Maasto oli inhottavaa pusikkoa ja kivikkoa. Lisäksi tein sarjan käsittämättömiä suunnistusvirheitä. Loppuaika 1.02,54 kertoo koko totuuden: surkeasti meni. En silti ollut viimeinen, vaan 6/10. Sain polven alapuolelle ikävän verinaarmun ennen matkan puoliväliä. Se ei sinänsä menoa haitannut, mutta harmittaa joutua hoitamaan taas uutta haavaa. Lisäksi harmittaa, että auton renkaisiin jäi parkkipaikkana toimineelta pellolta lehmänkakkaa. Se taitaa olla yhtä sitkeää, kuin Jukolan viestin pellon kurat roiskeläpissä... Saa nähdä, milloin irtoaa. Tässä on vaan se huono puoli, että se kakka aiheuttaa myös hajuhaittoja.




Ensi viikolla olisi taas Firmaliigaa. Mutta mennäkö vaiko eikö eGamesiin ensi viikonloppuna?

Kuntotesti Salpa-Jukolassa

Olin tänäkin vuonna mukana Espoon Akilleksen Venla-joukkueessa. Otin tavallaan riskin: kahden viikon päästä pitäisi olla mahdollisimman hyvässä kunnossa (siis terve ja urheiluvammaton ja naarmuton), ja suunnistaessa jos jossain voi sattua mitä vain ja vesisateessa voi vilustua. Tällä kertaa juoksin kakkosjoukkueen avaajana. Virolahdella oli hyvin epävakaa sää. Sadetta ripsotteli on-off-hengessä aika ajoin. Mitään kaatosadetta ei kuitenkaan ollut, vaikka ajomatkan aikana sekin vaikutti mahdolliselta.

Lähtö oli rakennettu suunnistajien kiusaksi ja katsojien iloksi siten, että noin sadan metrin juoksumatkan jälkeen oli jyrkkä ja kapeneva nousu. Tietysti yli tuhatpäinen naislauma sumputtui siinä jo pahemman kerran. Kuuluttajan ohjeistus oli, että ensimmäisessä mäessä ei vielä kisaa ratkaista, ottakaa ihan rauhassa. No, eipä sitä nyt ihan rauhassa tainnut juuri kukaan ottaa. Kaatumisia näin yhden.

Mäen jälkeen matka jatkui piha-alueen poikki, tien yli varvikkoon, jonka jälkeen saavuttiin K-pisteelle. Siinä porukka jakaantui aikalailla kahtia. Ensimmäinen rastiväli oli pitkälti tiellä juoksemista, samoin toinen. Sen jälkeen päästiin kunnolla metsään.

Kuudennen rastin jälkeen oli ensimmäinen juottopaikka. Yritin jatkaa matkaa suoraan juottopaikan ohi, mutta vastaan tuli ylitsepääsemättömän näköinen oja. Juottopaikan pitäjät huutelivatkin, että "kiertäkää nyt tuolta pellon laidan kautta, kun tossa on toi iso oja". Samassa kuului kauempaa "Ensiapu! Ensiapu!". Ja joku juottopaikan pitäjistä tuumasi: "No nyt siellä ojassa on joku!"

Kahdeksannella rastilla oli sellainen hajonta, että letkat hajaantuivat. Itsekin painelin ensin omasta rastistani ohi, mutta en onneksi kovin paljoa. Seuraavaa rastiakin hapuilin. Päädyin seisomaan mäentöppäleelle, jonka alarinteellä juoksi letka sekä vasemmalle että oikealle. Hetken pähkäiltyäni lähdin katsomaan oikealle ja siinähän se rasti oli, noin 50 metrin päässä. Ja matka jatkui.

Jossain vaiheessa tuli juostua pitkä rastiväli reipasta vauhtia ja tuntui, että kulkee ihan ok. Pian sen jälkeen alkoi tuntua siltä, että ei enää jaksa. Pakotin itseni juoksemaan aina välillä, kun muukin letka juoksi, mutta voimat meinasivat loppua totaalisesti. Tämä oli minulle täysin uusi kokemus Venloissa, yleensä voimia on riittänyt hyvin loppuun asti. Väliajoista näkee, että sijoitukseni onkin tippunut viimeisillä rastiväleillä (rastin 15 jälkeen) ja matkalla maaliin yli 10 sijaa. Lopulta tulin vaihtoon sijalla 711. Luulin, että sija olisi jotain 630 ja risat, koska vaihdon päällä ollut laskuri näytti sellaista lukemaa, mutta karu totuus paljastui seurateltalle päästyäni, kun äidiltä oli tullut tekstiviesti. Joskus vain netin kautta on niin paljon helpompaa seurata kisaa kuin paikan päällä! (Tosin toimihan se netti ihmisten kännyköillä myös kisapaikalla...)

Summa summarum: suunnistussuoritus ihan ok, kuntotestin reputin. Päätän taas jälleen yrittää olla ensi vuonna paremmassa juoksukunnossa - kuten niin monena vuonna aiemmin. ;) Joukkueena suoriuduttiin oikein hyvin: viime vuoteen perustunutta lähtönumeroa parannettiin yli 200 sijaa. :)

Lähdimme paluumatkalle miesten lähdön jälkeen. Onneksi säästyimme auton työntelyltä. Parkkipaikkana käytetty pelto oli nimittäin kovin vettynyt päivän sateiden vuoksi ja auton työntäjiä näkyi siellä sun täällä. Jalo sain vain kevyen kurakuorrutuksen.