Vanhoilla pohjilla Kalevan kierros 2019 läpi

Päädyin viime vuonna kiertämään Kalevan kierroksen kaikki kuusi lajia. Edellinen yritys kolme vuotta sitten jäi neljään lajiin. Viimeinen laji oli jäädä tälläkin kertaa välistä, koska olin pienessä nuhassa. Lähdin kuitenkin elämäni ensimmäiselle puolimaratonille, ja matka taittui loppujen lopuksi ihan kelvollisesti. Mutta aloitetaanpa ihan alusta.

Ensimmäinen laji oli luistelu, varsinainen leipälajini. Päädyin kello 8.00 startanneeseen erään. Kisa käytiin tammikuun lopulla Seinäjoella, jonne matkasin edellisiltana. Edellisestä Seinäjoki-käynnistä oli vierähtänyt jo vuosia, ja olinkin onnellinen, että en ollut jättänyt iltapalaostoksia "siihen hotellin vieressä olevaan kauppaan" tehtäväksi. Siinä ei enää ollutkaan kauppaa, vaan kuoppa... rakennustyömaan pohja.

Itse luistelu sujui nopeammin kuin kolme vuotta aiemmin. Kuntoni ei riittänyt erän pääjoukon intervallinomaiseen etenemiseen alkumatkasta. Pääjoukko sai lopulta minut kiinni kierroksella, mutta siinä vaiheessa meno oli tasoittunut sen verran, että jaksoin porukan perässä paremmin kohti loppua. Olin eräni nopein nainen. Kokonaistuloksissa (miehet ja naiset ja kaikki ikäluokat yhteensä) olin sijalla 93. Aikani 30 kilometrin matkalla oli 1:04:44. Harjoituskilometrejä kuluneella kaudella oli alla 94,7.

Seuraavan lajin eli hiihdon harjoittelun aloitin vasta luistelukisan jälkeen. Oli ollut tarkoitus hiihtää jouluna Lapissa, mutta podin koko joulun kauheaa räkätautia, joten hiihtokauden avaus venyi. Hiihtokisa käytiin maaliskuussa Jyväskylässä. Hiihdettävän matka piti olla 50 kilometria, mutta se lyhennettiin olosuhteiden vuoksi 46 kilometriin. Oli siinäkin ihan tarpeeksi. Matkalle osuneet mäet eivät minua juuri jännittäneet, mutta välillä täytyi muiden hiihtäjien vuoksi jarrutella. Loppumatkasta kävi niin, että kaaduin yhdessä alamäessä, kun edellä mennyt hiihtäjä jarrutteli ja yritin väistää hyppäämällä ladulta pois. Sain mojovan mustelman takareiteeni, mutta onneksi ei käynyt sen pahemmin. Kisan sai hiihtää joko vapaalla tai perinteisellä. Minä valitsin perinteisen ja olin sijalla 220 ajallani 4:13,14. Ottaen huomioon harjoituskilometrien naurettavan määrän (78,8), olin suoritukseeni oikein tyytyväinen. Aika oli parempi kuin kolme vuotta sitten Kalevan kierroksen hiihdossa Vuokatissa, jossa matka oli 45 kilometria.

Kolmanteja lajina oli suunnistus toukokuussa Mynämäellä. Suunnistuksen pitäisi olla minulle hyvä laji, mutta en pärjännyt erityisen hyvin 15 kilometrin matkalla. Kisamatka suoritettiin kolmella 5 kilometrin lenkillä. Välillä olin aika hukassa ja hetkittäin tuntui, että kunto ei vain riitä juoksemiseen. Päädyin sijalle 153 ajallani 3:45,33. Harjoituskilometrejä kuluvana vuonna oli alla vaivaiset 17,8.

Neljäs laji eli soutu oli minulle entuudestaan täysin tuntematon. Onneksi löytyi kokenut pari vuorosoutuun ja KK Länsi-Uusimaan riveistä myös tekniikkaopastusta. Silti neljän treenikerran ja 49,2 kilometrin jälkeen, Virroilla kesäkuun lopussa vuorosoutuna soudettu 30 kilometrin matka oli aika pitkä. Vielä, kun sattui tuulinen sää ja airon hajoaminen vähän ennen puolimatkaa, oli aikamoinen suoritus päästä maaliin asti. Aikaa kului 4:17,32 ja sijoitus oli 200. Soutupäivän illan kärsin järkyttävästä hauislihasten särystä, joka onneksi hellitti yön aikana.

Viides laji eli pyöräily oli vuorossa elokuussa Lemillä. Pyöräily (76 km) ajettiin aika-ajona, joten peesata ei saanut, ja sai siis keskittyä täysin omaan suoritukseensa. Matkan loppuosalla oli aikamoisia mäkiä, joita jotkut iäkkäämmät kisaajat taluttivat ylös. Minun ei tarvinnut taluttaa, mutta vähän ennen maalia minusta otetun kuvan irvistys kertoo, että helppoa ei ollut. Aika 2:46,11 riitti sijaan 168. Harjoituskilometreja oli alla 304,6, mutta niistä vain osa kesäkuussa hankkimallani maantiepyörällä.

Kuudes laji eli puolimaratonin juoksu kilpailtiin syyskuun lopussa Helsingissä. Kuten jo mainitsinkin, olin hieman kipeä, ja lähdin rauhassa matkaan, mutta kun juoksu ja hengitys tuntui kulkevan, uskalsin hieman lisätä vauhtia. Lopputulos elämäni ensimmäisellä puolimaratonilla oli 2:14,21. Aika riitti sijaan 170. Treenikilometreja juosten samana vuonna ennen kisaa oli alla 95,8. Osa niistä oli juostu jo talvella. Toki tähän päälle vielä kesän suunnitukset, joita en laskenut tuohon määrään mukaan. (Kesän suunnistuskilometrien yhteismäärä on siis huomattavan paljon enemmän kuin tuo, mitä ehdin ennen KK-suunnistusta kiertää.)

Harjoitusmääräni ovat siis aika naurettavan pieniä, mutta paljon enempää en ehtisikään, kun perheessämme on kaksi alle kouluikäistä lasta ja teen täyttä työviikkoa. Lajinomaisten harjoitusten lisäksi käyn säännöllisesti kuntosalilla lihaskuntoa ylläpitämässä. Tuskin yltäisin näillä harjoitusmäärillä näihin tuloksiin ilman kilpaurheilutaustaani. Nyt vuonna 2020 olisi tarkoitus kokeilla, näkyykö viime vuoden kierros tämän vuoden suorituksissa, ja pystynkö parempaan. Kalevan kierros 2020 alkaa helmikuussa luistelulla Kuopiossa.

Urheiluvuoden kohokohtia ja pettymys

Viimeksi kerroin suunnittelevani lähtöä Kalevan kierroksen hiihtoon. Suunnitelma toteutui ja kävin maaliskuun puolivälissä vetäisemässä 45 kilometrin lenkin Vuokatin maastoissa. Päivä oli aurinkoinen ja mittari näytti aamulla peräti -10 astetta. Pitopohjasuksi piti hyvin ja luistikin alkuun ihan hyvin. Ensimmäiset 20 kilometria kulkivat hyvin. Sitten alkoi nousuvoittoisempi osuus ja vauhti hidastui. 

Vähän ennen 30 kilometrin täyttymistä minut ohitti kaksi tuntia perinteisen hiihtäjien perään lähteneistä luisteluhiihtäjistä ensimmäinen. Hän oli ylhäisessä yksinäisyydessään. Mutta eipä aikaakaan, kun luisteluhiihtäjiä alkoi mennä ohi kiihtyvää tahtia. Samaan aikaan alkoi minun kiirastuleni: viimeiset 15 kilometriä selkä ja hartiat olivat niin jumissa, etten olisi millään jaksanut tehdä töitä yläkropalla. Hiljalleen luistokin huononi. Pohjiin laittamani kolme kerrosta luistoa ei riittänytkään. Loppumatkan loivassa alamäessä minut ohitti papparainen, jonka suksi vain yksinkertaisesti luisti paremmin. Aikansa minun perässäni taivalsi joku mies, jolle yritin jossain kohtaa vihjata, että voisi ohittaa. Hän sanoi, ettei pysty. Yhdeltä huoltopisteeltä hän kuitenkin lähti minun edelleni enkä kohta enää nähnyt hänestä jälkeäkään. Kaikesta tuskasta huolimatta olin maalissa yllättynyt: matka taittui aikaan 4 tuntia 40 minuuttia, mikä oli 20 minuuttia nopeammin kuin olin arvellut.

Seuraava koitos piti oleman juoksu toukokuussa. Pahimmoiksi sairastuin flunssaan viikkoa ennen kilpailua ja olin kilpailupäivänäkin vielä kovin räkäinen. Silloin riittävän rankka fyysinen suoritus oli käydä kannustamassa seurakavereita paikan päällä Tuusulassa. Viikon päästä tästä juoksin Naisten kympin. Vielä silloinkin flunssan jälkimainingit vaikeuttivat hengitystä, mutta sinnittelin maaliin noin ajassa 1 h 10 min.

Kesäkuun puolivälin jälkeen oli vuorossa Venlojen viesti. Kisa käytiin Lappeenrannan eteläpuolella. Viikonloppu oli sateinen ja siitä seurasi kisakeskuksen muuttuminen kuravelliksi viikonlopun aikana. Juoksin kakkososuuden. Osuudelle sattui kilpailun vetonaulaksi mainostettu kilpailukeskuksen läpijuoksu. En ollut järin innostunut juoksemaan kuravellissä metsän laidasta metsän laitaan yleisön edessä, mutta minkäs teit. Pääsin matkaan melko huonolla sijoituksella. Siitä lienee johtunut, että sain nostettua joukkueemme sijoitusta 194 pykälää. Väliajoista näkee, että isoin nosto tapahtui alkumatkasta. Se hämmensi minua, koska alkumatkaan osui omat empimiseni. Ensimmäiselle rastille mennessä oli tiheikköä, jota oli vaikea lukea. Jostain rastista menin melkein ohi. Kaiken kaikkiaan kuitenkin tuli juostua ihan kelvollinen suoritus. Enkä toivottavasti näyttänyt ihan niin läkähtyneeltä maaliin tullessa kuin vuotta aiemmin. Silloin seurakaverit kommentoivat, että näytin siltä, että en tule toipumaan suorituksestani sen vuorokauden puolella. Harmittavaa oli, että joukkueemme lopulta hylättiin, kun viimeisen osuuden juoksija oli juossut metsässä väärän kartan kanssa. Onneksi en sen viikonlopun aikana sairastunut, vaikka hytisin suoritukseni jälkeen ja yöllä varpaat kastuivat nukkuessani teltassa.

Kalevan kierroksessa olisi ollut seuraavaksi vuorossa soutu. Sen kuitenkin skippasin suosiolla, kun ei ole tuosta lajista mitään kokemusta. Pyöräilynkin meinasin aluksi jättää väliin, mutta koska juoksu jäi välistä sairastumisen vuoksi, piti ottaa pyöräily ohjelmaan. Sain maantiepyörän lainaan työkaveriltani. Treenilenkkejä ajelin omalla hybridipyörälläni, koska sain lainapyörän vasta viikkoa ennen itse kisaa. Itse kilpailussa yllätin itseni pystymällä pitämään yllä 26,7 km/h -keskinopeutta 66 kilometrin lenkillä. Se oli paljon suurempi nopeus kuin, mihin olin harjoituslenkeilläni (niillä parilla, mitä ehdin maantiepyörän kanssa tehdä) kyennyt. Ensimmäiset 46 kilometriä minua "kiritti" nainen, joka oli startannut matkaan 40 sekuntia ennen minua. Minulla säilyi lähes koko ajan näköetäisyys häneen ja pikkuhiljaa välimatka alkoi lyhentyä. Sain häntä aina ylämäissä kiinni ja alamäissä ja tasaisilla hän taas pääsi vähän karkuun. Lopulta sitten 20 kilometria ennen maalia ohitin hänet. Minua ohiteltiin toki enemmän kuin minä ohittelin muita. Joku papparainen totesi 50 km ennen maalia, että "ei muuta kuin menoksi", kun ajoi minusta ohi. Loppumatkasta joku kysyi, onko rankkaa ja toinen kysyi, onko kevyttä. Yksi ohittajista karjaisi "Jee!" mennessään minusta ohi noin 3 kilometria ennen maalia. Kilpailukeskuksessa tajusin tämän jälkimmäisen olleen Alexander Stubb. Häntä haastateltiin paikalla ja sitten näin hänet hölkkäämässä valko-vihressä asussaan, jollainen tuolla karjaisijalla oli ollut päällään. Loppuaikani 2 h 29 min 1 s oli tosiaan hienoinen positiivinen yllätys.

Melko vähäisillä treeneillä olen selvinnyt näistä suorituksista. HeiaHeia! -palveluun kirjaamieni suoritusten perusteella olen tänä vuonna  luistellut 81,8 km, 137,9 km, juossut 93,8 km ja pyöräillyt 247,7 km. Nämä luvut sisältävät myös nuo kilpailusuoritukset. Kalevan kierroksesta on jäljellä enää suunnistus. Sitä on alla tälle vuodelle 43,4 km, mutta vielähän tässä ehtii reilun kuukauden aikana nostaa määrää... Täytyy kyllä todeta, että ilman vuosien kilpaurheilutaustaa en varmaan näillä harjoitusmäärillä pärjäisi edes tuon vertaa noissa Kalevan kierroksen lajeissa.

Kestävyysurheilua kerrakseen... vai pelkkä luistelu?

Minut houkuteltiin mukaan Kalevan kierroksen luisteluun alle kaksi viikkoa ennen kilpailupäivää. Espoon Akilleksen naisjoukkue kaipasi kipeästi riveihinsä luistelijoita. Lupauduin, olkoonkin, että olin ollut pikaluistimilla kolmisen kertaa koko kaudella.

Ennen kisaa ehdin käydä vielä kerran jäällä treenaamassa ja kerran kolan varressa SM-kisoissa. Valmistautuminen oli siis melko vähäistä... Eikä kuusi vuotta sitten luisteltu ratamaratonin Suomen mestaruus paljoa lämmittänyt.

Kisaviikolla yhdeksi jännitysmomentiksi muodostui se, saanko flunssan, jota taaperoikäinen tyttäreni sairasti kuumeen kera. Sain sinnitellyksi terveenä aina kisapäivään asti, mutta heti kisoja seuranneena päivänä taudin oireet sitten alkoivatkin. Kisa-aamuna eli viime lauantaina olo oli kyllä vetämätön. Se selittyi ainakin osin huonosti nukutuilla öillä, joita tytön sairastaminen oli aiheuttanut. Lisäksi jännitti tosi paljon. Miten jaksaisin? Löytyisikö sopivaa peesiä? Ratamaratonkisoissa olin luistellut 20 kilometriä, kerran 24, ja nyt edessä oli 30 kilometriä ja tuntematon porukka luistelijoita samassa erässä.

Kun menin kisatoimistoon Oulunkylässä, toimistossa riemastuttiin: kierroslaskija! Vaan e-hei, olinkin tulossa luistelemaan. En ole kisannut luistelussa uudella sukunimelläni, joten toimiston väki joutui tarkistamaan: "mikäs se sinun sukunimesi nyt olikaan?"

Ennen kisaa briiffasin pahaa-aavistamattomana paikalle houkuttelemani kierroslaskijan. Hän kauhistui matkan pituutta. :D

Kun viimein koitti startti, hain paikkaa kärjen tuntumassa. Luistelin kärjen perässä ehkä kolme kierrosta ja sitten alkoivat takareidet hapottaa. Totesin, että en yksinkertaisesti voi jatkaa tuossa letkassa, jos aion jaksaa maaliin asti. Jatkoin vielä hetken kärkeä vähän kauempana seuranneen perässä. Hetken kuluttua löysin toisen letkan, jossa roikuin useita kierroksia. Takanani luistelleet miehet höpisivät mukavia treenaamattomuudesta ja siitä, että keula vetää hyvin... ja että 9,5 kilsaa näyttää GPS. Sitten letkan keula halusi vaihtaa vetäjää. Seurasi vauhdin kiristys. Pari kierrosta ja sitten oli minun vuoroni vetää pari kierrosta. Sitten vielä muutama kierros siinä letkassa. Sitten letka hajosi. Ei ole selkeää mielikuvaa, miten se tapahtui, mutta sen jälkeen matka jatkui niin, että välillä luistelin yksin, välillä jossain letkassa.

Yhdessä vaiheessa huomasin luistelijan, joka veti suht sopivaa vauhtia. Imin itseni peesiin kiinni. Hänen perässään luistelin muutaman kierroksen, kunnes koitti kohtalon hetki. Matkaa oli maaliin enää vajaa 20 kierrosta (75 kierroksesta), kun edelläni luistellut nainen joutui hidastamaan etukaarteen lopussa hitaampien luistelijoiden takia. Nousin vähän pystyyn, otin kevyesti naisen selästä kiinni ja sitten... luistin kilkkasi jonkun muun luistimeen ja olin jään pinnassa polvi edellä. Kellahdin selälleni ja toivoin, ettei kukaan luistele päälle. Siitä kesti sitten hetken taas päästä jalkeille. Seurakaveri luisteli ohi ja kyseli, kaaduinko ja kannusti jatkamaan. Luistelin hänen perässään vajaan kierroksen ja kiihdytin sitten omaan vauhtiini.

Lopun matkaa keskityin vain siihen, että pääsisin maaliin. Lämpöasteet ja kymmenet 400 metrin rataa taukoamatta tahkoavat luistelijat olivat saaneet jään jo aikamoiseksi muusiksi. Piti pitää varansa, ettei väsyneillä jaloillaan kompastunut uudelleen. Loppumatkasta jostain ilmaantui taas letka, jossa roikuin. Uskalsin ottaa loppukirin vasta viimeisellä kierroksella. Maalisuora oli koko leveydeltään täynnä luistelijoita enkä ollut päästä ohi, joten kaikkea ei voinut ottaa irti, mitä olisi siinä vaiheessa lähtenyt.

Lopputulos: 1 h 7 min 55 ss. Kokonaiskisassa sija 122, naisista sija 7 ja naisten yleisen sarjan sija 3. Ei hassumpaa.

Nyt sitten pitää harkita, lähtisikö sitä suorittamaan muitakin lajeja. Seuraavaksi olisi hiihto maaliskuussa (harjoittelu: ei metriäkään n. 3 vuoteen). Sitten olisi juoksu toukokuussa (maraton tai puolikas, harjoittelu: suht säännöllistä, mutta lyhyehköä lenkkeilyä, mutta vielä ehtii, eikös?). Heinäkuisen soudun jätän suosiolla väliin ja elokuinen pyöräilykin jäänee, kun olen myynyt maantiepyöräni pois. Ainakin suunnistus syyskuussa kuitenkin kiinnostaa. Siinäkin matkana vaatimattomat 15 kilometria.

Kausi ohi

Jälleen on Ogelin jään ylläpito lopetettu. Joka vuosi päätös lopetusajankohdasta tehdään kalenterin perusteella eikä meneillään olevalla säällä ole merkitystä. Minusta tänä vuonna kautta olisi voinut jatkaa pari viikkoa, koska jää saatiin luistelukuntoon vasta marraskuun lopussa eli noin 2-3 viikkoa myöhemmin kuin piti.

Minun osaltani luistelukertojen määrä (pikaluistimilla) jäi aika säälittäväksi tänä talvena. Olisinkohan 5 kertaa käynyt luistelemassa ja sen lisäksi oli luistimitta järjestämässä kolmia kilpailuja Ogelissa. Kovasti oli tarkoitus päästä kevätjäille, mutta talviloman jälkeen olin ensin noin kaksi viikkoa flunssassa. Siitä toivuttuani sunnuntaivuoro 3.3. oli peruttu jääpallon takia. Ja sitten, kuten tiedättekin, mahatauti iski pahimmoiksi syntymäpäivänäni 4.3., ja siitä toipuessa menikin sitten viime viikko.

Tosin pelkäsin jo ennakkoon pahoin, että tuolla viikolla voisi luistelut jäädä vähän vähiin, kun tiistaina oli tiedossa pidempi ilta konservatoriolla ja torstain vuoro oli jääpallon takia peruttu. Viikonloppuna olisin ehkä ollut jo luistelukunnossa, kun emme olleet kaupungissa. Pitää yrittää ehtiä vielä edes hiihtämään ennen kuin lumet sulavat.

Aamujäällä

Sain aikaiseksi käydä tänään aamujäällä. Edellisestä kerrasta taitaa olla pari kolme vuotta ja silloinkin menin paikalle pitämään luistelukoulua. Viikonlopun sääennusteiden mukaan tänään oli paras luistelusää. Ongelmana ainoastaan "haastavat" jäävuoroajankohdat: aamulla 8-10 ja illalla 20.30-22.00. Katsoin paremmaksi vaihtoehdoksi herätä aamulla aikaiseen kuin mahdollisesti menettää yöunet liian myöhään illalla liikkumisen takia. Ja muutenkin, onhan se nyt kiva lauantai-iltana ottaa vain rennosti.

Olin nyt luistimilla toista kertaa tällä kaudella. Siihen nähden luistin kulki ihan ok. Tosin edelleen ennen joulua alkaneen flunssan peruina meinasi yskittää aina, kun oli luistellut kulmassa.

Minulla on ikuisuusongelmana se, etten löydä sopivaa peesiä. Pitäisi olla joku säännöllinen treenikaveri, jotta voisi olla varma peesistä. Tällä(kin) kertaa luistelin lähinnä itsekseen. Tarjolla olleet peesit luistelivat joko liian lujaa tai liian hitaasti. Kertaalleen menin nopeamman porukan peesiin ja pysyin siinä pari kierrosta, kunnes totesin, että tällä luistelumäärällä tasapaino ei ole siinä kuosissa, että uskaltaisin sinnitellä sen enempää peläten samalla kaatumista. Tarvitaan siis lisää treeniä. Toivottavasti siihen on kevätkaudella paremmat mahdollisuudet. Syksyllä jää tuli kovin myöhään (taisi olla 23.11.) ja sen jälkeen olin parina viikkona ulkomaan työmatkalla ja sen jälkeen kipeänä... Ja noh, myönnettäköön, että olen kyllä myös jonkin verran nirso sään suhteen. Ei huvita mennä luistelemaan -15 asteeseen tai kylmempään saati vesi- tai räntäsateeseen. Joten ajan lisäksi toivon hyviä säitä. :)

Pakkasta

Palasin viikko sitten lauantaina Englannista työmatkalta. Lämpötilaeroa oli yli 20 astetta. Englannissa, kun lämmintä oli noin 10 astetta, Suomessa yli 10 astetta pakkasta. Ja siitähän se on vain kiristynyt.

Tänä viikonloppuna pidettiin nuorten SM-kilpailut Ogelissa. Kilpailujen ylituomari oli kaukaa viisas ja päätti lyhentää kisat yksipäiväisiksi jo viikolla. Samoin luisteltavia matkoja lyhennettiin. Onneksi niin. Olin lähdönvalmistelijana ja sain tuta kireän pakkassään. Kisojen alussa pakkasta oli 15, lopussa 19-20. Kilpailijoita oli ilmoittautunut mukaan satakunta, mutta poisjääntejä tuli paljon. Silti kisat kestivät 3,5 tuntia, joista olin jäällä noin 3 tuntia. Olin varustautunut villahousuin, toppahousuin, monin paidoin ja toppatakein... mutta kylmähän siellä silti ehti tulla paikoitellen. Taukoja oli vain yksi, jolloin juuri ja juuri ehti saada itsensä lämpöiseksi. Sitä seurasi noin tunnin ja 45 minuutin jäällä olo.

Mutta oli kyllä osa luistelijoistakin jäässä! Sääliksi kävi joitain lapsia, jotka värjöttelivät ennen luisteluaan ja luistelun jälkeen olivat kasvoiltaan valkoisen punervia. Osaa sää kangisti, mutta muutama teki ennätyksiään, mikä on tosi hienoa, kun jää ei kuitenkaan ole luistavin mahdollinen kireässä pakkassäässä.

Esiintyminen ja kilpaileminen vs. harjoittelu

Esiinnyin torstaina konservatoriolla laulunopettajani oppilaiden lauluillassa. Menin paikalle väsyneenä. Olen nukkunut pitkään huonosti ja tehnyt jatkuvasti hieman pidempää työpäivää, mikä on huono yhdistelmä. Mietin, miten jaksan keskittyä, miten jaksan eläytyä. Mutta kas vain, konsertin jälkeen olinkin virkeämpi ja paremmalla tuulella kuin ennen sitä. Nukuinkin seuraavan yön paremmin kuin pitkään aikaan arkiyönä.

Konsertin jälkeen eräs toinen laulaja valitteli, kuinka esiintyminen on kamalaa, kun jännittää ja hengitys ei toimi ja... Ja että olisi paljon mukavampaa vain laulaa laulutunnilla. Kuulun hänen kanssaan tässä asiassa eri sakkiin. Vaikka esiintyminen jännittääkin, se on se suola, miksi treenaan. Ilman sitä olisi minusta turha harjoitella. Ja jos totta puhutaan, mieluummin vain esiintyisin enkä treenaisi muuta kuin sen verran, että saan jonkinlaisen varmuuden esitettävistä sävellyksistä.

Samanlaisen jaon olen huomannut myös kilpaluistelijoissa: on niitä, jotka jännittävät kilpailemista yli kaiken ja jättäisivät sen mieluummin väliin kokonaan, mutta pitävät treenaamisesta kuin hullu puurosta. Itse puolestani olisin mieluiten vain kilpaillut, tietysti sillä oletuksella, että kilpailut menisivät aina hyvin ja niistä jäisi hyvä mieli... Treenaaminen oli monesti pakkopullaa.

On jännää havaita, että kahdesta eri harrastuksesta löytyy samantyyppistä jakoa eri tyyppisiin ihmisiin ja mielihaluihin.

Jäällä ja salilla

Menin tiistaina Oulunkylään toiveikkain mielin: kerrankin näytti siltä, että tiistaina ei sada lunta. Kaksi viikkoa sitten satoi lunta ja luistelu oli raskasta. Viikko sitten satoi lunta, ja jätin luistelun väliin viikontakaisen kokemuksen vuoksi. Menin sen sijaan salille. Nyt ei satanut, kun pääsin Oulunkylään asti. Päädyin kuitenkin kuuluttamaan tiistaikilpailut. Istuin siis ensimmäisen jäävuorotunnin kuuluttajan kopissa. Sinä aikana alkoi lumisade.

Pääsin jäälle vasta noin 20 yli kahdeksan. Jätin alkuverryttelyn väliin, kun en halunnut enää pitkittää jäälle pääsyä. Jäätä oli ajettu yhden radan verran. Se oli appelsiinia, joka ohjasi luistinta. Vasen polvi vääntyi ikävästi kaarteessa. Se osa, jota ei ollut vedetty, oli nuhjuinen, ja raskaampi luistella kuin appelsiinirata. Loppuverryttelykin jäi tekemättä...

Verryttelyjen puutteen huomasin seuraavana päivänä Total Combat -tunnilla. Onneksi tällä kertaa vieressäni ei ollut samanlaista jumppaajaa kuin viikkoa aiemmin. Hän nimittäin astui aina askelen minua lähemmäs, kun yritin ottaa askelen hänestä kauemmas ennen tunnin alkua. Combat-tunnilla kun nyrkkeillään ja potkitaan eri suuntiin. Nyt ei siis ollut niin suurta riskiä, että väsyneillä jaloillani olisin osunut kanssajumppaajaan.

Ja kolhusta jälleen

Suunnistuskolhuni mustelma osoittaa jo häipymisen merkkejä, vaikka onkin levinnyt laajalle. Itse iskukohdassa on edelleen kuitenkin kova ja kipeä nestepatti. Menin siis uudestaan lääkäriin. Sain lähetteen ultraäänikuvaan, jonne pääsin iltapäivällä.

- Ohhoh, onpa siellä... iso, sanoi röntgenhoitaja, kun näki mustelman ensimmäisen kerran. Luulin ensin, että hän kommentoi jotain muuta, kunnes tajusin hänen puhuvan mustelmastani.

Röntgenlääkäri totesi, että nestepatti on lihaksen päällä, mutta ei onneksi sisällä.
- Ei tämmöisille kukaan varmaan mitään tee. Aika parantaa. Jos se tulehtuu, niin sitten antibioottia ja tyhjennys.

Lääkäri käski myös välttää "äärimmäistä" liikuntaa, mutta ei kuitenkaan pitäisi levätäkään. Yritin selvittää, mitä äärimmäinen tarkoittaa, saamatta kunnollista vastausta. Kuulemma kuulun "pahimpaan joukkoon", kun määrittelin itseni entiseksi kilpaurheilijaksi, joka yrittää pitää kunnostaan huolta...

No, äärimmäistä tai ei, kävin luistelemassa illalla. Jalka ei ollut luistelusta moksiskaan, mutta loppuveryttelylenkin aikana se kolotti. Sää ei suosinut: räntäsade teki jäästä hiljalleen huonon luisteltavan.

Laajalahti

Tänään tuli käytyä katselemassa Laajalahden luistelurataa kahdesta eri näkövinkkelistä. Ensin taivaalta:



Ja sen jälkeen luistellen. Molemmat rataantutustumiset olisi kannattanut tehdä vähemmän tuulisella säällä. Pienkone pomppi niin kovasti, että etukäteen nauttimani inkivääri ei riittänyt estämään matkapahoinvointia (en sentään ihan oksentanut). Maan tasalla puolestaan hyytävä tuuli jäädytti sormet jo luistimen nauhoja solmiessa. Lisäksi tuuli oli puskenut ainakin Otaniemen päässä 7 kilometrin radan lähes täyteen lunta. Niinpä luistelin oikoreittiä Munkkiniemeen 2 kilometrin radalle.

Tuuli puski luihin ja ytimiin, vaikka olin pukeutunut lämpöisesti. Pakkasta oli noin 16 astetta. Munkkiniemen lenkki oli leveälti auki, mutta pinta oli epätasainen ja jää kohvajäätä ja railoista. Kertaalleen lensin suoraan vatsalleen. Olin kaatua monta muutakin kertaa. Paluumatka Otaniemeen taittui sentään helposti myötätuulessa. Taidan jatkossakin olla enemmän rataluistelun ystävä. Toisaalta ehkä pitäisi käydä testaamassa rata joskus paremmalla eli lämpöisemmällä ja tuulettomalla säällä.

Hyytävää kyytiä Lahdessa

Lahti-luistelu viime lauantaina oli maraton cupin toisiksi viimeinen osakilpailu tänä vuonna. Viimeisen jätin väliin, kun se olisi ollut heti seuraavana päivänä Jyväskylässä. En usko, että olisin jaksanut luistella 10 kilometria kahdesti viikonlopussa lujaa.

Viikonlopun pakkasennuste oli karu: luvassa oli lähemmäs -20 astetta. Lopulta paikan päällä kilpailutoimistossa puhuivat -15:stä, mutta Jalon mittari näytti kyllä -17. Kylmää kyytiä oli siis tiedossa.

Melkein eksyimme Lahdessa, koska olin syöttänyt navigaattoriin huonon osoitteen. Sen vuoksi olimme paikalla noin puoli tuntia myöhemmin kuin olin suunnitellut. Tästä syystä verryttelyyn ja muuhun valmistautumiseen jäi vähemmän aikaa. Olin hieman hermostunut. Hermostustani lievensi lopulta se, kun naisten sarjan toinen osallistuja tuli pukukoppiin vasta noin 8 minuuttia ennen starttia... lisäksi oli unohtanut kypäränsä autoon eikä tiennyt, mistä kilpailunumeron saa. Jäälle päästyäni selvisi myös, että lähtöaikaa oli hieman myöhennetty, kun jäällä oli vielä traktori vetämässä pintaa.

Jää oli huono. Oli röpyliää ja kaarteiden pinta näytti kallistavan hieman ulospäin. No, olosuhteet olivat kaikille samat. Olin samassa erässä ikämiesten ja kuntosarjan kanssa kuitenkin niin, että sarja 60 ja 65 olivat jo luistelleet edellisessä erässä. Sekös harmitti, koska heistä olen yleensä löytänyt sopivan peesin.

Onneksi sopiva peesi löytyi myös omasta erästäni. Sinnittelin yhden tietyn luistelijan perässä. Välillä pääjoukko pääsi karkuun ja sitten saimme sitä taas kiinni. Missään vaiheessa jalat eivät alkaneet pahemmin hapottamaan, mutta kun kuuluttaja kuulutti noin 5 kierrosta ennen maalia, että "naisten yleisen sarjan Suvi Vuorinen on hyvävoimaisen näköisenä miesten matkassa", purin jo hammasta. Peesini ottikin hetken päästä irtioton. Onneni oli, että siitä irtiotosta jäi pari muutakin luistelijaa, joista toisen peesissä sain sitten porukan taas kiinni.

Kierrostaulua pyörittänyt oli hieman sekaisin ja taululla näkyi välillä eri lukuja kuin minulle huudettiin, siis siinäkin vaiheessa, kun kärki ei vielä ollut mennyt kertaakaan ohi. Yhdellä kierroksella joku vielä huusi omien kierroslaskijoideni ja muiden samassa joukossa luistelleiden kierroslaskijoiden huutojen perään: "Eikä ole!". Tästä syystä oli jotenkin epävarma olo, oliko oikeasti viimeinen kierros. Muutkin näyttivät kiristävän vauhtia, joten minä seurasin perässä. Kaarre piti ottaa hieman varoen huonon jään vuoksi ja sitten urku auki. Ohitin ainakin pari miestä juuri ja juuri, mukaan lukien sen, jonka peesissä olin ollut lähes koko matkan.

Syntyi huikea aika: 18.39. Se oli ennätys ja miltei neljä minuuttia parempi kuin kauden avaus Porissa. Luistelun jälkeen naama oli jäässä, silmistä vuotaneet vedet poskilla ja hengästytti. En heti pystynyt vastailemaan minulle esitettyihin kysymyksiin: "Mikä on nyt fiilis?" Naama onneksi alkoi vähän sulaa jo ulkona ja hengitys tasaantua. Pukukopissa vasta huomasin, että jalatkin olivat aika voimattomat ja hyvä, etteivät krampanneet. Taisi ottaa koville, vaikkei hapottanutkaan. Kisan toinen nainen tuli kotvan kuluttua pukukoppiin ja kertoi hävinneensä minulle 7 kierrosta...

Harmi, että maraton cup -kausi päättyy nyt, kun on päässyt vauhtiin!

Yllätys SM-kisoissa

Tänään luisteltiin ratamaratonin SM-kilpailut Helsingissä. En odottanut kisalta suuria. Eilen jopa oli fiilis, etten haluaisi lähteä kisaamaan ollenkaan. Syynä tähän oli se, että syyskauden maratonkilpailuissa ei ollut oikein kulkenut. Luistelu oli ollut takkuista ja tuskaista.

Pakkasta oli noin 14 astetta, mutta jää oli suhteellisen liukas. Kaarteissa oli kuitenkin pyykkilautaa, mikä ei tiennyt hyvää kisan kannalta.

Löysin nollakierroksella itselleni hyvän peesin: sopivan hyvä tekniikka ja tasainen meno, joka tasasi letkan nykimistä hieman. Alkumatkasta minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, missä muut naiset menivät. Epäilin, että joku roikkuisi peesissä. Letka luisteli suhteellisen tasaista vauhtia, jolloin peesissä pysymisessä ei ollut ongelmia. Pieniin nykäyksiinkin pystyin vastaamaan, joten matka taittui mukavasti.

Välillä oli ruuhkaa ja letka järjestyi uudelleen. Siinä vaiheessa tajusin, että muita naisia ei siinä näyttänyt olevan. Seuraavaksi aloin mennä muista naisista ohi. Myös niistä, joita pidin pahimpina kilpakumppaneinani. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että olin johdossa.

Matkan puolivälissä aloin pelätä, että putoan peesistä ja muut saavat kiinni. Onneksi moinen nykäys tapahtui vasta noin kymmenen kierrosta ennen maalia. Luistelin sen jälkeen vaivalloisesti yksinään muutamia kierroksia. Kuluneet pyykkilautaiset kaarteet pelottivat. Jos siinä olisi pahasti horjahtanut ja kaatunut, peli olisi menetetty. Yksi kilpakumppaneistani, jonka olin ohittanut kierroksella, tuli takaa, meni ohi, enkä mahtanut mitään. Vaarassa pyöri, että hän saisi minut luistelluksi vielä kiinni. Pariksi kierrokseksi löysin peesin ja sitten olikin enää kaksi kierrosta jäljellä ja jaksoin laittaa hieman pökköä pesään.

Luistelin ajan 40,58, joka on muuten täsmälleen sama kuin viime kaudella Seinäjoki-luistelussa. Aika riitti reippaasti Suomen mestaruuteen. En sitten lopulta ollutkaan niin huonossa kunnossa kuin luulin. Kilpasisareni, joka oli takaa-ajomatkalla, hävisi lopulta minulle puolisen kierrosta ja luisteli ajan 41,46. Viime vuoden mestari oli kolmas ajalla 43,00, joka jäi hänen viime vuoden voittoajastaan vain viisi sekuntia.

Tonttuilua luistimilla

Luistelin tänään Helsingin perinteisissä tonttukisoissa 500 metriä ensimmäistä kertaa vuosiin. Muistelin, että edellinen kerta oli kaudella 2005-2006, mutta nyt selattuani tilastoja huomasin, että edellinen kerta olikin kaudella 2004-2005. Edellisestä kerrasta oli siis vierähtänyt hyvä tovi. Jännitys oli sen mukainen. Oli suorastaan paniikki. "Mitä jos menee ihan surkeasti", oli päällimmäinen ajatus. Olo helpottui hieman, kun pääsi Ogeliin asti.

En välittänyt verryttelyssä siitä, että oma vuoroni oli vasta myöhään. Katselin kaikki 100 metrin ja 500 metrin luistelut ennen omaa suoritustani ja ehti tulla jo vähän vilu. Luistelu sujui ihan mukavasti. Horjumisia tuli kyllä, mutta siihen nähden, että nopeustreenejä ei ollut alla ollenkaan, meni ihan hyvin. Alkumatka oli aika tasainen parini kanssa. Lopulta hävisin pari metriä. Aikaani en tiedä, mutta hyvä fiilis jäi. Yskittää kyllä aikalailla eli taisi ottaa kurkkuun aika pahasti. Laulajan pitäisi kuulemma hengittää kylmällä säällä nenän kautta. Se ei kyllä kilpaillessa onnistu...

271209 JK. Tänään selvisi, että aikani oli 49,54. \o/ Melkein yhtä hyvä kuin vuonna 2004 (49,4)

Ääk! 24 kilometria 20 kilometrin sijaan

Olin tänään mukana Kalle Valtosen maratonilla Oulunkylässä. Etukäteen matkan pituudeksi oli ilmoitettu 20 kilometria. Kierrostaulukkoa tutkaillessamme huomasin, että matka olikin 24 kilometria eli 10 kierrosta enemmän kuin ilmoitettu. Kävin kyselemässä ja selvisi, että 30 kilometrin luistelijoita oli ollut niin vähän, että olivat tehneet kompromissin ja laittoivat kaikki 20 kilometrin ja 30 kilometrin luistelijat luistelemaan 24 kilometria. Jei.

20 %:n matkan pidennys ei kyllä innostanut yhtään, koska olin muutenkin ollut siinä hilkulla, lähtisinkö luistelemaan. Olen ollut tosi väsynyt ja aamullakin olin kisapaikalla vielä ihan unessa. No, lähdin matkaan ajattelematta enempiä. Alkumatka sujuikin yllättävän hyvin ja pysyin hyvässä peesissä. Mutta sitten joku nykäisi ja minä jäin. Ei ollut mitään taistelutahtoa.

Kun jää peesistä, jää yksin ja luistelu tuntuu tosi raskaalta. Luistelin useita kierroksia yksin ja matkanteko oli vaivalloista. Sitten perästäni tuli mies, jonka olin jo luistellut alkumatkasta ilmeisesti muutamalla kierroksella ohi. Hän sanoi: "Tule, tule" ja niinpä minä kiihdytin sen verran, että pääsin hänen peesiinsä. Niin mentiin muutama kierros ja tässä vaiheessa kuulemma kierrosaikani selvästi kohenivat eikä matkantekokaan tuntunut ollenkaan yhtä pahalta kuin yksinään.

Sitten tuli takaa ohittajia ja peesini spurttasi niiden perään. Yritin sinnitellä perässä, mutta sitten vain luovutin ja olin taas yksin. Jossain vaiheessa pääsin sitten taas hyvään peesiin ja siinä mentiin ehkä viitisen kierrosta. Sitten jouduin vetohommiin kierroksen ajaksi. Ja sen jälkeen toistui sama kuvio: takaa tuli joku kovempaa ja minun peesissäni ollut porukka kirmaisi sen perään. Minä en edes yrittänyt.

Viimeisillä kierroksilla oli jälleen vähän peesiä, lukuun ottamatta viimeistä kierrosta, jolloin itse kiristin vähän vauhtia. 24 kilometria taittui aikaan 52,22. Olin naisten sarjan neljäs, pari kierrosta kolmoselle hävinneenä eli ei nyt kauhean hyvin mennyt. Siinä 50 kierroksen kohdalla väliaika oli jotain luokkaa 43 minuuttia, joten tahti oli jotakuinkin sama kuin viime vuonna samassa kisassa ja ratamaratonin SM-kisoissa, mutta viime vuoden Seinäjoen kisa oli sitten jotain omaa luokkaansa: 40,58. Pitää yrittää löytää jostain sitä taistelutahtoa tammikuun kisoihin. Asiaa voisi auttaa, jos ei olisi yhtä väsynyt kuin nyt on ollut ennen näitä syksyn kisoja.

Kisan loppupuolella kysyin peesiltäni, kuinka paljon hänellä on vielä matkaa jäljellä. Siinä vaiheessa huomasin, että ääni oli mennyt. Jotain kähinää sieltä lähti, mutta aika surkeaa oli. Äänen käheys kestikin melkein iltaan asti. Toinen kisan aikana syntynyt "vamma" oli kolhu, joka tuli, kun sain peesin luistimen terästä sääreen. Ihan pieni haava ja varmaan alkava mustelma. Onneksi ei sen pahempaa.

Tekniikka kesälomalla?

Kävin tänään jälleen luistelemassa. Olisin mennyt jo viikonloppuna, mutta vuorot oli peruttu jääpalloturnauksen takia. Sekös harmitti.

Kokeilin teipata nilkkaa. Olihan se sitten oudon tuntuinen varsinkin kaarteissa ja jalkaterä puutui treenin aikana aika pahasti, mutta hiljalleen siihen teippaukseen tottui. Toivottavasti nilkka on myös vähemmän kipeä huomenna kuin tässä aiemmin luistelujen jälkeen on ollut.

Tällä kaudella kukaan ei ole ennen tätä iltaa katsonut menoani tekniikkamielessä ja olen pistellyt menemään vanhasta muistista. Eikähän sitä itse aina tiedä, miltä se meno ulospäin näyttää. Tänään sain kuitenkin olympiavoittajatasoista ohjeistusta ja hyvä niin. Luistelusta puuttui suorilla kallistus kokonaan. Oli kuulemma kovin tönkön näköistä. Pitää pitää mielessä arvokkaat neuvot ja yrittää hakea tekniikkaa kohdilleen, jotta luistelu alkaisi taas sujua vähän paremmin. En tiedä, minne kesälomalle se tekniikka oli oikein jäänyt.

Nilkan comeback

Kaksi vuotta sitten sattunut nilkkani on ärtynyt tämän syksyn luisteluista. Se on kipeä kävellessä, rappuja kulkiessa, varpaille noustessa... luistelun jälkeen enemmän kuin muutaman päivän kuluttua, mutta kipu ei kokonaan katoa. Tosin jalkaa ei onneksi särje paikallaan olessa. Eilen kyllä hieman jumpsi luistelutreenin jälkeen. Mutta on tämä nyt aika kummaa. Viime talvena nilkka ei juuri sanonut juuta tahi jaata luisteluun ja kesän kirmasin suunnistusmetsässä ilman teippausta, joten olisi luullut, että nilkka on saanut riittävästi liikuntaakin.

Oletan, että nilkan kipuilu ei ole mitään vakavaa, mutta jos tämä ei kauden edetessä hellitä, pitänee hakeutua lääkärin ja/tai fysioterapeutin vastaanotolle - taas. Vakavana en ole osannut tätä pitää, kun kipu ei ole mitään kahden vuoden takaiseen nähden, jolloin nilkka (tai no, jalkaterä) oli tällainen pallo. (Blogiini tullaan muuten aika useasti kuvahaun kautta katsomaan juurikin linkin takana olevia kuvia katsomaan...)

Kauden ensimmäinen 10 km

Osallistuin tänään maraton cupin ensimmäiseen osakilpailuun Porissa. Matkana oli 10 kilometriä. Pohjalla taisi olla 4 tai 5 kertaa jäätreeniä. Ja sen kyllä huomasi. Alkuun kulki ihan mukavasti, mutta noin viiden kierroksen jälkeen oli jo hapot jaloissa. Päätin hieman hellittää, että jaksoin viimeiset 27 kierrosta... Ei ollut kilpailuasenne tällä erää ihan kohdallaan.

Jonkin matkaa oli peesi, joka tuntui välillä vähän hitaalta, mutta sitten se ampaisi pääjoukon perään niin, että jäin yksin. Luistelin melkein koko loppumatkan eli reilut 10 kierrosta yksinään ja kyllä jaloissa painoa ja selkää kolotti. Maaliin pääsin kuitenkin lopulta toisena naisena. Ykköselle hävisin hieman reilun kierroksen. Lisää treeniä tarvitaan, jotta jaksaa tällä kaudella vielä jossain välissä sen 20 kilometriäkin.

Luistelukausi käynnissä

Jääkausi alkoi Helsingissä viikko sitten maanantaina. Itse olin jäällä heti tiistaina. Mutta olipahan se taas raskasta (kun ei ole kesällä ollut kulmassa juuri minuuttiakaan)! Teetin teriin muodot ensimmäisen kerran vuosiin ja uusilla muodoilla pistin menemään sunnuntaina. Muotoillut terät tuntuivat aika oudoilta, mutta eiköhän niihin totu. Lauantai-illan jään vaihdoin juoksulenkkiin, kun pelkäsin, että samana päivänä palanut Oulunkylän Neste olisi aiheuttanut savuista ilmaa kentällekin. Kuulemma ei ollut luistelua haitannut.

Tällä viikolla luistelu jäi tiistai-illan treeniin, koska tänään olin aivan liian väsynyt mennäkseni musiikin perusteiden jälkeen myöhässä vuorolle. Niinpä tein 20 minuutin intervallilenkin Perkkaalla. Tuntui, että pelkkä kävelylenkki ei olisi helpottanut stressiä riittävästi. Juoksuvetoja ottaen sai paineita purettua paremmin tai ainakin tuli hengitettyä ulkoilmaa syvempään.

Arvaa ratamerkkien irrottamiseen käytettävä lihas!

Olin viikonloppuna junioreiden SM-kilpailuissa katsomassa ja hommissa. Lauantaina laitoin ratamerkintöjä, mutta luistin niiden keräämisestä. Sunnuntaina laitoin ratamerkintöjä, toimin lähdönjärjestelijänä ja keräsin ratamerkkejä seistyäni ensin tunteja vesisateessa luistimet jalassa.

Ratamerkit olivatkin uppoutuneet jään pintaan kiinni niin, että perinteinen paloletkulenkki ei niitä irrottanut. Nypin yhden kaarteen toisen radan merkit ja toisen radan puoleen väliin asti käsin. Osa merkeistä oli tosi tiukassa ja ne piti vääntää voimalla irti. Vasta jossain vaiheessa tajusimme toisen nappulakerääjän kanssa, että lumikolaa voisi käyttää kyseiseen tarkoitukseen. Kolalla nappulat irtosivatkin helposti.

Kotiin päästyä kämmen oli peukalon kohdalta kipeä. Mutta tänään vasta selvisi, mikä lihas oli myös kovilla nappuloiden irrotuksessa. Käsi on nimittäin tänään kipeä tuosta hauislihaksen vierestä sisäpuolelta. Enpä olisi arvannut, että se joutuu hommassa koville. Käden suorassa pitäminen sattuu.:/ Kyllä tässä on jo perjantain bodypumpin aiheuttamat lihaskivut melkein unohtuneet, vaikka jotain haamuja niistäkin on jäljellä.

Lähdön valmistelussa ihmettelin välillä sitä, että luistelijoilla on kovin lyhyt muisti sen suhteen, miltä radalta he lähtevät. Välillä sai toistella sitä moneen kertaan. Tosin, kun muistelen omia luisteluaikojani, niin kyllä se rata oli jotenkin vaikea muistaa. Henkilökohtainen suosikkini on kuitenkin se, että luistelija kysyy rataansa vielä senkin jälkeen, kun käsinauha on kiinnitetty. Kvartetin kakkosparin osalta sen vielä ymmärrän, koska niitä värejä käytetään harvemmin, mutta kyllä sitä nyt luulisi jokaisen luistelijan tietävän, että perusväreistä valkoinen on sisäratalaisen kädessä ja punainen ulkoratalaisen. Tänä viikonloppuna nauhoja ei kyllä ollut edes käytössä.

Kummitteleva auto vaiko vain väsynyt kuski?

Eilen aamulla, kun lähdin Ogelista, kohtasin kummallisen näyn. Autoni Sylvesteri ei ollutkaan siinä, mihin sen olin jättänyt. Itse asiassa auto oli nokka lumipenkassa vinosti parkkeeraussuuntaan nähden. Ensimmäinen ajatus oli, että joku on törmännyt autoon ja pukannut sen toisesta rivistä, johon sen olin parkkeerannut. Kiersin auton ja totesin, ettei mitään kolarointijälkiä näy.

Sitten minulla välähti: kurkistin auton ikkunasta sisään ja totesin, että olin jättänyt vaihteen vapaalle. Auto oli siis valunut toisesta autorivistä toiseen. Onni onnettomuudessa, että vastassa oli lumipenkka, joka esti törmäyksen liikennemerkkiin, eikä tiellä ollut muita autoja saati, ettei kukaan jäänyt kummittelevan auton alle! Huhhuh. Taisin olla lauantaiaamuna aika väsynyt. Eräs toinen luistelija tuumi katselleensa Ogeliin tultuaan, että onpas siinä huolimattomasti parkkeerattu auto...