Olin eilen Espoorasteilla kilpailunjohtajana. Iltarastitapahtuma saattaa vaikuttaa rauhalliselta urheilutapahtumalta, mutta yksi ilta voi sisältää monenlaista isompaa ja pienempää sattumaa. Kilpailunjohtajana on myös tapahtuman turvallisuuspäällikkö, joten pitää olla erityisen tarkkaavaisena.
Ja mitäpä sitten eilen sattuikaan?
* Eräs suunnistaja tuli metsästä palattuaan kyselemään, onko meillä ylimääräistä auton avainta. No, olihan meillä autonaivanparkki, mutta pian selvisi, että suunnistaja ei ollut jättänyt avaintaan sinne, vaan ottanut taskussaan mukaan. Taskuun oli tullut reikä ja avain oli pudonnut metsään. Suunnistaja pyysi puhelinta lainaan ja soitti vaimolleen:
- Huonoja uutisia. Taskuun tuli reikä ja auton avain putosi metsään, mies kertoi yllättävän rauhallisena.
Hän lähti etsimään auton avaintaan metsästä ja noin 1,5 tunnin päästä hänen vaimonsa toi vara-avaimen. Varsinainen avain jäi löytymättä. Toki pyysimme rastit metsästä keräävää kilpailun valvojaa olemaan tarkkaavainen, josko näkyisi yhtä ylimääräistä avainta metsän siimeksessä.
* Yksi suunnistaja tuli ilmoittamaan nähneensä kuolleen hirvenvasan metsässä ja halusi, että siitä ilmoitetaan maanomistajille.
* Yksi vanhempi miessuunnistaja tuli metsästä käsi verillä. Pääsin kokeilemaan sairaanhoitotaitojani ja laastaroin miehen kättä.
* Yksi suunnistaja tuli tulosten purkuun toinen silmä sen näköisenä, että siihen on osunut jokin. Kyseessä oli kuitenkin silmän toiselle puolen kierähtänyt piilolinssi.
* Espoorastien toinen yhteyshenkilö soitteli kesken tapahtuman ja ilmoitti, että kartalle oli jäänyt merkitsemättä yksi kielletty alue ja sen vuoksi hän oli saanut vihaisen yhteydenoton alueen kupeessa asuvalta.
* Yhdestä yli 80-vuotiaasta miehestä kerrottiin havainto, että hän oli ollut maassa pitkällään, mutta kieltäytynyt palaamasta suorinta tietä maaliin. Kyselimme muilta suunnistajilta havaintoja kyseisestä herrasta. Ja seurailimme ajan kulumista. Lopulta mies tuli maaliin vietettyään metsässä liki 3 tuntia 3,6 kilometrin radalla. Maali oli jo virallisesti mennyt kiinni. Kun olimme tekemässä lähtöä, Espoorastien vastuuhenkilö soitteli taas: tämän seniorisuunnistajan poika oli ollut yhteydessä ja kysellyt, onkohan isänsä jo tullut pois metsästä. Oli ilo kertoa, että isä oli turvallisesti poissa metsästä. :)
* Yhtä äitiä ja pikkutyttöä kaipailtiin myös metsästä. Perheen isä pyysi puhelinta lainaan ja sai selville, että perheen naiset olivat yhä metsässä, kun pikkutytölle oli tullut vähän väsy kesken matkan. Hekin pääsivät lopulta onnellisesti pois metsästä.
* Sitten tietenkin oli yksi tapaus, joka oli kirjanpitomme mukaan yhä metsässä noin vartti maalin kiinnimenon jälkeen. Soitin hänelle ja hän vastasi frisbeen heiton parista.
Ei varsinaisesti käynyt aika pitkäksi illan aikana...
keskiviikkona, kesäkuuta 27, 2012
sunnuntaina, kesäkuuta 17, 2012
Venlailua
Tänä vuonna Venlojen viesti olikin lähellä, nimittäin Vantaan Hakunilassa. Paikalle pääsi julkisilla kulkuvälineillä ja niiden käyttöä jopa suositeltiin. Kovin hyvin ei kuitenkaan oltu kilpailukeskuksen karttoihin merkitty, mitkä bussipysäkit ovat lähinnä teltta-alueita. Niinpä minäkin jäin bussista pysäkillä, joka oli lähinnä kilpailukeskusta... mutta erittäin kaukana teltta-alueelta, jossa seuramme teltta oli. Noh, onneksi olin varannut aikaa riittävästi, niin ei tullut hoppu.
Oli aurinkoinen päivä ja ennen kello 14.00 tapahtunutta yhteislähtöä suorastaan kuuma. Lähtöalueella varjoisat paikat olivat kortilla.
Viitoitus K-pisteelle oli pitkä. Niin pitkä, että en käynyt verrytellen K:lla asti. Totesin kiivettyäni jyrkän rinteen ja laskeuduttuani hetken matkaa, että en taida mennä mäen alle asti katsomaan, missä se K luuraa. Lähdön tapahduttua selvisi, että tämän alamäen jälkeen oli vielä pellon ylitys ja yksi ylämäki ennen kuin oltiin K-pisteellä asti.
Minulla oli rinnassani lähtönumero 949. Eli suhteellisen takajoukoista sai lähteä, vaikka takana olikin vielä monta rivillistä joukkueita. Yritin lähtöviitoituksella heti parannella asemia, mutta toisaalta ei halunnut laittaa kaikkia paukkuja ensimmäiseen kilometriin. Meno jonoutui ja muuttui kävelyksi ylämäissä ennen K-pistettä. Sen jälkeen oli hivenen enemmän tilaa juosta.
Ensimmäiset rastit olivat kohtalaisen lähekkäin toisiaan. Yhdellä väärällä kukkulalla kävin kääntymässä ja kiersin rastille lopulta hassusta suunnasta. Kertaalleen puolestaan olin menossa oikeaan suuntaan, mutta sitten kuulin takanani huudeltavan oman rastini numeroa, koukkasin taaksepäin, vain huomatakseni, että tämä porukka muodosti letkan, joka lähti siihen suuntaan, johon olin ollut itsekin menossa. Mitä tästä opimme: useimmiten kannattaa pitää oma päänsä (vaikka ihan aina se ei olekaan fiksua... joten ota siitäkin nyt selvää, milloin kannattaa ja milloin ei).
Lyhyitä rastivälejä seurasi pidempi siirtymä ja jälleen lyhyitä rastivälejä. Maasto vaihteli hyväkulkuisesta tiheikköön. Tiheikköpätkillä oli mahdotonta päästä muista ohi ja niinpä vauhti hyytyi välillä kävelyksi, vaikka ei olisi tahtonutkaan.
Toista tiheiden rastivälien osuutta seurasi viitoitettu siirtymä mäelle, joka oli ylitetty matkaan lähtiessä. Ihmettelin, kun kovin moni muu ei juuri juossut tätä siirtymää, ainakaan kovin reippaasti. Skippasin siirtymällä olleen juomarastin. Olihan matkaa enää vain vähän. Viereisellä viitoituksella tuli vastaan kakkososuuden juoksijoita matkalla K-pisteelle.
Viitoituksen jälkeen oli jyrkkä ylämäki, joka vei aika hyvin mehuja. Rasti löytyi ihan ok, kunhan oli päässyt mäen yli. Lähdin seuraavalle rastille kompassisuunnalla muiden perään. Jostain syystä tällä rastivälillä ajatus kuitenkin hajosi. Kesken matkan aloin katsoa, että olen ottanut suunnan aivan väärin ja kun tulimme rastille, ajattelin, että nyt pitää kiireesti lähteä oikealle rastille viereistä kuntorataa pitkin. Onneksi en ehtinyt kauas, kun huomasin, että ohittamani rasti olikin oikeasti seuraava rastini, ja olin miltei siis jättänyt sen väliin, kun olin jo lukenut väliä seuraavalle rastille. Huh. Siitä olisi tullut nolo hylky.
Seuraavat rastivälit olivat enemmän tai vähemmän juoksemista kuntopolkua ylös, alas. Kunto meinasi loppua kesken. Tällä kertaa maalialueen ylikulkusilta sentään oli kiltisti tehty: sinne tultiin alamäkeä, joten sillalle ei tarvinnut nousta, riitti, että ylitti sen ja laskeutui maalialueelle.
Vaihdoin sijalla 709. Kaksi sijaa paremmalla sijalla kuin viime vuonna, vaikka lähtönumero oli heikompi. Seurakaveri, joka oli lähtenyt vierestäni matkaan (nro 948) oli onnistunut pistelemään hurjaa vauhtia ja oli vaihtanut sijalla 298. Joten tämän perusteella voi todeta, että lähtörivillä ei ole niin kovin suurta merkitystä, jos on hyvässä kunnossa ja osaa suunnistaa. Minun kuntoni ja taitoni eivät tällä kertaa parempaan riittäneet. Oma joukkueeni (seuran nelosjoukkue) sijoittui lopulta sijalle 839 ja tämän vierestäni lähteneen seurakaverin joukkue (seuran kolmosjoukkue) sijalle 693. Ykkösjoukkueemme oli hienosti sijalla 252. Kakkosjoukkue oli sijalla 673 (vaikka aloitusosuuden jälkeen oli seuran joukkueista neljäntenä). Vitosjoukkue löytyy sijalta 969. Eli loppujen lopuksi joukkueet sijoittuivat numeronsa mukaiseen järjestykseen.
Oli aurinkoinen päivä ja ennen kello 14.00 tapahtunutta yhteislähtöä suorastaan kuuma. Lähtöalueella varjoisat paikat olivat kortilla.
Viitoitus K-pisteelle oli pitkä. Niin pitkä, että en käynyt verrytellen K:lla asti. Totesin kiivettyäni jyrkän rinteen ja laskeuduttuani hetken matkaa, että en taida mennä mäen alle asti katsomaan, missä se K luuraa. Lähdön tapahduttua selvisi, että tämän alamäen jälkeen oli vielä pellon ylitys ja yksi ylämäki ennen kuin oltiin K-pisteellä asti.
Minulla oli rinnassani lähtönumero 949. Eli suhteellisen takajoukoista sai lähteä, vaikka takana olikin vielä monta rivillistä joukkueita. Yritin lähtöviitoituksella heti parannella asemia, mutta toisaalta ei halunnut laittaa kaikkia paukkuja ensimmäiseen kilometriin. Meno jonoutui ja muuttui kävelyksi ylämäissä ennen K-pistettä. Sen jälkeen oli hivenen enemmän tilaa juosta.
Ensimmäiset rastit olivat kohtalaisen lähekkäin toisiaan. Yhdellä väärällä kukkulalla kävin kääntymässä ja kiersin rastille lopulta hassusta suunnasta. Kertaalleen puolestaan olin menossa oikeaan suuntaan, mutta sitten kuulin takanani huudeltavan oman rastini numeroa, koukkasin taaksepäin, vain huomatakseni, että tämä porukka muodosti letkan, joka lähti siihen suuntaan, johon olin ollut itsekin menossa. Mitä tästä opimme: useimmiten kannattaa pitää oma päänsä (vaikka ihan aina se ei olekaan fiksua... joten ota siitäkin nyt selvää, milloin kannattaa ja milloin ei).
Lyhyitä rastivälejä seurasi pidempi siirtymä ja jälleen lyhyitä rastivälejä. Maasto vaihteli hyväkulkuisesta tiheikköön. Tiheikköpätkillä oli mahdotonta päästä muista ohi ja niinpä vauhti hyytyi välillä kävelyksi, vaikka ei olisi tahtonutkaan.
Toista tiheiden rastivälien osuutta seurasi viitoitettu siirtymä mäelle, joka oli ylitetty matkaan lähtiessä. Ihmettelin, kun kovin moni muu ei juuri juossut tätä siirtymää, ainakaan kovin reippaasti. Skippasin siirtymällä olleen juomarastin. Olihan matkaa enää vain vähän. Viereisellä viitoituksella tuli vastaan kakkososuuden juoksijoita matkalla K-pisteelle.
Viitoituksen jälkeen oli jyrkkä ylämäki, joka vei aika hyvin mehuja. Rasti löytyi ihan ok, kunhan oli päässyt mäen yli. Lähdin seuraavalle rastille kompassisuunnalla muiden perään. Jostain syystä tällä rastivälillä ajatus kuitenkin hajosi. Kesken matkan aloin katsoa, että olen ottanut suunnan aivan väärin ja kun tulimme rastille, ajattelin, että nyt pitää kiireesti lähteä oikealle rastille viereistä kuntorataa pitkin. Onneksi en ehtinyt kauas, kun huomasin, että ohittamani rasti olikin oikeasti seuraava rastini, ja olin miltei siis jättänyt sen väliin, kun olin jo lukenut väliä seuraavalle rastille. Huh. Siitä olisi tullut nolo hylky.
Seuraavat rastivälit olivat enemmän tai vähemmän juoksemista kuntopolkua ylös, alas. Kunto meinasi loppua kesken. Tällä kertaa maalialueen ylikulkusilta sentään oli kiltisti tehty: sinne tultiin alamäkeä, joten sillalle ei tarvinnut nousta, riitti, että ylitti sen ja laskeutui maalialueelle.
Vaihdoin sijalla 709. Kaksi sijaa paremmalla sijalla kuin viime vuonna, vaikka lähtönumero oli heikompi. Seurakaveri, joka oli lähtenyt vierestäni matkaan (nro 948) oli onnistunut pistelemään hurjaa vauhtia ja oli vaihtanut sijalla 298. Joten tämän perusteella voi todeta, että lähtörivillä ei ole niin kovin suurta merkitystä, jos on hyvässä kunnossa ja osaa suunnistaa. Minun kuntoni ja taitoni eivät tällä kertaa parempaan riittäneet. Oma joukkueeni (seuran nelosjoukkue) sijoittui lopulta sijalle 839 ja tämän vierestäni lähteneen seurakaverin joukkue (seuran kolmosjoukkue) sijalle 693. Ykkösjoukkueemme oli hienosti sijalla 252. Kakkosjoukkue oli sijalla 673 (vaikka aloitusosuuden jälkeen oli seuran joukkueista neljäntenä). Vitosjoukkue löytyy sijalta 969. Eli loppujen lopuksi joukkueet sijoittuivat numeronsa mukaiseen järjestykseen.
14. päivä - tuo epäonnen päivä?
14. huhtikuuta kaaduin kotipihassa ja siinä tuoksinassa lähti kynsi. 14. kesäkuuta kaaduin kotona sisällä rappusissa, oikeammin liukastuin ja tulin pyllymäkeä alas viimeiset kolme porrasta yrittäen epätoivoisesti pitää käsin itseäni pystyssä. Onneksi tällä kertaa tuli vain lähinnä mustelmia käsivarsiin ja selkään. Pitää olla varuillaan seuraavien kuukausien 14. päivä....
tiistaina, toukokuuta 29, 2012
Suunnistusmetsässä puhuminen
Kuinka mielellään sitä rupattelisikaan kanssasuunnistajien kanssa ja auttaisi, mutta kun oma suunnistus yleensä kärsii jo pelkästä moikkaamisesta.
Ilmeisesti menostani näkee, että en pidä kovin kiirettä. Prisma-rasteilla ainakin kaksi suunnistajaa kysyi, missä ollaan ja toinen suunnilleen liimautui minuun kiinni, kun yritti hahmottaa, missä paikka, jota näytin omalta kartaltani, oli hänen kartallaan. Kilpaile siinä nyt sitten.
Tänään Firmaliigassa minulle taas juteltiin. Tosin juttelinpa minäkin, kun yritin varoittaa perässä tullutta suunnistajaa maassa olevasta piikkilangasta.
- Menipäs tämä nyt hankalaksi, tuumasi miessuunnistaja, kun pääsimme metsästä tielle suunnilleen samaan aikaan.
- Kun tuolla on tota piikkilanka-aitaa ja kaikkea, hän jatkoi.
- Niinpä, nii-in... sanoin ja yritin samalla päästä itseni kanssa selvyyteen, missä kohtaa olin tiellä. Olin melkein lähdössä minulle jutelleen miehen perään, kunnes tajusin, että olin todellakin aivan väärässä kohtaa siihen nähden, minne olin pyrkinyt.
***
- Löysitkö jo nelosrastin?
- Mikä on sun nelonen?
- No, me lähdettiin samalle radalle, joten se on...
- Jaa, joo, se on tuolla taaempana, tuumasin. Hetkeä aiemmin olin ihmetellyt, kun kyseinen mies oli lähtenyt aivan väärään suuntaan rinteellä. En vain ollut rinteen alla enää heti varma, oliko kyse samasta henkilöstä. Sinipaitaisia suunnistajamiehiä kun oli metsä täysi.
***
- Onko sinun mielestäsi tämä polku kartalla? kysäisi valkopaitainen mies.
- Noo, en ole ihan varma, mikä kartalla olevista poluista tämä on, tuumin ja samalla yritin paikantaa itseni. Ja siinä main sainkin olinpaikastani varmuuden juuri ylitetyn ojan perusteella.
***
Kieltämättä jokaisella kerralla oma ajatus hajosi, kun kanssasuunnistaja keskeytti ajatuksenjuoksun. En sentään sen takia pahemmin eksynyt, kuten joskus on käynyt. Joku seurakaveri on todennut, että ei ole vastaavissa tilanteissa kuulevinaan. Minä en jotenkin pysty siihen.
Ilmeisesti menostani näkee, että en pidä kovin kiirettä. Prisma-rasteilla ainakin kaksi suunnistajaa kysyi, missä ollaan ja toinen suunnilleen liimautui minuun kiinni, kun yritti hahmottaa, missä paikka, jota näytin omalta kartaltani, oli hänen kartallaan. Kilpaile siinä nyt sitten.
Tänään Firmaliigassa minulle taas juteltiin. Tosin juttelinpa minäkin, kun yritin varoittaa perässä tullutta suunnistajaa maassa olevasta piikkilangasta.
- Menipäs tämä nyt hankalaksi, tuumasi miessuunnistaja, kun pääsimme metsästä tielle suunnilleen samaan aikaan.
- Kun tuolla on tota piikkilanka-aitaa ja kaikkea, hän jatkoi.
- Niinpä, nii-in... sanoin ja yritin samalla päästä itseni kanssa selvyyteen, missä kohtaa olin tiellä. Olin melkein lähdössä minulle jutelleen miehen perään, kunnes tajusin, että olin todellakin aivan väärässä kohtaa siihen nähden, minne olin pyrkinyt.
***
- Löysitkö jo nelosrastin?
- Mikä on sun nelonen?
- No, me lähdettiin samalle radalle, joten se on...
- Jaa, joo, se on tuolla taaempana, tuumasin. Hetkeä aiemmin olin ihmetellyt, kun kyseinen mies oli lähtenyt aivan väärään suuntaan rinteellä. En vain ollut rinteen alla enää heti varma, oliko kyse samasta henkilöstä. Sinipaitaisia suunnistajamiehiä kun oli metsä täysi.
***
- Onko sinun mielestäsi tämä polku kartalla? kysäisi valkopaitainen mies.
- Noo, en ole ihan varma, mikä kartalla olevista poluista tämä on, tuumin ja samalla yritin paikantaa itseni. Ja siinä main sainkin olinpaikastani varmuuden juuri ylitetyn ojan perusteella.
***
Kieltämättä jokaisella kerralla oma ajatus hajosi, kun kanssasuunnistaja keskeytti ajatuksenjuoksun. En sentään sen takia pahemmin eksynyt, kuten joskus on käynyt. Joku seurakaveri on todennut, että ei ole vastaavissa tilanteissa kuulevinaan. Minä en jotenkin pysty siihen.
maanantaina, toukokuuta 28, 2012
Kilpailuvietistä
Kävipä niin, että helatorstaiaamuna kurkkuni oli kipeä. Se ei estänyt minua lähtemästä Prisma-rasteille kauden ensimmäiseen suunnistukseen. Kieltämättä siinä vaiheessa, kun pidin kaatosadetta autossa kuravellisellä pellolla ennen kilpailua, ehdin miettiä, onkohan tässä nyt mitään järkeä. Sairastun vielä oikein kunnolla. Sade taukosi, mutta alkoi suoritukseni aikana uudestaan. Tulin metsästä likomärkänä. Vaihdoin vaatteet ja lähdin ajamaan autolla kohti kotia penkin lämmitys täysillä.
Seuraavat neljä päivää podin nuhaa, mutta kuumetta ei tullut. Viidentenä päivänä olin jo taas lähdössä metsään. Firmaliigan osakilpailuun. Tällä kertaa päivä oli aurinkoinen ja maasto lenkkipolkujen pilkkoma. Olin etukäteen miettinyt, uskallanko lainkaan lähteä suunnistamaan. Olinhan vielä nuhainen, vaikka jo paranemaan päin.
- Jos mä vaan lähinnä kävelen...
- Sinäkö pystyisit kävelemään? Ei, korkeintaan sitten, kun olet juossut ensin itsesi läkähdyksiin, arveli mieheni.
Aivan täysin mieheni arvioi ei pitänyt paikkansa, mutta myönnetään, kyllä sitä tuli ihan sillai kevyesti hölkättyä niitä rastivälejä, joilla pääsi kuntopolkua pitkin. Kuka nyt raaskisi kävellä, kun on selkeä baana rastilta toiselle? En minä ainakaan.
Taudin uhmaamisesta ei tullut jälkiseuraamuksia, vaan paraneminen on edennyt hyvin.
Sunnuntaina olin mukana Naisten kympillä. Sovimme kollegan kanssa, että menemme hölkkääjien lähtöön. Oli tarkoitus juostahölköttää sellaista vauhtia, että pystyy vaihtamaan kuulumisia matkan aikana. Mutta kyllä sentään otti päähän, että hölkkääjien lähdössä oli porukkaa, joka käveli ensimmäisen 200 metrin jälkeen. Ja noh, vielä enemmän harmitti, kun reitin lopussa oli kapeampaa väylää ja useammat olivat jo uuvahtaneet niin, että kävelivät. Joutui itsekin hissuttelemaan.
- Kyllä huomaa, että olet suunnistanut, kun pistelet tuolta nokkosien läpi muiden ohi, totesi kollegani, kun olin jälleen kerran koukkinut edellä menevien ohi.
- Ei siinä ollut nokkosia, virnuilin.
Loppumatkasta kiihdytin vauhtia ja tulin hyvävoimaisena maaliin. Ehkä ensi kerralla voisi mennä siihen juoksijoiden lähtöön hännille. Josko siinä sitten saisi hölkätä koko matkan ilman, että pitää väistellä kävelijöitä. Toisaalta hölkkääjien lähdössä lähteminen todennäköisesti mahdollisti sen, että kilpailuviettini pysyi jotenkuten hallinnassa koko matkan enkä aloittanut loppukiriä kuin vajaa kilometri ennen maalia. Pystyttiin oikeasti vaihtamaan kollegan kanssa kuulumiset. :)
Seuraavat neljä päivää podin nuhaa, mutta kuumetta ei tullut. Viidentenä päivänä olin jo taas lähdössä metsään. Firmaliigan osakilpailuun. Tällä kertaa päivä oli aurinkoinen ja maasto lenkkipolkujen pilkkoma. Olin etukäteen miettinyt, uskallanko lainkaan lähteä suunnistamaan. Olinhan vielä nuhainen, vaikka jo paranemaan päin.
- Jos mä vaan lähinnä kävelen...
- Sinäkö pystyisit kävelemään? Ei, korkeintaan sitten, kun olet juossut ensin itsesi läkähdyksiin, arveli mieheni.
Aivan täysin mieheni arvioi ei pitänyt paikkansa, mutta myönnetään, kyllä sitä tuli ihan sillai kevyesti hölkättyä niitä rastivälejä, joilla pääsi kuntopolkua pitkin. Kuka nyt raaskisi kävellä, kun on selkeä baana rastilta toiselle? En minä ainakaan.
Taudin uhmaamisesta ei tullut jälkiseuraamuksia, vaan paraneminen on edennyt hyvin.
Sunnuntaina olin mukana Naisten kympillä. Sovimme kollegan kanssa, että menemme hölkkääjien lähtöön. Oli tarkoitus juostahölköttää sellaista vauhtia, että pystyy vaihtamaan kuulumisia matkan aikana. Mutta kyllä sentään otti päähän, että hölkkääjien lähdössä oli porukkaa, joka käveli ensimmäisen 200 metrin jälkeen. Ja noh, vielä enemmän harmitti, kun reitin lopussa oli kapeampaa väylää ja useammat olivat jo uuvahtaneet niin, että kävelivät. Joutui itsekin hissuttelemaan.
- Kyllä huomaa, että olet suunnistanut, kun pistelet tuolta nokkosien läpi muiden ohi, totesi kollegani, kun olin jälleen kerran koukkinut edellä menevien ohi.
- Ei siinä ollut nokkosia, virnuilin.
Loppumatkasta kiihdytin vauhtia ja tulin hyvävoimaisena maaliin. Ehkä ensi kerralla voisi mennä siihen juoksijoiden lähtöön hännille. Josko siinä sitten saisi hölkätä koko matkan ilman, että pitää väistellä kävelijöitä. Toisaalta hölkkääjien lähdössä lähteminen todennäköisesti mahdollisti sen, että kilpailuviettini pysyi jotenkuten hallinnassa koko matkan enkä aloittanut loppukiriä kuin vajaa kilometri ennen maalia. Pystyttiin oikeasti vaihtamaan kollegan kanssa kuulumiset. :)
sunnuntaina, toukokuuta 13, 2012
Syy hiljaiseloon
Blogini on ollut melkein kuukauden hiljaa. Siihen on syynsä. Kävipä nimittäin niin, että jouduin muuttopäivämme aamuna pieneen tapaturmaan. Olisin kertonut siitä jo aiemmin ja varmaan mehukkaammin yksityiskohdin höystettynä, mutta tapaturman jälkeen kirjoittamisessa on ollut tiettyjä haasteita. Menetin nimittäin kynnen oikean käden keskisormestani. Sormi on edelleen turta, mutta ei juurikaan kipeä ja olen jo tottunut kirjoittamaan ilman sitä.
Näin kaikki tapahtui:
Olimme heränneet aikaisin lauantaina 14.4. tarkoituksenamme pakkailla vielä viimeisiä tavaroita ja siivota nurkista tieltä pois tavaroita. Kävin ensin kellarissa kääntymässä - en enää muista, miksi - ja lähdin sen jälkeen viemään roskia ja kierrätyspapereita ulos. Jalassani samat kengät kuin kellarikierroksella. Olin jättänyt kengännauhat solmimatta ja tunkenut niitä vaelluskenkien varren sisään. Enhän kuin käväisisi ulkona.
Astuin ovesta ulos vasemmassa kädessäni kaksi roskapussia, oikeassa pussillinen jätepaperia. Ehdin ulko-ovelta noin viiden metrin päähän, kun tunsin astuvani oikealla jalalla vasemman kengän nauhojen päälle. Yritin korjata tilannetta, mutta toisella kertaa, kun nostin vasenta jalkaa, jonka kengännauhat olivat oikean alla, tunsin lähteväni kaatumaan eteenpäin. Eipä siinä ollut paljoa tehtävissä. Luonnollisena reaktiona laitoin kädet eteen. Koska alla oli alamäki, kaatumisessa oli sen verran vauhtia, että kolautin viimetöikseni leukani asfalttiin.
Hetken maassa maatuani nousin ylös. Roskapussit olivat pitkin pihaa. Tunsin naamassani kosteaa verta. Katsoin sormeani ja totesin, että keskisormen kynsi on vain hahmollaan paikallaan. Siitä huolimatta ehdin ajatella, että veisinkö kuitenkin roskat sinne, minne kuuluvat. Katsoin sormeani uudestaan ja totesin, että sen verran pahasti taisi sattua, että pitää palata sisälle. Takkikin oli rikki.
Koska sormeni oli loukkaantunut, en halunnut kaivella avainta takkini taskusta. Soitin ovikelloa. Samuli tuli avaamaan ja säikähti.
- Mitä on tapahtunut?
- Mä kaaduin..., sopersin turvonneeen huulen vaikeuttamalla puheella.
Samuli oli jo hetken ehtinyt ihmetellä, miksi niin pian palasin, oli melkein ollut närkästynyt.
Menin vessan lavuaarin päälle. Kasvoistani tippui verta. Huuhtelin sormeani. Olin matkalla riisunut kenkäni, en tiedä, miksi. Tottumuksesta kai. Mutta voin sanoa, että niitä ei ollut helppo laittaa takaisin jalkaan... Samuli alkoi etsiä hädissään haavanhoitotarpeita, mutta totesi pian:
- Pitäisikö lähteä Jorviin?
- Emmä tiedä...
Tätä keskustelua käytiin jonkin aikaa, kunnes todettiin, että parempi olisi lähteä. Kun ei muuta keksitty, otettiin vessapaperia, jolla pitelin naamaani ja sormeani. Yllättävän rationaalisesti siinä pystyi ajattelemaan. Pidin huolta, että käsilaukku lähti mukaan ja sitä myöden henkkarit ja kela-kortti. Samuli auttoi kengät jalkaani ja solmi nauhat.
Kaatuminen tapahtui puoliyhdeksän aikoihin aamulla. Olimme Jorvissa hieman ennen kello yhdeksää. Ensiavussa oli hiljaista. Otin vuoronumeron ja jouduin odottamaan jonkin aikaa, vaikka jonossa ei ollut ketään.
Kun viimein pääsin tiskille, tiskin takana ollut henkilö tuli tarkistamaan vammojani tiskin toisellepuolen. Vessapaperi oli ikävästi tarttunut puoleksi irrallaan olleeseen kynteen. Hampaani olivat tehneet syvän haavan huuleen, mutta se ei onneksi ollut läpi asti. Sain kylmäpussin huulta varten ja sidetaitoksen sormea ja leukaa varten. Vielä tarkisteltiin osoitetta ja jotain mumisivat, että sitten ensiavussa poistellaan vanhoja osoitteita. Sitten ei kun ruskeaa viivaa seuraten odotushuoneeseen.
Odotushuoneessa ei ollut ketään. Jouduimme silti odottamaan.
Lopulta lääkäri kutsui luokseen. Hän varmisti, että jäykkäkouritusrokotus on voimassa. Onhan se, viime kesänä uusittu. Totesi, että huulen sisäpuolella olevalle haavalle ei tarvitse tehdä mitään, koska ei enää vuoda (siitä olin hieman eri mieltä kyllä).
- Teidän pitää juoda kylmiä juomia, että turvotus laskee. (Myöhemmin totesin tämän mahdottomaksi, koska hampaita vihloi)
Leukaan ja kämmeniin totesi, että hoitaja saa putsata ja laastaroida. Lopuksi katsoi sormea. Tarkisti, että sormi taipuu, nivel toimii. Sen kummemmin asiaa kyselemättä, tarttui kynteen, joka oli kiinni oikeasta reunastaan. Ja nyppäsi. Sattui. Kynsi ei lähtenyt. Nyppäsi toisen kerran, vähän voimakkaammin. Se oli kynnen menoa. Sattui vähän enemmän.
Seuraavat hetket lääkäri vietti tuijottaen tietokoneen ruutua, kun ihmetteli, mistä saisi minulle sairauslomatodistuksen tulostettua. Hetken pähkäiltyään totesi, että ehkä voisi lähettää minut sairaanhoitajan luo ja etsiä todistuksen tulostamista sillä välin. Hyvä niin. Hoitajaakin joutui kuitenkin odottelemaan jonkin tovin.
Hoitaja olisi oman arvionsa mukaan halunnut tikata huuleni sisäpinnalla olleen haavan.
- Näkikö lääkäri tämän?
- Näki ja sanoi, ettei sille tarvitse tehdä mitään.
- Ai, no ei sitten... et säkään varmaan haluaisi ylimääräisiä naruja suuhun.
Hoitaja pyyhki leukaani ja huuliani ja kämmeniäni suolaliuoksella ja sormea puhdisti lorottamalla samaista nestettä sen päälle. Se ei tehnyt kipeää. Lopuksi paikkasi leuan, kämmenet ja sormen laastarein ja antoi joitain hoito-ohjeita ja haki minulle lääkärintodistuksen. Hän kysyi, onko kysyttävää, mutta eipä siinä hetkessä osannut kaikkea kysellä.
Selvisimme Jorvista ulos noin tunnissa. Eikä muuttopakun hakukaan viivästynyt kuin puolisen tuntia. Minun osaltani muuttopäivä oli kyllä aika tehoton. Yritin toimia työnjohtajana, mutta sen verran sekava olo oli, ettei siitäkään meinannut tulla mitään. Jotain pikkusälää pakkailin vasemmalla kädellä. Pihassa ja rappukäytävässä oli veritippoja todisteena aamun tapaturmassa ja herättämässä naapureiden hämmennystä.
Kaksi kertaa piti käydä apteekissa hakemassa lisää oikeanlaisia laastareita ja rasvateippiä. Sormi ja leuka vuosivat niin paljon, että laastereita piti uusia useampi kerta päivän aikana. Ensimmäisellä apteekkikäynnillä laastarin alta tai sen läpi alkoi valua verta apteekin lattialle.
Kävin parin päivän päästä uudestaan lääkärissä, koska halusin lisää hoito-ohjeita. Tämä lääkäri totesi, että kynsi oli lähtenyt merkillisesti. Ja totta tosiaan, se on revennyt vasemmasta alareunastaan ja oli tosiaan oikeasta reunastaan kiinni. Ja yläosassa on kynttä jäljellä (vieläkin hieman, vaikka osan olen jo leikannut pois). Kaikille ei herkkähermoisille on katsottavissa kuva, joka on otettu 20.4. eli vajaa viikko tapaturman jälkeen.
Tällä hetkellä sormessa on vielä jonkin verran rupea, vähän vanhaa kynttä ja ihan pienen pieni alku uutta kynttä. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää. Kuulemma ensimmäinen uusi kynsi voi olla oudonmallinen.
Suojelusenkelit olivat matkassa, kun ei käynyt tämän pahemmin. Ei esimerkiksi murtunut luita.
Näin kaikki tapahtui:
Olimme heränneet aikaisin lauantaina 14.4. tarkoituksenamme pakkailla vielä viimeisiä tavaroita ja siivota nurkista tieltä pois tavaroita. Kävin ensin kellarissa kääntymässä - en enää muista, miksi - ja lähdin sen jälkeen viemään roskia ja kierrätyspapereita ulos. Jalassani samat kengät kuin kellarikierroksella. Olin jättänyt kengännauhat solmimatta ja tunkenut niitä vaelluskenkien varren sisään. Enhän kuin käväisisi ulkona.
Astuin ovesta ulos vasemmassa kädessäni kaksi roskapussia, oikeassa pussillinen jätepaperia. Ehdin ulko-ovelta noin viiden metrin päähän, kun tunsin astuvani oikealla jalalla vasemman kengän nauhojen päälle. Yritin korjata tilannetta, mutta toisella kertaa, kun nostin vasenta jalkaa, jonka kengännauhat olivat oikean alla, tunsin lähteväni kaatumaan eteenpäin. Eipä siinä ollut paljoa tehtävissä. Luonnollisena reaktiona laitoin kädet eteen. Koska alla oli alamäki, kaatumisessa oli sen verran vauhtia, että kolautin viimetöikseni leukani asfalttiin.
Hetken maassa maatuani nousin ylös. Roskapussit olivat pitkin pihaa. Tunsin naamassani kosteaa verta. Katsoin sormeani ja totesin, että keskisormen kynsi on vain hahmollaan paikallaan. Siitä huolimatta ehdin ajatella, että veisinkö kuitenkin roskat sinne, minne kuuluvat. Katsoin sormeani uudestaan ja totesin, että sen verran pahasti taisi sattua, että pitää palata sisälle. Takkikin oli rikki.
Koska sormeni oli loukkaantunut, en halunnut kaivella avainta takkini taskusta. Soitin ovikelloa. Samuli tuli avaamaan ja säikähti.
- Mitä on tapahtunut?
- Mä kaaduin..., sopersin turvonneeen huulen vaikeuttamalla puheella.
Samuli oli jo hetken ehtinyt ihmetellä, miksi niin pian palasin, oli melkein ollut närkästynyt.
Menin vessan lavuaarin päälle. Kasvoistani tippui verta. Huuhtelin sormeani. Olin matkalla riisunut kenkäni, en tiedä, miksi. Tottumuksesta kai. Mutta voin sanoa, että niitä ei ollut helppo laittaa takaisin jalkaan... Samuli alkoi etsiä hädissään haavanhoitotarpeita, mutta totesi pian:
- Pitäisikö lähteä Jorviin?
- Emmä tiedä...
Tätä keskustelua käytiin jonkin aikaa, kunnes todettiin, että parempi olisi lähteä. Kun ei muuta keksitty, otettiin vessapaperia, jolla pitelin naamaani ja sormeani. Yllättävän rationaalisesti siinä pystyi ajattelemaan. Pidin huolta, että käsilaukku lähti mukaan ja sitä myöden henkkarit ja kela-kortti. Samuli auttoi kengät jalkaani ja solmi nauhat.
Kaatuminen tapahtui puoliyhdeksän aikoihin aamulla. Olimme Jorvissa hieman ennen kello yhdeksää. Ensiavussa oli hiljaista. Otin vuoronumeron ja jouduin odottamaan jonkin aikaa, vaikka jonossa ei ollut ketään.
Kun viimein pääsin tiskille, tiskin takana ollut henkilö tuli tarkistamaan vammojani tiskin toisellepuolen. Vessapaperi oli ikävästi tarttunut puoleksi irrallaan olleeseen kynteen. Hampaani olivat tehneet syvän haavan huuleen, mutta se ei onneksi ollut läpi asti. Sain kylmäpussin huulta varten ja sidetaitoksen sormea ja leukaa varten. Vielä tarkisteltiin osoitetta ja jotain mumisivat, että sitten ensiavussa poistellaan vanhoja osoitteita. Sitten ei kun ruskeaa viivaa seuraten odotushuoneeseen.
Odotushuoneessa ei ollut ketään. Jouduimme silti odottamaan.
Lopulta lääkäri kutsui luokseen. Hän varmisti, että jäykkäkouritusrokotus on voimassa. Onhan se, viime kesänä uusittu. Totesi, että huulen sisäpuolella olevalle haavalle ei tarvitse tehdä mitään, koska ei enää vuoda (siitä olin hieman eri mieltä kyllä).
- Teidän pitää juoda kylmiä juomia, että turvotus laskee. (Myöhemmin totesin tämän mahdottomaksi, koska hampaita vihloi)
Leukaan ja kämmeniin totesi, että hoitaja saa putsata ja laastaroida. Lopuksi katsoi sormea. Tarkisti, että sormi taipuu, nivel toimii. Sen kummemmin asiaa kyselemättä, tarttui kynteen, joka oli kiinni oikeasta reunastaan. Ja nyppäsi. Sattui. Kynsi ei lähtenyt. Nyppäsi toisen kerran, vähän voimakkaammin. Se oli kynnen menoa. Sattui vähän enemmän.
Seuraavat hetket lääkäri vietti tuijottaen tietokoneen ruutua, kun ihmetteli, mistä saisi minulle sairauslomatodistuksen tulostettua. Hetken pähkäiltyään totesi, että ehkä voisi lähettää minut sairaanhoitajan luo ja etsiä todistuksen tulostamista sillä välin. Hyvä niin. Hoitajaakin joutui kuitenkin odottelemaan jonkin tovin.
Hoitaja olisi oman arvionsa mukaan halunnut tikata huuleni sisäpinnalla olleen haavan.
- Näkikö lääkäri tämän?
- Näki ja sanoi, ettei sille tarvitse tehdä mitään.
- Ai, no ei sitten... et säkään varmaan haluaisi ylimääräisiä naruja suuhun.
Hoitaja pyyhki leukaani ja huuliani ja kämmeniäni suolaliuoksella ja sormea puhdisti lorottamalla samaista nestettä sen päälle. Se ei tehnyt kipeää. Lopuksi paikkasi leuan, kämmenet ja sormen laastarein ja antoi joitain hoito-ohjeita ja haki minulle lääkärintodistuksen. Hän kysyi, onko kysyttävää, mutta eipä siinä hetkessä osannut kaikkea kysellä.
Selvisimme Jorvista ulos noin tunnissa. Eikä muuttopakun hakukaan viivästynyt kuin puolisen tuntia. Minun osaltani muuttopäivä oli kyllä aika tehoton. Yritin toimia työnjohtajana, mutta sen verran sekava olo oli, ettei siitäkään meinannut tulla mitään. Jotain pikkusälää pakkailin vasemmalla kädellä. Pihassa ja rappukäytävässä oli veritippoja todisteena aamun tapaturmassa ja herättämässä naapureiden hämmennystä.
Kaksi kertaa piti käydä apteekissa hakemassa lisää oikeanlaisia laastareita ja rasvateippiä. Sormi ja leuka vuosivat niin paljon, että laastereita piti uusia useampi kerta päivän aikana. Ensimmäisellä apteekkikäynnillä laastarin alta tai sen läpi alkoi valua verta apteekin lattialle.
Kävin parin päivän päästä uudestaan lääkärissä, koska halusin lisää hoito-ohjeita. Tämä lääkäri totesi, että kynsi oli lähtenyt merkillisesti. Ja totta tosiaan, se on revennyt vasemmasta alareunastaan ja oli tosiaan oikeasta reunastaan kiinni. Ja yläosassa on kynttä jäljellä (vieläkin hieman, vaikka osan olen jo leikannut pois). Kaikille ei herkkähermoisille on katsottavissa kuva, joka on otettu 20.4. eli vajaa viikko tapaturman jälkeen.
Tällä hetkellä sormessa on vielä jonkin verran rupea, vähän vanhaa kynttä ja ihan pienen pieni alku uutta kynttä. Jännityksellä odotan, mitä tuleman pitää. Kuulemma ensimmäinen uusi kynsi voi olla oudonmallinen.
Suojelusenkelit olivat matkassa, kun ei käynyt tämän pahemmin. Ei esimerkiksi murtunut luita.
tiistaina, huhtikuuta 03, 2012
Maalauksen metakeskustelu
Kirjoittelin jokin aika sitten maalaamisesta. Maalaamisurakka on nyt melkein valmis, mutta vain melkein. Maalarinteippien alta on paljastanut kohtia, joita pitää yrittää paikkailla jossain vaiheessa ja muutama seinäpinta on tarkoitus maalata vasta muuton jälkeen.
Jostain syystä blogitekstien kommentointi on siirtynyt enimmäkseen Facebookin puolelle, kun ruukaan julkaista siellä linkkejä teksteihin. Kaikki kun eivät kuitenkaan Facebookia käytä, kerrottakaan yhteenvetona maalaustekstiin tulleita vinkkejä.
Jostain syystä blogitekstien kommentointi on siirtynyt enimmäkseen Facebookin puolelle, kun ruukaan julkaista siellä linkkejä teksteihin. Kaikki kun eivät kuitenkaan Facebookia käytä, kerrottakaan yhteenvetona maalaustekstiin tulleita vinkkejä.
- Telaa ei tarvitse pestä, jos sitä käyttää piakkoin uudelleen. Riittää, että sen sulkee muovipussiin. Tietysti tällöin seuraavan kerran pitää jatkaa samalla värillä. Tätä neuvoa hyödynsimmekin, kun erästäkin huonetta maalattiin neljään kertaan, että saatiin keltainen pinta turkoosin päälle. Hyvin toimi.
- Teippauksen sijaan voisi käyttää rajaajaa. Tätä emme kuitenkaan lähteneet kokeilemaan, vaan jatkoimme maalarinteipin ja maalarinteippi-muoviyhdistelmän (valmista tavaraa esim. Bauhausista). Noh, erityisesti siinä neljään kertaan maalatussa huoneessa teippien irrottaminen kattolistojen reunoista oli haastavaa... puukon kanssa heiluessa tuli välillä tehtyä enemmän hallaa kuin hyvää.
Rouvautumisanekdootti
- N.N. Mediapexistä päivää! Onko Vuorinen Suvi Aliisa puhelimessa?
- Ei ole.
- Olisiko mahdollista saada puhelimeen tästä numerosta?
- Ei ole.
- Anteeksi, pahoittelut, väärä numero.
***
Ainakin kerran aiemmin olen vastaavassa tilanteessa vanhasta muistista myöntänyt, että kyllä on puhelimessa, mutta tämä oli näppärä tapa päästä eroon lehtimyyjästä.
- Ei ole.
- Olisiko mahdollista saada puhelimeen tästä numerosta?
- Ei ole.
- Anteeksi, pahoittelut, väärä numero.
***
Ainakin kerran aiemmin olen vastaavassa tilanteessa vanhasta muistista myöntänyt, että kyllä on puhelimessa, mutta tämä oli näppärä tapa päästä eroon lehtimyyjästä.
sunnuntaina, maaliskuuta 25, 2012
Kuorolaulu - tuo vaarallinen harrastus
Audite-kuoron kanssa esiinnyimme torstaina Musiikkitalon Organo-salissa. Sitä ennen ehdimme harjoitella kyseisessä salissa kahdesti. Toinen harjoitus oli minulle hieman kohtalokas: kolautin pääni yksien salin urkujen rakenteeseen. Rakenteen terävä kulma oli juuri sopivasti kulkureitillämme pääni korkeudella. Kuvittelin, että sain vain mojovan kuhmun, mutta hetken pideltyä päätäni huomasin, että hiusten seassa oli jotain kosteaa... Niin, vertahan siellä oli. Olin saanut kuhmun lisäksi haavan. Onneksi sentään verta ei juossut solkenaan. Sen verran kova tälli oli kyseessä, että seuraavana päivänä leveä hymy, joka liikutti päänahkaa, sattui. En myöskään ollut kuulemma ainoa, joka teloi päänsä harjoituksissa.
Organo-salissa olisi ollut muitakin mahdollisia vaaranpaikkoja: erittäin kapeat rappuset parvelle, tikkaat urkujen sisään ja urkujen sisällä oleva laudoitus, joka kesti korkeintaan yhden kävelijän kerrallaan. Onneksi mitään muuta ei kuitenkaan käynyt.
Organo-salissa olisi ollut muitakin mahdollisia vaaranpaikkoja: erittäin kapeat rappuset parvelle, tikkaat urkujen sisään ja urkujen sisällä oleva laudoitus, joka kesti korkeintaan yhden kävelijän kerrallaan. Onneksi mitään muuta ei kuitenkaan käynyt.
Kirjastossakäymisen hankaluus
Olen jotenkin kadottanut kirjastossakäymisen taidon. Tammikuussa menin kirjastoon lainaamaan kirjaa, joka minulla jo oli lainassa. Tällä kertaa menin neljän nuottiopuksen kanssa kirjastoon, kun niitä ei voinut enää uusia netissä, kun kolme uusimiskertaa oli tullut täyteen. Tarkoituksena oli palauttaa osa ja uusia joku sekä lisäksi etsiä yhtä uutta nuottiopusta.
Tajusin kuitenkin kirjastoon kävellessäni, että eihän minulla ole kirjastokorttia mukana. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin palauttaa kaikki kirjat ja luikkia tiehensä... Pitää ottaa tässä joku kerta uusiksi, jotta saa suoritettua sen lainaamisenkin.
Niin, ja toisessa tapauksessa minun oli tarkoitus palauttaa Sibelius Akatemian kirjastoon pari nuottia. (Tällä kertaa sentään tiesin, missä kirjasto sijaitsee, kun syksyllä etsin sitä vielä vanhasta paikasta Töölöstä.) Aioin yhdistää kuoron esiintymisen Musiikkitalolla ja vierailun kirjastolla. Lopulta muistin ottaa palautettavat nuotit mukaan vasta esiintymispäivänä enkä kahtena harjoituskertana.
Konserttimme jälkeen livahdin Sibelius Akatemian tiloihin jonkun oven avauksesta ja kävin kirjaston ulkopuolella jättämässä nuottini palautusboksiin. Mutta mutta, palatessani huomasin, että Sibiksen puolelta ei pääse pois ilman avainta... siis ei pääse uloskaan ilman avainta. Onneksi joku ystävällinen sattui olemaan siinä aulassa ja laski minut pois, etten jäänyt Akatemialle jumiin!
Tajusin kuitenkin kirjastoon kävellessäni, että eihän minulla ole kirjastokorttia mukana. Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin palauttaa kaikki kirjat ja luikkia tiehensä... Pitää ottaa tässä joku kerta uusiksi, jotta saa suoritettua sen lainaamisenkin.
Niin, ja toisessa tapauksessa minun oli tarkoitus palauttaa Sibelius Akatemian kirjastoon pari nuottia. (Tällä kertaa sentään tiesin, missä kirjasto sijaitsee, kun syksyllä etsin sitä vielä vanhasta paikasta Töölöstä.) Aioin yhdistää kuoron esiintymisen Musiikkitalolla ja vierailun kirjastolla. Lopulta muistin ottaa palautettavat nuotit mukaan vasta esiintymispäivänä enkä kahtena harjoituskertana.
Konserttimme jälkeen livahdin Sibelius Akatemian tiloihin jonkun oven avauksesta ja kävin kirjaston ulkopuolella jättämässä nuottini palautusboksiin. Mutta mutta, palatessani huomasin, että Sibiksen puolelta ei pääse pois ilman avainta... siis ei pääse uloskaan ilman avainta. Onneksi joku ystävällinen sattui olemaan siinä aulassa ja laski minut pois, etten jäänyt Akatemialle jumiin!
sunnuntaina, maaliskuuta 18, 2012
Maalaamisen ihanuus ja kamaluus
Olemme hiljalleen parantumassa influenssasta, joten talon remontoiminen on päässyt kunnolla vauhtiin. Edelleen molemmat yskimme ja niistämme, mutta parempaan päin ollaan menossa.
Tänä viikonloppuna maalasimme melkein kokonaan keskikerroksen. Ainoastaan keittiö oli maalattu jo etukäteen. Maalaaminenhan kuulostaa helpolta hommalta: sen kun vain telalla vetelee väriä seinään. Mutta kun se ei ole ihan niin yksinkertaista.
Ensinnäkin aluksi pitää suojata pintoja, joita ei halua maalattavan alueen reunoilta maalata, ja poistaa esim. verhotankoja. Kattolistojen, ikkunanpielien, ovenpielien ja värinvaihtokulmien teippaaminen on tuskaista puuhaa. Teippi ei meinaa millään mennä suoraan, ja vaarana pyörii joko teipin luiskahtaminen maalattavalle alueelle tai suojattavan alueen kaistaleen esiin jääminen. Onneksi nyt maalatulta alueelta ei tarvinnut liiemmin lattiasta huolehtia, koska sekin on menossa vaihtoon.
Toisekseen maalatessa hankalia paikkoja ovat kulmat ja erinäiset raja-alueet, jonne pitäisi saada maalia siihen teippiin asti. Isolla telalla ei pääse aina ihan kiinni asti ja pienemmällä maalausjäljestä tulee erilaista kuin muissa kohdin. Ja sitten tietysti tela osuu välillä milloin kattoon ja milloin vieressä olevaan seinään... ja tulee kiire pyyhkiä maalia pois... jos mokansa huomaa heti sen tehtyään.
Kolmanneksi teippien poistaminen on aika jännittävää. Silloin paljastuu
a) missä kohtaa teippi on ollut osin maalattavan pinnan päällä, jolloin vanhaa maalia näkyy
b) missä kohtaa teippi on ollut joko epätarkasti teipattu tai päästänyt alleen maalia, jolloin maali on sotkenut väärää pintaa.
c) paikkoja, joissa teippi vie mukanaan juuri maalatun pinnan ja edellisenkin maalin, jolloin tulee näkyviin seinämateriaalia.
Lisäksi teippi katkeilee ja on hankala nyhtää irti kattolistan välistä.
Neljänneksi telan putsaaminen on työlästä. Sain kulumaan lukemattoman määrän vesilitroja joka kerta, kun putsasin teloja. Se on lisäksi aikaa vievää eikä tunnu koskaan tulevan valmiiksi.
Kaikesta huolimatta lopulta valmistunut työ tuntuu hyvältä. Homma etenee ja suurimmaksi osaksi syntyy ihan hyvää jälkeä. Se on hieno fiilis. Viis kolottavista lihaksista ja väsyneestä olosta. Kyllä me vielä päästään muuttamaankin!
Tänä viikonloppuna maalasimme melkein kokonaan keskikerroksen. Ainoastaan keittiö oli maalattu jo etukäteen. Maalaaminenhan kuulostaa helpolta hommalta: sen kun vain telalla vetelee väriä seinään. Mutta kun se ei ole ihan niin yksinkertaista.
Ensinnäkin aluksi pitää suojata pintoja, joita ei halua maalattavan alueen reunoilta maalata, ja poistaa esim. verhotankoja. Kattolistojen, ikkunanpielien, ovenpielien ja värinvaihtokulmien teippaaminen on tuskaista puuhaa. Teippi ei meinaa millään mennä suoraan, ja vaarana pyörii joko teipin luiskahtaminen maalattavalle alueelle tai suojattavan alueen kaistaleen esiin jääminen. Onneksi nyt maalatulta alueelta ei tarvinnut liiemmin lattiasta huolehtia, koska sekin on menossa vaihtoon.
Toisekseen maalatessa hankalia paikkoja ovat kulmat ja erinäiset raja-alueet, jonne pitäisi saada maalia siihen teippiin asti. Isolla telalla ei pääse aina ihan kiinni asti ja pienemmällä maalausjäljestä tulee erilaista kuin muissa kohdin. Ja sitten tietysti tela osuu välillä milloin kattoon ja milloin vieressä olevaan seinään... ja tulee kiire pyyhkiä maalia pois... jos mokansa huomaa heti sen tehtyään.
Kolmanneksi teippien poistaminen on aika jännittävää. Silloin paljastuu
a) missä kohtaa teippi on ollut osin maalattavan pinnan päällä, jolloin vanhaa maalia näkyy
b) missä kohtaa teippi on ollut joko epätarkasti teipattu tai päästänyt alleen maalia, jolloin maali on sotkenut väärää pintaa.
c) paikkoja, joissa teippi vie mukanaan juuri maalatun pinnan ja edellisenkin maalin, jolloin tulee näkyviin seinämateriaalia.
Lisäksi teippi katkeilee ja on hankala nyhtää irti kattolistan välistä.
Neljänneksi telan putsaaminen on työlästä. Sain kulumaan lukemattoman määrän vesilitroja joka kerta, kun putsasin teloja. Se on lisäksi aikaa vievää eikä tunnu koskaan tulevan valmiiksi.
Kaikesta huolimatta lopulta valmistunut työ tuntuu hyvältä. Homma etenee ja suurimmaksi osaksi syntyy ihan hyvää jälkeä. Se on hieno fiilis. Viis kolottavista lihaksista ja väsyneestä olosta. Kyllä me vielä päästään muuttamaankin!
maanantaina, maaliskuuta 05, 2012
Allerginen vanhenemiselle?
Vietin jo toista vuotta peräkkäin syntymäpäiväni korkeassa kuumeessa. Olenkohan siis allerginen vanhenemiselle? Valitettavasti kuume ei estä vanhenemista, vaan tekee siitä entistä ikävämpää.
Tällä kertaa kyseessä on influenssa.
Tällä kertaa kyseessä on influenssa.
maanantaina, helmikuuta 27, 2012
Mitä Reittiopas ei tiedä - ja muita joukkoliikennesattumuksia
Vein Jaloni tänään paikattavaksi syksyisen tärskyn jäljiltä. Joku oli marraskuussa niistänyt autoni takaosasta muoviosan paikoiltaan ja palan maalia. Nyt olisi tarkoitus saada uutta maalia pintaan. Joudun sinnittelemään keskiviikkoiltaan asti ilman autoa. Ja onpa niin uskomatonta, mitä kaikkea yhteen joukkoliikennepäivään sitten ehtiikään mahtua.
***
Lähdin autohuollosta, erittäin läntisestä Espoosta, noin kello 8.10 kävelemään bussipysäkille, jonne oli matkaa reilun kilometrin verran. Jouduin osan matkasta taapertamaan kinoksessa, kun ei ollut jalkakäytävää eikä oikein tilaa kävellä autotiellä. Hyppäsin eri bussiin, kuin mitä Reittiopas oli suositellut, koska suositeltu bussi olisi tullut vasta noin 10 minuutin kuluttua, enkä halunnut nuhaisena värjötellä kauaa pysäkillä. Todennäköisesti bussilla oli hitaampi reitti kuin sillä suositellulla bussilla.
Kohteeni oli Helsingin keskustan tuolla puolen, joten vaihdoin bussista metroon Ruoholahdessa ja metrosta ratikkaan Sörnäisissä. Tämän vaihdon piti olla se viimeinen. Mutta eipäs ollutkaan, kun ratikka ajoikin varikolle oman reittinsä sijaan ja oli vielä vaihdettava toiseen ratikkaan. Olin perillä noin 9.30. Melko pitkällinen matka siis.
***
Iltapäivällä olin lähdössä sitten kohti konservatoriota. Ajattelin, että pääsen helpoimmalla, kun hyppään ratikkaan, joka vie minut suoraan Ruoholahteen, vaikka Reittiopas suositteli ratikka + metro -yhdistelmää. Noh, ratikka eteni noin 150 metriä, minkä jälkeen kuski kuulutti, että ei päästä eteenpäin, koska edellä olevan ratikan edessä on väärinpysäköity auto. Odottelin tovin, mutta päätin sitten vaihtaa bussiin. Kävelin muutaman sata metriä ja harkitsin jo nuhatokkurassa kotiin suuntaamista, mutta hyppäsin ensimmäiseen sopivaan bussiin.
Olin ratikassa valinnut matkakortin lukijasta vaihtoehdoksi 0, eli raitiovaunulippu. Tietenkään se ei kelvannut bussissa, joten jouduin maksamaan vielä kaupungin sisäisen lipun. Valinta 1. Maksoin siis matkani tavallaan kaksi kertaa. Ärsyttävää.
***
Ruoholahdesta kotiinpäin lähtiessä Reittopas ehdotti ensimmäisenä vaihtoehtona 110T + 15. Totesin mielessäni, että ei kiitos, en halua mennä kiertoreittiä ajelevalla bussilla 110T. Seuraava yhteys oli 109 + 15, mutta vasta reilun puolen tunnin päästä. Kulutin aikaani käymällä kaupassa, mutta olin silti liian aikaisin bussipysäkillä.
Päätin kokeilla onneani, ja hyppäsin ensimmäiseen ohiajaneeseen bussiin, jonka reitti kulkee Tapiolan kautta, jossa siis oli tarkoitus vaihtaa bussiin 15. Tapiolassa kun voi odotella lämpimässä, vaikka odotusaika venyisi.
Bussi 105, jonka kyydissä olin, saapui Tapiolaan pari minuuttia sen jälkeen, kun edellinen 15 oli mennyt. Tai siis, jonka olisi pitänyt mennä aikataulunsa mukaan pari minuuttia aiemmin. Toiveilin, että kyseinen bussi olisi vähän myöhässä, ja toiveeni toteutui! 18 minuutin odottamisen sijaan, pääsin parin minuutin sisään bussiin 15, joka vei kotikonnuille.
***
Niin ja siis mitä Reittopas ei tiedä: kulkijan terveydentilaa (nuha), lämpimiä odotustiloja (Tapiola) ja väärinpysäköityjä autoja...
***
Lähdin autohuollosta, erittäin läntisestä Espoosta, noin kello 8.10 kävelemään bussipysäkille, jonne oli matkaa reilun kilometrin verran. Jouduin osan matkasta taapertamaan kinoksessa, kun ei ollut jalkakäytävää eikä oikein tilaa kävellä autotiellä. Hyppäsin eri bussiin, kuin mitä Reittiopas oli suositellut, koska suositeltu bussi olisi tullut vasta noin 10 minuutin kuluttua, enkä halunnut nuhaisena värjötellä kauaa pysäkillä. Todennäköisesti bussilla oli hitaampi reitti kuin sillä suositellulla bussilla.
Kohteeni oli Helsingin keskustan tuolla puolen, joten vaihdoin bussista metroon Ruoholahdessa ja metrosta ratikkaan Sörnäisissä. Tämän vaihdon piti olla se viimeinen. Mutta eipäs ollutkaan, kun ratikka ajoikin varikolle oman reittinsä sijaan ja oli vielä vaihdettava toiseen ratikkaan. Olin perillä noin 9.30. Melko pitkällinen matka siis.
***
Iltapäivällä olin lähdössä sitten kohti konservatoriota. Ajattelin, että pääsen helpoimmalla, kun hyppään ratikkaan, joka vie minut suoraan Ruoholahteen, vaikka Reittiopas suositteli ratikka + metro -yhdistelmää. Noh, ratikka eteni noin 150 metriä, minkä jälkeen kuski kuulutti, että ei päästä eteenpäin, koska edellä olevan ratikan edessä on väärinpysäköity auto. Odottelin tovin, mutta päätin sitten vaihtaa bussiin. Kävelin muutaman sata metriä ja harkitsin jo nuhatokkurassa kotiin suuntaamista, mutta hyppäsin ensimmäiseen sopivaan bussiin.
Olin ratikassa valinnut matkakortin lukijasta vaihtoehdoksi 0, eli raitiovaunulippu. Tietenkään se ei kelvannut bussissa, joten jouduin maksamaan vielä kaupungin sisäisen lipun. Valinta 1. Maksoin siis matkani tavallaan kaksi kertaa. Ärsyttävää.
***
Ruoholahdesta kotiinpäin lähtiessä Reittopas ehdotti ensimmäisenä vaihtoehtona 110T + 15. Totesin mielessäni, että ei kiitos, en halua mennä kiertoreittiä ajelevalla bussilla 110T. Seuraava yhteys oli 109 + 15, mutta vasta reilun puolen tunnin päästä. Kulutin aikaani käymällä kaupassa, mutta olin silti liian aikaisin bussipysäkillä.
Päätin kokeilla onneani, ja hyppäsin ensimmäiseen ohiajaneeseen bussiin, jonka reitti kulkee Tapiolan kautta, jossa siis oli tarkoitus vaihtaa bussiin 15. Tapiolassa kun voi odotella lämpimässä, vaikka odotusaika venyisi.
Bussi 105, jonka kyydissä olin, saapui Tapiolaan pari minuuttia sen jälkeen, kun edellinen 15 oli mennyt. Tai siis, jonka olisi pitänyt mennä aikataulunsa mukaan pari minuuttia aiemmin. Toiveilin, että kyseinen bussi olisi vähän myöhässä, ja toiveeni toteutui! 18 minuutin odottamisen sijaan, pääsin parin minuutin sisään bussiin 15, joka vei kotikonnuille.
***
Niin ja siis mitä Reittopas ei tiedä: kulkijan terveydentilaa (nuha), lämpimiä odotustiloja (Tapiola) ja väärinpysäköityjä autoja...
keskiviikkona, helmikuuta 15, 2012
Palvelu vs. itsepalvelu
Finnair on ilmoittanut lopettavansa lähtöselvityksen asiakaspalvelun turistiluokan osalta. Jokaisen pitää siis jatkossa hoitaa lähtöselvitys itsepalveluautomaateilla tai netissä tai tekstiviestillä. Normaalin turistiluokassa matkustelun osalta minusta järjestely on ihan ok, mutta olisipa jäänyt erityiskohtelu saamatta häämatkalla, jos olisimme olleet itsepalvelun varassa. Lähtöselvityksessä meille varattiin kolmen paikan penkkirivistä kaksi paikkaa ja kolmas blokattiin. Lisäksi matkustamohenkilökunnalle merkittiin tiedoksi "honeymooners", minkä ansiosta saimme lennolla shampanjaa. Onneksi ehdimme tärkeälle matkallemme ennen tätä uudistusta. :)
lauantaina, helmikuuta 11, 2012
Yllätysnopea käsittely
Edellisessä tekstissäni manailin sitä, että maanmittaustoimisto on hyppyyttänyt käymään asiakaspalvelussaan uudestaan ja uudestaan. Täytyy nyt heidän edukseen mainita kuitenkin, että heti, kun heillä oli kaikki tarvittava materiaali päätöksentekoon, päätös syntyi samana päivänä. Vein viimeisen liitteen keskiviikkona aamulla ja iltapäivällä oli sähköpostissa ilmoitus, että asiakirjat ovat valmiina. Torstaina Samuli kävi hakemassa ne, joten minulle tuli asiakaspalveluvierailuja 4 kappaletta, Samulille 2. Käsittelyajaksi oli ilmoitettu 3-6 kuukautta, mutta tämähän hoitui paljon nopeammin loppujen lopuksi.
tiistaina, helmikuuta 07, 2012
Talo!
Löysimme marraskuun lopussa, juuri ennen Kuuban matkaani, talon! Alkukauppa tehtiin joulukuussa ja loppukauppa eilen. :) Olen nyt elämäni ensimmäistä kertaa asuntovelallinen. Talo vapautuu meille kuun lopussa.
Olen saanut juosta pankin lisäksi Etelä-Suomen Maanmittaustoimistossa, kun päätimme hakea lainhuudatuksen ja lisäkiinnitykset itse. Ensin veimme hakemukset tammikuun alussa henkilökohtaisesti perille asti. Sitten oli jokin kysymys, jota yritin selvittää puhelimitse, mutta puhelimella ei päässyt asiakaspalveluun läpi. Niinpä kävin paikan päällä. Tänään kävin viemässä lisäliitteeksi loppukauppakuitin. Sitten sain puhelinsoiton: ensiasunnonostajan vakuutus puuttuu liitteistä. Ei siis riittänyt, että verottajalta oli todistus aiheesta. Eivätkä sitten aiemmin viitsineet ilmoittaa aiemmin... esimerkiksi hakemusta jätettäessä olisi ollut luonnollinen hetki mainita puuttuvasta liitteestä. Tai silloin kun hakemus kirjattiin lepääväksi. Noh, vielä (ainakin) kaksi reissua siis tiedossa sinne virastoon. Lisäliitteen vienti ja lopulta asiakirjojen haku.
Olen saanut juosta pankin lisäksi Etelä-Suomen Maanmittaustoimistossa, kun päätimme hakea lainhuudatuksen ja lisäkiinnitykset itse. Ensin veimme hakemukset tammikuun alussa henkilökohtaisesti perille asti. Sitten oli jokin kysymys, jota yritin selvittää puhelimitse, mutta puhelimella ei päässyt asiakaspalveluun läpi. Niinpä kävin paikan päällä. Tänään kävin viemässä lisäliitteeksi loppukauppakuitin. Sitten sain puhelinsoiton: ensiasunnonostajan vakuutus puuttuu liitteistä. Ei siis riittänyt, että verottajalta oli todistus aiheesta. Eivätkä sitten aiemmin viitsineet ilmoittaa aiemmin... esimerkiksi hakemusta jätettäessä olisi ollut luonnollinen hetki mainita puuttuvasta liitteestä. Tai silloin kun hakemus kirjattiin lepääväksi. Noh, vielä (ainakin) kaksi reissua siis tiedossa sinne virastoon. Lisäliitteen vienti ja lopulta asiakirjojen haku.
sunnuntaina, helmikuuta 05, 2012
Pakkasta
Palasin viikko sitten lauantaina Englannista työmatkalta. Lämpötilaeroa oli yli 20 astetta. Englannissa, kun lämmintä oli noin 10 astetta, Suomessa yli 10 astetta pakkasta. Ja siitähän se on vain kiristynyt.
Tänä viikonloppuna pidettiin nuorten SM-kilpailut Ogelissa. Kilpailujen ylituomari oli kaukaa viisas ja päätti lyhentää kisat yksipäiväisiksi jo viikolla. Samoin luisteltavia matkoja lyhennettiin. Onneksi niin. Olin lähdönvalmistelijana ja sain tuta kireän pakkassään. Kisojen alussa pakkasta oli 15, lopussa 19-20. Kilpailijoita oli ilmoittautunut mukaan satakunta, mutta poisjääntejä tuli paljon. Silti kisat kestivät 3,5 tuntia, joista olin jäällä noin 3 tuntia. Olin varustautunut villahousuin, toppahousuin, monin paidoin ja toppatakein... mutta kylmähän siellä silti ehti tulla paikoitellen. Taukoja oli vain yksi, jolloin juuri ja juuri ehti saada itsensä lämpöiseksi. Sitä seurasi noin tunnin ja 45 minuutin jäällä olo.
Mutta oli kyllä osa luistelijoistakin jäässä! Sääliksi kävi joitain lapsia, jotka värjöttelivät ennen luisteluaan ja luistelun jälkeen olivat kasvoiltaan valkoisen punervia. Osaa sää kangisti, mutta muutama teki ennätyksiään, mikä on tosi hienoa, kun jää ei kuitenkaan ole luistavin mahdollinen kireässä pakkassäässä.
Tänä viikonloppuna pidettiin nuorten SM-kilpailut Ogelissa. Kilpailujen ylituomari oli kaukaa viisas ja päätti lyhentää kisat yksipäiväisiksi jo viikolla. Samoin luisteltavia matkoja lyhennettiin. Onneksi niin. Olin lähdönvalmistelijana ja sain tuta kireän pakkassään. Kisojen alussa pakkasta oli 15, lopussa 19-20. Kilpailijoita oli ilmoittautunut mukaan satakunta, mutta poisjääntejä tuli paljon. Silti kisat kestivät 3,5 tuntia, joista olin jäällä noin 3 tuntia. Olin varustautunut villahousuin, toppahousuin, monin paidoin ja toppatakein... mutta kylmähän siellä silti ehti tulla paikoitellen. Taukoja oli vain yksi, jolloin juuri ja juuri ehti saada itsensä lämpöiseksi. Sitä seurasi noin tunnin ja 45 minuutin jäällä olo.
Mutta oli kyllä osa luistelijoistakin jäässä! Sääliksi kävi joitain lapsia, jotka värjöttelivät ennen luisteluaan ja luistelun jälkeen olivat kasvoiltaan valkoisen punervia. Osaa sää kangisti, mutta muutama teki ennätyksiään, mikä on tosi hienoa, kun jää ei kuitenkaan ole luistavin mahdollinen kireässä pakkassäässä.
keskiviikkona, tammikuuta 04, 2012
Pari sanaa suorituksesta: "Uusiks meni"
Tänä iltana asioiden hoitaminen ei oikein sujunut.
Menin ensin kirjastoon etsimään Mozartin Das Veilchenista nuottia alemmasta sävellajista kuin, mikä minulla on kopiona. Tein haun kirjaston koneella. Hakutuloksia selaillessani törmäsin tuttuun kirjan nimeen - Das Lied im Unterrich, mittlere Stimme. Kirjan eräpäivä 7.1.12. Kirja tuntui niin tutulta, että kaivoin kirjastokorttini, kirjauduin sisään ja tarkistin asian: kyseinen kirja on minulla lainassa...
Sitten menin kauppaan. Maksettuani ostokseni huomasin kuitista artikkelin nimeltä moniviljasämpylä. En kuitenkaan ollut ostanut moniviljasämpylöitä. Tajusin nopeasti, että olin punninnut karjalanpiirakat moniviljasämpylöinä. Sovin kassan kanssa, että hän hyvittää minulle moniviljasämpylöiden hinnan ja minä käyn punnitsemassa karjalanpiirakat uudestaan ja maksan ne sitten. Hämmennykseni vaihtui huvitukseksi, kun huomasin, että hintaeroa ostoksella oli 2 senttiä. Naureskelin kassalle, että olipa taas hyödyllistä puuhaa tämä... ja häntäkin huvitti.
Pitää jatkossa kiinnittää enemmän huomiota punnitustarroihin. Ostinhan tällä viikolla jo banaanin verigreippinä. Tämän huomasin kyllä vasta kotona.
Menin ensin kirjastoon etsimään Mozartin Das Veilchenista nuottia alemmasta sävellajista kuin, mikä minulla on kopiona. Tein haun kirjaston koneella. Hakutuloksia selaillessani törmäsin tuttuun kirjan nimeen - Das Lied im Unterrich, mittlere Stimme. Kirjan eräpäivä 7.1.12. Kirja tuntui niin tutulta, että kaivoin kirjastokorttini, kirjauduin sisään ja tarkistin asian: kyseinen kirja on minulla lainassa...
Sitten menin kauppaan. Maksettuani ostokseni huomasin kuitista artikkelin nimeltä moniviljasämpylä. En kuitenkaan ollut ostanut moniviljasämpylöitä. Tajusin nopeasti, että olin punninnut karjalanpiirakat moniviljasämpylöinä. Sovin kassan kanssa, että hän hyvittää minulle moniviljasämpylöiden hinnan ja minä käyn punnitsemassa karjalanpiirakat uudestaan ja maksan ne sitten. Hämmennykseni vaihtui huvitukseksi, kun huomasin, että hintaeroa ostoksella oli 2 senttiä. Naureskelin kassalle, että olipa taas hyödyllistä puuhaa tämä... ja häntäkin huvitti.
Pitää jatkossa kiinnittää enemmän huomiota punnitustarroihin. Ostinhan tällä viikolla jo banaanin verigreippinä. Tämän huomasin kyllä vasta kotona.
sunnuntaina, joulukuuta 11, 2011
Kuuba!
Palasin tiistaina Kuubasta, missä kävimme Audite-kuoron kanssa kuorofestivaaleilla (Festival Internacional de Coros aka Festival Internacional de Caos). Festivaalit järjestettiin Santiago de Cubassa, mutta ehdimme viettää muutaman päivän Baracoassa ja yhden päivän Havannassa. Matka oli elämyksellinen, vaiherikas ja ehdottomasti kokemisen arvoinen, vaikka omaa menoani hidastikin ennen matkaa alkanut flunssa. Yritin silti ottaa matkasta kaiken irti. Erilaisia kommelluksia sattui matkan varrella, mutta tyydyn nyt esittelemään vain joitakin makupaloja kuvien muodossa. Espanjankielentaitoiset voivat käydä tutustumassa festivaaleista julkaistuihin teksteihin, joissa Audite esiintyy:
Juttu päätöskonsertista, jonka kohokohdaksi nostetaan Auditen esittämä La Maza:
http://www.bohemia.cu/2011/12/05/noticias/finalizo-festival-coro-santiago-cuba-2.html
yleisempi juttu:
http://www.cubarte.cult.cu/periodico/noticias/cuba-y-finlandia-acortan-distancias-a-traves-de-la-musica/159823.html
ja puffi:
http://www.radiorebelde.cu/noticia/presente-finlandia-festival-internacional-coros-20111203/
Kuvakooste
Excursio Río Toalla Baracoan lähellä.
Parque Nacional Alejandro de Humboldt, jossa teimme 9 kilometrin vaelluksen ja pulahdimme vesiputouksen luona uimaan.
Rantanäkymää Baracoan lähellä.
Guantanamo, jossa poikkesimme syömään bussimatkalla Baracoasta Santiago de Cubaan.
Catedral de Nuestra Señora de la Asunción, Santiago de Cuba. Kirkko oli virallisesti kiinni, mutta kiltti suntio esitteli kirkkoa meille, kun pienemmällä porukalla kiersimme kaupunkia.
Ayuntamiento, Santiago de Cuba.
Kuva on otettu vastaavasta hevoskyydistä Santiago de Cubassa. Hevoskärryt olivat ihan varteenotettava menopeli Kuubassa, jossa moottoritielläkin oli yksi kolmesta kaistasta varattu hevoskyydeille.
Tässä toinen tunnelmapala samaisesta hevoskyydistä napattuna.
Maalle tärkeät henkilöt olivat Havannassa selvästi esillä Plaza de la Revoluciónin lähettyvillä. Ja monessa muussakin paikassa. Niin, ja jos et tiennyt, nyt on 53. vuosi sitten Kuuban vallankumouksen.
Näitä amerikanrautoja riitti. Kuulemma osaan on vaihdettu Ladan moottorit, jotta varaosia saa, vaikka Kuuba onkin USAn kauppasaarrossa.
Juttu päätöskonsertista, jonka kohokohdaksi nostetaan Auditen esittämä La Maza:
http://www.bohemia.cu/2011/12/05/noticias/finalizo-festival-coro-santiago-cuba-2.html
yleisempi juttu:
http://www.cubarte.cult.cu/periodico/noticias/cuba-y-finlandia-acortan-distancias-a-traves-de-la-musica/159823.html
ja puffi:
http://www.radiorebelde.cu/noticia/presente-finlandia-festival-internacional-coros-20111203/
Kuvakooste
Excursio Río Toalla Baracoan lähellä.
Parque Nacional Alejandro de Humboldt, jossa teimme 9 kilometrin vaelluksen ja pulahdimme vesiputouksen luona uimaan.
Rantanäkymää Baracoan lähellä.
Guantanamo, jossa poikkesimme syömään bussimatkalla Baracoasta Santiago de Cubaan.
Catedral de Nuestra Señora de la Asunción, Santiago de Cuba. Kirkko oli virallisesti kiinni, mutta kiltti suntio esitteli kirkkoa meille, kun pienemmällä porukalla kiersimme kaupunkia.
Ayuntamiento, Santiago de Cuba.
Kuva on otettu vastaavasta hevoskyydistä Santiago de Cubassa. Hevoskärryt olivat ihan varteenotettava menopeli Kuubassa, jossa moottoritielläkin oli yksi kolmesta kaistasta varattu hevoskyydeille.
Tässä toinen tunnelmapala samaisesta hevoskyydistä napattuna.
Maalle tärkeät henkilöt olivat Havannassa selvästi esillä Plaza de la Revoluciónin lähettyvillä. Ja monessa muussakin paikassa. Niin, ja jos et tiennyt, nyt on 53. vuosi sitten Kuuban vallankumouksen.
Näitä amerikanrautoja riitti. Kuulemma osaan on vaihdettu Ladan moottorit, jotta varaosia saa, vaikka Kuuba onkin USAn kauppasaarrossa.
sunnuntaina, marraskuuta 13, 2011
Esiintyminen ja kilpaileminen vs. harjoittelu
Esiinnyin torstaina konservatoriolla laulunopettajani oppilaiden lauluillassa. Menin paikalle väsyneenä. Olen nukkunut pitkään huonosti ja tehnyt jatkuvasti hieman pidempää työpäivää, mikä on huono yhdistelmä. Mietin, miten jaksan keskittyä, miten jaksan eläytyä. Mutta kas vain, konsertin jälkeen olinkin virkeämpi ja paremmalla tuulella kuin ennen sitä. Nukuinkin seuraavan yön paremmin kuin pitkään aikaan arkiyönä.
Konsertin jälkeen eräs toinen laulaja valitteli, kuinka esiintyminen on kamalaa, kun jännittää ja hengitys ei toimi ja... Ja että olisi paljon mukavampaa vain laulaa laulutunnilla. Kuulun hänen kanssaan tässä asiassa eri sakkiin. Vaikka esiintyminen jännittääkin, se on se suola, miksi treenaan. Ilman sitä olisi minusta turha harjoitella. Ja jos totta puhutaan, mieluummin vain esiintyisin enkä treenaisi muuta kuin sen verran, että saan jonkinlaisen varmuuden esitettävistä sävellyksistä.
Samanlaisen jaon olen huomannut myös kilpaluistelijoissa: on niitä, jotka jännittävät kilpailemista yli kaiken ja jättäisivät sen mieluummin väliin kokonaan, mutta pitävät treenaamisesta kuin hullu puurosta. Itse puolestani olisin mieluiten vain kilpaillut, tietysti sillä oletuksella, että kilpailut menisivät aina hyvin ja niistä jäisi hyvä mieli... Treenaaminen oli monesti pakkopullaa.
On jännää havaita, että kahdesta eri harrastuksesta löytyy samantyyppistä jakoa eri tyyppisiin ihmisiin ja mielihaluihin.
Konsertin jälkeen eräs toinen laulaja valitteli, kuinka esiintyminen on kamalaa, kun jännittää ja hengitys ei toimi ja... Ja että olisi paljon mukavampaa vain laulaa laulutunnilla. Kuulun hänen kanssaan tässä asiassa eri sakkiin. Vaikka esiintyminen jännittääkin, se on se suola, miksi treenaan. Ilman sitä olisi minusta turha harjoitella. Ja jos totta puhutaan, mieluummin vain esiintyisin enkä treenaisi muuta kuin sen verran, että saan jonkinlaisen varmuuden esitettävistä sävellyksistä.
Samanlaisen jaon olen huomannut myös kilpaluistelijoissa: on niitä, jotka jännittävät kilpailemista yli kaiken ja jättäisivät sen mieluummin väliin kokonaan, mutta pitävät treenaamisesta kuin hullu puurosta. Itse puolestani olisin mieluiten vain kilpaillut, tietysti sillä oletuksella, että kilpailut menisivät aina hyvin ja niistä jäisi hyvä mieli... Treenaaminen oli monesti pakkopullaa.
On jännää havaita, että kahdesta eri harrastuksesta löytyy samantyyppistä jakoa eri tyyppisiin ihmisiin ja mielihaluihin.
sunnuntaina, marraskuuta 06, 2011
Liikuntavajausta
Viimeiset viikot ovat menneet säästöliekillä, mitä liikuntaan tulee. On ollut muuttopuuhia, pitkiä työpäiviä ja musiikkijuttuja. Olen ehtinyt salille tai lenkille vain kerran, korkeintaan kaksi viikossa. Viikon liikuntamäärät ovat siis pudonneet tosi pieniksi. Kun samassa syssyssä sitten on työkiireitä ja huonosti nukkumista, ei olo ole kovin häävi. Saan niin paljon energiaa liikunnasta, että sitä pitäisi ehtiä tekemään enemmän.
Oulunkylään oli lupailtu jäätä 7.11. alkaen. Toiveikkaana ajattelin, että pääsisin tiistaina luistelemaan. Luistelu on ennenkin tuonut valoa synkkään syksyyn. Mutta mitä vielä! Kaupungin sivuilla sanotaan:
Lämpimän sään vuoksi tekojäärataa ei pystytä avaamaan 7.11.2011. Kentän jäädytystyöt aloitetaan sääolosuhteiden salliessa.
Ei siis edes mitään aika-arviota, milloin jäädyttäminen alkaa. Synkkää, kovin synkkää.
Oulunkylään oli lupailtu jäätä 7.11. alkaen. Toiveikkaana ajattelin, että pääsisin tiistaina luistelemaan. Luistelu on ennenkin tuonut valoa synkkään syksyyn. Mutta mitä vielä! Kaupungin sivuilla sanotaan:
Lämpimän sään vuoksi tekojäärataa ei pystytä avaamaan 7.11.2011. Kentän jäädytystyöt aloitetaan sääolosuhteiden salliessa.
Ei siis edes mitään aika-arviota, milloin jäädyttäminen alkaa. Synkkää, kovin synkkää.
torstaina, lokakuuta 27, 2011
End of an era: Perkkaa on hiljennyt
Palautin tänään Perkkaan asuntoni avaimet. Tavarat on siirretty varastoon ja Viheriin. Varastoa tarvitaan, koska asunnonhaussa ei ole vieläkään lykästänyt. :(
Näin päättyi siis Perkkaa era, joka alkoi neljä vuotta sitten.
Näin päättyi siis Perkkaa era, joka alkoi neljä vuotta sitten.
maanantaina, lokakuuta 17, 2011
Liikennekiusattu
Tulin tänään kotimatkalla liikennekiusatuksi. Ajelin vakionopeudensäädin päällä Länsiväylällä kohti kotia. Alkuun näytti, että pääsen eräästä ruskeasta autosta ohi, mutta kohta se kiihdytti sen verran vauhtia, että ohittaminen ei oikein edistynyt ja keulani oli aikalailla auton takaosan kohdalla. Arvelin, että auton vauhti "hyytyy" Lauttasaaren kohdalla ylämäkeen enkä siksi vaihtanut oikealle kaistalle. En sittenkään, vaikka takana tullut vilautti valoja. Jos olisin vaihtanut oikealle kaistalle, olisin joutunut jarruttamaan.
Takana tullut valojenvilauttelija suivaantui ja vaihtoi itse oikealle kaistalle ja sieltä oikean kaistan vieressä olevalle bussikaistalle. Samaan aikaan alkoi ylämäki ja oikealla kaistalla ajaneen ruskean auton vauhti hyytyi. Ohitin ruskean auton samaan aikaan vasemmalta, kun perässäni tullut punainen suivaantunut auto ohitti sen oikealta. Ohituksen jälkeen punainen auto ajoi ruskean nokan edestä suoraan minun nokkani eteen ja hidasti sellaiseen vauhtiin, jossa minun piti jarruttaa vakionopeudensäädin pois päältä. Siinä se sitten hidasteli aivan nenäni edessä. Vilautinpa minäkin puolestani valoja. Se myös pesi lasinsa siinä lähietäisyydellä, mistä seurasi, että sain sen pesunesteet tuulilasiini ja näkökenttäni sumeni. Tämän jälkeen tämä punainen suivaantunut auto kaasutti ja meni menojaan...
Ikäviä tuommoiset mielenosoitukset liikenteessä. :(
Takana tullut valojenvilauttelija suivaantui ja vaihtoi itse oikealle kaistalle ja sieltä oikean kaistan vieressä olevalle bussikaistalle. Samaan aikaan alkoi ylämäki ja oikealla kaistalla ajaneen ruskean auton vauhti hyytyi. Ohitin ruskean auton samaan aikaan vasemmalta, kun perässäni tullut punainen suivaantunut auto ohitti sen oikealta. Ohituksen jälkeen punainen auto ajoi ruskean nokan edestä suoraan minun nokkani eteen ja hidasti sellaiseen vauhtiin, jossa minun piti jarruttaa vakionopeudensäädin pois päältä. Siinä se sitten hidasteli aivan nenäni edessä. Vilautinpa minäkin puolestani valoja. Se myös pesi lasinsa siinä lähietäisyydellä, mistä seurasi, että sain sen pesunesteet tuulilasiini ja näkökenttäni sumeni. Tämän jälkeen tämä punainen suivaantunut auto kaasutti ja meni menojaan...
Ikäviä tuommoiset mielenosoitukset liikenteessä. :(
tiistaina, syyskuuta 27, 2011
Kohtaamisia poliisin kanssa - osa 2
No kyllä nyt nolottaa! Juuri, kun pääsin edellisessä blogipostauksessani kertomaan tapauksista, joissa olin tulla sakotetuksi, niin sitten koitti päivä, jolloin oikeasti sain elämäni ensimmäiset sakot. Eikä syy ollut raskaan kaasujalan. Tai no, miten sen nyt ottaa.
Ajoin Mechelininkatua erään pakettiauton perässä. Peesasin autoa myös risteyksessä, jossa valot olivat jo keltaiset, kun ajoin risteykseen ja tietenkin vaihtuivat punaisiksi, kun olin juuri ajanut risteykseen. Kotvan kuluttua huomasin peilistä, että takanani on poliisin maija. Mielessä ehti käydä, että jokos nyt jälleen kävi tällainen läheltä-piti-tilanne poliisin kanssa.
Parin korttelin jälkeen poliisiauto kuitenkin laittoi pillit yhden ulvahduksen verran päälle sekä siniset vilkkunsa ja punaisen pysäytysvalon vilkkumaan. Tuumin, että kaipa ne sitten haluavat pystäyttää minut. En vain heti ymmärtänyt, että pysäyttivät nimen omaan tuon epäonnisen risteyksen ylityksen takia... että siis olivat sen nähneet. Pysäytin autoni saman tien. Poliisi nousi autostaan ja tuli sanomaan avoimesta ikkunasta, että pitäisi ajaa vielä seuraavasta risteyksestä yli ja hieman jalkakäytävälle. Tein työtä käskettyä.
Poliisi käveli uudestaan pysäytetyn autoni avoimeille ikkunalle:
- Tiedätkös yhtään, miksi me sut pysäytettiin? sanoi poliisi kaivellen samaan aikaan esiin puhalluspilliä. Mietin, olisinko tehnyt jonkun rikkeen punaisten valojen jälkeen, esimerkiksi jättänyt pysähtymättä suojatien eteen, kun viereisellä kaistalla ollut auto oli pysähdyksissä.... tai näyttikö ajoni jotenkin huteralta, kun puhalluttaa aikoi.
- E-en, oikeastaan...
- No, tuossa Arkadiankadun risteyksessä....
- Jaa, niin ajoin vähän vanhoilla vihreillä...
- No, kyllä ne ihan punaset oli.
- Jaa...
- Me oltiin siinä varta vasten...
Siinä sitten pääsin esittämään ajokortin ja rekisteriotteen, antamaan yhteys- ja palkkatietoja.
- Kyllä me sulle tästä joudutaan pieni sakko kirjoittamaan, menee hetki. Odota siinä, sanoi vanhempi konstaapeli ja käveli ajokorttini ja rekisteriotteeni kanssa maijaan.
Odottaa piti useampikin hetki Eikä se sakko mikään kovin pieni ollut, kun kyseessä oli kuitenkin 8 päiväsakkoa. Poliisi selitti ystävällisesti ensikertalaiselle sakkojen saajalle, minne voi valittaa, jos haluaa muuttaa tulotietojaan ja mistä voi pyytää muutosta maksuaikatauluun.
Sen verran moinen poliisin kohtaaminen järkytti, että pieni tärinä jatkui vielä tilanteen jälkeenkin jonkun tovin. Nyt lähinnä harmittaa.
Ajoin Mechelininkatua erään pakettiauton perässä. Peesasin autoa myös risteyksessä, jossa valot olivat jo keltaiset, kun ajoin risteykseen ja tietenkin vaihtuivat punaisiksi, kun olin juuri ajanut risteykseen. Kotvan kuluttua huomasin peilistä, että takanani on poliisin maija. Mielessä ehti käydä, että jokos nyt jälleen kävi tällainen läheltä-piti-tilanne poliisin kanssa.
Parin korttelin jälkeen poliisiauto kuitenkin laittoi pillit yhden ulvahduksen verran päälle sekä siniset vilkkunsa ja punaisen pysäytysvalon vilkkumaan. Tuumin, että kaipa ne sitten haluavat pystäyttää minut. En vain heti ymmärtänyt, että pysäyttivät nimen omaan tuon epäonnisen risteyksen ylityksen takia... että siis olivat sen nähneet. Pysäytin autoni saman tien. Poliisi nousi autostaan ja tuli sanomaan avoimesta ikkunasta, että pitäisi ajaa vielä seuraavasta risteyksestä yli ja hieman jalkakäytävälle. Tein työtä käskettyä.
Poliisi käveli uudestaan pysäytetyn autoni avoimeille ikkunalle:
- Tiedätkös yhtään, miksi me sut pysäytettiin? sanoi poliisi kaivellen samaan aikaan esiin puhalluspilliä. Mietin, olisinko tehnyt jonkun rikkeen punaisten valojen jälkeen, esimerkiksi jättänyt pysähtymättä suojatien eteen, kun viereisellä kaistalla ollut auto oli pysähdyksissä.... tai näyttikö ajoni jotenkin huteralta, kun puhalluttaa aikoi.
- E-en, oikeastaan...
- No, tuossa Arkadiankadun risteyksessä....
- Jaa, niin ajoin vähän vanhoilla vihreillä...
- No, kyllä ne ihan punaset oli.
- Jaa...
- Me oltiin siinä varta vasten...
Siinä sitten pääsin esittämään ajokortin ja rekisteriotteen, antamaan yhteys- ja palkkatietoja.
- Kyllä me sulle tästä joudutaan pieni sakko kirjoittamaan, menee hetki. Odota siinä, sanoi vanhempi konstaapeli ja käveli ajokorttini ja rekisteriotteeni kanssa maijaan.
Odottaa piti useampikin hetki Eikä se sakko mikään kovin pieni ollut, kun kyseessä oli kuitenkin 8 päiväsakkoa. Poliisi selitti ystävällisesti ensikertalaiselle sakkojen saajalle, minne voi valittaa, jos haluaa muuttaa tulotietojaan ja mistä voi pyytää muutosta maksuaikatauluun.
Sen verran moinen poliisin kohtaaminen järkytti, että pieni tärinä jatkui vielä tilanteen jälkeenkin jonkun tovin. Nyt lähinnä harmittaa.
sunnuntaina, syyskuuta 25, 2011
Kohtaamisia poliisin kanssa
Olen tässä parin kuukauden aikana joutunut kohtaamaan polisiin, tai ainakin melkein, muutamia kertoja.
Ensimmäinen tapahtui, kun kävin anomassa uusia henkkareita Kilon poliisista. Istuin jononumero kädessä lupakanslian aulassa, kun kuulin, että pihalla töitä tehnyt puutarhatyöntekijä tuli tekemään jonkin ilmoituksen autostani. "Semmoinen tummansininen, jonka rekkari on...". Hänen mentyään infon täti soitti jonnekin ja kuulin hänen sanovan: "Tuolla yläparkkiksella on auto, jonka rekkari on... lähtenyt valumaan itsekseen". Hyppäsin pystyyn ja menin viittoilemaan tädille, että auto on minun. Juoksin parkkipaikalle. Jaloni oli valunut hieman taaksepäin viettävällä parkkipaikalla puoli auton mittaa ruudusta pois. Siirsin auton paikoilleen ja vedin käsijarrun päälle.
Kun olin saanut asiani hoidettua ja tulin takaisin autoni luo, paikalle saapui samaan aikaan poliisin maija. Maija pysähtyi autoni kohdalle ja sieltä astui ulos poliisi tiedustellen, oliko se minun autoni, joka oli itsekseen lähtenyt liikkumaan. Olihan se. Kyselivät, oliko se törmännyt jonnekin. Ottivat ajokortin katsottavaksi ja kiersivät auton. Kertoivat myös, että olivat luulleet, että auto oli myös törmännyt liikkuessaan itsekseen.
Toinen kohtaaminen, tai no, läheltä-piti-tilanne, kävi eräänä aamuna Länsiväylällä, kun olin melkein myöhässä työterveyslääkärin vastaanotolta. Mittarissani oli noin 90 km/h, kun Länärin rajoitus on 80 km/h. Tosin mittari näyttää sen verran pieleen, että oikea nopeuteni lieni noin 85 km/h. Näin poliisin pysättäyttämässä autoja edessäni. Ehdin miettiä, että nytkös sitä tulee sakot ja myöhästyn lääkäristä. Onneksi kuitenkin joku muu ajoi vielä raisumpaa ylinopeutta ja poliisi pysäyttikin ohituskaistalla minua ohittaneen auton.
Kolmas kohtaaminen, läheltä-piti sekin, sattui jo seuraavana päivänä. Olin menossa suunnistamaan, ja mittarissa oli noin 60 km/h, kun rajoitus oli pikkutiellä 50 km/h. Vastaan ajoi poliisimoottoripyörä ja kotvan päästä näin maijan ja toisen poliisimoottoripyörän. Olivat siis juuri lopettamassa ratsiaa/tutkarysää.
Jälkeenpäin minulle selvisi, että kyseinen viikko oli ollut liikenteen tehoseurantaviikko. Ilmankos...
Hieman tämän jälkeen näin jälleen poliiseja Länsiväylällä. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ollut tutkasta, vaan taisivat olla vahtimassa ilotulituksen SM-kisojen seuraajia merenlahdella.
Pitäisiköhän sitä keventää kaasujalkaa?
Ensimmäinen tapahtui, kun kävin anomassa uusia henkkareita Kilon poliisista. Istuin jononumero kädessä lupakanslian aulassa, kun kuulin, että pihalla töitä tehnyt puutarhatyöntekijä tuli tekemään jonkin ilmoituksen autostani. "Semmoinen tummansininen, jonka rekkari on...". Hänen mentyään infon täti soitti jonnekin ja kuulin hänen sanovan: "Tuolla yläparkkiksella on auto, jonka rekkari on... lähtenyt valumaan itsekseen". Hyppäsin pystyyn ja menin viittoilemaan tädille, että auto on minun. Juoksin parkkipaikalle. Jaloni oli valunut hieman taaksepäin viettävällä parkkipaikalla puoli auton mittaa ruudusta pois. Siirsin auton paikoilleen ja vedin käsijarrun päälle.
Kun olin saanut asiani hoidettua ja tulin takaisin autoni luo, paikalle saapui samaan aikaan poliisin maija. Maija pysähtyi autoni kohdalle ja sieltä astui ulos poliisi tiedustellen, oliko se minun autoni, joka oli itsekseen lähtenyt liikkumaan. Olihan se. Kyselivät, oliko se törmännyt jonnekin. Ottivat ajokortin katsottavaksi ja kiersivät auton. Kertoivat myös, että olivat luulleet, että auto oli myös törmännyt liikkuessaan itsekseen.
Toinen kohtaaminen, tai no, läheltä-piti-tilanne, kävi eräänä aamuna Länsiväylällä, kun olin melkein myöhässä työterveyslääkärin vastaanotolta. Mittarissani oli noin 90 km/h, kun Länärin rajoitus on 80 km/h. Tosin mittari näyttää sen verran pieleen, että oikea nopeuteni lieni noin 85 km/h. Näin poliisin pysättäyttämässä autoja edessäni. Ehdin miettiä, että nytkös sitä tulee sakot ja myöhästyn lääkäristä. Onneksi kuitenkin joku muu ajoi vielä raisumpaa ylinopeutta ja poliisi pysäyttikin ohituskaistalla minua ohittaneen auton.
Kolmas kohtaaminen, läheltä-piti sekin, sattui jo seuraavana päivänä. Olin menossa suunnistamaan, ja mittarissa oli noin 60 km/h, kun rajoitus oli pikkutiellä 50 km/h. Vastaan ajoi poliisimoottoripyörä ja kotvan päästä näin maijan ja toisen poliisimoottoripyörän. Olivat siis juuri lopettamassa ratsiaa/tutkarysää.
Jälkeenpäin minulle selvisi, että kyseinen viikko oli ollut liikenteen tehoseurantaviikko. Ilmankos...
Hieman tämän jälkeen näin jälleen poliiseja Länsiväylällä. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ollut tutkasta, vaan taisivat olla vahtimassa ilotulituksen SM-kisojen seuraajia merenlahdella.
Pitäisiköhän sitä keventää kaasujalkaa?
sunnuntaina, elokuuta 21, 2011
Suunnistusputki
Elokuun aikana on tullut suunnistettua ihan urakalla. Elokuun ensimmäisenä viikonloppuna oli Kapinarastit Mäntsälässä. Siellä meni ihan mukavasti: 2,8 kilometriä taittui aikaan 38,54. Olin sarjassani (D21C) kolmas. Viikolla sen jälkeen suunnistin iltarasteilla, joihin liittyy edellinen blogaukseni.
Seuraavana viikonloppuna olivat vuorossa AM-kilpailut. Lauantaina oli pitkän matkan kisa (7,9 km) ja sunnuntaina viesti (6,5 km osuudet). Pelkäsin etukäteen jaksamiseni puolesta. Otin sitten lauantaina rauhassa ja rastit löytyivätkin ihan hyvin eikä noutajakaan tullut. Matka taittui alle kahden tunnin (1h 53 min). Sunnuntaina viestin rata oli vaikeampi kuin lauantainen yksilökilpailun rata. Enemmän pusikkoa ja ikäviä rastivälejä. Yritin juosta enemmän kuin lauantaina. Aikaa kului noin 1h 35 min. Suorituksista jäi ihan hyvä maku, vaikka molempina päivinä löydyin tuloslistan häntäpäästä. Sunnuntaina, kun yritin kerrata lauantaisia reitinvalintojani, huomasin, että oli äärimmäisen vaikeaa muistaa niitä, kun sunnuntainen kisa oli käyty samalla kartalla.
Viikolla oli vuorossa Firmaliiga Velskolassa. Juoksin D-lohkossa 4,3 km radan aikaan 1.06,04. Viikonloppu painoi vielä jonkin verran jaloissa ja jäin varanaisen rooliin joukkueessamme (olin meistä neljästä hitain neljän minuutin erolla edelliseen).
Tänään puolestaan olin mukana Husqvarna-kisan D21B-sarjassa. Matkan pituus oli 2,9 kilometriä. Maasto oli inhottavaa pusikkoa ja kivikkoa. Lisäksi tein sarjan käsittämättömiä suunnistusvirheitä. Loppuaika 1.02,54 kertoo koko totuuden: surkeasti meni. En silti ollut viimeinen, vaan 6/10. Sain polven alapuolelle ikävän verinaarmun ennen matkan puoliväliä. Se ei sinänsä menoa haitannut, mutta harmittaa joutua hoitamaan taas uutta haavaa. Lisäksi harmittaa, että auton renkaisiin jäi parkkipaikkana toimineelta pellolta lehmänkakkaa. Se taitaa olla yhtä sitkeää, kuin Jukolan viestin pellon kurat roiskeläpissä... Saa nähdä, milloin irtoaa. Tässä on vaan se huono puoli, että se kakka aiheuttaa myös hajuhaittoja.
Ensi viikolla olisi taas Firmaliigaa. Mutta mennäkö vaiko eikö eGamesiin ensi viikonloppuna?
Seuraavana viikonloppuna olivat vuorossa AM-kilpailut. Lauantaina oli pitkän matkan kisa (7,9 km) ja sunnuntaina viesti (6,5 km osuudet). Pelkäsin etukäteen jaksamiseni puolesta. Otin sitten lauantaina rauhassa ja rastit löytyivätkin ihan hyvin eikä noutajakaan tullut. Matka taittui alle kahden tunnin (1h 53 min). Sunnuntaina viestin rata oli vaikeampi kuin lauantainen yksilökilpailun rata. Enemmän pusikkoa ja ikäviä rastivälejä. Yritin juosta enemmän kuin lauantaina. Aikaa kului noin 1h 35 min. Suorituksista jäi ihan hyvä maku, vaikka molempina päivinä löydyin tuloslistan häntäpäästä. Sunnuntaina, kun yritin kerrata lauantaisia reitinvalintojani, huomasin, että oli äärimmäisen vaikeaa muistaa niitä, kun sunnuntainen kisa oli käyty samalla kartalla.
Viikolla oli vuorossa Firmaliiga Velskolassa. Juoksin D-lohkossa 4,3 km radan aikaan 1.06,04. Viikonloppu painoi vielä jonkin verran jaloissa ja jäin varanaisen rooliin joukkueessamme (olin meistä neljästä hitain neljän minuutin erolla edelliseen).
Tänään puolestaan olin mukana Husqvarna-kisan D21B-sarjassa. Matkan pituus oli 2,9 kilometriä. Maasto oli inhottavaa pusikkoa ja kivikkoa. Lisäksi tein sarjan käsittämättömiä suunnistusvirheitä. Loppuaika 1.02,54 kertoo koko totuuden: surkeasti meni. En silti ollut viimeinen, vaan 6/10. Sain polven alapuolelle ikävän verinaarmun ennen matkan puoliväliä. Se ei sinänsä menoa haitannut, mutta harmittaa joutua hoitamaan taas uutta haavaa. Lisäksi harmittaa, että auton renkaisiin jäi parkkipaikkana toimineelta pellolta lehmänkakkaa. Se taitaa olla yhtä sitkeää, kuin Jukolan viestin pellon kurat roiskeläpissä... Saa nähdä, milloin irtoaa. Tässä on vaan se huono puoli, että se kakka aiheuttaa myös hajuhaittoja.
Ensi viikolla olisi taas Firmaliigaa. Mutta mennäkö vaiko eikö eGamesiin ensi viikonloppuna?
torstaina, elokuuta 11, 2011
Joukkoeksymä - tai sittenkin rasti väärässä paikassa
Tiistain Espoorastit olivat Serenan maastoissa. Tämä maasto ei ole ollut minulle koskaan erityisesti mieleen. Onhan se paikka, jossa kävin Espoorasteilla elämäni ensimmäistä kertaa ja jossa juoksin noin kilometrin harhaan ja päädyin bussin kääntöpaikalle, jossa oli ilmoitustaulu otsikolla "Vantaalla tapahtuu".
No, tällä kertaa oma meno oli alkumatkasta vähän hapuilevaa, ja tyssäsi kokonaan vitosrastille. En ollut ainoa, joka etsi notkoa saman jyrkänteen kainalosta. Itse asiassa rinteelle kertynyt väkimäärä vain lisääntyi ja lisääntyi. Arviolta parikymmentä suunnistajaa haravoi rinnettä alhaalta ja edestä ja takaa... Rastia ei vain löytynyt. Lopulta menin itsekin hieman etäämmälle ja siellä kuulin, kun joku huusi: "Täällä!" Rasti oli toisen, paljon jyrkemmän, jyrkänteen kainalossa. Väärässä paikassa siis. Aikaa tuhraantui yli 25 minuuttia.
Eipä suoritus siitä eteenpäinkään kovin vahva ollut... toivottavasti viikonloppuna menee paremmin!
No, tällä kertaa oma meno oli alkumatkasta vähän hapuilevaa, ja tyssäsi kokonaan vitosrastille. En ollut ainoa, joka etsi notkoa saman jyrkänteen kainalosta. Itse asiassa rinteelle kertynyt väkimäärä vain lisääntyi ja lisääntyi. Arviolta parikymmentä suunnistajaa haravoi rinnettä alhaalta ja edestä ja takaa... Rastia ei vain löytynyt. Lopulta menin itsekin hieman etäämmälle ja siellä kuulin, kun joku huusi: "Täällä!" Rasti oli toisen, paljon jyrkemmän, jyrkänteen kainalossa. Väärässä paikassa siis. Aikaa tuhraantui yli 25 minuuttia.
Eipä suoritus siitä eteenpäinkään kovin vahva ollut... toivottavasti viikonloppuna menee paremmin!
sunnuntaina, elokuuta 07, 2011
Demoja
Vierailin jälleen tänä vuonna Assembly-tapahtumassa. Ensimmäistä kertaa olin paikalla kompojen aikana. Oli vaikuttavaa nähdä, mitä 4 kt:un saa mahtumaan... ja mitä kaikkea saa aikaan, kun kokorajoitetta ei ole. Muistelin itselleni tuskaista tietokonegrafiikan kurssia, jolla väänsin suurella vaivalla C:llä ihan yksinkertaisia geometrisia kappaleita. Täytyy todeta, että se on hienoa, että toiset osaavat.
keskiviikkona, elokuuta 03, 2011
Erilainen loma
Blogini on elänyt hiljaiseloa jo jonkin aikaa. Syy siihen on loma, eikä mikä tahansa loma, vaan se loma, jolloin menimme naimisiin ja kävimme häämatkalla! Loma loppui jo yli viikko sitten, ja vihdoin saan julkaistuksi tänne hieman makupaloja menneestä.
Häitämme juhlittiin 2.7. Eurajoella (Kustaa Aadolfin kirkko + Vuojoen kartano). Päivä onnistui kaikin puolin. Oli todella kuuma päivä, mutta muutama sadekuuro viilensi sopivasti sellaisinä hetkinä, kun olimme sisätiloissa.
Häiden jälkeen lähdimme parin viikon häämatkalle Mauritiukselle. Mauritiuksella oli talvi, mutta suomalaiseen makuun lämmin sellainen: päivälämpötila oli noin 21-28 astetta. Tuo tuliperäinen saari osoittautui mielenkiintoiseksi paikaksi myös historiansa vuoksi. Saarta ovat pitäneet hallussaan vuoroin portugalilaiset, hollantilaiset, ranskalaiset ja britit. Itsenäinen valtio se on ollut vuodesta 1968. Pääuskontoja ovat hindulaisuus, islam ja katolilaisuus. Lisäksi saarella asuu myös kiinalaistaustaisia. Varsinainen kulttuurien sekamelska siis. Äidinkielenään saarelaiset puhuvat ranskapohjaista kreolia. Hallintokieli on englanti. Kaikki opettelevat koulussa ranskaa ja englantia.
Tässä joitakin kuvia:
Amazonin lumpeita Sir Seewoosagur Ramgoolam -kasvitieteellisessä puutarhassa.
Ile aux Benitiérs.
Alla kuvia mönkijäajelulta vuorilta:
Ja lomalainen rannalla... :)
Arki on pyörähtänyt käyntiin ja siihen kuuluu myös uuden sukunimen opettelu. Ehkä se tästä hiljalleen alkaa tuntua omalta. :)
Häitämme juhlittiin 2.7. Eurajoella (Kustaa Aadolfin kirkko + Vuojoen kartano). Päivä onnistui kaikin puolin. Oli todella kuuma päivä, mutta muutama sadekuuro viilensi sopivasti sellaisinä hetkinä, kun olimme sisätiloissa.
Häiden jälkeen lähdimme parin viikon häämatkalle Mauritiukselle. Mauritiuksella oli talvi, mutta suomalaiseen makuun lämmin sellainen: päivälämpötila oli noin 21-28 astetta. Tuo tuliperäinen saari osoittautui mielenkiintoiseksi paikaksi myös historiansa vuoksi. Saarta ovat pitäneet hallussaan vuoroin portugalilaiset, hollantilaiset, ranskalaiset ja britit. Itsenäinen valtio se on ollut vuodesta 1968. Pääuskontoja ovat hindulaisuus, islam ja katolilaisuus. Lisäksi saarella asuu myös kiinalaistaustaisia. Varsinainen kulttuurien sekamelska siis. Äidinkielenään saarelaiset puhuvat ranskapohjaista kreolia. Hallintokieli on englanti. Kaikki opettelevat koulussa ranskaa ja englantia.
Tässä joitakin kuvia:
Amazonin lumpeita Sir Seewoosagur Ramgoolam -kasvitieteellisessä puutarhassa.
Ile aux Benitiérs.
Alla kuvia mönkijäajelulta vuorilta:
Ja lomalainen rannalla... :)
Arki on pyörähtänyt käyntiin ja siihen kuuluu myös uuden sukunimen opettelu. Ehkä se tästä hiljalleen alkaa tuntua omalta. :)
sunnuntaina, kesäkuuta 19, 2011
Kuntotesti Salpa-Jukolassa
Olin tänäkin vuonna mukana Espoon Akilleksen Venla-joukkueessa. Otin tavallaan riskin: kahden viikon päästä pitäisi olla mahdollisimman hyvässä kunnossa (siis terve ja urheiluvammaton ja naarmuton), ja suunnistaessa jos jossain voi sattua mitä vain ja vesisateessa voi vilustua. Tällä kertaa juoksin kakkosjoukkueen avaajana. Virolahdella oli hyvin epävakaa sää. Sadetta ripsotteli on-off-hengessä aika ajoin. Mitään kaatosadetta ei kuitenkaan ollut, vaikka ajomatkan aikana sekin vaikutti mahdolliselta.
Lähtö oli rakennettu suunnistajien kiusaksi ja katsojien iloksi siten, että noin sadan metrin juoksumatkan jälkeen oli jyrkkä ja kapeneva nousu. Tietysti yli tuhatpäinen naislauma sumputtui siinä jo pahemman kerran. Kuuluttajan ohjeistus oli, että ensimmäisessä mäessä ei vielä kisaa ratkaista, ottakaa ihan rauhassa. No, eipä sitä nyt ihan rauhassa tainnut juuri kukaan ottaa. Kaatumisia näin yhden.
Mäen jälkeen matka jatkui piha-alueen poikki, tien yli varvikkoon, jonka jälkeen saavuttiin K-pisteelle. Siinä porukka jakaantui aikalailla kahtia. Ensimmäinen rastiväli oli pitkälti tiellä juoksemista, samoin toinen. Sen jälkeen päästiin kunnolla metsään.
Kuudennen rastin jälkeen oli ensimmäinen juottopaikka. Yritin jatkaa matkaa suoraan juottopaikan ohi, mutta vastaan tuli ylitsepääsemättömän näköinen oja. Juottopaikan pitäjät huutelivatkin, että "kiertäkää nyt tuolta pellon laidan kautta, kun tossa on toi iso oja". Samassa kuului kauempaa "Ensiapu! Ensiapu!". Ja joku juottopaikan pitäjistä tuumasi: "No nyt siellä ojassa on joku!"
Kahdeksannella rastilla oli sellainen hajonta, että letkat hajaantuivat. Itsekin painelin ensin omasta rastistani ohi, mutta en onneksi kovin paljoa. Seuraavaa rastiakin hapuilin. Päädyin seisomaan mäentöppäleelle, jonka alarinteellä juoksi letka sekä vasemmalle että oikealle. Hetken pähkäiltyäni lähdin katsomaan oikealle ja siinähän se rasti oli, noin 50 metrin päässä. Ja matka jatkui.
Jossain vaiheessa tuli juostua pitkä rastiväli reipasta vauhtia ja tuntui, että kulkee ihan ok. Pian sen jälkeen alkoi tuntua siltä, että ei enää jaksa. Pakotin itseni juoksemaan aina välillä, kun muukin letka juoksi, mutta voimat meinasivat loppua totaalisesti. Tämä oli minulle täysin uusi kokemus Venloissa, yleensä voimia on riittänyt hyvin loppuun asti. Väliajoista näkee, että sijoitukseni onkin tippunut viimeisillä rastiväleillä (rastin 15 jälkeen) ja matkalla maaliin yli 10 sijaa. Lopulta tulin vaihtoon sijalla 711. Luulin, että sija olisi jotain 630 ja risat, koska vaihdon päällä ollut laskuri näytti sellaista lukemaa, mutta karu totuus paljastui seurateltalle päästyäni, kun äidiltä oli tullut tekstiviesti. Joskus vain netin kautta on niin paljon helpompaa seurata kisaa kuin paikan päällä! (Tosin toimihan se netti ihmisten kännyköillä myös kisapaikalla...)
Summa summarum: suunnistussuoritus ihan ok, kuntotestin reputin. Päätän taas jälleen yrittää olla ensi vuonna paremmassa juoksukunnossa - kuten niin monena vuonna aiemmin. ;) Joukkueena suoriuduttiin oikein hyvin: viime vuoteen perustunutta lähtönumeroa parannettiin yli 200 sijaa. :)
Lähdimme paluumatkalle miesten lähdön jälkeen. Onneksi säästyimme auton työntelyltä. Parkkipaikkana käytetty pelto oli nimittäin kovin vettynyt päivän sateiden vuoksi ja auton työntäjiä näkyi siellä sun täällä. Jalo sain vain kevyen kurakuorrutuksen.
Lähtö oli rakennettu suunnistajien kiusaksi ja katsojien iloksi siten, että noin sadan metrin juoksumatkan jälkeen oli jyrkkä ja kapeneva nousu. Tietysti yli tuhatpäinen naislauma sumputtui siinä jo pahemman kerran. Kuuluttajan ohjeistus oli, että ensimmäisessä mäessä ei vielä kisaa ratkaista, ottakaa ihan rauhassa. No, eipä sitä nyt ihan rauhassa tainnut juuri kukaan ottaa. Kaatumisia näin yhden.
Mäen jälkeen matka jatkui piha-alueen poikki, tien yli varvikkoon, jonka jälkeen saavuttiin K-pisteelle. Siinä porukka jakaantui aikalailla kahtia. Ensimmäinen rastiväli oli pitkälti tiellä juoksemista, samoin toinen. Sen jälkeen päästiin kunnolla metsään.
Kuudennen rastin jälkeen oli ensimmäinen juottopaikka. Yritin jatkaa matkaa suoraan juottopaikan ohi, mutta vastaan tuli ylitsepääsemättömän näköinen oja. Juottopaikan pitäjät huutelivatkin, että "kiertäkää nyt tuolta pellon laidan kautta, kun tossa on toi iso oja". Samassa kuului kauempaa "Ensiapu! Ensiapu!". Ja joku juottopaikan pitäjistä tuumasi: "No nyt siellä ojassa on joku!"
Kahdeksannella rastilla oli sellainen hajonta, että letkat hajaantuivat. Itsekin painelin ensin omasta rastistani ohi, mutta en onneksi kovin paljoa. Seuraavaa rastiakin hapuilin. Päädyin seisomaan mäentöppäleelle, jonka alarinteellä juoksi letka sekä vasemmalle että oikealle. Hetken pähkäiltyäni lähdin katsomaan oikealle ja siinähän se rasti oli, noin 50 metrin päässä. Ja matka jatkui.
Jossain vaiheessa tuli juostua pitkä rastiväli reipasta vauhtia ja tuntui, että kulkee ihan ok. Pian sen jälkeen alkoi tuntua siltä, että ei enää jaksa. Pakotin itseni juoksemaan aina välillä, kun muukin letka juoksi, mutta voimat meinasivat loppua totaalisesti. Tämä oli minulle täysin uusi kokemus Venloissa, yleensä voimia on riittänyt hyvin loppuun asti. Väliajoista näkee, että sijoitukseni onkin tippunut viimeisillä rastiväleillä (rastin 15 jälkeen) ja matkalla maaliin yli 10 sijaa. Lopulta tulin vaihtoon sijalla 711. Luulin, että sija olisi jotain 630 ja risat, koska vaihdon päällä ollut laskuri näytti sellaista lukemaa, mutta karu totuus paljastui seurateltalle päästyäni, kun äidiltä oli tullut tekstiviesti. Joskus vain netin kautta on niin paljon helpompaa seurata kisaa kuin paikan päällä! (Tosin toimihan se netti ihmisten kännyköillä myös kisapaikalla...)
Summa summarum: suunnistussuoritus ihan ok, kuntotestin reputin. Päätän taas jälleen yrittää olla ensi vuonna paremmassa juoksukunnossa - kuten niin monena vuonna aiemmin. ;) Joukkueena suoriuduttiin oikein hyvin: viime vuoteen perustunutta lähtönumeroa parannettiin yli 200 sijaa. :)
Lähdimme paluumatkalle miesten lähdön jälkeen. Onneksi säästyimme auton työntelyltä. Parkkipaikkana käytetty pelto oli nimittäin kovin vettynyt päivän sateiden vuoksi ja auton työntäjiä näkyi siellä sun täällä. Jalo sain vain kevyen kurakuorrutuksen.
tiistaina, kesäkuuta 07, 2011
Paasto oli vähällä venähtää
Kävin tänään laboratoriossa antamassa verinäytteen työhöntulotarkastusta varten. Näytteenantoa ennen piti paastota 12 tuntia. Käytänössä paastoaika alkoi siis eilen kello 20. Oli hilkulla, ettei paasto venynyt kohdallani yli 16 tuntiin.
Kävipä nimittäin niin, että suunnistuksen seuraottelussa minut oli siirretty ensimmäisestä lähtöaallosta viimeiseen eli lähtöaikani oli 20 minuuttia alkuperäistä tietoa myöhemmin. Pääsin metsään kello 18.20. Suunnistus sujui takkuisesti. Varmaankin väsymyksellä oli osuutta asiaan. Viivyin metsässä hieman reilut 1,5 tuntia. Olin siis maalissa muutamaa minuuttia ennen kello 20.
Tietenkään minulla ei ollut mitään järkeviä eväitä mukanani. Vetäisin pienen proteiinipatukan ja lasten hedelmäsosepurkin ja litran vettä. Siinä oli iltapalani.
Illalla kotona oli kamala nälkä. Tilannetta ei parantanut se, että joku laittoi ruokaa jossain naapurissa ja tuoksut leijuivat asuntooni.
Aamulla oli tokkurainen ja vetämätön olo. Laboratoriossa näytteen ottanut hoitaja joutui lätkimään käsivarttani, että sai suonen näkyviin. Kuulemma paastosta johtuvaa tuommoinen.
Tokkuraisuus ja väsymys ei ole päivän aikana kadonnut, vaikka olen syönyt normaalisti näytteenoton jälkeen. Toivottavasti huomenna on jo parempi olo.
Kävipä nimittäin niin, että suunnistuksen seuraottelussa minut oli siirretty ensimmäisestä lähtöaallosta viimeiseen eli lähtöaikani oli 20 minuuttia alkuperäistä tietoa myöhemmin. Pääsin metsään kello 18.20. Suunnistus sujui takkuisesti. Varmaankin väsymyksellä oli osuutta asiaan. Viivyin metsässä hieman reilut 1,5 tuntia. Olin siis maalissa muutamaa minuuttia ennen kello 20.
Tietenkään minulla ei ollut mitään järkeviä eväitä mukanani. Vetäisin pienen proteiinipatukan ja lasten hedelmäsosepurkin ja litran vettä. Siinä oli iltapalani.
Illalla kotona oli kamala nälkä. Tilannetta ei parantanut se, että joku laittoi ruokaa jossain naapurissa ja tuoksut leijuivat asuntooni.
Aamulla oli tokkurainen ja vetämätön olo. Laboratoriossa näytteen ottanut hoitaja joutui lätkimään käsivarttani, että sai suonen näkyviin. Kuulemma paastosta johtuvaa tuommoinen.
Tokkuraisuus ja väsymys ei ole päivän aikana kadonnut, vaikka olen syönyt normaalisti näytteenoton jälkeen. Toivottavasti huomenna on jo parempi olo.
torstaina, kesäkuuta 02, 2011
Vuoden ensimmäiset kansalliset
Kävin hakemassa suunnistuskisatuntumaa Prisma-rasteilta Inkoosta. Lähtöön mennessä piti olla tarkkana, koska ykkös- ja kakkoslähdöt olivat päinvastaisissa suunnissa. Toinen 1,5 kilometria, toinen kilometrin päässä kisakeskuksesta. Yhden kakkoslähtöön eksyneen näin... kiva oli varmaan lähteä juoksemaan 2,5 kilometrin päähän oikeaan lähtöön.
Suunnistus alkoi omalta osaltani hyvin. Ykkösrasti oli aika kaukana, mutta väli oli helppo. (Jälkikäteen tuloksista näin, että olin ykkösvälillä sarjani nopein...) Kakkoselle hieman haparoin, mutta rasti löytyi ihan hyvin. Kolmonen koitui sitten kohtaloksi. Luin mäkiä väärin ja etsin rastia väärän mäen päältä. Siihen se sitten romuttuikin, suoritus. Pummia tuli noin 7 minuuttia. Loput rasteista löytyivät kohtuudella. Yhden kohdalla tein kyllä pummin, kun eksyin väärälle rastille.
Vitos- ja kutosrastien välillä koin kauhunhetkiä, kun vasen nilkkani muljahti samalla tavalla 90 astetta kuin surullisen kuuluisassa sählypelissä elokuussa 2007. Tunnustelin jalkaa hetken ja totesin, että sillä pystyy jatkamaan matkaa. Eikä se liiemmin häirinnyt etenemistä. Pystyi ihan hyvin juoksemaankin. Iltaa kohden nilkka on kyllä hieman tuntunut aralta, mutta sillä kyllä kävelee ihan ok. Taisin selvitä säikähdyksellä siis.
Suunnistus alkoi omalta osaltani hyvin. Ykkösrasti oli aika kaukana, mutta väli oli helppo. (Jälkikäteen tuloksista näin, että olin ykkösvälillä sarjani nopein...) Kakkoselle hieman haparoin, mutta rasti löytyi ihan hyvin. Kolmonen koitui sitten kohtaloksi. Luin mäkiä väärin ja etsin rastia väärän mäen päältä. Siihen se sitten romuttuikin, suoritus. Pummia tuli noin 7 minuuttia. Loput rasteista löytyivät kohtuudella. Yhden kohdalla tein kyllä pummin, kun eksyin väärälle rastille.
Vitos- ja kutosrastien välillä koin kauhunhetkiä, kun vasen nilkkani muljahti samalla tavalla 90 astetta kuin surullisen kuuluisassa sählypelissä elokuussa 2007. Tunnustelin jalkaa hetken ja totesin, että sillä pystyy jatkamaan matkaa. Eikä se liiemmin häirinnyt etenemistä. Pystyi ihan hyvin juoksemaankin. Iltaa kohden nilkka on kyllä hieman tuntunut aralta, mutta sillä kyllä kävelee ihan ok. Taisin selvitä säikähdyksellä siis.
tiistaina, toukokuuta 24, 2011
Tankkaamisesta
Kahtena peräkkäisenä tiistaina olen suunnistaessa kärsinyt pistoksesta. Epäilen, että juon liian paljon liian nopeasti ennen suoritusta. Olen yrittänyt jättää väliä juomisen ja suorituksen välillä vähintään puolituntia. Toki hieman ennen lähtöä olen vielä hörpännyt vähän nestettä. Pitänee ensi kerralla yrittää vain juoda riittävästi päivän aika pikku hiljaa... josko sillä välttyisi pistokselta.
Viime viikolla piti yrittää pitää vauhtia pistoksesta huolimatta, kun kyseessä oli AM-sprinttikisa. Tänään iltarasteilla kävelin aina, kun pistos kävi ylivoimaiseksi. Olisi niin tehnyt mieli juosta selkeillä pätkillä enemmän. Toki juokseminen ei tuntunut muutenkaan täysin kevyeltä eli en tiedä, kuinka paljon enemmän olisin lopulta jaksanut. Luulen, että juokseminen tuntui hivenen raskaalta osittain lauantaisen verenluovutuksen vuoksi. Olikin ilmeisesti korkea aika laimentaa verta, kun hemoglobiini oli jälleen lukemissa 159.
Viime viikolla piti yrittää pitää vauhtia pistoksesta huolimatta, kun kyseessä oli AM-sprinttikisa. Tänään iltarasteilla kävelin aina, kun pistos kävi ylivoimaiseksi. Olisi niin tehnyt mieli juosta selkeillä pätkillä enemmän. Toki juokseminen ei tuntunut muutenkaan täysin kevyeltä eli en tiedä, kuinka paljon enemmän olisin lopulta jaksanut. Luulen, että juokseminen tuntui hivenen raskaalta osittain lauantaisen verenluovutuksen vuoksi. Olikin ilmeisesti korkea aika laimentaa verta, kun hemoglobiini oli jälleen lukemissa 159.
keskiviikkona, toukokuuta 11, 2011
Kahluukierros Lepolammella
Eilen tuli suunnistettua kolmannen kerran tällä kaudella. Ensimmäinen kerta oli korttelia Otaniemessä, viikko sitten kunnon suunnistamista risukkoisessa Röylässä, tällä kertaa Lepolammen kosteissa maastoissa.
Suunnistus lähti ihan hyvin liikkeelle. Ykkönen löytyi ongelmitta, mutta jo kakkosella pummin. Metsässä oli liikaa rasteja. Pysähdyin tutkailemaan kahta vastaan tullutta ja luulin olevani omani lähellä. Aikaa tuhrautui, kun paikallistin itseni. Omalle rastille oli vielä toistasataa metriä matkaa. Seuraava rasti löytyi suuremmitta ongelmitta, mutta nelosta taas pummasin. Ja jälleen löysin väärän rastin. On se hyvä, että tulee vähän treenattua ennen Venloja sitä, että metsässä kaikki rastit eivät ole omia!
Loput seitsemän rastia löytyivät ihan hyvin. Seiskarastille mennessä vastaan tuli kuitenkin oja. Ajattelin, että loikkaan sen yli, mutta upposinkin ojan reunalta alas ja ylöspäin pyrkiessä valuin yhä syvemmäs. No, kengät ja housuthan siinä kastuivat, alushousuja myöden. Oli siinä kiva litsutella eteenpäin. Lisää kosteutta oli vastassa ennen ysirastia, kun lähdin ylittämään märkää suota. Siinä vaiheessa ei enää kenkien kastuminen haitannut, kun ne olivat jo märät. Housut, alushousuja lukuun ottamatta, ehtivät kuivua ennen kuin pääsin maaliin.
Pitäisi panostaa vähän enemmän reitin suunnitteluun, ettei tulisi valittua tuollaisia ojien ylityksiä...
Suunnistus lähti ihan hyvin liikkeelle. Ykkönen löytyi ongelmitta, mutta jo kakkosella pummin. Metsässä oli liikaa rasteja. Pysähdyin tutkailemaan kahta vastaan tullutta ja luulin olevani omani lähellä. Aikaa tuhrautui, kun paikallistin itseni. Omalle rastille oli vielä toistasataa metriä matkaa. Seuraava rasti löytyi suuremmitta ongelmitta, mutta nelosta taas pummasin. Ja jälleen löysin väärän rastin. On se hyvä, että tulee vähän treenattua ennen Venloja sitä, että metsässä kaikki rastit eivät ole omia!
Loput seitsemän rastia löytyivät ihan hyvin. Seiskarastille mennessä vastaan tuli kuitenkin oja. Ajattelin, että loikkaan sen yli, mutta upposinkin ojan reunalta alas ja ylöspäin pyrkiessä valuin yhä syvemmäs. No, kengät ja housuthan siinä kastuivat, alushousuja myöden. Oli siinä kiva litsutella eteenpäin. Lisää kosteutta oli vastassa ennen ysirastia, kun lähdin ylittämään märkää suota. Siinä vaiheessa ei enää kenkien kastuminen haitannut, kun ne olivat jo märät. Housut, alushousuja lukuun ottamatta, ehtivät kuivua ennen kuin pääsin maaliin.
Pitäisi panostaa vähän enemmän reitin suunnitteluun, ettei tulisi valittua tuollaisia ojien ylityksiä...
keskiviikkona, huhtikuuta 20, 2011
Pelkojen kohtaamista
Syöksähdimme heti viimeisen Mikado-näytöksen jälkeen viikoksi Lappiin talvilomalle. Loma teki tiiviin näytösjakson jälkeen hyvää. Hiihdimme ja laskettelimme. En ole elämässäni paljoakaan lasketellut (ehkä 10 kertaa on jo täynnä), mutta olen ihan hyvin uskaltanut laskea... aiemmin. Tällä kertaa jouduin myöntämään, että poden jonkinlaista korkeanpaikan kammoa. Osin tietysti se liittyy siihen, että ei luota omiin laskettelutaitoihinsa riittävästi, osin se on jotain muuta.
Laskimme ensin Oloksella. Siihen asti meni ihan hyvin, kunnes eräs vielä minuakin kokemattomampi laskettelija meni hieman edelläni suunnilleen koko mäen leveydeltä edestakaisin. Säikähdin, että törmäämme, yritin kääntyä nopeasti, mutta vauhtia oli liikaa. Lensin nenälleni. Polvi kolahti rinteeseen, mutta ei sen pahempaa.
Toinen laskettelukerta oli Levillä. Sielläkin sujui alkuun ihan hyvin, vaikka ensimmäistä rinnettä hieman turhan jyrkkänä pidinkin. Kertaalleen kupsahdin siirtymärinteessä, kun suksi kanttasi, mutta ei käynyt kuinkaan. Olihan lumi lämpimän sään pehmittämää.
Päätimme laskea alas kondolihissille. Se tarkoitti punaista rinnettä alkuun ja pidempää sinistä. Punainen rinne lähti suunnilleen tunturin laelta. Samuli tokaisi, että onpa kauniit näköalat ja lähti laskemaan rinnettä alas. Minua hirvitti. Katsoin tarkkaan, että edellä menneet pikkulapset ja äitinsä eivät varmasti olisi tiellä. Suoriuduin rinteen puoliväliin asti muussaantuneesta rinteestä huolimatta ihan hyvin. Samuli oli pysähtynyt tutkailemaan rinnekarttaa ja minä pysähdyin siihen. Hetken kuluttua jouduin toteamaan, että nyt on kyllä pakko laskea rinne alas asti, jottei iske niin kova korkeanpaikan kammo, etten uskalla laskea. Pääsin rinteen ihan nätisti alas ja sininen jatkorinne oli varsin leppoisa.
Korkeanpaikan kammoni on valikoiva. Kondolihississä ei ollut mitään oireita. Enhän myöskään pelkää pienkoneen kyydissä.
Vielä kerran muksahdin. Se sattui viimeisessä laskussa eturinteellä. Rinne oli tosi pehmeä ja hankala laskea. Kaaduin ja valuin aikani pää edellä jyrkkää rinnettä alaspäin. Jouduin kipuamaan hakemaan toista sauvaa korkeammalta, kun vihdoin valumisvauhti pysähtyi.
En aio tähän kuitenkaan luovuttaa. Eiköhän sitä tule taas joskus käytyä laskettelemassa. Pelosta huolimatta.
Laskimme ensin Oloksella. Siihen asti meni ihan hyvin, kunnes eräs vielä minuakin kokemattomampi laskettelija meni hieman edelläni suunnilleen koko mäen leveydeltä edestakaisin. Säikähdin, että törmäämme, yritin kääntyä nopeasti, mutta vauhtia oli liikaa. Lensin nenälleni. Polvi kolahti rinteeseen, mutta ei sen pahempaa.
Toinen laskettelukerta oli Levillä. Sielläkin sujui alkuun ihan hyvin, vaikka ensimmäistä rinnettä hieman turhan jyrkkänä pidinkin. Kertaalleen kupsahdin siirtymärinteessä, kun suksi kanttasi, mutta ei käynyt kuinkaan. Olihan lumi lämpimän sään pehmittämää.
Päätimme laskea alas kondolihissille. Se tarkoitti punaista rinnettä alkuun ja pidempää sinistä. Punainen rinne lähti suunnilleen tunturin laelta. Samuli tokaisi, että onpa kauniit näköalat ja lähti laskemaan rinnettä alas. Minua hirvitti. Katsoin tarkkaan, että edellä menneet pikkulapset ja äitinsä eivät varmasti olisi tiellä. Suoriuduin rinteen puoliväliin asti muussaantuneesta rinteestä huolimatta ihan hyvin. Samuli oli pysähtynyt tutkailemaan rinnekarttaa ja minä pysähdyin siihen. Hetken kuluttua jouduin toteamaan, että nyt on kyllä pakko laskea rinne alas asti, jottei iske niin kova korkeanpaikan kammo, etten uskalla laskea. Pääsin rinteen ihan nätisti alas ja sininen jatkorinne oli varsin leppoisa.
Korkeanpaikan kammoni on valikoiva. Kondolihississä ei ollut mitään oireita. Enhän myöskään pelkää pienkoneen kyydissä.
Vielä kerran muksahdin. Se sattui viimeisessä laskussa eturinteellä. Rinne oli tosi pehmeä ja hankala laskea. Kaaduin ja valuin aikani pää edellä jyrkkää rinnettä alaspäin. Jouduin kipuamaan hakemaan toista sauvaa korkeammalta, kun vihdoin valumisvauhti pysähtyi.
En aio tähän kuitenkaan luovuttaa. Eiköhän sitä tule taas joskus käytyä laskettelemassa. Pelosta huolimatta.
lauantaina, maaliskuuta 26, 2011
Jännitys tiivistyy
Tänä iltana on vuorossa kauan odotettu Mikadon ensi-ilta. Huomasin tänään myös jännittäväni hieman. Kuvittelin, että mitään erityistä jännitystä ei tulisi. Eilisessä kakkoskenraalissa saimme palautetta ohjaajalta, että muutamassa kohdassa olimme väsyneen ja jopa kyllästyneen oloisia. No, ihmekös tuo, tässä on kova treeniputki alla. Eiköhän ensi-ilta kuitenkin sytytä parempaan suoritukseen!
Toivon mukaan ei käy omalle kohdalle sellaisia käpyjä kuin torstain ykköskenraalissa. Ensin kirsikankukkaoksa meinasi pursuta jakkutakin alta esiin liian aikaisin ja jouduin sitä korjailemaan. Sitten kimonon hiha tarttui rampin kaiteeseen ja piti nykäistä, että sai sen kulkemaan mukanaan...
Onhan noita treeneissä ollut muitakin sattumuksia. Milloin kirsikan kukat ovat tarttuneet toisiinsa tai jonkun peruukkiin. Eikä ole yksi tai kaksi kertaa, kun joku on saanut jalalleen liikuteltavan sermin. Omat jalkanikin ovat kokeneet kyseisen kohtalon kuten myös varpailleastumisen. Pidetään peukkuja, että mitään näistä ei käy tänään!
Toivon mukaan ei käy omalle kohdalle sellaisia käpyjä kuin torstain ykköskenraalissa. Ensin kirsikankukkaoksa meinasi pursuta jakkutakin alta esiin liian aikaisin ja jouduin sitä korjailemaan. Sitten kimonon hiha tarttui rampin kaiteeseen ja piti nykäistä, että sai sen kulkemaan mukanaan...
Onhan noita treeneissä ollut muitakin sattumuksia. Milloin kirsikan kukat ovat tarttuneet toisiinsa tai jonkun peruukkiin. Eikä ole yksi tai kaksi kertaa, kun joku on saanut jalalleen liikuteltavan sermin. Omat jalkanikin ovat kokeneet kyseisen kohtalon kuten myös varpailleastumisen. Pidetään peukkuja, että mitään näistä ei käy tänään!
tiistaina, maaliskuuta 22, 2011
Mikado-maski
Olen kahdesti tullut Mikado-treeneistä kotiin maskit naamalla. Olen ajatellut, ettei sillä ole väliä, kun autoilen enkä kohtaa kovin montaa ihmistä kotimatkalla. Fail - molemmilla kerroilla. Ei niinkään, että olisin niin kovin montaa ihmistä kohdannut, muttamutta...
Ensimmäisellä kerralla viereisen autopaikan vuokrannut naapuri tuli laittamaan autoaan lämpiämään juuri, kun purin autostani tavaraa. Yritin olla katsomatta liikaa päin... Säästä keskusteltiin.
Tällä toisella kerralla tänään joku oli parkkeerannut autopaikalleni. Yritin tihrustaa parkkilapusta asunnon numeroa, mutta en saanut siitä pimeässä selvää. Itse asiassa asunnon numerosta ei näkynyt haamuakaan. No, eipä siinä, vaikka olisin sen asunnon numeron nähnytkin, tuskin olisin kehdannut mennä maskit päällä säikyttelemään naapuria. Sen sijaan kirjoitin Mikado-mainoksen taakse viestin, että on parkkeerannut varatulle paikalle ja laitoin sen tuulilasinpyyhkijän alle...
Ensimmäisellä kerralla viereisen autopaikan vuokrannut naapuri tuli laittamaan autoaan lämpiämään juuri, kun purin autostani tavaraa. Yritin olla katsomatta liikaa päin... Säästä keskusteltiin.
Tällä toisella kerralla tänään joku oli parkkeerannut autopaikalleni. Yritin tihrustaa parkkilapusta asunnon numeroa, mutta en saanut siitä pimeässä selvää. Itse asiassa asunnon numerosta ei näkynyt haamuakaan. No, eipä siinä, vaikka olisin sen asunnon numeron nähnytkin, tuskin olisin kehdannut mennä maskit päällä säikyttelemään naapuria. Sen sijaan kirjoitin Mikado-mainoksen taakse viestin, että on parkkeerannut varatulle paikalle ja laitoin sen tuulilasinpyyhkijän alle...
sunnuntaina, maaliskuuta 13, 2011
Mikado tulee!
Harmittavasti sairastumiseni osui juuri kiihkeimpään operettitreenijaksoon. Viiden päivän kuumeilu ja sen jälkeen yhäti jatkuva yskä ja nuha ovat vaikeuttaneet harjoituksiin osallistumista. Kahdet harjoitukset jäivät kokonaan väliin ja yksissä olin vain katsomassa. Siitä huolimatta ehdin tällä viikolla kaksiin treeneihin. Eilisen seitsemän tunnin treenipäivän jälkeen lauluäänestä oli kyllä jäljellä vain rippeet... Eilen minut maskeerattiin ensimmäistä kertaa. Maski jäi hieman puutteelliseksi, kun oli olevinaan kiire lavalle. Kosmetologiopiskelija ei viitsinyt jatkaa loppuun, vaikka kävin, tarkistettuani tilanteen lavalla, erikseen sanomassa, että vielä ei olekaan kiire ja olisi aikaa jatkaa. No, lähinnä irtoripset jäi laittamatta. Tässä hieman esimakua tulevasta:
Tervetuloa katsomaan Mikado-operettia! Esityspäivät ja muuta infoa löytyy konservatorion sivuilta.
Tervetuloa katsomaan Mikado-operettia! Esityspäivät ja muuta infoa löytyy konservatorion sivuilta.
torstaina, maaliskuuta 03, 2011
Ikäkriisi huipentumassa?
Tuo maaginen etappi, 30 vuotta, tulee huomenna täyteen. Olen jo vuosia potenut jonkin sortin ikäkriisiä, mistä löytyy todisteita blogistanikin. Kriisi lähenee huippuaan. Yksi huipennus oli se, että sain hiljattain käsittääkseni itseäni nuoremman esimiehen. Että voinkin olla jo niin vanha, että esimies on nuorempi!
Kolmenkympin rajapyykin ylitys tuntuu tuottavan myös fyysistä tuskaa: sairastuin flunssaan ja makaan nyt 38 asteen kuumeessa kotona. Toivottavasti huominen ja ylihuominen päivä ovat parempia, jotta pystyn edes vähän juhl... eikun suremaan vanhenemistani.;)
Kolmenkympin rajapyykin ylitys tuntuu tuottavan myös fyysistä tuskaa: sairastuin flunssaan ja makaan nyt 38 asteen kuumeessa kotona. Toivottavasti huominen ja ylihuominen päivä ovat parempia, jotta pystyn edes vähän juhl... eikun suremaan vanhenemistani.;)
sunnuntaina, helmikuuta 06, 2011
Jäällä ja salilla
Menin tiistaina Oulunkylään toiveikkain mielin: kerrankin näytti siltä, että tiistaina ei sada lunta. Kaksi viikkoa sitten satoi lunta ja luistelu oli raskasta. Viikko sitten satoi lunta, ja jätin luistelun väliin viikontakaisen kokemuksen vuoksi. Menin sen sijaan salille. Nyt ei satanut, kun pääsin Oulunkylään asti. Päädyin kuitenkin kuuluttamaan tiistaikilpailut. Istuin siis ensimmäisen jäävuorotunnin kuuluttajan kopissa. Sinä aikana alkoi lumisade.
Pääsin jäälle vasta noin 20 yli kahdeksan. Jätin alkuverryttelyn väliin, kun en halunnut enää pitkittää jäälle pääsyä. Jäätä oli ajettu yhden radan verran. Se oli appelsiinia, joka ohjasi luistinta. Vasen polvi vääntyi ikävästi kaarteessa. Se osa, jota ei ollut vedetty, oli nuhjuinen, ja raskaampi luistella kuin appelsiinirata. Loppuverryttelykin jäi tekemättä...
Verryttelyjen puutteen huomasin seuraavana päivänä Total Combat -tunnilla. Onneksi tällä kertaa vieressäni ei ollut samanlaista jumppaajaa kuin viikkoa aiemmin. Hän nimittäin astui aina askelen minua lähemmäs, kun yritin ottaa askelen hänestä kauemmas ennen tunnin alkua. Combat-tunnilla kun nyrkkeillään ja potkitaan eri suuntiin. Nyt ei siis ollut niin suurta riskiä, että väsyneillä jaloillani olisin osunut kanssajumppaajaan.
torstaina, tammikuuta 27, 2011
Sekoilua Salmisaaressa
Päätin tänään tappaa aikaa ennen kuoroa käymällä salilla Salmisaaressa. Sinne ei kuitenkaan ollut kovin helppo löytää, vaikka periaatteessa Salmisaaren liikuntakeskus näkyvällä paikalla onkin.
Ensinnäksin tarkistin kartasta etukäteen, mistä sinne ylipäätään ajetaan. Perillä tulkitsin opaskarttaa väärin ja ajoin parkkihalliin. Otin portilla lipukkeen ja parkkeerasin. Ulko-ovista ei kuitenkaan näyttänyt pääsevän ulos. Ajattelin, että josko oven vieressä olevalle lukijalle pitäisi vilauttaa parkkilappua. Päätin kuitenkin kysäistä keskenään rupattelevilta ihmisiltä tästä asiasta.
- Pitääkö noille oville vilauttaa tota korttia, vai miten...?
- Pitää.
- Siis tätä?
- Eikun eii... siis mihin sä olet menossa?
- No nyt ensin ulos ja sitten tuonne [kuntosalin nimi].
- Eei, mutta et sä varmaan pääse tänne takaisin sisään, vaikka pääsisit ulos. Sinuna en jättäisi autoa tänne. [Kuntosalilla] on tuolla pihaparkki.
Sitten he ystävällisesti neuvoivat minulle, missä parkkipaikka on ja missä voin maksaa haamupysäköintini. Onneksi maksuautomaatti oli niin fiksu, ettei veloittanut muutaman minuutin sisällä olosta ensimmäisen tunnin hintaa, vaan päästi ilmaiseksi menemään.
Ulkona löysin parkkipaikan ja totesin, että se oli juuri siellä, minne olin aikonut ajaa, mutta opaskartta johti siinä risteyksessä harhaan. Kun sain auton parkkiin, piti vielä etsiä, mistä liikuntakeskukseen pääsee sisään ja sisällä vielä etsiskellä pukuhuoneet ja salilla oikeat laitteet... Jäi aika lyhyeksi treeni kaiken tämän jälkeen!
Ensinnäksin tarkistin kartasta etukäteen, mistä sinne ylipäätään ajetaan. Perillä tulkitsin opaskarttaa väärin ja ajoin parkkihalliin. Otin portilla lipukkeen ja parkkeerasin. Ulko-ovista ei kuitenkaan näyttänyt pääsevän ulos. Ajattelin, että josko oven vieressä olevalle lukijalle pitäisi vilauttaa parkkilappua. Päätin kuitenkin kysäistä keskenään rupattelevilta ihmisiltä tästä asiasta.
- Pitääkö noille oville vilauttaa tota korttia, vai miten...?
- Pitää.
- Siis tätä?
- Eikun eii... siis mihin sä olet menossa?
- No nyt ensin ulos ja sitten tuonne [kuntosalin nimi].
- Eei, mutta et sä varmaan pääse tänne takaisin sisään, vaikka pääsisit ulos. Sinuna en jättäisi autoa tänne. [Kuntosalilla] on tuolla pihaparkki.
Sitten he ystävällisesti neuvoivat minulle, missä parkkipaikka on ja missä voin maksaa haamupysäköintini. Onneksi maksuautomaatti oli niin fiksu, ettei veloittanut muutaman minuutin sisällä olosta ensimmäisen tunnin hintaa, vaan päästi ilmaiseksi menemään.
Ulkona löysin parkkipaikan ja totesin, että se oli juuri siellä, minne olin aikonut ajaa, mutta opaskartta johti siinä risteyksessä harhaan. Kun sain auton parkkiin, piti vielä etsiä, mistä liikuntakeskukseen pääsee sisään ja sisällä vielä etsiskellä pukuhuoneet ja salilla oikeat laitteet... Jäi aika lyhyeksi treeni kaiken tämän jälkeen!
sunnuntaina, tammikuuta 23, 2011
Hiljaista blogosfäärissä
Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että blogaan entistä harvemmin. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei elämässäni tapahtuisi mitään. Päinvastoin. Tällä hetkellä tapahtuu niin paljon, että on harvemmin aikaa istua alas kirjoittamaan.
Toisaalta saan aiempaa harvemmin kesken tekemisen sellaisia ahaa-elämyksiä, että kirjoitanpa tuosta ja tuosta asiasta, tuosta ja tuosta näkökulmasta. Pää käy ehkä sen verran ylikierroksilla, että se syö kaiken kirjallisen luovuuden. Toisaalta paikka paikoin, aika ajoin, itsesensuurin kynnys on kohonnut enkä kirjoittele ihan kaikesta, mistä aiemmin olisin kirjoitellut. Ehkä.
Mitä elämässäni on sitten tällä hetkellä käynnissä. Tässäpä muutamia asioita:
Toisaalta saan aiempaa harvemmin kesken tekemisen sellaisia ahaa-elämyksiä, että kirjoitanpa tuosta ja tuosta asiasta, tuosta ja tuosta näkökulmasta. Pää käy ehkä sen verran ylikierroksilla, että se syö kaiken kirjallisen luovuuden. Toisaalta paikka paikoin, aika ajoin, itsesensuurin kynnys on kohonnut enkä kirjoittele ihan kaikesta, mistä aiemmin olisin kirjoitellut. Ehkä.
Mitä elämässäni on sitten tällä hetkellä käynnissä. Tässäpä muutamia asioita:
- työ
- laulutunnit + kotitreenit
- mupe-tunnit + läksyt ja kotitreenit
- kuoro, jonka kanssa on aloitettu valmistautuminen Mikado-operettiin
- liikuntaharrastus (salia, luistelua, hiihtoa, juoksua)
- luottamustehtävät Suomen Luisteluliitossa (hallitus, valiokunta, nuorten maajoukkuetiedotus ja viikonloppujen nettipäivitykset)
- hääjärjestelyt
- yhteisen kodin etsiskely
keskiviikkona, tammikuuta 12, 2011
Lumisia toimitusvaikeuksia
Työpaikkaruokalassa ei ollut tänään rasvatonta maitoa. Maitoautomaatissa oli lappu: "Valion toimitusvaikeuksien vuoksi tänään ei ole maitoa tarjolla". Ruokapöydässä kuulin, että "toimitusvaikeudet" olivat lähempänä kuin luulinkaan: auto, jonka oli pitänyt tuoda maitoa, ei ollut suostunut ajamaan pihaan, koska se oli niin huonosti aurattu. Toivottavasti kiinteistönhuoltofirma sai kuulla kunniansa, sillä mieluusti joisin maitoa lounaalla tulevina päivinä.
maanantaina, joulukuuta 20, 2010
Talviautoilua
Talviautoilu on toistaiseksi sujunut ihan mukavasti. Jaloa on saanut kaivella lumen alta harva se kerta, kun ollut lähdössä liikenteeseen, mutta se on vain mukavaa.
Liikenteessä pelottaa kuitenkin se, että kaistat ovat kaventuneet, paikoin jopa hävinneet olemasta. Välillä pelottaa, että naapurikaistalla ajava ajaa kylkeen, kun sen kaista kapenee riittävästä esimerkiksi mutkassa.
Tänään oli myös lähellä, että olisin ajanut edellä menevän perään. Edellä ajanut auto lähti valoista ylittämään katua, mutta sitten ylitettävällä kadulla meni hälytysajossa ollut poliisiauto. Auto pysähtyi osittain keskelle katua. En ollut ihan heti perässä, mutta silti ehdin säikähtää, ajanko perään, kun auto ei meinannutkaan pysähtyä. Se liukui eteenpäin ja ABS:t rutisivat. Onneksi ei rysähtänyt!
Joskus yksi henkilö on riitävän pelottava yleisö
Tänään oli vuorossa säveltapailun laulukoe. Opetellusta ohjelmistosta arvottiin yksi laulu ja yksi laulu prima vistana. Nämä piti sitten esittää opettajalle ja etukäteen opeteltua laulua laulaa kaanonina opettajan kanssa. Uskokaa tai älkää, tätä tilannetta jännitin enemmän kuin kahta edellistä esiintymistä. Yleisöä oli kuitenkin vain se yksi henkilö: opettaja.
keskiviikkona, joulukuuta 15, 2010
Toistolla on merkityksensä
Esiinnyin eilen konservatoriolla. Kyseessä oli laulunopettajani oppilaiden konsertti. Yleisöä ei ollut toisiemme lisäksi (4 oppilasta, opettaja ja pianisti) kuin kaksi henkilöä. Normaali tilanteessa olisin varmasti kuitenkin jännittänyt aika paljon. Tällä kertaa kuitenkaan ei jännittänyt juuri lainkaan. Hieman mietitytti, muistanko sanat - siinä kaikki.
Luulenpa, että sillä on merkityksensä, että viime viikolla vierailin lavalla aika monta kertaa treenien ja itse esiintymisen vuoksi. Oli jotenkin itsevarmempi olo. Toistuva esiintyminen siis helpottaa jännitystä. Toisaalta kyse voi olla myös siitä, että olen todella väsynyt ja vähän nuhainenkin. Tai sitten on vaan vielä niin hyvä flow päällä viime viikon vuoksi. Joka tapauksessa olen edelleen ihan fiiliksissä viime viikosta.:)
Luulenpa, että sillä on merkityksensä, että viime viikolla vierailin lavalla aika monta kertaa treenien ja itse esiintymisen vuoksi. Oli jotenkin itsevarmempi olo. Toistuva esiintyminen siis helpottaa jännitystä. Toisaalta kyse voi olla myös siitä, että olen todella väsynyt ja vähän nuhainenkin. Tai sitten on vaan vielä niin hyvä flow päällä viime viikon vuoksi. Joka tapauksessa olen edelleen ihan fiiliksissä viime viikosta.:)
maanantaina, joulukuuta 13, 2010
Toisenlainen tapa viettää pikkujouluja
Työpaikallani järjestettiin tänä vuonna toista kertaa kykykilpailu, Tieto Talent. Kilpailuun haetaan mukaan videoilla, jokaisesta maasta valitaan voittaja ja näistä voittajista finaaliin valitaan 10. Finaalista tehdään euroviisujen kaltainen suora TV-lähetys, joka lähetetään eri puolille paikallisiin Talent-partyihin. Paikallisissa juhlissa äänestetään suosikkiesityksiä ja pisteet lasketaan euroviisutyylisesti siten, että jokainen maa antaa viidelle suosikilleen pisteitä. Viime vuonna finaali oli Tallinnassa, tänä vuonna Riikassa.
Hain tänäkin vuonna mukaan, mutta en pärjännyt Suomen ehdokasäänestyksessä elokusuussa. Olin jo suunnilleen unohtanut koko homman ja ilmoittautunut Kaapelitehtaalle Helsingin Talent-juhlaan, joka on samalla pikkujoulut. Sitten alkoi tapahtua. Marraskuun 23. päivä minulta kysyttiin firman communicatorissa, olenko sama henkilö, joka haki Talent-kisaan ja voisiko soittaa. Sain puhelun Talent-tuotantotiimiltä. He kertoivat, että Suomen finalisti olisi suurella todennäköisyydellä jättämässä kisan väliin, ja kysyivät, haluaisinko lähteä tässä tapauksessa kisaan mukaan hänen sijastaan. Totesin, että tulee vähän aikatauluhaastetta. On kuorokeikkaa ja ohjausryhmän palaveria sillä viikolla.
- Riikasta lentää vain tunnin Helsinkiin, voit tulla keskiviikkoillaksi hoitamaan kuorovelvollisuutesi.
- Onko siinä palaverissa LiveMeeting-mahdollisuus? Perjantaina on läpimenoharjoitus ja sun pitää olla stagella joskus 10 ja 11 välillä. Ehdit vielä kello 12 palaveriin.
Kaiken siis vakuutettiin järjestyvän. Suorastaan tärisin jännityksestä puhelun jälkeen. Selvittelin aikataulujani ja esimiehen kantaa asiaan ja ilmoitin samana päivänä, että olen käytettävissä. Minun käskettiin vielä olemaan puhumatta asiasta kenellekään, koska asia ei ollut alkuperäisen kilpailijan osalta varma. Kahden päivän päästä se oli varma. Finaaliin oli aikaa kaksi viikkoa. Edelleenkin piti pitää matalaa profiilia asiasta. Olisi jo tehnyt mieli tuuletella riemusta.
Seuraavien päivien aikana varattiin lentolippuja, kyselin muutamaa kollegaa kannustusjoukkoihin ja kuvattiin maaesittelypostikorttiin kuvamateriaalia. Hiihtelin puusuksilla Helsingin keskustassa ja laskin mäkeä Kaivopuistossa. Vihdoin 30.11. asia julkaistiin intranetissa eikä enää tarvinnut pitää asiaa pimennossa.
Samaan aikaan tein vähän pidempää päivää. Olihan minun saatava finaalipäivänä olevaan ohjausryhmän kokoukseen materiaaleja kasaan yhdessä projektitiimini kanssa. Itsenäisyyspäiväviikonlopun pystyi vielä rauhoittumaan. Matkaan lähdin 7.12.
Saavuin Riikaan iltaviiden jälkeen. Saavuttuani hotelliin sain heti totutella ajatukseen, että kameroita on kaikkialla: making of -dokumenttiin kuvattiin kilpailijoiden saapumisia. Attasea ehdotti, että esittäisin divaa, joka toteaa, ettei tunne vastaanottajia, mutta en syttynyt ajatukselle.
Illalla pääsin heti kokeilemaan Maria Ilmoniemen johtaman bändin kanssa ja ottamaan tuntumaa lavaan ja kameroihin. Treenin jälkeen pääsi katsomaan, miltä esitys näytti. Tuottaja Tomi Teikon mielestä olin aika jännittynyt. Omasta mielestäni olisin voinut olla paljon jännittyneempikin.
Illalla etsiydyin paikalliseen ruokakauppaan. En löytänyt lähintä ja jouduin kysymään neuvoa kadulla. Paikallinen nainen oli ystävällinen ja neuvoi minut kauppaan. Matkalla hän tiedusteli, mistä tulen ja kohta kuultuaan, että olen Suomesta, alkoi selittää, mihin aikaan on mahdollista ostaa alkoholia. Ei suinkaan mitään stereotypioita suomalaisista.
Tarkoituksenani oli lentää takaisin Suomeen Auditen keikalle keskiviikoksi. Myöhään tiistai-iltana kuitenkin näytti siltä, että Finnairin lentoemäntien lakkoa tukevat tukilakot saattaisivat vaikeuttaa myös muiden yhtiöiden lentoja. Päätin, että en lähde takaisin Suomeen, kun oli epävarmaa, pääsisinkö takaisin. Oman stressini lisäksi lievitin järjestelyorganisaation stressiä.
Keskiviikon ohjelmassa oli aamupalaveri studiossa ja making of -materiaalin kuvausta. Lisäksi tein töitä. Ehdin myös käydä kääntymässä vanhassa kaupungissa ostamassa asioita, joita olin unohtanut kotiin. Illalla ohjelmassa oli keskiaikainen illallinen Maza Gilde -talossa. Tätä varten saimme munkin kaavut. Kuljimme läpi vanhan kaupungin rumpusäestyksessä soihdut kourassa. Illallisen ohjelmaan kuului hyvän ruuan ja musiikin lisäksi saippuan ja kynttilän tekoa ja rahan lyöntiä.
Torstaina oli kaksi läpimenoharjoitusta. Ensin ilman asuja ja illalla kenraaliharjoitus asujen ja yleisön kanssa. Ensimmäinen läpimeno jännitti ehkä eniten. Kuulimme ensimmäisen kerran toistemme esitykset ja tutustuimme kilpailun juontajiin Mikko Leppilampeen ja Lauris Reiniksiin.
Läpimenon jälkeen syötiin myöhäinen lounas. Minulle oli aikataulutettu meikkaus kello 17.30. Aikataulu oli kuitenkin pahasti myöhässä ja pääsin meikattavaksi vasta 40 minuuttia myöhemmin. Tuli hieman kiire, kun piti sen jälkeen käydä vaihtamassa vaatteet ja juosta uudestaan make-up-huoneeseen yläkropan puuteroimista varten. Ennen meikkaukseen menoa olin saanut tiedon, että perjantain ohjausryhmän kokous pitäisi siirtää. Ehdin järjestää siirron ennen valmistautumista kenraaliharjoitukseen.
Kenraaliharjoituksessa sali ei ollut täynnä. Yleisö oli latvialaista. Olin edelleen hermostunut, mutta en yhtä hermostunut kuin ensimmäisissä treeneissä. Kenraali meni ihan mukavasti. Iltaa jatkettiin illallisella. Illallisella kuulin, että perjantain treeniaikataulua oli lykätty 1,5 tuntia eteenpäin. Olin huojentunut siitä, että ohjausryhmän palaveri tuli siirretyksi aiemmin päivällä. Uuden aikataulun myötä perjantain palaveriaika ei olisi sopinutkaan minulle.
Perjantaina kaikki, mikä voi mennä pieleen, tuntui menevän pieleen. Läpimenoharjoituksissa steadycam-mies putosi ensimmäisen esityksen aikana lavalta bändikuoppaan. Kamera meni rikki ja miestä sattui polveen. Treenien jatkoa lykättiin ensin 10 minuuttia, sitten 30 minuuttia ja taas 30 minuuttia. Lopulta noin kaksi tuntia myöhemmin päästiin jatkamaan. Juontajat sekoilivat käsikirjoituksessaan, jossa Lauris teki kiusaa Mikolle, koska Mikko ei ollut antanut Laurikselle tarvittavaa VIP-passia lavalle pääsyä varten. Yhteistyön backstagen ja lavan välillä piti olla siinä mielessä saumatonta, että molempien piti tietää, mihin väliin tulee keskeytyksiä puolin ja toisin. Haastatteluissa sekoiltiin. Itsekin menin sanoissani sekaisin. Kannustajani eivät lopulta päässeetkään paikalle, kun lentoja peruttiin hurjan lumisateen vuoksi. Jälkikäteen kuulin, että kaiken kukkuraksi tuntia ennen lähetystä oli palanut sulake, joka oli vienyt sähköt ja verkkoyhteydet. Finaalin alkaessa kaikki oli kuitenkin valmista.
Salissa oli yli 600 latvialaista tietolaista ja 100 henkeä Talent-finalistien pöydässä. Tunnelma oli katossa. Mikon ja Lauriksen kisailu toimi paljon paremmin, kun sali oli täynnä latvialaisia, joille Lauris on yhtä pidetty kuin Mikko suomalaisille. Olin hieman hermostunut, mutta toisaalta jo paljon tyynempi kuin aiemmin. Olihan se jo neljäs kerta, kun show vietiin läpi.
Minua edeltänyttä kilpailijaa haastatellessaan Lauris tuli sanoneeksi firman nimen väärin: Tiesto. Kun pääsin backstagelle, kuulin, kun Lauris sai paikalliselta tuottajalta huutia. "Lauris! Tiesto! That is bad! Very bad!" Oli raukka parka hieman järkyttynyt mokastaan ennen minun haastatteluani. Minusta moka ei ollut niin vakava.
Olin miettinyt, että finaalissa pitää parantaa kertosäkeen laulamista. Ehdin ajatella esitykseni aikana, milloin piti keskittyä tilaan ja lopulta mielestäni suoritus menikin paremmin kuin treeneissä, joissa kertosäe tuppasi jäämään alavireiseksi. Olin suoritukseeni tyytyväinen.
Äänestystauolla esiintyivät viime vuoden voittajat Tsekeistä ja Latviasta. Latvian voittaja lauloi yhdessä Leppilammen kanssa Oopperan kummituksen. Sen jälkeen Leppilampi vetäisi Robbie Williamsia. Siinä vaiheessa huomasi, mikä on ero harrastelijaesiintyjän ja ammattiesiintyjän välillä. Leppilampi otti koko lavan haltuunsa.
Äänestystuloksessa ei ollut paljon juhlimista: jäin viimeiselle sijalle yhdessä Venäjän kanssa. Meni melkein kuin euroviisuissa: Ruotsi voitti, Suomi hävisi. En sentään jäänyt nollille.:D Mutta mitäpä tuosta, kivaa oli ja koko viikko oli aivan huikea kokemus! Lauantaina oli kotiinpaluu ja sunnuntaina sairastin nuhaa ja kurkkukipua. Edelleen olen väsynyt, mutta iloinen viime viikosta.
Tunnelmia viikon varrelta löytyy YouTubesta.
Hain tänäkin vuonna mukaan, mutta en pärjännyt Suomen ehdokasäänestyksessä elokusuussa. Olin jo suunnilleen unohtanut koko homman ja ilmoittautunut Kaapelitehtaalle Helsingin Talent-juhlaan, joka on samalla pikkujoulut. Sitten alkoi tapahtua. Marraskuun 23. päivä minulta kysyttiin firman communicatorissa, olenko sama henkilö, joka haki Talent-kisaan ja voisiko soittaa. Sain puhelun Talent-tuotantotiimiltä. He kertoivat, että Suomen finalisti olisi suurella todennäköisyydellä jättämässä kisan väliin, ja kysyivät, haluaisinko lähteä tässä tapauksessa kisaan mukaan hänen sijastaan. Totesin, että tulee vähän aikatauluhaastetta. On kuorokeikkaa ja ohjausryhmän palaveria sillä viikolla.
- Riikasta lentää vain tunnin Helsinkiin, voit tulla keskiviikkoillaksi hoitamaan kuorovelvollisuutesi.
- Onko siinä palaverissa LiveMeeting-mahdollisuus? Perjantaina on läpimenoharjoitus ja sun pitää olla stagella joskus 10 ja 11 välillä. Ehdit vielä kello 12 palaveriin.
Kaiken siis vakuutettiin järjestyvän. Suorastaan tärisin jännityksestä puhelun jälkeen. Selvittelin aikataulujani ja esimiehen kantaa asiaan ja ilmoitin samana päivänä, että olen käytettävissä. Minun käskettiin vielä olemaan puhumatta asiasta kenellekään, koska asia ei ollut alkuperäisen kilpailijan osalta varma. Kahden päivän päästä se oli varma. Finaaliin oli aikaa kaksi viikkoa. Edelleenkin piti pitää matalaa profiilia asiasta. Olisi jo tehnyt mieli tuuletella riemusta.
Seuraavien päivien aikana varattiin lentolippuja, kyselin muutamaa kollegaa kannustusjoukkoihin ja kuvattiin maaesittelypostikorttiin kuvamateriaalia. Hiihtelin puusuksilla Helsingin keskustassa ja laskin mäkeä Kaivopuistossa. Vihdoin 30.11. asia julkaistiin intranetissa eikä enää tarvinnut pitää asiaa pimennossa.
Samaan aikaan tein vähän pidempää päivää. Olihan minun saatava finaalipäivänä olevaan ohjausryhmän kokoukseen materiaaleja kasaan yhdessä projektitiimini kanssa. Itsenäisyyspäiväviikonlopun pystyi vielä rauhoittumaan. Matkaan lähdin 7.12.
Saavuin Riikaan iltaviiden jälkeen. Saavuttuani hotelliin sain heti totutella ajatukseen, että kameroita on kaikkialla: making of -dokumenttiin kuvattiin kilpailijoiden saapumisia. Attasea ehdotti, että esittäisin divaa, joka toteaa, ettei tunne vastaanottajia, mutta en syttynyt ajatukselle.
Illalla pääsin heti kokeilemaan Maria Ilmoniemen johtaman bändin kanssa ja ottamaan tuntumaa lavaan ja kameroihin. Treenin jälkeen pääsi katsomaan, miltä esitys näytti. Tuottaja Tomi Teikon mielestä olin aika jännittynyt. Omasta mielestäni olisin voinut olla paljon jännittyneempikin.
Illalla etsiydyin paikalliseen ruokakauppaan. En löytänyt lähintä ja jouduin kysymään neuvoa kadulla. Paikallinen nainen oli ystävällinen ja neuvoi minut kauppaan. Matkalla hän tiedusteli, mistä tulen ja kohta kuultuaan, että olen Suomesta, alkoi selittää, mihin aikaan on mahdollista ostaa alkoholia. Ei suinkaan mitään stereotypioita suomalaisista.
Tarkoituksenani oli lentää takaisin Suomeen Auditen keikalle keskiviikoksi. Myöhään tiistai-iltana kuitenkin näytti siltä, että Finnairin lentoemäntien lakkoa tukevat tukilakot saattaisivat vaikeuttaa myös muiden yhtiöiden lentoja. Päätin, että en lähde takaisin Suomeen, kun oli epävarmaa, pääsisinkö takaisin. Oman stressini lisäksi lievitin järjestelyorganisaation stressiä.
Keskiviikon ohjelmassa oli aamupalaveri studiossa ja making of -materiaalin kuvausta. Lisäksi tein töitä. Ehdin myös käydä kääntymässä vanhassa kaupungissa ostamassa asioita, joita olin unohtanut kotiin. Illalla ohjelmassa oli keskiaikainen illallinen Maza Gilde -talossa. Tätä varten saimme munkin kaavut. Kuljimme läpi vanhan kaupungin rumpusäestyksessä soihdut kourassa. Illallisen ohjelmaan kuului hyvän ruuan ja musiikin lisäksi saippuan ja kynttilän tekoa ja rahan lyöntiä.
Torstaina oli kaksi läpimenoharjoitusta. Ensin ilman asuja ja illalla kenraaliharjoitus asujen ja yleisön kanssa. Ensimmäinen läpimeno jännitti ehkä eniten. Kuulimme ensimmäisen kerran toistemme esitykset ja tutustuimme kilpailun juontajiin Mikko Leppilampeen ja Lauris Reiniksiin.
Läpimenon jälkeen syötiin myöhäinen lounas. Minulle oli aikataulutettu meikkaus kello 17.30. Aikataulu oli kuitenkin pahasti myöhässä ja pääsin meikattavaksi vasta 40 minuuttia myöhemmin. Tuli hieman kiire, kun piti sen jälkeen käydä vaihtamassa vaatteet ja juosta uudestaan make-up-huoneeseen yläkropan puuteroimista varten. Ennen meikkaukseen menoa olin saanut tiedon, että perjantain ohjausryhmän kokous pitäisi siirtää. Ehdin järjestää siirron ennen valmistautumista kenraaliharjoitukseen.
Kenraaliharjoituksessa sali ei ollut täynnä. Yleisö oli latvialaista. Olin edelleen hermostunut, mutta en yhtä hermostunut kuin ensimmäisissä treeneissä. Kenraali meni ihan mukavasti. Iltaa jatkettiin illallisella. Illallisella kuulin, että perjantain treeniaikataulua oli lykätty 1,5 tuntia eteenpäin. Olin huojentunut siitä, että ohjausryhmän palaveri tuli siirretyksi aiemmin päivällä. Uuden aikataulun myötä perjantain palaveriaika ei olisi sopinutkaan minulle.
Perjantaina kaikki, mikä voi mennä pieleen, tuntui menevän pieleen. Läpimenoharjoituksissa steadycam-mies putosi ensimmäisen esityksen aikana lavalta bändikuoppaan. Kamera meni rikki ja miestä sattui polveen. Treenien jatkoa lykättiin ensin 10 minuuttia, sitten 30 minuuttia ja taas 30 minuuttia. Lopulta noin kaksi tuntia myöhemmin päästiin jatkamaan. Juontajat sekoilivat käsikirjoituksessaan, jossa Lauris teki kiusaa Mikolle, koska Mikko ei ollut antanut Laurikselle tarvittavaa VIP-passia lavalle pääsyä varten. Yhteistyön backstagen ja lavan välillä piti olla siinä mielessä saumatonta, että molempien piti tietää, mihin väliin tulee keskeytyksiä puolin ja toisin. Haastatteluissa sekoiltiin. Itsekin menin sanoissani sekaisin. Kannustajani eivät lopulta päässeetkään paikalle, kun lentoja peruttiin hurjan lumisateen vuoksi. Jälkikäteen kuulin, että kaiken kukkuraksi tuntia ennen lähetystä oli palanut sulake, joka oli vienyt sähköt ja verkkoyhteydet. Finaalin alkaessa kaikki oli kuitenkin valmista.
Salissa oli yli 600 latvialaista tietolaista ja 100 henkeä Talent-finalistien pöydässä. Tunnelma oli katossa. Mikon ja Lauriksen kisailu toimi paljon paremmin, kun sali oli täynnä latvialaisia, joille Lauris on yhtä pidetty kuin Mikko suomalaisille. Olin hieman hermostunut, mutta toisaalta jo paljon tyynempi kuin aiemmin. Olihan se jo neljäs kerta, kun show vietiin läpi.
Minua edeltänyttä kilpailijaa haastatellessaan Lauris tuli sanoneeksi firman nimen väärin: Tiesto. Kun pääsin backstagelle, kuulin, kun Lauris sai paikalliselta tuottajalta huutia. "Lauris! Tiesto! That is bad! Very bad!" Oli raukka parka hieman järkyttynyt mokastaan ennen minun haastatteluani. Minusta moka ei ollut niin vakava.
Olin miettinyt, että finaalissa pitää parantaa kertosäkeen laulamista. Ehdin ajatella esitykseni aikana, milloin piti keskittyä tilaan ja lopulta mielestäni suoritus menikin paremmin kuin treeneissä, joissa kertosäe tuppasi jäämään alavireiseksi. Olin suoritukseeni tyytyväinen.
(Kuva: Ksenija Saulite, Talent Latvia)
Äänestystauolla esiintyivät viime vuoden voittajat Tsekeistä ja Latviasta. Latvian voittaja lauloi yhdessä Leppilammen kanssa Oopperan kummituksen. Sen jälkeen Leppilampi vetäisi Robbie Williamsia. Siinä vaiheessa huomasi, mikä on ero harrastelijaesiintyjän ja ammattiesiintyjän välillä. Leppilampi otti koko lavan haltuunsa.
Äänestystuloksessa ei ollut paljon juhlimista: jäin viimeiselle sijalle yhdessä Venäjän kanssa. Meni melkein kuin euroviisuissa: Ruotsi voitti, Suomi hävisi. En sentään jäänyt nollille.:D Mutta mitäpä tuosta, kivaa oli ja koko viikko oli aivan huikea kokemus! Lauantaina oli kotiinpaluu ja sunnuntaina sairastin nuhaa ja kurkkukipua. Edelleen olen väsynyt, mutta iloinen viime viikosta.
Tunnelmia viikon varrelta löytyy YouTubesta.
sunnuntaina, marraskuuta 14, 2010
Sattumuksia Seinäjoen reissussa
Kävin Seinäjoella noin vuoden tauon jälkeen. Ohjelmassa oli Suomen Luisteluliiton kokouksia ja koulutusta sekä kisojen seuraamista.
Optimistisena en ollut varannut lippua junaan ennakkoon, vaan menin asemalle noin puoli tuntia ennen junan lähtöaikaa ja yritin ostaa lipun automaatista. Automaatti kuitenkin ilmoitti, että paikan varaus ei onnistunut. Lipunmyynti oli auki, joten menin kyselemään tilannetta sieltä. Kuulemma haluamaani junaan oli vain ykkösluokan paikkoja vapaana. Toki junaan olisi voinut hypätä ja lipun ostaa konnarilta, mutta sittenpä olisi saanut seisoa. Ostin sitten lipun tunnin myöhempään junaan.
Junan lähtöön oli siis puolisentoista tuntia aikaa, joten ajattelin, että ehdin hyvin käydä syömässä. Menin paikalliseen Amarilloon. Tilasin nopeasti, mutta ruoka ei tullut yhtä nopeasti. Huomasin aikani odoteltuani, että myös naapuripöydän porukka odotti edelleen ruokaa, vaikka oli odottanut sitä jo siinä vaiheessa, kun tulin sisään ravintolaan. Reilun 20 minuutin odottelun jälkeen ja ymmärrettyäni muidenkin odottavan, kysyin tarjoilijalta tilannetta. Enhän ehtisi syödä ennen junanlähtöä, jos odottelu kestäisi kovin kauan. Tarjoilija kävi tarkistamassa tilanteen ja tuli kertomaan, että pari minuuttia enää. Sainkin ruuan kyselyn jälkeen erittäin nopeasti.
Naapuripöydän aikuiset odottivat edelleen ruokaansa. Kuulin jupinaa siitä, että heidän jälkeensä tulleetkin jo saavat ruokansa. Mielessä kävi, että kun Pohjanmaalla ollaan, kunhan kukaan ei tulisi minulle valittamaan siitä, että ohitin heidät - tahtomattani toki - jonossa. No, ei sentään niin käynyt...
***
Junassa istuin pöytäpaikassa, jossa siis kahdet tuolit ovat vastakkain. Kolme muuta pöydänympäryspaikkaa kuuluivat isovanhemmille ja noin 6-7-vuotiaalle pojalle. Aluksi poika istui vieressäni ikkunapaikalla. Havahduin ajatuksistani keskusteluun:
- No sitten pitää pyytää kiltisti, että anteeksi, pääsisikö tästä ohi.
- En mä uskalla, sanoi poika ja painoi päätänsä polviin.
- No, toinen vaihtoehto on, että tulet tuolta pöydän alta.
- Joo, se on parempi vaihtoehto! riemastui poika.
Siinä vaiheessa minä nousin ja sanoin pojalle, että kyllä minä voin sinut tästäkin päästää.
***
Yritin myöhemmin junassa torkkua. Kuuntelin musiikkia sen verran kovalla, että se peitti taustahälyn. Yhtäkkiä havahduin ja katsahdin ylös. Siinä seisoi mies, jonka rintapielessä luki tarkastaja.
- Lippujen tarkastus. Kaikkien matkaliput.
- Aha, joo... sanoin ja kaivoin lippuni esiin.
Arvoitus minulle on, miten tarkastaja sai minut havahtumaan tilanteeseen. En tiedä, nukuinko, mutta ainakin olin unen rajamailla. Enpä ole tätä ennen muuten lipuntarkastajiin junassa törmännytkään.
Optimistisena en ollut varannut lippua junaan ennakkoon, vaan menin asemalle noin puoli tuntia ennen junan lähtöaikaa ja yritin ostaa lipun automaatista. Automaatti kuitenkin ilmoitti, että paikan varaus ei onnistunut. Lipunmyynti oli auki, joten menin kyselemään tilannetta sieltä. Kuulemma haluamaani junaan oli vain ykkösluokan paikkoja vapaana. Toki junaan olisi voinut hypätä ja lipun ostaa konnarilta, mutta sittenpä olisi saanut seisoa. Ostin sitten lipun tunnin myöhempään junaan.
Junan lähtöön oli siis puolisentoista tuntia aikaa, joten ajattelin, että ehdin hyvin käydä syömässä. Menin paikalliseen Amarilloon. Tilasin nopeasti, mutta ruoka ei tullut yhtä nopeasti. Huomasin aikani odoteltuani, että myös naapuripöydän porukka odotti edelleen ruokaa, vaikka oli odottanut sitä jo siinä vaiheessa, kun tulin sisään ravintolaan. Reilun 20 minuutin odottelun jälkeen ja ymmärrettyäni muidenkin odottavan, kysyin tarjoilijalta tilannetta. Enhän ehtisi syödä ennen junanlähtöä, jos odottelu kestäisi kovin kauan. Tarjoilija kävi tarkistamassa tilanteen ja tuli kertomaan, että pari minuuttia enää. Sainkin ruuan kyselyn jälkeen erittäin nopeasti.
Naapuripöydän aikuiset odottivat edelleen ruokaansa. Kuulin jupinaa siitä, että heidän jälkeensä tulleetkin jo saavat ruokansa. Mielessä kävi, että kun Pohjanmaalla ollaan, kunhan kukaan ei tulisi minulle valittamaan siitä, että ohitin heidät - tahtomattani toki - jonossa. No, ei sentään niin käynyt...
***
Junassa istuin pöytäpaikassa, jossa siis kahdet tuolit ovat vastakkain. Kolme muuta pöydänympäryspaikkaa kuuluivat isovanhemmille ja noin 6-7-vuotiaalle pojalle. Aluksi poika istui vieressäni ikkunapaikalla. Havahduin ajatuksistani keskusteluun:
- No sitten pitää pyytää kiltisti, että anteeksi, pääsisikö tästä ohi.
- En mä uskalla, sanoi poika ja painoi päätänsä polviin.
- No, toinen vaihtoehto on, että tulet tuolta pöydän alta.
- Joo, se on parempi vaihtoehto! riemastui poika.
Siinä vaiheessa minä nousin ja sanoin pojalle, että kyllä minä voin sinut tästäkin päästää.
***
Yritin myöhemmin junassa torkkua. Kuuntelin musiikkia sen verran kovalla, että se peitti taustahälyn. Yhtäkkiä havahduin ja katsahdin ylös. Siinä seisoi mies, jonka rintapielessä luki tarkastaja.
- Lippujen tarkastus. Kaikkien matkaliput.
- Aha, joo... sanoin ja kaivoin lippuni esiin.
Arvoitus minulle on, miten tarkastaja sai minut havahtumaan tilanteeseen. En tiedä, nukuinko, mutta ainakin olin unen rajamailla. Enpä ole tätä ennen muuten lipuntarkastajiin junassa törmännytkään.
tiistaina, marraskuuta 09, 2010
Ja kolhusta jälleen
Suunnistuskolhuni mustelma osoittaa jo häipymisen merkkejä, vaikka onkin levinnyt laajalle. Itse iskukohdassa on edelleen kuitenkin kova ja kipeä nestepatti. Menin siis uudestaan lääkäriin. Sain lähetteen ultraäänikuvaan, jonne pääsin iltapäivällä.
- Ohhoh, onpa siellä... iso, sanoi röntgenhoitaja, kun näki mustelman ensimmäisen kerran. Luulin ensin, että hän kommentoi jotain muuta, kunnes tajusin hänen puhuvan mustelmastani.
Röntgenlääkäri totesi, että nestepatti on lihaksen päällä, mutta ei onneksi sisällä.
- Ei tämmöisille kukaan varmaan mitään tee. Aika parantaa. Jos se tulehtuu, niin sitten antibioottia ja tyhjennys.
Lääkäri käski myös välttää "äärimmäistä" liikuntaa, mutta ei kuitenkaan pitäisi levätäkään. Yritin selvittää, mitä äärimmäinen tarkoittaa, saamatta kunnollista vastausta. Kuulemma kuulun "pahimpaan joukkoon", kun määrittelin itseni entiseksi kilpaurheilijaksi, joka yrittää pitää kunnostaan huolta...
No, äärimmäistä tai ei, kävin luistelemassa illalla. Jalka ei ollut luistelusta moksiskaan, mutta loppuveryttelylenkin aikana se kolotti. Sää ei suosinut: räntäsade teki jäästä hiljalleen huonon luisteltavan.
- Ohhoh, onpa siellä... iso, sanoi röntgenhoitaja, kun näki mustelman ensimmäisen kerran. Luulin ensin, että hän kommentoi jotain muuta, kunnes tajusin hänen puhuvan mustelmastani.
Röntgenlääkäri totesi, että nestepatti on lihaksen päällä, mutta ei onneksi sisällä.
- Ei tämmöisille kukaan varmaan mitään tee. Aika parantaa. Jos se tulehtuu, niin sitten antibioottia ja tyhjennys.
Lääkäri käski myös välttää "äärimmäistä" liikuntaa, mutta ei kuitenkaan pitäisi levätäkään. Yritin selvittää, mitä äärimmäinen tarkoittaa, saamatta kunnollista vastausta. Kuulemma kuulun "pahimpaan joukkoon", kun määrittelin itseni entiseksi kilpaurheilijaksi, joka yrittää pitää kunnostaan huolta...
No, äärimmäistä tai ei, kävin luistelemassa illalla. Jalka ei ollut luistelusta moksiskaan, mutta loppuveryttelylenkin aikana se kolotti. Sää ei suosinut: räntäsade teki jäästä hiljalleen huonon luisteltavan.
torstaina, marraskuuta 04, 2010
Suunnistuskolhusta...
Suunnistuskolhuni jatkaa elämäänsä. Se on laajentunut laajenemistaan. Tällä hetkellä se on noin kahden kämmenenkokoinen. Siitä ei enää saa aikaiseksi julkaisukelpoisia kuvia sijaintinsa ja leviämisensä vuoksi... Pystyn istumaan suhteellisen hyvin, mutta aina välillä on vaihdettava asentoa ja istumisen jälkeen kävellessä sattuu. Olen hautonut mustelmaa päivittäin 2-3 kertaa kylmällä lääkärin määräyksen mukaan ja käyttänyt Trombosol Forte -voidetta. Jos ei ensi alkuviikkoon mennessä ole turvotus kunnolla laskenut, on käytävä uudestaan lääkärissä.
Sisäinen kello edistää
Jokin aika sitten, kun olin oikein stressaantunut, heräsin joka aamu noin kello 5. Herätys minulla on arkisin yleensä 6.45. Nyt viime aikoina aamuherääminen on siirtynyt noin kello 6:een. No, nyt kahtena päivänä olen laittanut kellon soittamaan kello 6, jotta olen ehtinyt aamulla tehdä töitä ennen palavereita. Sisäinen kelloni otti saman tien pakkia ja on nyt näinä aamuina sitten herättänyt minut viideltä. Miksi sisäinen kelloni edistää?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)