Olen nauttinut työmatkojen polkemisesta pitkin Espoon rantaraittia. Ei liikennevaloja, ei juuri moottoriliikennettä ja pyöräily luonnonhelmassa antaa kivan startin päivään. Ainoa ikävä puoli ovat olleet pienet kärpäset, joita toki on luonnossa paljon, mutta erityisen kiusallisia ne ovat minulle olleet Villa Elfvikin kohdalla. Ensin honaisin pari viikkoa sitten pienen kärpäsen niin syvälle kurkkuun, että se oli pakko niellä. Urf. Viime perjantaina molempiin silmiin meni kärpänen, joista toinen oli vaikeampi tapaus. En meinannut saada sitä pois silmästä vielä kotonakaan. Kokeilin nenäliinaa, sormea ja pumpulipuikkoa. Tuntui, että se vain painautui syvemmälle silmäluomen limakalvoon. Tunsin pientä epätoivoa. Onneksi lopulta annettuani silmän olla hetken rauhassa, sain kärpäsen poimittua pois silmästä sormen avulla.
Tänään ajoin Elfvikin vierestä katsellen alaviistoon. Jospa ne kärpäset törmäsivät tällä kertaa päälakeeni (tai kypärään). Ainakaan yksikään ei osunut silmään tai suuhun. Toinen vaihtoehto olisi tietysti ollut ajaa silmät ja suu kiinni paikan ohi... heh, ehkä aurinkolasit ajaisivat saman asian kuin silmien kiinnipito.
***
Toinen luontokohde, jonne päädyin pyöräilemään viime viikolla oli Viikin arboretum. Olin matkalla veljeni luo Herttoniemeen ja kevyenliikenteen Reittiopas sekä GoogleMaps neuvoivat ajamaan sitä kautta. Se oli sen verran hieno paikka, että ihmettelin, miten ihmeessä en ollut "löytänyt" sitä, kun vielä asuin Herttoniemessä vuosituhannen alussa ja lenkkeilin ahkerasti juosten ja pyöräillen. Arboretumiin pitää ehdottomasti mennä uudemman kerran ja sellaisella ajalla, että ehtii pällistellä niitä puita tarkemmin.
maanantaina, heinäkuuta 06, 2009
keskiviikkona, heinäkuuta 01, 2009
Tee-se-itse "Salakuunneltua"
Miksi kertoa Salakuunneltua-blogille kuulemansa jutut, kun ne voi julkaista omaankin blogiinsa? No joo, myönnetään, että kuullut jutut saavat tuon kautta isomman lukijakunnan ja itse voi säilyä anonyymina.
No, joka tapauksessa, tapahtui tänään kaupassa:
Mies istui marketissa penkillä ja puhui puhelimeen. Kävelin kertaalleen ohi ja mietin, mitä lie puhelinpalaveria hän oli siihen jäänyt pitämään. Tullessani uudestaan lähelle paikkaa, jossa mies istui, kuulin, kuinka hänen äänenvoimakkuutensa koveni ja hän miltei huusi puhelimeen:
- Minä en ole mitään sopimatonta kieltä käyttänyt, pitäkää se mielessä, vittu!
Ohikulkijan mieleen nousi ajatus, että noinkohan sitä on herra osannut pitää kielensä kannattimet kurissa.
No, joka tapauksessa, tapahtui tänään kaupassa:
Mies istui marketissa penkillä ja puhui puhelimeen. Kävelin kertaalleen ohi ja mietin, mitä lie puhelinpalaveria hän oli siihen jäänyt pitämään. Tullessani uudestaan lähelle paikkaa, jossa mies istui, kuulin, kuinka hänen äänenvoimakkuutensa koveni ja hän miltei huusi puhelimeen:
- Minä en ole mitään sopimatonta kieltä käyttänyt, pitäkää se mielessä, vittu!
Ohikulkijan mieleen nousi ajatus, että noinkohan sitä on herra osannut pitää kielensä kannattimet kurissa.
sunnuntaina, kesäkuuta 28, 2009
Kansallisissa
Ostin täksi kaudeksi suunnistuslisenssin, koska se sisältää vakuutuksen, joka kattaa fysioterapian. Jotta lisenssi ei jäisi täysin hyödyttömäksi, päätin myös sitten kokeilla kansallisissa suunnistamista. Tänään se sitten tapahtui. Juoksin, vielä yskäisenä, D21C-sarjassa SuuntoGameseissa Vihdissä.
Yritin ottaa suhteellisen rauhassa, mutta kaipa se oli osittain hermoilua, kun alkupään rasteja joutui kiertelemään eli pummattua tuli ihan kunnolla. Loppumatkasta pystyi tukeutumaan polkuihin aika hyvin, joten yritin juoksemalla vähän paikata harhailuun kulunutta aikaa, vaikka tietenkin samalla tulin juosseeksi ylimääräistä. Toisiksi viimeinen rasti oli rinteessä, jossa oli paljon kiviä. Yhden kiven luona oli minun rastini. Ehdin kiertää kaksi muuta rastia ennen kuin oma löytyi. Olisi pitänyt vain jatkaa matkaa alunperin sinne, minne oli menossa, niin rasti olisi löytynyt suoraan.
Aikaa 4,3 kilometrin matkalla kului 1 h 17' 12". En kuitenkaan ollut viimeinen, vaikka epätoivo meinasi matkalla iskeä. Olin 8:s 11 hyväksytystä. Täytyy tunnustella, millainen fiilis on huomenna. Että josko sitä joskus toistekin uskaltautuisi kisaan.
Yritin ottaa suhteellisen rauhassa, mutta kaipa se oli osittain hermoilua, kun alkupään rasteja joutui kiertelemään eli pummattua tuli ihan kunnolla. Loppumatkasta pystyi tukeutumaan polkuihin aika hyvin, joten yritin juoksemalla vähän paikata harhailuun kulunutta aikaa, vaikka tietenkin samalla tulin juosseeksi ylimääräistä. Toisiksi viimeinen rasti oli rinteessä, jossa oli paljon kiviä. Yhden kiven luona oli minun rastini. Ehdin kiertää kaksi muuta rastia ennen kuin oma löytyi. Olisi pitänyt vain jatkaa matkaa alunperin sinne, minne oli menossa, niin rasti olisi löytynyt suoraan.
Aikaa 4,3 kilometrin matkalla kului 1 h 17' 12". En kuitenkaan ollut viimeinen, vaikka epätoivo meinasi matkalla iskeä. Olin 8:s 11 hyväksytystä. Täytyy tunnustella, millainen fiilis on huomenna. Että josko sitä joskus toistekin uskaltautuisi kisaan.
torstaina, kesäkuuta 25, 2009
Eläkettä odotellessa
Työeläkeote tuli jälleen. Ensimmäisen kerran, kun sen sai viime vuonna, siinä luvattiin minulle eläkettä noin 7 euroa/kk. Nyt määrä oli kymmenkertaistunut. Työnteko siis selvästi kannattaa. :) Tosin vastaisuudessa tahti ei ole sama: eläkkeen määrä ei kymmenkertaistu jokaista työvuotta kohden. Ensimmäisessä otteessa oli mukana vain pari kuukautta työtä yksityisellä. Eläkearviooni ei ole laskettu muutamaa vuotta valtiolla tehtyä työtä. Se on kyllä harmi, että alle 23-vuotiaana tehdyt työt eivät ole vaikuttaneet eläkkeen määrään, kun täytin 23 jo ennen vuotta 2005. On se niin epäreilua.
Olen varautunut korottamaan eläkkeeni määrää jo hyvissä ajoin, mutta näinä laman hetkinä ei säästöjen jama ole kummoinen. Saa nähdä, mikä on lopulta totuus, kun eläkkeelle asti pääsee. Jotenkin tämä työeläkeote vain sopii näihin minun ikäpohdintoihini, joita huomasin blogiani selatessa käyneeni itseni kanssa jo monta vuotta (1, 2, 3, 4). (Pitää lisätä tägi ikä, jotta kaikki aihepiirin tekstit löytyisivät helpommin...)
Olen varautunut korottamaan eläkkeeni määrää jo hyvissä ajoin, mutta näinä laman hetkinä ei säästöjen jama ole kummoinen. Saa nähdä, mikä on lopulta totuus, kun eläkkeelle asti pääsee. Jotenkin tämä työeläkeote vain sopii näihin minun ikäpohdintoihini, joita huomasin blogiani selatessa käyneeni itseni kanssa jo monta vuotta (1, 2, 3, 4). (Pitää lisätä tägi ikä, jotta kaikki aihepiirin tekstit löytyisivät helpommin...)
sunnuntaina, kesäkuuta 21, 2009
Lentoon...
Olin siitä lähtien, kun Samuli aloitti yksityislentäjän lupakirjan hankkimisen istumalla teoriatunneilla 2007-2008, ollut sitä mieltä, etten uskalla heti hypätä kyytiin, kun hän lupakirjan saa. Olin sitä mieltä entistä vahvemmin, kun kävimme kerran katsomassa PIKin Cessna 152 II:ta, jolla Samuli lensi koulutunteja. Oli se niin pieni ja heiveröinen kapistus.
Se päivä, jolloin Samuli vihdoin sai lupakirjapaperin, koitti viime maanantaina. Hän ehti viikolla lentää kahdesti itsekseen ja kysäisi ohimennen torstaina, käytäisiinkö Helsingin edustalla ilmassa ennen juhannuksen viettoon lähtemistä. Mietin tovin, mutta sitten yllätin itsenikin: suostuin! Siinä menikin sitten puoli päivää jännittäessä.
Kun päästiin koneeseen asti, minua ei pelottanut. Luotin siihen, että Samuli osaa hommansa lentäjänä. Toisekseen, en itse olisi voinut tehdä mitään. Niinpä keskityin radioliikenteen ällistelyyn ja valokuvaukseen. Kauniilta näyttänyt keli oli lopulta tuulinen ja pomppuinen. Niin pomppuinen, että tuli paha olo. Vatsaa kiersi vielä lennon jälkeenkin, muttei sentään tarvinnut tyhjentää... No, ehkä menoon voi tottua eli kyllä sitä varmaan toisenkin kerran hyppään Samulin kyytiin.
Tässä hieman kuva-antia puolen tunnin reissultamme.
Suomenlinnaa
TKK:n päärakennus Otaniemessä
Keilaniemeä
Lentäjäni Samuli
Se päivä, jolloin Samuli vihdoin sai lupakirjapaperin, koitti viime maanantaina. Hän ehti viikolla lentää kahdesti itsekseen ja kysäisi ohimennen torstaina, käytäisiinkö Helsingin edustalla ilmassa ennen juhannuksen viettoon lähtemistä. Mietin tovin, mutta sitten yllätin itsenikin: suostuin! Siinä menikin sitten puoli päivää jännittäessä.
Kun päästiin koneeseen asti, minua ei pelottanut. Luotin siihen, että Samuli osaa hommansa lentäjänä. Toisekseen, en itse olisi voinut tehdä mitään. Niinpä keskityin radioliikenteen ällistelyyn ja valokuvaukseen. Kauniilta näyttänyt keli oli lopulta tuulinen ja pomppuinen. Niin pomppuinen, että tuli paha olo. Vatsaa kiersi vielä lennon jälkeenkin, muttei sentään tarvinnut tyhjentää... No, ehkä menoon voi tottua eli kyllä sitä varmaan toisenkin kerran hyppään Samulin kyytiin.
Tässä hieman kuva-antia puolen tunnin reissultamme.
Suomenlinnaa
TKK:n päärakennus Otaniemessä
Keilaniemeä
Lentäjäni Samuli
sunnuntaina, kesäkuuta 14, 2009
Nuhainen Venla-kokemus
Berliinin reissulta oli tarttunut mukaan jokin lievä nuhapöpö, joka alkoi vaivata kurkun käheytenä heti paluupäivänä sunnuntaina. Tarkkailin koko viikon olotilaa enkä ollut täysin varma ennen lauantaiaamua, olenko juoksukunnossa. Nuha oli lauantaihin mennessä hieman yltynyt ja välillä yskitti, mutta olotila oli kuitenkin kohtuullinen, joten en malttanut jättää Venlojen viestiä väliin.
Olin varautunut kylmään ja sateiseen säähän. Se oli väärää ennakointia. Mikkelissä oli painostava hellekeli. Olisin voinut hyvin jättää suunnistuspaidan alta t-paidan pois. Yritin juoda paljon aina lähtöpaikalle menoon asti. Puolisen tuntia piti verrytellä paahtavalla ravidalla ennen lähtöä. Tajusin hyvin pian, että lähtö todellakin tapahtuu siten kuin olin karttakuvasta päätellyt: lähtö kaarteesta ja juoksu ravirataa myöden etusuoran kautta takasuoralle ja sieltä metsään K-pisteelle. Alkukiihdytysmatka oli siis lähemmäs 800 metriä. Lähdössä oli mukana myös sellainen auto, jota hevosraveissa käytetään... Oli aika eläimellinen meininki kirmata liki 1000 muun naisen kanssa matkaan ja niin tukahduttavan kuuma. Se hyvä puoli tuossa lähdössä oli, että kerrankin oli alkukiihdytyksen aikana oikeasti aikaa ja tilaa tutkailla karttaa. En halunnut juosta itseäni heti läkähdyksiin, kun en ollut varma jaksamisestani nuhanenänä.
Ensimmäinen rasti meni vikaan: päädyin väärälle hajonnalle. Otin hieman sivulle ja taakse ja korjasin linjaa. Löytyihän se rasti sitten. Sen jälkeen minkään rastin löytymisessä ei ollut suurempia vaikeuksia. Yhden ylitsepääsemättömän jyrkänteen kiersin väärältä puolelta. Maasto ei suinkaan ollut pelkkää helppokulkuista kangasta. Oli märkää ja tiheikköä ja mäkiä. Lähellä ravirataa oli myös yksi syvä oja, jonka yli kahlasin muiden perässä. Vettä oli polven yläpuolelle asti. Viimeiseltä rastilta alkoi viitoitus. Joku huusi, että "kilometri vielä" (yli 7 kilometrin radasta oli siis liki 2 kilometria viitoitusta). Juoksin rentoa vauhtia kohti vaihtoa; vauhtia, jota arvelin jaksavani vaihtopuomille asti. Maastossa oli välillä tuntunut siltä, ettei oikein henki kunnolla kulje enkä jaksa hyvin. Pistääkin alkoi, kun juomarastilla joi, vaikka yritin juoda vain vähän. Viitoituksen alettua rennolla vauhdillani kuitenkin ohitin monta eikä kukaan tainnut mennä minun ohitseni. Tuloksista päätellen tulin loppuviitoituksen aikana nostaneeksi sijaani yli kymmenen pykälää. Leimasin vaihdossa sijalla 672. Vaihtopuomille oli vielä matkaa arviolta muutama sata metriä. Uupuneena ojensin kartan kakkososuuden menijälle.
Seisahduin hetkeksi. Nojasin polviini ja lähdin kävelemään kohti emitin purkua. Hengitin tyypilliseen tapaani kieli ulos suusta. Joku valokuvaaja alkoi räpsiä kuvia. Yritin olla välittämättä hänestä kävellessäni siitä ohi.
***
Raahauduin seuran leiriin ja sieltä suihkuun. Kun olin alasti pyyhe ympärillä suihkujonossa yhdessä tarjolla olleista pukuhuoneista, joku sanoi, ettei vettä tule kuin yhdestä suihkusta. Ei tehnyt mieli vetää likaisia suunnistusvaatteita takaisin päälle ja vaihtaa pukuhuonetta. Jonon edetessä näin tilanteen omin silmin: vain yhdestä suihkusta tuli kunnolla vettä ja muista noin seitsemästä vain hyvin vähän. Päädyin itse yrittämään peseytymistä vajaateholla vettä lirittäneellä suihkulla. Sai sillä kai suurimmat hiet pois, mutta ei paljon muuta. Paikalla kävi kaksi järjestelytehtävissä ollutta miestä, jotka alastomien naisten peseytyessä selvästi vajaavetisissä suihkuissa kysyivät hämmentyneinä: "mistä ei siis tule vettä?" Joku tiuskahti, että "eihän täällä tule kuin tuosta yhdestä suihkusta vettä".
***
Vatsaani kiersi. En alkuun voinut kuvitellakaan syöväni mitään. Kävin ruokakojuilla katsomassa, mitä oli tarjolla, mutten voinut kuvitella syöväni. Olin ehkä saanut liikaa aurinkoa. Lopulta olo hieman helpotti ja kävin syömässä broileripastaa. Pastaa lautaselle mättänyt nainen näytti siltä, että laittoi jo viimeisen kauhallisen lautaselle. Sitten hän vilkaisi minuun ja laittoi vielä yhden kauhallisen. Kai näytin nälkäiseltä. Itse ajattelin, että hyvä, jos jaksan syödä kaiken. Jaksoin kuitenkin, mutta pian vatsaa kiersi jälleen. Onnekseni olo asettui illan mittaan.
***
Jäin paikan päälle telttailemaan. Kuulin huhuja pääkaupunkiseudun hurjasta ukkosmyrskystä. Kun ukkonen alkoi paukkua Mikkelin raviradan tuntumassa juuri ennen kuin olin menossa nukkumaan, hieman pelotti, millainen keli oli tulossa. Onneksi pahin keli ei tullut sinne asti, vaan jäi jonnekin kauemmas. Pieni sade ei haitannut. Aamulla tosin oli edelleen tosi hiostava ja painostava keli. Olisi tehnyt mieli mennä uudestaan suihkuun, mutta tajusin, ettei se välttämättä auttaisi mitään.
***
Vaikka reissu oli nuhaiselle rankka, on Jukola-tunnelma aina yhtä hieno. Joukkueeni oli lopulta sijalla 493, joka oli lähtönumeroomme 780 nähden ihan hyvä sijoitus. Ensi vuonna sitten otetaan uusiksi Hyvinkäällä.:)
***
Ottaen huomioon, miten suuri määrä väkeä Venlojen ja Jukolan viestiin osallistuu, en ollut yllättynyt siitä, että tänään lounaspöytään sattui toinenkin ihminen, joka oli ollut Mikkelissä. Lounasseura oli minulle enimmäkseen vierasta ja minulta kyseltiin tarkemmin suunnistusharrastuksestani. Kerroin olleeni ensimmäistä kertaa Venlojen viestissä vuonna 2002. Siihen eräs hieman vanhempi nainen tuumasi:
- Sillon jo!
- Sillon jo? Miten niin?
- Ihan pikkutyttönä!
- No enhän mä... olinhan mä jo opiskelemassa silloin...
Arveltavaksi jää, minkäikäisenä hän minua oikein piti...
Olin varautunut kylmään ja sateiseen säähän. Se oli väärää ennakointia. Mikkelissä oli painostava hellekeli. Olisin voinut hyvin jättää suunnistuspaidan alta t-paidan pois. Yritin juoda paljon aina lähtöpaikalle menoon asti. Puolisen tuntia piti verrytellä paahtavalla ravidalla ennen lähtöä. Tajusin hyvin pian, että lähtö todellakin tapahtuu siten kuin olin karttakuvasta päätellyt: lähtö kaarteesta ja juoksu ravirataa myöden etusuoran kautta takasuoralle ja sieltä metsään K-pisteelle. Alkukiihdytysmatka oli siis lähemmäs 800 metriä. Lähdössä oli mukana myös sellainen auto, jota hevosraveissa käytetään... Oli aika eläimellinen meininki kirmata liki 1000 muun naisen kanssa matkaan ja niin tukahduttavan kuuma. Se hyvä puoli tuossa lähdössä oli, että kerrankin oli alkukiihdytyksen aikana oikeasti aikaa ja tilaa tutkailla karttaa. En halunnut juosta itseäni heti läkähdyksiin, kun en ollut varma jaksamisestani nuhanenänä.
Ensimmäinen rasti meni vikaan: päädyin väärälle hajonnalle. Otin hieman sivulle ja taakse ja korjasin linjaa. Löytyihän se rasti sitten. Sen jälkeen minkään rastin löytymisessä ei ollut suurempia vaikeuksia. Yhden ylitsepääsemättömän jyrkänteen kiersin väärältä puolelta. Maasto ei suinkaan ollut pelkkää helppokulkuista kangasta. Oli märkää ja tiheikköä ja mäkiä. Lähellä ravirataa oli myös yksi syvä oja, jonka yli kahlasin muiden perässä. Vettä oli polven yläpuolelle asti. Viimeiseltä rastilta alkoi viitoitus. Joku huusi, että "kilometri vielä" (yli 7 kilometrin radasta oli siis liki 2 kilometria viitoitusta). Juoksin rentoa vauhtia kohti vaihtoa; vauhtia, jota arvelin jaksavani vaihtopuomille asti. Maastossa oli välillä tuntunut siltä, ettei oikein henki kunnolla kulje enkä jaksa hyvin. Pistääkin alkoi, kun juomarastilla joi, vaikka yritin juoda vain vähän. Viitoituksen alettua rennolla vauhdillani kuitenkin ohitin monta eikä kukaan tainnut mennä minun ohitseni. Tuloksista päätellen tulin loppuviitoituksen aikana nostaneeksi sijaani yli kymmenen pykälää. Leimasin vaihdossa sijalla 672. Vaihtopuomille oli vielä matkaa arviolta muutama sata metriä. Uupuneena ojensin kartan kakkososuuden menijälle.
Seisahduin hetkeksi. Nojasin polviini ja lähdin kävelemään kohti emitin purkua. Hengitin tyypilliseen tapaani kieli ulos suusta. Joku valokuvaaja alkoi räpsiä kuvia. Yritin olla välittämättä hänestä kävellessäni siitä ohi.
***
***
***
Jäin paikan päälle telttailemaan. Kuulin huhuja pääkaupunkiseudun hurjasta ukkosmyrskystä. Kun ukkonen alkoi paukkua Mikkelin raviradan tuntumassa juuri ennen kuin olin menossa nukkumaan, hieman pelotti, millainen keli oli tulossa. Onneksi pahin keli ei tullut sinne asti, vaan jäi jonnekin kauemmas. Pieni sade ei haitannut. Aamulla tosin oli edelleen tosi hiostava ja painostava keli. Olisi tehnyt mieli mennä uudestaan suihkuun, mutta tajusin, ettei se välttämättä auttaisi mitään.
***
Vaikka reissu oli nuhaiselle rankka, on Jukola-tunnelma aina yhtä hieno. Joukkueeni oli lopulta sijalla 493, joka oli lähtönumeroomme 780 nähden ihan hyvä sijoitus. Ensi vuonna sitten otetaan uusiksi Hyvinkäällä.:)
***
Ottaen huomioon, miten suuri määrä väkeä Venlojen ja Jukolan viestiin osallistuu, en ollut yllättynyt siitä, että tänään lounaspöytään sattui toinenkin ihminen, joka oli ollut Mikkelissä. Lounasseura oli minulle enimmäkseen vierasta ja minulta kyseltiin tarkemmin suunnistusharrastuksestani. Kerroin olleeni ensimmäistä kertaa Venlojen viestissä vuonna 2002. Siihen eräs hieman vanhempi nainen tuumasi:
- Sillon jo!
- Sillon jo? Miten niin?
- Ihan pikkutyttönä!
- No enhän mä... olinhan mä jo opiskelemassa silloin...
Arveltavaksi jää, minkäikäisenä hän minua oikein piti...
maanantaina, kesäkuuta 08, 2009
Grüße aus Berlin!
- Nehmen Sie, bitte, vier Kugel Eis.
- Bitte? Vier?
- Ja vier Kugel...
- Das ist ja schwer...
Tämän keskustelun kävin Alexanderplatzin tuntumassa olevassa jäätelökahvilassa, kun olin tilannut kuvan perusteella jäätelöannoksen olettaen, että valinnat on tehty puolestani, kuten yleensä. Oma saksankielentaitoni oli alkanut arveluttaa, joten piti tarkistaa myyjältä, kuulinko oikein. Olinhan Itävallassa saanut kahvia, kun yritin tilata (Cappy)-appelsiinimehua ja lentokoneessa matkalla Berliiniin vettä, kun pyysin kahvia...
Ennen jäätelön nauttimista oli noussut Fernsehturmin huipulle (tai no melkein... siihen pallon alapuoliskoon vain). Todistusainestona on alla oleva kuva, joka on otettu huipulta. En vaivautunut pyytämään ketään ottamaan kuvaa itsestäni, kuten Lontoossa. Mitä suotta, kun oma kuva heijaistui hauskasti ikkunaa vasten...;)
Berliini oli ihan mielenkiintoinen kaupunki, johon ehti kohtuudella tutustua reilussa vuorokaudessa, joka työmatkan aikana ja sen jälkeen oli siihen yhteensä käyttää. Sunnuntai olisi ollut edullinen päivä liikkua kaupungissa, kun eurovaalien kunniaksi koko päivän olisi saanut liikkua kertalipun hinnalla. No, sunnuntaina olin jo kotona.
***
Tänään oli paluu arkeen. Nyt tähtäin on ensi lauantain Venlojen viestissä. Tämänpäiväiset iltarastit olivat vaihteeksi ihan rohkaiseva kokemus. Rastit löytyivät suuremmitta kommelluksitta mäkisessä ja märässä Salmin ulkoilualueen maastossa. Toivo siis elää, että löydän rastit lauantaina ja toivottavasti jaksan juostakin...
torstaina, toukokuuta 28, 2009
Pettymys seuraottelussa
Olin tänään suunnistamassa seuraottelussa EsAk-LeSi-Jyry. Kakkosrastia hain liian aikaisin vastaan tulleesta rinteestä ja siinä vierähti aikaa. Jatkoin hieman rauhallisempaa tahtia ja loput rastit löytyivät kohtuudella. Maalissa emitin purussa minulle sanottiin, että jotain oli vinossa. Ihmettelin ja levitin kartan näkyviin. Samassa tulospalvelun pitäjä huomasi, missä oli vika:
- Pitikö sun mennä 4 kilometrin rata? Tää on 3 kilsaa... järjestäjän moka, anteeksi kauheasti.
Oli vähän pöhkö olo tuon jälkeen. En ollut vilkaissutkaan rastimääritteen yllä ollutta radan pituutta matkan aikana. Luotin sumeasti siihen, että yhteislähtöön oli jaettu oikeat kartat. Hieman vähemmän harmitti, kun selvisi, että ainakin 3 muullakin B-radalle aikoneella oli ollut C-radan kartta... Oli siis sattunut isompikin käpy karttoja pussittaessa. No, pääsinpähän metsästä aiemmin pois... Joukkueeni ei kyllä nyt saa tulosta, kun tuosta tulee hylky.
***
Tällä kertaa ei kukaan päässyt huikkaamaan: "saako ohittaa?" Viime viikolla näin kävi Espoorasteilla. Ensin ihmettelin, mistä oli kyse, mutta sitten raksutti, kun tuon lisäksi takana tullut totesi, että "vaikka tuossa niin lukee". Seurapaidassani on nimittäin lukee takana: "Oho! Ei saa ohittaa!" Ihme, ettei kukaan ole aiemmin tuota huomannut kysyä...
- Pitikö sun mennä 4 kilometrin rata? Tää on 3 kilsaa... järjestäjän moka, anteeksi kauheasti.
Oli vähän pöhkö olo tuon jälkeen. En ollut vilkaissutkaan rastimääritteen yllä ollutta radan pituutta matkan aikana. Luotin sumeasti siihen, että yhteislähtöön oli jaettu oikeat kartat. Hieman vähemmän harmitti, kun selvisi, että ainakin 3 muullakin B-radalle aikoneella oli ollut C-radan kartta... Oli siis sattunut isompikin käpy karttoja pussittaessa. No, pääsinpähän metsästä aiemmin pois... Joukkueeni ei kyllä nyt saa tulosta, kun tuosta tulee hylky.
***
Tällä kertaa ei kukaan päässyt huikkaamaan: "saako ohittaa?" Viime viikolla näin kävi Espoorasteilla. Ensin ihmettelin, mistä oli kyse, mutta sitten raksutti, kun tuon lisäksi takana tullut totesi, että "vaikka tuossa niin lukee". Seurapaidassani on nimittäin lukee takana: "Oho! Ei saa ohittaa!" Ihme, ettei kukaan ole aiemmin tuota huomannut kysyä...
tiistaina, toukokuuta 26, 2009
Mukkelismakkelis pyörällä (taas)
Laitoin tänään illan päätteeksi pyöräni vihdoin ajokuntoon. Käsipumpulla en saanut renkaisiin ilmaa juuri yhtään, joten ajoin läheiselle huoltoasemalle täyttämään renkaat. No, pitihän se taas kokeilla, miltä tuntuu kaatua asfaltille. Lähes pysähtyneenä ilmapisteen luo kaaduin vasemmalle kyljelle, jolta puolen en vielä ollut saanut jalkaa irti polkimesta. Onneksi pyörän ei käynyt kuinkaan ja minäkin selvisin yhdellä verinaarmulla sormessa, muutamalla muulla ruhjeella ja hieman kipeytyneellä ranteella. Ilmeisesti olin oppinut jotain edellisestä kaatumisesta. Ja ehkä tämä pyöräilykausi tästä käynnistyy...
Torstaina on tarkoitus harrastaa liikuntaa jälleen suunnistamisen muodossa. Toivottavasti en eksy samalla tavalla kuin viime viikon keskiviikon Aluerasteilla. Kun hieman innostuin lisäämään juoksuvauhtia, huomasin yhtäkkiä olevani keskellä nuorta koivutiheikköä enkä nähnyt eteen enkä taakse. Jouduin palaamaan suunnilleen tulosuuntaan ja etsimäni kuntopolku löytyi aivan eri suunnasta kuin olin kuvitellut. Vielä siis on hieman hakusessa tuo suunnistustaito. Toivottavasti kuntoutuu kohti Venloja...
Torstaina on tarkoitus harrastaa liikuntaa jälleen suunnistamisen muodossa. Toivottavasti en eksy samalla tavalla kuin viime viikon keskiviikon Aluerasteilla. Kun hieman innostuin lisäämään juoksuvauhtia, huomasin yhtäkkiä olevani keskellä nuorta koivutiheikköä enkä nähnyt eteen enkä taakse. Jouduin palaamaan suunnilleen tulosuuntaan ja etsimäni kuntopolku löytyi aivan eri suunnasta kuin olin kuvitellut. Vielä siis on hieman hakusessa tuo suunnistustaito. Toivottavasti kuntoutuu kohti Venloja...
perjantaina, toukokuuta 08, 2009
Suunnistuskausi auki kompuroiden
Uskaltaiduin suunnistamaan, kun laulututkinto tuli suoritetuksi eikä tarvinnut enää pelätä vilustumista tai loukkaantumista. Viikonlopun "tyhjennysharjoitus" laittoi kyllä miettimään, miten mahdan metsässä jaksaa. Reitti oli kuitenkin vain reilut 3 kilometria, joten en uskonut matkan koituvan ongelmaksi.
Heti ensimmäisen rastin löytymisen kanssa oli niin suuria vaikeuksia, että olin varma, ettei matka taitu kovin joutuisasti. No, onneksi tuo jäi pahimmaksi pummiksi matkalla. Rupesin tekemään tarkempaa työtä ja hidastin vauhtia. Ei tuntunut siltä, että olisi erityisen hyvin jaksanutkaan juosta koko aikaa.
Ennen seitsemättä rastia kaaduin suoraan polvelleni ja hetken sattui aika lujaa. Kipu ei kuitenkaan jäänyt päälle ja pystyin hyvin jatkamaan matkaa.
Kotona selvisi, millaisen muhkun sain polveeni (tuo pallura tuossa polvilumpion oikealla puolella). Muita mustelmia tuli ainakin 4...
Heti ensimmäisen rastin löytymisen kanssa oli niin suuria vaikeuksia, että olin varma, ettei matka taitu kovin joutuisasti. No, onneksi tuo jäi pahimmaksi pummiksi matkalla. Rupesin tekemään tarkempaa työtä ja hidastin vauhtia. Ei tuntunut siltä, että olisi erityisen hyvin jaksanutkaan juosta koko aikaa.
Ennen seitsemättä rastia kaaduin suoraan polvelleni ja hetken sattui aika lujaa. Kipu ei kuitenkaan jäänyt päälle ja pystyin hyvin jatkamaan matkaa.
Kotona selvisi, millaisen muhkun sain polveeni (tuo pallura tuossa polvilumpion oikealla puolella). Muita mustelmia tuli ainakin 4...
tiistaina, toukokuuta 05, 2009
Ruokamyrkytyksen kourista lautakunnan eteen
Kauan odotettu ja pelätty laulututkintopäivä koitti vihdoin tänään. Pelkäsin niin kovasti, että saisin flunssan ennen h-hetkeä. En antanut itseni vaihtaa kevätvaatteisiin, juhlin vappua suhteellisen rauhallisesti ja menin Ulliksen piknikille vasta puolilta päivin välttääkseni aamun viileyden ja vilustumisvaaran. Ja toden totta, flunssapöpöt kiersivät minut kaukaa. Mutta arvaamaton vaara vaani kulman takana.
Lauantai oli suhteellisen normaali viikonlopun päivä, jonka päätteeksi päätin lähteä lenkille. Lenkillä vatsaa alkoi kiertää ja mietin, että kyseessä lieni ns. lenkkiripuli, joka aina silloin tällöin yllättää. Olo ei kuitenkaan asettunut kotiin saavuttua. Samaan aikaan luin irkistä erään vappupiknikillä olleen vatsatautioireista. Heti heräsi epäilys siitä, että minulla oli sama tauti. Ja eipä aikaakaan, kun oli vuoroni halata posliinia vessan lattialla. Samoissa merkeissä vierailin siellä sen yön aikana vielä tuon jälkeen 8 kertaa. Pikku hiljaa karu totuus alkoi valjeta yön tunteina irkkiä seuratessa. Yksi toisensa jälkeen vappupiknik-porukastamme koki yön aikana saman kohtalon. Seuraavan päivän puolella selvisi, että 10 niistä 13:sta, jotka olivat syöneet vappupiknik-ruokiamme, oli saanut vatsataudin samana yönä. Syyn täytyi olla ruuassa. Yhteistä nimittäjää ei vain löytynyt.
Sunnuntaipäivän maksasin 38-asteen kuumeessa lipittäen lähinnä vettä. Iltaa kohden uskalsin maistaa jotain vaaleaa leipää, voileipäkeksiä ja banaania. Laulututkinto oli mielessä, mutta yksinkertaisesti ei jaksanut - edes jännittää. Tunnelmat olivat hieman samat kuin vuodenvaihteessa 2000-2001, josta kirjoitin Studio 1 -kurssin loppuraporttiin näin: Mitä voinkaan siis muistaa joululomasta vuosien 2000 ja 2001 vaihteessa? "Se oli sitä aikaa, kun ohjelmointiprojekti eli koko ajan mukanani... ainoastaan aatonaatonaattona sairastamani mahatauti pysäytti ajatuksissani koodin pyörittämisen, mutta silloinkin surin, että hukkaan aikaa korkeassa kuumeessa maha sekaisin lepäämällä."
Maanantaina ei ollut enää kuumetta ja pystyin syömään kevyesti. Kokeilin laulaa tutkintolaulut läpi, kuuntelin Vaccajta Siban sivuilta ja tallennusta vappuaaton treenistä pianistin kanssa. Laulaminen sattui vatsaan ja laulaessa päässä sumeni. Uskoin kuitenkin, että tiistaina olo olisi parempi. Ja kuin ihmeen kaupalla, olo oli suorastaan hyvä tiistaiaamuna verrattuna kahteen edelliseen aamuun. Ainoa, mikä häiritsi, oli se, että nukuin huonosti ilmeisesti jännityksen vuoksi.
Avasin ääntäni ja lauloin tutkintolaulut läpi ennen h-hetkeä. Laulaminen ei enää sattunut vatsaan. Mainiota.
Esiinnyin lautakunnalle ja opettajalleni Johanna Bisterille pianisti Timo Latosen säestyksellä. Sekoilin kahdessa laulussa sanoissa, mutta yritin olla kuin niin ei olisi käynyt. Suuta kuivasi laulujen välillä, mutta huipannut ei. Loppua kohden alkoi löytyä rentoutta. Vaccaj-arvonnassa kävi tuuri enkä saanut laulettavakseni itselleni vaikeinta niistä viidestä.
Sain sekä kiittävää että kritisoivaa palautetta. Kritiikkiä sain erityisesti jäykästä leuasta ja kielestä, vokaalien sijoittelusta, diftongeista ja tulkinnasta. Lautakunnan arvosanat jakautuivat 5-4-4 eli arvosanaksi tuli 4. Sitä ei kuitenkaan vielä merkitty opintokirjaani, koska mupe 3 -kurssin suoritus on kesken. Toisiksi viimeiset kokeet siihen liittyen olivat tänään illalla, viimeinen viikon päästä tiistaina. Pitäkäättehän peukkuja! Prima vista -laulu ei ole vahvuuteni.
Lauantai oli suhteellisen normaali viikonlopun päivä, jonka päätteeksi päätin lähteä lenkille. Lenkillä vatsaa alkoi kiertää ja mietin, että kyseessä lieni ns. lenkkiripuli, joka aina silloin tällöin yllättää. Olo ei kuitenkaan asettunut kotiin saavuttua. Samaan aikaan luin irkistä erään vappupiknikillä olleen vatsatautioireista. Heti heräsi epäilys siitä, että minulla oli sama tauti. Ja eipä aikaakaan, kun oli vuoroni halata posliinia vessan lattialla. Samoissa merkeissä vierailin siellä sen yön aikana vielä tuon jälkeen 8 kertaa. Pikku hiljaa karu totuus alkoi valjeta yön tunteina irkkiä seuratessa. Yksi toisensa jälkeen vappupiknik-porukastamme koki yön aikana saman kohtalon. Seuraavan päivän puolella selvisi, että 10 niistä 13:sta, jotka olivat syöneet vappupiknik-ruokiamme, oli saanut vatsataudin samana yönä. Syyn täytyi olla ruuassa. Yhteistä nimittäjää ei vain löytynyt.
Sunnuntaipäivän maksasin 38-asteen kuumeessa lipittäen lähinnä vettä. Iltaa kohden uskalsin maistaa jotain vaaleaa leipää, voileipäkeksiä ja banaania. Laulututkinto oli mielessä, mutta yksinkertaisesti ei jaksanut - edes jännittää. Tunnelmat olivat hieman samat kuin vuodenvaihteessa 2000-2001, josta kirjoitin Studio 1 -kurssin loppuraporttiin näin: Mitä voinkaan siis muistaa joululomasta vuosien 2000 ja 2001 vaihteessa? "Se oli sitä aikaa, kun ohjelmointiprojekti eli koko ajan mukanani... ainoastaan aatonaatonaattona sairastamani mahatauti pysäytti ajatuksissani koodin pyörittämisen, mutta silloinkin surin, että hukkaan aikaa korkeassa kuumeessa maha sekaisin lepäämällä."
Maanantaina ei ollut enää kuumetta ja pystyin syömään kevyesti. Kokeilin laulaa tutkintolaulut läpi, kuuntelin Vaccajta Siban sivuilta ja tallennusta vappuaaton treenistä pianistin kanssa. Laulaminen sattui vatsaan ja laulaessa päässä sumeni. Uskoin kuitenkin, että tiistaina olo olisi parempi. Ja kuin ihmeen kaupalla, olo oli suorastaan hyvä tiistaiaamuna verrattuna kahteen edelliseen aamuun. Ainoa, mikä häiritsi, oli se, että nukuin huonosti ilmeisesti jännityksen vuoksi.
Avasin ääntäni ja lauloin tutkintolaulut läpi ennen h-hetkeä. Laulaminen ei enää sattunut vatsaan. Mainiota.
Esiinnyin lautakunnalle ja opettajalleni Johanna Bisterille pianisti Timo Latosen säestyksellä. Sekoilin kahdessa laulussa sanoissa, mutta yritin olla kuin niin ei olisi käynyt. Suuta kuivasi laulujen välillä, mutta huipannut ei. Loppua kohden alkoi löytyä rentoutta. Vaccaj-arvonnassa kävi tuuri enkä saanut laulettavakseni itselleni vaikeinta niistä viidestä.
Sain sekä kiittävää että kritisoivaa palautetta. Kritiikkiä sain erityisesti jäykästä leuasta ja kielestä, vokaalien sijoittelusta, diftongeista ja tulkinnasta. Lautakunnan arvosanat jakautuivat 5-4-4 eli arvosanaksi tuli 4. Sitä ei kuitenkaan vielä merkitty opintokirjaani, koska mupe 3 -kurssin suoritus on kesken. Toisiksi viimeiset kokeet siihen liittyen olivat tänään illalla, viimeinen viikon päästä tiistaina. Pitäkäättehän peukkuja! Prima vista -laulu ei ole vahvuuteni.
torstaina, huhtikuuta 23, 2009
Sylvesterillä "huulipunaa" kyljessä
Huomasin tänään, että Sylvesterin kyljessä on "huulipunaa". Taitaapi kaksivuotias menopelini olla tullut murrosikään, kun tuollaisia jälkiä löytyy. Joku punainen auto oli selvästi antanut sille suukon parkkipaikalla. Aiemmin Sylvesteri on saanut vain muutamia mustelmia lajitovereiltaan, kun jotkut ovat olleet kovakouraisia parkkipaikalla ja eräs ärhäkkä tuli liian lähelle perää liikennevaloissa. On toki talven aikana tullut Sylvesterin näkökenttäänkin yksi arpi naapurin nastasta. Ja saihan poikaparka turpiinsakin kerran, mutta omasta syystään (tai kuskin...). Sylvesterin omistajaa harmittaa kuitenkin eniten jäljet, jotka eivät ole omistajan itse aiheuttamia. Viikko sitten neuvolasta taisi tarttua vielä jokin kurkkukipu Syltylle, kun sen kurkku eli tuuletin päräjää. Huomenna viedään neuvolaan takaisin tarkistettavaksi.
torstaina, huhtikuuta 16, 2009
Kirjastokokemuksia
- Niin, luulisi, että Sibiksen kirjastossa olisi...
- Joo, kyllä se on aika kattava... Ei YouTubesta löydy?
- Oli siellä yksi, mutta ei tainnut olla natiivi laulaja. Lausumista olisin tarkistanut
Keskustelu konservatorion kirjastonhoitajan kanssa jatkui tuosta vielä eri vaihtoehtojen pohtimisella. Olimme ensin yhdessä tutkailleet, löytyykö etsimästäni laulusta laulettua versiota Arscasta (Taideyliopistojen kirjastojen kokoelmatietokanta). Ei löytynyt. Yllätyin kuitenkin, että kirjastonhoitaja ehdotti YouTubea. Luulin, että informaatikot olisivat henkeen ja vereen tekijänoikeuksien vaalijoita. Sinänsä ymmärrettävää, että tiedonhaun ammattilainen on perillä nykytrendeistä, ja ihan hienoa asiakaspalveluahan se sinänsä oli.
Eilen vierailin Sellon kirjastossa ja yritin tilata sinne toisesta espoolaisesta kirjastosta levyn, jonka luulin sisältävän etsimäni kappaleen alkuperäiskielellä. Siellä ystävällinen kirjastonhoitaja kertoi, että levyllä laulu on laulettu suomeksi, joten vesiperä kaupunginkirjastoistakin. Sen sijaan kirjastosta tarttui mukaan samaisen laulun partsikkaversio ja energiamittari. Niin, kaikenlaista sitä nykyään kirjastoista saakin lainaan. Hyvää palvelua sekin.
Netistä on musiikkiopinnnoissa sekä hyötyä, että haittaa. Hiljattain sieltä löytyi erään kurssikappaleeni sanoittaja, kun painetussa nuotissa sitä ei ollut (eikä Sibiksen Laura-tietokannassa). Toisaalta tähän edellä esillä olleeseen lauluun netistä löytyi sanoitus, joka poikkesi niin pieniltä osin nuotissa olleeseen sanoitukseen, että aloin epäillä painovirheitä. Siksipä hain verrokkinuotin partsikkaversiona kirjastosta.
- Joo, kyllä se on aika kattava... Ei YouTubesta löydy?
- Oli siellä yksi, mutta ei tainnut olla natiivi laulaja. Lausumista olisin tarkistanut
Keskustelu konservatorion kirjastonhoitajan kanssa jatkui tuosta vielä eri vaihtoehtojen pohtimisella. Olimme ensin yhdessä tutkailleet, löytyykö etsimästäni laulusta laulettua versiota Arscasta (Taideyliopistojen kirjastojen kokoelmatietokanta). Ei löytynyt. Yllätyin kuitenkin, että kirjastonhoitaja ehdotti YouTubea. Luulin, että informaatikot olisivat henkeen ja vereen tekijänoikeuksien vaalijoita. Sinänsä ymmärrettävää, että tiedonhaun ammattilainen on perillä nykytrendeistä, ja ihan hienoa asiakaspalveluahan se sinänsä oli.
Eilen vierailin Sellon kirjastossa ja yritin tilata sinne toisesta espoolaisesta kirjastosta levyn, jonka luulin sisältävän etsimäni kappaleen alkuperäiskielellä. Siellä ystävällinen kirjastonhoitaja kertoi, että levyllä laulu on laulettu suomeksi, joten vesiperä kaupunginkirjastoistakin. Sen sijaan kirjastosta tarttui mukaan samaisen laulun partsikkaversio ja energiamittari. Niin, kaikenlaista sitä nykyään kirjastoista saakin lainaan. Hyvää palvelua sekin.
Netistä on musiikkiopinnnoissa sekä hyötyä, että haittaa. Hiljattain sieltä löytyi erään kurssikappaleeni sanoittaja, kun painetussa nuotissa sitä ei ollut (eikä Sibiksen Laura-tietokannassa). Toisaalta tähän edellä esillä olleeseen lauluun netistä löytyi sanoitus, joka poikkesi niin pieniltä osin nuotissa olleeseen sanoitukseen, että aloin epäillä painovirheitä. Siksipä hain verrokkinuotin partsikkaversiona kirjastosta.
keskiviikkona, huhtikuuta 08, 2009
Ikäpohdintaa
Olen menossa huomenna mukaan laulamaan Matteus-passion Soprano in ripieno -kuoroon eli käytännössä lapsikuoroon (joku voisi sanoa, että olen 20 vuotta liian vanha...:D). Tämä mahdollisuus tuli konservatorion All4Voices-nuorisokuoron kautta. Ja nuorisokuoroon päädyin lähinnä siksi, että tarvitsen yhteismusisointia, jos haluan suorittaa edes musiikin perutason, eikä ilman laulun peruskurssia 2 ollut oikein muita vaihtoehtoja.
Kevään aikana olen useaan kertaan turhautunut tai päivitellyt itseäni huomattavasti nuorempia teinejä niin musiikin perusteiden tunneilla kuin kuorossakin. Eilen sitten olin Matteus-passiotreeneissä. Siellä suurin osa ripieno-kuorosta on lapsikuorolaisia. Ja täytyy kyllä todeta, että pyörittelin silmiäni vielä enemmän siellä kuin pelkkien teinien kanssa. Mutta mikä huvittavinta: myös teinit avautuivat näistä varhaisteineistä ja nuoremmista... Olen eilisestä lähtien ja erityisesti tämän päivän kuorotreenien jälkeen naureskellut teinien kommenteille ja toisaalta itselleni... kun on taas saanut uutta perspektiiviä. Teinien kanssa voi vielä päästä jotensakin samalle aaltopituudelle, mutta varhaisteinit... ei mitään mahdollisuutta.:D Onneksi en ryhtynyt opettajaksi.
Ja niin, nyt täytyy kyllä miettiä, kuinkahan huvittavana itseäni vastaavan verran vanhemmat työkaverit pitävät minua, jos sama perspektiivin korjaaminen jatkuu iän myötä... :D
Kevään aikana olen useaan kertaan turhautunut tai päivitellyt itseäni huomattavasti nuorempia teinejä niin musiikin perusteiden tunneilla kuin kuorossakin. Eilen sitten olin Matteus-passiotreeneissä. Siellä suurin osa ripieno-kuorosta on lapsikuorolaisia. Ja täytyy kyllä todeta, että pyörittelin silmiäni vielä enemmän siellä kuin pelkkien teinien kanssa. Mutta mikä huvittavinta: myös teinit avautuivat näistä varhaisteineistä ja nuoremmista... Olen eilisestä lähtien ja erityisesti tämän päivän kuorotreenien jälkeen naureskellut teinien kommenteille ja toisaalta itselleni... kun on taas saanut uutta perspektiiviä. Teinien kanssa voi vielä päästä jotensakin samalle aaltopituudelle, mutta varhaisteinit... ei mitään mahdollisuutta.:D Onneksi en ryhtynyt opettajaksi.
Ja niin, nyt täytyy kyllä miettiä, kuinkahan huvittavana itseäni vastaavan verran vanhemmat työkaverit pitävät minua, jos sama perspektiivin korjaaminen jatkuu iän myötä... :D
tiistaina, maaliskuuta 31, 2009
Lihaskipua punttien nostelusta
Kävin eilen pitkästä aikaa kunnolla punttisalilla. Edellinen kerta oli niin pikainen, ettei sitä lasketa. Tein ohjelman vähän niin kuin vanhasta muistista eli ihan kohtuullisen treenin... (5' pyörää, jalkakyykkyjä 20*20kg-15*30kg-2*10*40kg-15*30kg-20*20kg, askellus eteen 20*20kg-10*30kg-20*20kg, ylätaljaa eteen ja taakse 3*10*20kg, hauiskääntöjä, hartioiden nostoja ja pystypunnerrusta 2*10*2*5kg ja 10*2*4kg, vatsaa 3*10*5kg + kiertoja 30*5kg, penkkipunnerrusta 3*10*20kg, sisäreisiä 3*10*20kg, pyörää 5'). Ja sen kyllä huomaa. Tänään ovat lihakset olleet jo sen verran kipeät, että melkein pelolla odotan huomista. Yleensä toinen päivä treenin jälkeen on se pahin...
tiistaina, maaliskuuta 24, 2009
Teemabiisejä
Tässä viimeisen vuoden aikana on ollut tapana kuunnella autoilleissa työpäivän aikana tai työmatkoilla jotain tunnelmaan sopivaa musiikkia. Jokin aika sitten päätin, että Mikan Relax (Take it easy) voisi olla sellainen, jota kannattaisi kuunnella. Niinpä ostin levyn. On tullut viime aikoina stressattua ihan liikaa kaikesta. Muiden muassa työasiat ja -ihmiset pyörivät päässä ja tulevat uniin, useimmin valitettavasti painajaisiin. Myös harrastukset stressaavat.
Pitäisi muistaa Raamatun kohdat Matt. 6:27 ja Luuk. 12:25, joista toisesta Leena Huovinen saarnasi viime sunnuntaina Tuomasmessussa. Eli eipä murehtiminen ainakaan elämän päiviä lisää.
Aiempia autoilun aikaisia "teemabiisejäni" ovat olleet, ja ovat välillä vieläkin, Marikon Unstoppable ja Time has come (joo, välillä tarvitsee vähän tsemppiä... sopii kuunneltavaksi myös ennen urheilusuoritusta). Myös Rihannan Disturbia (...I am going crazy) ja Please don't stop the music ovat olleet listoilla kiireisimpinä hetkinä.
Pitäisi muistaa Raamatun kohdat Matt. 6:27 ja Luuk. 12:25, joista toisesta Leena Huovinen saarnasi viime sunnuntaina Tuomasmessussa. Eli eipä murehtiminen ainakaan elämän päiviä lisää.
Aiempia autoilun aikaisia "teemabiisejäni" ovat olleet, ja ovat välillä vieläkin, Marikon Unstoppable ja Time has come (joo, välillä tarvitsee vähän tsemppiä... sopii kuunneltavaksi myös ennen urheilusuoritusta). Myös Rihannan Disturbia (...I am going crazy) ja Please don't stop the music ovat olleet listoilla kiireisimpinä hetkinä.
lauantaina, maaliskuuta 21, 2009
Hiekkaa ladulla
Kävin tänään jälleen hiihtämässä. Jokohan tämä oli viimeinen kerta tänä talvena? Ainakin kevätaurinko paistelee siihen malliin, että lumet alkavat varmaa olla sulamaan päin. On hassua, kun kadut ovat täysin lumettomia ja silti pääsee vielä hiihtämään.
Kiersin Leppävaarassa 5,4 kilometrin lenkin. Kun lähdin kipuamaan mäkeä ylös urheilukentän liepeiltä, huomasin, että koko latubaanan leveydellä oli raita jotain roskaa. Luulin, että siinä oli puusta tippunutta roskaa tai että joku oli raahannut baanan yli jotain puuainesta. Totuus paljastui kuitenkin, kun hiihtää täräytyin suoraan roskiin: se oli hiekkaa! Johan tökkäsi. Hypähdin eteenpäin ja kurkistin olkani yli. Miksi ihmeessä joku haluaa sabotoida toisten hiihtoharrastusta levittämättä karkeaa hiekoitushiekkaa hiihtobaanalle? Onni onnettomuudessa oli, että hiekka ei ollut alamäessä! Ladut olivat jäisiä, joten vauhti alamäissä oli aika huima. Jos siinä vauhdissa olisi tökännyt, niin huonosti olisi käynyt.
Kiersin Leppävaarassa 5,4 kilometrin lenkin. Kun lähdin kipuamaan mäkeä ylös urheilukentän liepeiltä, huomasin, että koko latubaanan leveydellä oli raita jotain roskaa. Luulin, että siinä oli puusta tippunutta roskaa tai että joku oli raahannut baanan yli jotain puuainesta. Totuus paljastui kuitenkin, kun hiihtää täräytyin suoraan roskiin: se oli hiekkaa! Johan tökkäsi. Hypähdin eteenpäin ja kurkistin olkani yli. Miksi ihmeessä joku haluaa sabotoida toisten hiihtoharrastusta levittämättä karkeaa hiekoitushiekkaa hiihtobaanalle? Onni onnettomuudessa oli, että hiekka ei ollut alamäessä! Ladut olivat jäisiä, joten vauhti alamäissä oli aika huima. Jos siinä vauhdissa olisi tökännyt, niin huonosti olisi käynyt.
keskiviikkona, maaliskuuta 18, 2009
Ikäasiaa ja viulumusiikkia...
- Olen varmaan porukan seniori, kohta 20.
- Jos sinä olet seniori, niin minä olen mummo.
- Ooksä muka mua vanhempi?
- Joo. Kuinka vanha ajattelet mun olevan?
- Hmm... mä itten näytän 14-vuotiaalta. Sä voisit olla 16 tai sitten 22.
- Voi kiitos, olen immarreltu... *grin*
- Kuinka vanha sä sitten olet?
- 28.
- Aijaa...
Näin jutustelin tänään kuorossa. Heh, jos oikeasti näytän 16-vuotiaalta, niin nyt olen jo siinä iässä, että olen siitä immarreltu.:D Toisin kuin viisi vuotta sitten Tukholmassa, jossa minua luultiin rippikoululaiseksi...
***
Kävimme maanantaina kuuntelemassa 100 Gypsy Violins -esityksen Finlandia-talolla. Olin ihmeissäni siitä, että a) soittivat ilman nuotteja b) ilman kapellimestaria. Heillä oli aina joku esisoittaja, joka saattoi välillä lyödä tahtia, mutta uskomattoman hyvin musiikki pysyi kasassa, vaikka esisoittaja välillä sooloili täysillä.
Kolmas, joka teki minuun vaikutuksen, oli simbalom-solisti. Hän oli aivan uskomattoman vikkeläkätinen. Eikä luulisi, että tuo soitin on maailman triviaalein soittaa, kun kieliä on paljon ja ne menevät limittäin...
- Jos sinä olet seniori, niin minä olen mummo.
- Ooksä muka mua vanhempi?
- Joo. Kuinka vanha ajattelet mun olevan?
- Hmm... mä itten näytän 14-vuotiaalta. Sä voisit olla 16 tai sitten 22.
- Voi kiitos, olen immarreltu... *grin*
- Kuinka vanha sä sitten olet?
- 28.
- Aijaa...
Näin jutustelin tänään kuorossa. Heh, jos oikeasti näytän 16-vuotiaalta, niin nyt olen jo siinä iässä, että olen siitä immarreltu.:D Toisin kuin viisi vuotta sitten Tukholmassa, jossa minua luultiin rippikoululaiseksi...
***
Kävimme maanantaina kuuntelemassa 100 Gypsy Violins -esityksen Finlandia-talolla. Olin ihmeissäni siitä, että a) soittivat ilman nuotteja b) ilman kapellimestaria. Heillä oli aina joku esisoittaja, joka saattoi välillä lyödä tahtia, mutta uskomattoman hyvin musiikki pysyi kasassa, vaikka esisoittaja välillä sooloili täysillä.
Kolmas, joka teki minuun vaikutuksen, oli simbalom-solisti. Hän oli aivan uskomattoman vikkeläkätinen. Eikä luulisi, että tuo soitin on maailman triviaalein soittaa, kun kieliä on paljon ja ne menevät limittäin...
keskiviikkona, maaliskuuta 11, 2009
Kankeutta nilkassa
Luulin jo, että toissasyksyinen nilkkavamma ei enää haittaisi oikein mitään liikuntaa. Tänään selvisi, että olin väärässä. Kävin pikapikaa punttisalilla ennen kuorotreenejä ja käytin muun muassa jalkaprässiä. Siinä huomasin, että vasen nilkka ei koukistunut niin kuin piti. Kantapää nousi ylös. Tuskin tuo mitään hallaa jäsenille teki, harmitti lähinnä. Edelleenkään en siis ole kokonaan kuntoutunut tuosta vammasta. Enkä ole muuten pelannut sählyä sen surullisen kuuluisan elokuun lopun jälkeen...
torstaina, maaliskuuta 05, 2009
Hiihtosuunnistamassa
Sain päähäni ilmoittautua mukaan suunnistusseurani hiihtosuunnistuskilpailuun. Kovin hyviä pohjia kisaan ei ollut. Olihan takana 10 kilometria suksilla ja edellisen kerran olin lukenut karttaa suunnistusmielessä lokakuussa. Onneksi sentään sain lainaan kunnon välineet: karttatelineen ja hihaan kiinnitettävän emit-telineen.
Heti kisan alussa minulle valkesi, että olisi ehkä sittenkin pitänyt laittaa suksiin vähän pitovoidetta. Luistelubaanaa oli niukalta ja metsässä puikkelehtivat urat olivat niin kapeita, että pitovoiteettomilla suksilla eteenpäin menemisestä piti huolehtia lähinnä käsivoimin. Ihan hyväähän sen tietysti jäykille hartioilleni teki ja ei sillä, en edes omista pitovoidetta...
Suunnistuksellisesti reitti ei ollut hankala, mutta kartan lukeminen hiihtäessä oli mahdotonta, kun hiihtämiseenkin piti keskittyä. Senpä vuoksi piti säännöllisesti pysähdellä, että pysyi kärryillä, missä mennään. Lisäksi halusin olla varma, että mitään suurempia harhalenkkejä ei tule kierrellyksi, koska en halunnut joutua tekemään u-käännöksiä tai hiihtämään paljon ylimääräistä.
Kaaduin vain kerran ja se oli sellaisessa ylämäessä, jossa ei ollut virallista uraa, vaan seurasin jonkun muun jälkiä. Alamäissä kaatumiset olivat lähellä, kun lasku-urat olivat kapeita ja puikkelehtivat puiden välissä ja epätasaisella pinnalla. Onneksi pysyin pystyssä.
Aikaa 4,4 kilometrin reitillä kului melkein 52 minuuttia. Kärki meni reitin alle puolessa tunnissa, mutta en minä ihan hitainkaan ollut. Hisukisa oli jännä kokemus, mutten usko, että tästä tulee minulle uutta harrastusta. Ehkä ensi vuonna taas tähän seuran kisaan voisi osallistua, jos on kelejä järjestää kisa. Viime vuonna tämä osakilpailu jäi lumitilanteen vuoksi järjestämättä.
Heti kisan alussa minulle valkesi, että olisi ehkä sittenkin pitänyt laittaa suksiin vähän pitovoidetta. Luistelubaanaa oli niukalta ja metsässä puikkelehtivat urat olivat niin kapeita, että pitovoiteettomilla suksilla eteenpäin menemisestä piti huolehtia lähinnä käsivoimin. Ihan hyväähän sen tietysti jäykille hartioilleni teki ja ei sillä, en edes omista pitovoidetta...
Suunnistuksellisesti reitti ei ollut hankala, mutta kartan lukeminen hiihtäessä oli mahdotonta, kun hiihtämiseenkin piti keskittyä. Senpä vuoksi piti säännöllisesti pysähdellä, että pysyi kärryillä, missä mennään. Lisäksi halusin olla varma, että mitään suurempia harhalenkkejä ei tule kierrellyksi, koska en halunnut joutua tekemään u-käännöksiä tai hiihtämään paljon ylimääräistä.
Kaaduin vain kerran ja se oli sellaisessa ylämäessä, jossa ei ollut virallista uraa, vaan seurasin jonkun muun jälkiä. Alamäissä kaatumiset olivat lähellä, kun lasku-urat olivat kapeita ja puikkelehtivat puiden välissä ja epätasaisella pinnalla. Onneksi pysyin pystyssä.
Aikaa 4,4 kilometrin reitillä kului melkein 52 minuuttia. Kärki meni reitin alle puolessa tunnissa, mutta en minä ihan hitainkaan ollut. Hisukisa oli jännä kokemus, mutten usko, että tästä tulee minulle uutta harrastusta. Ehkä ensi vuonna taas tähän seuran kisaan voisi osallistua, jos on kelejä järjestää kisa. Viime vuonna tämä osakilpailu jäi lumitilanteen vuoksi järjestämättä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)