Taiteilua

Kävimme reilu viikko sitten musiikin perusteet 4 -kurssilta kuuntelemassa Helsingin kaupunginorkesteria. Kotitehtäväksi saimme kuvittaa yhden osan Modest Musorgskin teoksesta Näyttelykuvia. En vieläkään hahmota tehtävän mielekkyyttä, kun yleistä musiikkitietoa opiskellaan eikä kuvaamataitoa, mutta eipä auttanut muuta kuin ottaa kynä ja sivellin kauniiseen käteen ja tehdä työtä käskettyä. Jos tarkkoja ollaan niin, ennen kuin pystyin tekemään kotitehtävän, piti käydä kirjakaupasta hakemassa siihen oikeat välineet. En ole paljon kuvataiteellisia taitoja harjoittanut sitten kouluajan. No, hankinnasta oli sekin hyöty, että sain kaupan kylkijäisinä liput Helsingin kirjamessuille.:) Ne on tarkoitus käyttää huomenna.

Tässä on kuvitukseni Näyttelykuvien Bydlo-osaan *tadaa*:

Kilpailuolosuhteista

Olen aiemmin ennen suunnistamista tottunut urheilemaan sellaisten lajien parissa, jotka toimivat kiinteissä paikoissa (urheilukenttä, luistelurata...). Suunnistuskisoja sen sijaan järjestetään milloin missäkin metsän laidassa ja tottakai tarjolla olevat fasiliteetit pitää sinne erikseen pystyttää, jos kisakeskus ei satu olemaan esimerkiksi jonkin koulun yhteydessä. Niinpä peseytyminen taivasalla ei ole mitenkään kummallista näin lokakuussakaan.

Kieltämättä lauantainen Halikko-viesti kirmattiin niin kylmissä olosuhteissa, että hieman hirvitti peseytyä ulkosalla pressuin rajatussa pesupaikassa. Tiedä sitten, kuinka paljon aluillaan ollutta nuhaa joudutti tämäkin operaatio.

WC-puoli on monesti järjestetty Bajamajoin tai muin liikuteltavin puusein. Toisin oli kuitenkin lauantaina. WC-opasteet johdattivat betonilattiaiseen latoon, miehet toiseen päähän ja naiset toiseen päähän. Ladossa oli naisten puolella u-muodostelmana 19 isoa saavia, joiden yläreunaan oli kiinnitetty WC-istuin. Siinä sitä sitten toimitettiin monen naisen voimin asioita rikirinnan. Olihan se hieman epämiellyttävää, mutta onnistui kuitenkin. Kieltämättä kyllä hieman häiritsi, kun osa "pöntöillä" istuneista vaihtoi asioinnin lomassa iloisesti kuulumisia... Ainoa hyvä puoli oli, että paikalle ei ehtinyt ikinä kertyä mahdotonta jonoa.

Ehkä näihinkin tottuu, jos ja kun lajin parissa jatkaa.

Hartiajumppaa

Olen nyt päättänyt yrittää käydä joka maanantai salilla työpäivän jälkeen, jotta hartiani eivät kovettuisi kivikoviksi... tai ovathan ne jo kovat ja kihelmöivät aina välillä. Mutta josko alkaisivat aueta. Tosin lääkäri neuvoi fysioterapiakuurin jälkeen alkuvuodesta, että salilla pitäisi käydä kolme kertaa viikossa. Enpä siihen kyllä ihan pysty tällä harrastusmäärällä. Valitettavasti. Kaipa sitä pitäisi täydentää jumppaa tekemällä liikkeitä myös kotona.

Teen käsiliikkeiden lisäksi salilla myös mm. jalkaprässiä, askellusta sekä vatsa- ja selkälihasliikkeitä. Näyttänee hassulta, että teen käsiliikkeitä hyvin pienillä painoilla, esimerkiksi penkkipunnerrusta teen pelkällä tangolla, mutta jalkaprässiin lataan vähintään 80 kiloa. Ja siinä jalkaprässin lataamisessa se kaikkein huvittavin osuus lienee ulkopuolisen silmin se, että minun täytyy tehdä kovasti työtä, saadakseni nostettua 20 kilon puntteja laitteeseen...

Vanha valmennusviettini yritti iskeä päälle tänään salilla. Katselin salilla olleita äijiä, jotka tekivät liikkeitä niin, että hieman hirvitti: kun olivat saaneet ylisuurilla(?) painoilla punnerrettua käsiliikkeen, päästivät irti/hellittivät vauhdilla. Eivät siis laittaneet paluusuunnassa loppuun asti vastaan, kuten pitäisi. Toinen asia, joka hieman hämmästytti, oli, että yhdellä salilla rehkineellä oli jalassaan varvastossut. No, omapahan olisi häpeänsä, jos pudottaisi varpailleen jonkin painon...

Sähkövirtaa Sylvesterin sydämeen ja muita suunnistuskommelluksia

Tämä viikonloppu vierähti enemmän ja vähemmän suunnistuksen parissa. Lauantaina oli seuran jotoskilpailu. Reitin pituus oli 9,6 kilometriä, mutta FRWD:n mukaan kiersin melkein 12,4 kilometria. Sain metsässä kulumaan aikaa reilusti yli kolme tuntia ja tulin viimeisenä maaliin. Ei siis mikään huippusuoritus, mutta Nuuksion maisemissa Karjakaivon kartalla oli hieno suunnistaa ja aika hyvä kalorikulutuskin syntyi (2759 kcal). Jäiset mättäät muistuttivat lähenevästä talvesta, mutta valtoimenaan virrannut puro ja märät suot kertoivat, ettei kesä ole vielä kokonaan mennyt. Loppumatkasta ajatus alkoi aikalailla sumentua, mutta löysin viimeisenkin rastin, vaikkakin hapuillen.

Tänään puolestaan olin ensimmäistä kertaa Espoorasteilla tulosvastaavana. Lisäsäätöä aiheutti se, että jotoksella käytettiin osin samoja laitteita kuin Espoorasteilla. Jouduin kuljettelemaan niitä edestakaisin ja päädyinpä purkamaan jotoksen tuloksetkin (käsittely sentään ei tullut tehtäväkseni).

Espoorasteilla kaikki sujui aluksi ihan hyvin. Lähtijät kirjautuivat ja metsästä tulijat saivat hyväksyttyjä aikoja (eli olin syöttänyt radat oikein). Ensimmäinen ongelma oli se, että en saanut printteriä toimimaan oikein. Asetin ohjeiden mukaan automaattitulostuksen päälle, mutta sen sijaan, että ohjelma olisi tulostanut maaliintulleita, se tulosti sarjan otsikkotiedoilla varustettuja papereita.

Toinen ongelma koitti, kun lämpöprintteristä loppui paperi. Yritin vaihtaa rullaa, mutta se ei ollutkaan niin helppoa, kuin luulin. Pyysin kilpailunjohtajan apuun, mutta hänkään ei saanut paperia paikalleen. Metsästä tulevien jono oli kasvanut jo niin pitkäksi, että aloin lukea heitä sisään ilman printtiä. Muutama suunnistajakin yritti laittaa paperia paikoilleen siinä onnistumatta. Lopulta tulosasioissa kokeneempi seuramme suunnistaja, joka oli jo palannut metsästä, sai paperin paikoilleen. Hetken kuluttua kuitenkin akku alkoi hyytyä ja printteri tulosti vain loppuajan eikä väliaikoja ollenkaan. Printteri oli ollut vastoin suunnitelmia käytössä jotoksella, koska toinen printteri ei ollut suostunut tulostamaan ollenkaan. En siis minäkään yrittänyt vaihtaa siihen toiseen lämpöprintteriin. Lopputuloksena aika moni jäi ilman väliaikaliuskaansa. No, sain tulokset alkuillasta nettiin, joten sieltäpä ne ovat luettavissa.

Varsinaiseen paniikkiin jouduin vasta seuraavan ongelman koittaessa. Käytössä olleeseen läppäriin piti ottaa lähes koko ajan virtaa Sylvesterin tupakansytyttimen kautta, koska koneen akku ei kestänyt noin varttia kauempaa. Olin jälleen huomannut, että läppärin akku valittaa vähäisestä latauksestaan ja käynyt kääntämässä virrat päälle Sylvesteristä. Hetken kuluttua kone valitti kuitenkin uudestaan, että akku on vähissä. Siinä vaiheessa kävin toteamassa, että mittaristossa ei pala mikään valo, kuten virran päällä ollessa pitäisi. Koitin käynnistää Sylvesterin. Ei käynnistynyt. Koitin uudestaan. Ei elettäkään. Sylvesteristä oli siis loppunut akku! Autoa olisi ilmeisesti pitänyt käyttää ainakin aika ajoin, mutta tällöin olisi tulospalvelua joutunut pyörittämään pakokaasussa, kun tulospalvelupöytä oli auton takana.

Kun Sylvesterin akku oli loppu, oli kaksi ongelmaa a) Sylvesterin tyhjä akku b) pian tyhjenevä läppärin akku, joka uhkasi tulospalvelun pyöritystä. Onni onnettomuudessa oli, että kilpailunjohtajalla oli auton takakontissaan apuvirtakaapelit ja että paikalle sattui seuramme jäsen, joka ilmoitti osaavansa käyttää kaapeleita. Minä epäröin, että meneeköhän Sylvesterissä jotain rikki, kun uudempia autoja ei suositella käynnistettävän vanhalla menetelmällä. Vilkaisu auton käyttöohjeeseen paljasti, että kyseinen käynnistysmenetelmä oli sielläkin neuvottu.

Samaan aikaan, kun akkukäynnistystä viriteltiin, piti tulospalvelukone siirtää kiinni toiseen autoon, jottei kone sammuisi. Harvakseltaan tuli myös suunnistajia, jotka luettiin normaalisti sisään. Minulla oli hetken aikaa monta rautaa tulessa: piti hoitaa tulospalvelua ja seurata Sylvesterin tilaa. Kävin itse käynnistämässä auton, kun piuhat olivat paikoillaan. Auto sai sitten lopun aikaa olla tyhjäkäynnillä, jotta akku ehti latautua. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Ehdimme pelätä vielä seuraavakin ongelmaa, kun viimeistä suunnistajaa ei kuulunut pois metsästä. Maali sulkeutuu periaatteessa kahdelta, mutta vielä 14.20 metsässä oli mies, joka oli viettänyt siellä aikaa jo 2 tuntia ja 10 minuuttia. Yritimme soittamalla tavoittaa häntä, mutta numeroon ei saatu yhteyttä. Pohdimme, joudummeko lähtemään etsimään häntä. No, onneksi emme joutuneet. Mies tuli metsästä 14.30 autuaan tietämättömänä, että maali oli periaatteessa mennyt kiinni jo puoli tuntia aiemmin. No, pääasia, että saimme kaikki suunnistajat pois metsästä.

Niin se aika rientää

Tänään tuli kuluneeksi tasan neljä vuotta siitä, kun valmistuin TKK:lta. Tajusin, että vuoden päästä olen ollut ei-opiskelija yhtä kauan kuin olin ylipisto-opiskelija. Pelottavaa. Yliopistomaailmastahan olen poistunut vasta pari vuotta sitten. Ehkä sen vuoksi TKK:n mentoriohjelma ei vielä tunnu omalta, kun sen eduksi mentorille lasketaan mm. se, että kuulee nykyopiskelijan maailmasta. En minä siitä vielä niiin irti ole, enhän?

Kun ajatusketjua jatkoi, tulin ajatelleeksi, että keväällä tuli kuluneeksi yhdeksän vuotta siitä, kun pääsin ylioppilaaksi. Yhdeksän vuotta on sama aika, mikä peruskoulun penkeillä tuli kulutetuksi. Vuoden päästä ylioppilaaksi kirjoittamisesta on jo kymmenen vuotta. Muutaman vuoden kuluttua yhtä kauan kuin peruskoulu ja lukio kestivät yhteensä...

Kai tämä on sitä kolmenkympin kriisiä?

Musiikkiproggiksia

Musiikki on läsnä elämässäni joka viikko konservatorio-opintojen kautta. Välillä puuhastelu opintojen parissa on todella kivaa, välillä puuduttavaa. Puuduttavuudessaankin opinnot ovat hyödyllisiä ja mahdollistavat uusiin proggiksiin osallistumista.

Viime aikoina on ollut kivaa vaihtelua musiikkirintamalla. Hiljattain tallensimme yhden demovideon työpaikan Talent-kisaa varten (!) ja nyt työn alla ovat Matinmessun musiikit. Kaverini pyysi esilaulajaksi 1.11. olevaan messuun, jonne hän on tehnyt sovitukset kahdeksanhenkiselle kamariorkesterille.

Nyt on treenattu koko porukalla kahteen kertaan ja tämänpäiväisistä treeneistä tuli hyvä mieli. Päivä oli ollut ennen treenejä kurja: olin väsynyt ja ärsyyntynyt. Treenien jälkeen oli tosi hyvä fiilis, vaikka kaikki ei treeneissä sujunutkaan todellakaan täydellisesti.

Olen treenien jälkeen todennut, että konservatorio-opinnoista on ollut tämän kokoonpanon kanssa musisoidessa todella paljon hyötyä. Olisin varmaan ollut aika ulalla, jos olisin tuohon pystymetsästä lähtenyt. Opinnot ovat tehneet nöyräksi ja välillä on ollut ahdistavaakin huomata, kuinka surkea olen esimerkiksi laskemaan rytmejä. Mutta kyllä silläkin rintamalla on tapahtunut kehitystä. Paljon on kuitenkin vielä tehtävää, eikä varmaan musiikin saralla voi koskaan tullakaan täydelliseksi (ainakaan näillä lahjoilla).

Kirjaostoksilla

Olin harmitellut, että Vadelmavenepakolaista ei ollut hyvin saatavilla kirjastosta. Kaikki olivat lainassa ja jonossa liuta varauksia. Harkitsin kirjan varaamista, mutta sitten siinä olisi se ongelma, etten välttämättä saisi luettua sitä kuukaudessa ja sitten se pitäisi palauttaa, jos varausjono jatkuu.

Minulle ehdotettiin, että ostaisin kirjan. Ensimmäinen reaktioni oli suurin piirtein: "Minäkö, joka en ole eläissäni ostanut kuin kerran itselleni muuta kuin oppikirjoja, ja jolla puolet lahjaksi saaduistakin kirjoista makaa hyllyssä lukemattomina?"

Tarkemmin mietittynä, päädyin kuitenkin ostamaan sen kirjan. Teki niin mieli saada se käsiinsä ja kaipasin vaihtelua tässä koneella istumiseen niinä harvoina iltoina, kun olen kotona ennen nukkumaanmenoaikaa. Investointi kustansi kaikki 8 euroa. Ei paha. Tosin, kirjastosta lainaten kirjan hinnaksi olisi tullut maksimissaan 6,50 euroa sillä oletusarvolla, että olisin tehnyt varauksen (0,50 e) ja myöhästynyt palautuksen kanssa vähintään 30 päivää (myöhästymismaksu 0,20 e/päivä, mutta enintään 6 euroa). Tässä olisi kyllä ollut sivuvaikutuksena se, että olisin menettänyt lainausoikeuteni 5 euron velkojen kohdalla. Ja toisekseen, en oikeasti olisi kehdannut pantata kirjaa niin kauan.

Nytpä saan lukea kirjan kaikessa rauhassa. Katsotaan, kauanko siihen menee. Kenties kirja vie mukanaan ja saan sen luetuksia alta aikayksikön. Mutta pahimmassa tapauksessa siitä tulee yksi kirjoista, joka on minulla ikuisesti kesken...

Harharetket Kalajärvellä

Jos viime viikon TEA-kisassa olisin voittanut yksilökisan, ellei sitä olisi puuttuneen rastin takia mitätöity, niin tämän päivän suorituksella, joka oli yksilökisan uusinta, ei paljon juhlita. Omaan suoritukseen keskittyminen ei onnistunut sitten millään. Lähtökohdat olivat illan suoritukseen huonot: väsytti ja ärsytti, ennen kaikkea ensimmäistä. Toisekseen Kalajärven maastoista aiheutui déjà-vu-ajatuksia: täällä olen ennenkin eksynyt. Lisäksi kai otin jotain paineita viime viikon suorituksen takia.

Ykkösrasti löytyi vielä helpohkosti, vaikka hölmösti kiipesinkin yhdelle mäelle, josta piti sitten tulla monta käyrää lyhyellä matkalla alas eli jyrkästi.

Kakkosrastipiste oli kumpare. Rastirinkulan sisällä oli kaksi kumparetta ja etsin sitä väärää. No, kun sen luota ei rastia löytynyt, tajusin mennä sen toisen kumpareen luo. Kolmoselle mennessä yritin pitää vauhtia, mutta jouduin pähkäilemään eräälle polulle tultuani, oliko se kartassa oleva vai ei. Kun niitä polkuja oli siellä taas enemmän kuin kartta salli. Matkalla kolmoselle mietin, mahtaisiko vastaan jossain kävellä aasi, kun sellainen on samassa metsässä ennenkin bongattu. Rastin lähimaastossa meni sitten pieleen. Etsin jyrkännettä hieman väärästä kohtaa rinnettä.

Taisi olla siinä kolmosen tai nelosen tietämillä, kun mainitsemani déjà-vu-fiilis tuli. Nelosesta menin ensin selkeästi ohi, vaikka rastipisteen piti periaatteessa olla helppo. Siinä vaiheessa, hieman ymmällä ollessa, alkoi se muiden seurailu. Menin tarkistamaan jyrkänteen, jolla taidokkaamman näköinen suunistaja pysähtyi. Säntäilin takaisinpäin. En löytänyt etsimääni polkua ja seurasin vanhempaa miessuunnistajaa, joka oli kanssani ollut jo väärällä jyrkänteellä. No, hänen perässään lopulta löysin rastin.

Vitosrastille pystyi juoksemaan polkua miltei loppuun asti. Rastilta lähti toinen vanhempi mies tumman sinisessä asussa juuri, kun me (minun lisäkseni aiemmin mainitsemani vanha mies ja nainen, joka oli ollut nelosella yhtä aikaa meidän kanssamme).

Yritin koota ajatukseni enkä lähteä seuraamaan näitä miestä ja naista, joiden perässä olin vitosta lähestynyt. Aioin "oikaista" rinteen yli. He valitsivat polun. No, routa porsaan kotiin ajoi. Minäkin päädyin sinne polulle. Ohitin sen tumman sinisiin pukeutuneen miehen polulla. Sitten polku haarautui ja otin väärän polun suurimmaksi osaksi siitä syystä, että näin sen toisen vanhemman miehen juoksemassa siellä. Pistelin hänen peräänsä hetken matkaa, kunnes tajusin virheeni. Kipaisin takaisin sinne, mistä olin tullut ja jatkoin polun toista haaraa.

Sitten kadotin polun (tai olin ottanut sellaisen haaran, jota ei ollut kartassa). Jatkoin rinteen reunaa, mutten ollut enää varma, missä kohtaa rinnettä olin. Etenin epäröivästi. Lopulta näin rastin ja siltä lähdössä tämän tummapukuisen vanhemman miehen. Aivan, sen, jonka olin jo kerran ohittanut. Kävin rastilla hänen jälkeensä, juoksin polulla ohi ja totesin ohimennessäni hieman eksyilleeni.

Seuraava rastiväli oli helppo, mutta pystähtelin tämän tästä, koska olin tehnyt jo niin paljon virheitä. Toisiksi viimeiselle eli kasirastille mennessä syyllistyin taas muiden seurailuun, vaikka rastipiste oli helppo. Hieman minua ennen leimasivat parina kulkeneet naiset ja timmissä kunnossa ollut mies, joka tuli rastille vauhdilla ja leimasi nopeasti.

Lähdin ensin kohti viimeistä rastia naisten perään, mutta sitten päätinkin mennä sitä reittiä, jonka se mies oli valinnut. Näin lopulta kaikki kolme ja se mies, joka fyysisesti näytti kovalta suunnistajalta, näytti harhailevan. Minun piti hidastaa vauhtia, koska aloin epäillä omaa kartanlukuani: "eikö rasti olekaan niin helpossa paikassa ja ihan tuossa vieressä, kuten kuvittelin". No, olihan se siinä, missä olin sen ajatellut olevankin. Ilmeisesti tämä fyysisesti kovalta suunnistajalta näyttänyt ei ollutkaan kovin pätevä suunnistaja. Juoksin hänen edellään maaliin.

Aikaa kului reilut 52 minuuttia 3 kilometrin radalla. iSuunta kertoi, että olin siinä vaiheessa kolmas vaiko neljäs, mutta loppusijoitus tulee kyllä painumaan tuosta.

Öinen Helsinki

Kävimme tänään katselemassa öistä Helsinkiä ylävinkkelistä. :) Hienon näköistä, paljon hienompaa kuin matkustajakoneesta katsellen. Kännykällä otettu kuva ei kerro koko totuutta.

Sävyä sääriin!

Joo-o, kyllästyin viininpunaisiin säärisuojiin... eiku. Juoksin läpi ojantapaisesta luonnonmuodosta tänään Espoorasteilla ja sain palkinnoksi ruosteenvärisen säären ja kengän. Jos olisi ollut tarkka, olisi voinut nähdä kartasta, että ojaa ei tarvitse ylittää. Sen olisi voinut kiertää. No, tulipahan taas opittua jotain.

Muuten sujui ihan mukavasti. Tosin paria rastia hieman hain, mutten pitkään. Tällä kertaa iSuunta oli armollinen: "aika 42,42, sijoitus ensimmäinen", mutta tulospalveluvastaava palautti maan pinnalle:
- Sä taidat olla tänään eka, jolla on kaikki rastit C-radalta.
- Joo, niin kuulin, että sinne vietiin yksi, joka oli ollut kateissa.

Eli tuskin sijoitukseni ihan ykkönen oli.

Kakkoseksi, mutta palkinnoitta

Osallistuin tänään HPV:n kansallisiin suunnituskilpailuihin Luukissa. Etukäteen huvitti se, että kilpailuohjeen perusteella kisakeskuksesta oli matkaa lähtöön (2,3 km) enemmän kuin radan pituus D21C-sarjassa oli (2,2 km). Ja toden totta, matka lähtöön oli sen verran pitkä, että oli hilkulla, etten myöhästynyt lähdöstä, vaikka lähdin matkaan noin puoli tuntia ennen kuin oma lähtöaikani oli.

Yritin jälleen keskittyä omaan suoritukseen, mutta kuinkas sitten kävikään? Jo K-pisteeltä lähtiessä seurasin, mihin muut menivät. Pian kuitenkin uskaltauduin tekemään oman reittivalinnan. Ykkösrastista menin hieman ohi. Ehdin hetken kuikuilla ympärilleni mäen harjalla, kunnes huomasin rastin takavasemmalla. Kakkosrastille mennessä oli sopivasti polkua tukena.

Kakkosen ja kolmosen väli oli lyhyt suonylitys, mutta tässä kohtaa hämäännyin ja tulin juosseeksi pientä sykkyrää suolla. Tämä siitä syystä, että eräs vanhempi miessuunnistaja huuteli kakkoselta lähtiessäni:
- Hei, voitko näyttää ton jyrkänteen... olisitko kiltti ja näyttäisit ton kallion?

Minä yritin olla kuulematta ja jatkoin matkaani, koska en halunnut käyttää aikaani toisten neuvomiseen. Tämä miessuunnistaja juoksi hetken perässäni ja sitten meni ohi. Silmäkulmassani seurasin hänen menoaan ja lopulta olin hukassa omasta suunnastani. Löysin lopulta oikean rinteen suon toiselta puolen ja huomasin rastin takaoikealla.

Heti jälkeeni leimasi nainen, jonka tunnistin kilpailunumerosta siksi sarjani suunnistajaksi, joka oli lähtenyt 2 minuuttia jälkeeni. Yritin koota ajatukset omaan reitinvalintaan, mutta kyllähän siinä mentiin aika peräkanaa seuraavalle rastille. Viitosrastille mennessä tein vähän omia valintoja ja päädyin rinteessä vähän liian ylös. Näin, kun kilpasisareni kirmasi jo poispäin, kun itse en ollut vielä edes nähnyt rastia.

Viimeinen rastiväli oli noin 800 metriä eli melkein puolet koko matkasta! Kaiken lisäksi suurin osa rastivälistä oli juostavissa kuntopolkua pitkin. Miten tylsää! Oma suuntani vei minut hieman eri reittiä tuolle kuntopolulle kuin olin ajatellut, mutta eipä se varsinaisesti haitannut. Painelin suht reipasta vauhtia. Loppumatka lähellä kuutosrastia oli aikamoista suojuoksua.

Vikalta rastilta oli 100 metrin viitoitus maaliin. Ja maalista 500 metrin viitotus emitin purkuun. Olin viitosrastilla jo ollut ihan varma, että tämä minut ohittanut kilpasisareni voitti minut selkeästi. Siksi olin varsin yllättynyt, kun tuloslistalla olinkin kakkonen (kuudesta) ja tämä kyseinen nainen taisi olla neljäs, nelisen minuuttia minulle hävinneenä. Ilmeisesti viimeisellä pitkällä rastivälillä hän oli sitten jossain harhaillut.

Tällä kertaa sarjasta palkittiin vain voittaja, joten nyt ei ole "juustohöyliä", millä brassailla...

Samoilua Petikossa

Tämän tiistain Espoorastit olivat Petikossa. Tiesin, että C-rata pyörii helpossa maastossa, koska ei ole oikein vaihtoehtoja, joten olin jo etukäteen päättänyt ottaa B-radan. Hetken mietin lähtöpaikalla kuitenkin C-rataa, koska tällä kertaa olisi ollut TEA-suunnistus ja olisi voinut "edustaa" työnantajaansa. Otin kuitenkin B:n, koska halusin muutakin kuin juosta.

Eivätpä ne rastit ihan mutkittelematta löytyneet sitten B-radalla. Ykköstä hain liian ylhäältä hetken aikaa. Rastilla oli samaan aikaan pariskunta, josta nainen neuvoi miestä. Tiedän, että juuri tuollainen toista neuvova pari hämää minua, kun en osaa keskittyä kunnolla omaan tekemiseen. Taitoin matkaa kakkoselle aluksi melkein rinta rinnan tuon pariskunnan kanssa. Tein oman reitinvalinnan ja olin vahingossa mennä rinteen ohi, jolta rastia piti hakea. Kolmosrastin kanssa ei ollut ongelmia. Nelosrastille mennessä olin mennä rastista pahasti ohi, mutta huomasin toisen suunnistajan spurttaavan rastilta poispäin. Tässä vaiheessa olin ensimmäistä kertaa yhtä aikaa rastilla tämänkertaisen "haastajani" kanssa. Tämä mustapukuinen mies oli nelosella hieman minun jälkeeni, viitosella järjestys oli vaihtunut. Oikeastaan neloselta lähtiessä päätin, että en aio seurata tämän miehen tekemisiä, mutta toisin kävi.

Rastiväli viitoselta kuutoselle oli hieman hankala, koska luettavaa oli vähän. Onneksi lähellä rastia oli polku rinteen harjalla ja sen perusteella osasin korjata suuntaani (kymmeniä metrejä oikeaan) ja mietin, että edelläni juossut suunnistaja paineli kyllä ihan väärään suuntaan, kun meni suoraan polusta yli. Korjausliikkeeni kannatti ja tulin polulta suoraan rastille. Jatkoin matkaa kohti seiskaa. Matkan varrella aiemmin mainitsemani mustapukuinen mies kysyi: "Joko löytyi kutonen?" Ja minä siihen, että jo. Mies sanoi: "No, ohhoh" ja lähti tulosuuntaani. Ajattelin, että nyt olisi mahdollista tehdä pesäeroa ja yritin pitää vauhtia yllä.

Seiska ja kasi löytyivät ongelmitta, mutta ysille mennessä epäröin. Polkuja oli taas enemmän kuin kartassa. Olin jo kohtuullisen lähellä rastia, kun ohitseni paineli punapukuinen poika. Vauhdista päätellen oli kovakin suunnistaja. Meni kuitenkin eri suuntaan kuin missä arvelin rastin olevan ja arvelin hänen olevan eri radalla. Kohta rasti jo näkyikin.
- Onko 156? kysyi sinipukuinen mies, joka oli tullut rastille heti jälkeeni.
- On.
Mies ei kuitenkaan leimannut ja ajattelin, että kiertää ilman aikaa, kunnes hän huuteli:
- Antti! Takasin!

Ilmeisesti Antti oli se punapukuinen poika, joka oli juossut vauhdilla rastista ohi. Anttia ei kuulunut eikä näkynyt. Ja mies puhisi.
- Kun on kovassa kunnossa ja juoksu kulkee, ei ehdi katsoa karttaa yhtään.
- Joo, semmosta se on, tuumin.
- Ihan sama juttu oli 30 vuotta sitten, saa juosta..., sanoi mies viitaten todennäköisesti itseensä.
- Ja sitten juosta vähän lisää. Tuttu tunne.

Ysillä haastajani sai minut taas kiinni. Rastiväli ysiltä kympille oli pitkä. Jälleen alkumatkasta oli vaikeasti luettavissa olevaa maastoa ja yritin ottaa tarkasti. Ja löytyihän se rasti ihan mukavasti. Nyt mustapukuinen haastajani leimasi minua ennen. Katsoin, että hän lähti rastilta outoon suuntaan. Näin hänet kotvan kuluttua kurvaamassa samalle polulle kuin, jonne itse olin menossa. Hänen peräänsä kirmasi nainen, joka oli myös ollut ysirastilla samaan aikaan kuin minä. Oikaisin mäenharjanteelta rastille, kun nämä mies ja nainen jatkoivat vielä polulla. Olin juoksemassa rastilta 11 poispäin, kun jälleen haastajani tuli vastaan ja kysyi:
- Joko löyty?
- Jo.
- Ai ykstoista?
- Joo, huusin juostessani.

Taas oli paikka tehdä eroa. Mutta sitten hieman harhailin lähestyessäni rastia 12 ja viimeiselle rastille haastajani tuli kohta jälkeeni. Olin toki maalissa ennen häntä, mutta koska hän oli lähtenyt minun jälkeeni, hänellä oli noin neljä minuuttia nopeampi loppuaika. Maalissa hän totesi minulle, että olin hänelle hyvä backup. :)

Yleisön pyynnöstä

Tarjosin perjantaina raamiksessa mustikkapiirakkaa, kun kerrankin oli mustikoita omasta takaa: kävin kesälomalla poimimassa.:) Olen joskus leiponut enemmänkin, mutta viime aikoina se on ollut vähäisempää, kun yksinään tai kaksistaan eivät leipomukset tule syödyksi loppuun. Yleisön pyynnöstä julkaisen mustikkapiirakan reseptini täällä. Perjantainen piirakka oli kaksinkertainen annos ja lisäksi käytin mustikoita enemmän kuin resepti sallii. Vanilliinisokerin sijaan käytössä oli vaniljasokeria. Kuva jäi ottamatta ennen kuin piirakka oli lähes mennyttä perjantaina.;)

Mustikkapiirakka

Pohja:

100 g margariinia/voita
3/4 dl sokeria
1 dl vehnäjauhoja
½ tl leivinjauhetta
2 ½ del kaurahiutaleita
2 tl vanilliinisokeria

Täyte:

3/4 dl mustikoita
3/4 dl sokeria
2 dl kermaviiliä
2 tl vanilliinisokeria

Valmistusohjeet:

1) Sekoita rasva ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi
2) Sekoita jauhot, leivinjauhe ja kaurahiutaleet keskenään
3) Yhdistä kuivat aineet rasvasekoitukseen
4) Levitä taikina matalareunaiseen (halkaisijaltaan 20 cm) vuokaan ja painele taikinaa myös reunoille, paista pohjaa 200 asteessa 15 minuuttia
5) Levitä torttupohjalle puolet mustikoista, sekoita kermaviili, sokeri ja vanilliinisokeri ja kaada seos mustikoiden päälle. Kaada loput mustikat pinnalle ja paista vielä 20 minuuttia.

(Alkuperäinen julkaisu: Kotiliesi 15/1980, Laura Raij ja Jouko Levanto)*

*Kiitos äidille lähdetiedoista.:)

Ja taas sitä mentiin

Tänään kierretiin iltarastit Kantokasken koululta lähtien. Lauantain kisasta innostuneena kirmaisin matkaan sellaista vauhtia, että jo ensimmäisellä rastivälillä tuntui, etten taida ihan sitä vauhtia jaksaa juosta. Yritin kuitenkin jatkaa reipasta menoa.

Pahin kilpakumppanini tänään, niin koin, olin eräs sinipaitainen mies. Hän lähti ykkösrastilta samoihin aikoihin kuin minä. Valitsimme eri reitit, mutta hänen valintansa (polut) näytti nopeammalta. Eipä aikaakaan, kun näin miehen takaapäin vauhdikkaassa juoksussa. Kakkosrastille tulin vähän hänen jälkeensä. Kolmos- ja nelosrastilla en nähnyt kyseistä miestä. Ajattelin, että mahtoi mennä menojaan. Kunnes viitosrastilla näin hänet taas. Hän tuli sinne hetken minun jälkeeni. Viitosrasti oli se, jota pummasin. Pasmat menivät hieman sekaisin matkalla sille rastille, kun mäen rinteellä juoksenteli koira, jota säikähdin. Tai no, niitä oli kai kaksi samanlaista. Tämän kertoi Samuli jälkeenpäin. Se selvitti, mitä "teleporttia" koira oikein käytti, kun olin nähnyt sen jäävän takaoikealle ja hetken päästä se tulikin etuvasemmalta...

Kuutoselle menin menojani, mutta seiskarastilla sinipaitainen mies roikkui taas miltei kannassa. Siinä vaiheessa tein ratkaisevan virheen, kun luin ensin korkeuskäyriä ja sitten mäkiä väärin. Näin hänen poistuvan kasirastilta kohti ysiä, kun itse olin vasta menossa leimaamaan kasille. Tämän jälkeen en häntä enää nähnyt. Kasirastin jälkeen tajusin, mistä se tunne, ettei meinaa fyysisesti jaksaa saattoi johtua: verenluovutuksesta oli kulunut vasta reilu vuorokausi. Sillä rastivälillä annoin itselleni luvan olla "kilpailematta" sen sinipaitaisen miehen kanssa, kun olin ymmärtänyt, mistä jaksamattomuuteni johtui.

Maaliin asti pääsin hieman vajaassa tunnissa. Ei nyt ihan huonostikaan siis 4 kilometrin radalla. Harmi, etten tiedä sen sinipaitaisen miehen nimeä, jotta voisi tuloksista tarkistaa, miten loppumatka sujui.

Maaliin saavuttuani sain myös kokeneemmalta seurakaverilta kuulla, että saatoin olla väärässä sen tulkintani kanssa, että lauantain kisasta ei tule rankipisteitä. Kuulemma lista, jota olin lukenut, kertoo, mistä kisoista on jo pisteet laskettu. No, jääpi nähtäväksi.

Pettymys

Huomasin, että lauantain kisasta ei saanutkaan rankipisteitä. Sijoitukseni on rankissa laskenut sijalle 682 eikä sitä enää tänä vuonna voi parantaa. Noh, pitänee ensi kesäksi suunnitella oma kilpailuaikataulu hieman eri tavalla kuin tänä vuonna.:)

Luovutin

Ojensin tänään käteni kymmenettä kertaa verenluovutuksessa. En tarkalleen muista, milloin viimeksi kävin verenluovutuksesta, mutta tovi siitä oli vierähtänyt. Yllätyin sitä, että jännitti. Kai mielessä kaihersi se, että kertaalleen on pistetty molempiin käsiin, kun toisesta kädestä ei ensin lähtenyt veri virtaamaan. Nyt kerroin tästä sairaanhoitajalle ja hän etsi antaumuksella suonta vasemmasta kädestäni. Jännitystä ei lieventänyt yhtään se, että hän jäi seuraamaan siihen viereen, miten veri virtaa. Valitteli, että pisti niin, että tuli mustelma, ja korjasi neulan asentoa kerran. Kyllä se siitä sitten lähti vauhtiin ja luovutus sujui lopulta ihan hyvin.

Jännityksen lauettua luovutuksen jälkeen tuli hieman höttö olo. Ehkä hieman hötömpi kuin aikoihin. Se on kyllä kummallista, koska hemoglobiinini oli jälleen huippulukemissa. Laite näytti lukemaa 161. Ihan oma ennätys ei kyllä syntynyt, mutta hiihtokisoihin en olisi saanut startata.

Yllätin itseni

Starttasin eilen elämäni toisiin kansallisiin suunnistuskisoihin Sipoossa. Kisapaikalla oli hieman orpo olo, kun touhu on minulle niin uutta. Tosin kisajärjestelyihin osallistuminen elokuun alussa ja aiempina vuosina oli tuonut hieman lisää perspektiiviä asioihin. En esimerkiksi ihmetellyt, miksi kuuluttaja toisteli repliikeissäään:"...jos kaikki menee niin kuin pitää." (Jolla siis viittasi enemminkin tulospalvelun toimivuuteen kuin kilpailijoiden suorituksiin... oletan)

Yritin ennen suoritusta keskittyä kunnolla ja pyöritellä kuin mantraa päässäni, että olen menossa tekemään omaa suoritusta eikä pidä antaa muiden häiritä. Onneksi en tunne kilpasisariani, joten siltä osin omaan suoritukseen keskittyminen oli helppoa. Starttasin kello 11.33 D21C-sarjan 2,2 kilometrin mittaiselle radalla toiseksi viimeisenä sarjan kilpailijoista. Viimeisen lähtijän lähtöaika oli vasta puolisen tuntia minun jälkeeni, oli ilmeisesti jälki-ilmoittautunut. Onnistuin kohtalaisesti keskittymään omaan suoritukseeni, mutta liikaa tuli kyllä vielä kuikuiltua muita suunnistajia ja ihan turhaan! Eipä niistä yleensä kukaan ollut menossa samalle rastille kuin minä. Etenemiseni oli hieman epävarmaa. Pysähtelin tarkistamaan "maamerkkejä". Uskaltauduin kuitenkin juoksemaan ehkä hieman enemmän kuin yleensä iltarasteilla.

Kuudesta rastista kolme ensimmäistä löytyi pienen koukkauksen jälkeen. Neljäs näkyi polulle. Viides oli vastarinteessä ja aluksi päädyin väärälle rinteelle, mutta tajusin pienen pohdinnan jälkeen melko pian olevani väärän rinteen laidassa. Kuudes oli maalialueella ja juoksin sinne toisen suunnistajan peesissä.

Kävin leimantarkistuksen jälkeen jonottamassa väliaikatulostuksessa ja hämmästykseni oli melkoinen, kun näin tietokoneen näytöltä olevani kolmas seitsemästä. Yhdeksästä suunnistajasta kaksi puuttui vielä listalta. Tiesin, että suunnistaja, jonka lähtöaika oli minua 2 minuuttia ennen, ei ollut lähtenyt (eikä olisi siinä vaiheessa enää voinut tulla minua nopeammin maaliin), mutta se viimeisenä metsään lähtenyt, oli vasta taipaleensa alkuvaiheessa. Piti siis jännittää ainakin puoli tuntia ennen kuin lopullinen sijoitus ratkeaisi. Käytännössä jouduin odottamaan yli 40 minuuttia ennen kuin huomasin tulostaululla ilmoituksen, että sarja oli valmis. Sijoitukseni oli edelleen kolmas ja maaliin tulleita oli yhteensä kahdeksan.

Suupielet koholla kävelin palkintopöydän luo, josta palkinto piti noutaa. Olin kyllä salaa mielessäni asettanut tavoitteekseni palkinnoille pääsemisen, vanha kilpaurheilija kun olen, mutten varsinaisesti ollut uskonut siihen yltäväni. Sattumalta palkintopöydän luona olivat myös sarjani ykkönen ja kakkonen samaan aikaan (sekä muiden sarjojen kilpailijoita). Ehdin nähdä, että jos olisin juossut reilut 4,5 minuuttia nopeammin, olisin saanut tehosekoittimen(!). Reilun minuutin nopeampi aika olisi tuonut Hackmannin kattilan. Minulle puolestaan ojennettiin niin päheä juustohöyläsetti, etten tiedä, miten sitä käytetään. ;)

Taas suunnistusmetsässä

Eilen Espoorastit olivat Leppävaarassa. Paikan helppo saavutettavuus oli tuonut paikalle porukkaa niin paljon, että karttoja ja kirjautumista piti jonottaa. Otin B-radan, koska tiesin, että maasto on kuntoratojen vuoksi helppo.

Lähdin reippaahkoa juoksua liikenteeseen. Ensiaskelilla tuntui, että edellisen päivän luistelutreenien veto painoi jaloissa, mutta hetken kuluttua tämä tunne ikään kuin valui pois jaloista. Maaston lisäksi rata oli tehty suhteellisen helpoksi ja rastit löytyivät ilman suurempia ongelmia. Helppo maasto ei kuitenkaan tarkoita kevyttä maastoa. Leppävaarassa on tunnetusti paljon mäkiä. Yhdellä rastivälillä on noin 10 käyrän nousu noin sentin matkalla (mittakaava 1:10000), tosin käyräväli olikin vain 2,5 metriä eikä 5 metriä. Pisti huohottamaan.

Loppuun asti tuntui siltä, että suunnistus sujui vaihteeksi ihan mukavasti. Maalissa kuitenkin iSuunta kertoi jälleen juhlallisesti, että sijoitus oli 47. Lopullinen sijoitus näyttää olevan 71. Olisi vain pitänyt jaksaa näimmä juosta lujempaa, että olisi ollut edes muutaman sijan korkeammalla.

Eilisen kokemuksen jälkeen on taas parempi fiilis ensi lauantain kisoista. Saa nähdä, löydynkö sen jälkeen rankilistalta paremmalta vai huonommalta sijalta kuin nyt SuuntoGamesin jälkeen (sijoitus 672/719). Laskukaava on niin hämärä, että ei voi etukäteen ennustaa...;)

Puhelinlaina

- Hei...
- Mitä?
- Hei, onks...
- Mitä?
- Hei, onks sulla puhelinta?
- Ei ole puhelin juuri nyt mukana, totesin. Olin viemässä roskia, kun toisesta rapusta tullut mies käveli rauhallisesti nurmikon poikki minua kohti ja yritti pysäyttää minua.
- Kun vaimo on tajuton ja pitäisi soittaa ambulanssi... kun multa meni puhelin rikki, mies sammalsi.
- Mulla ei ole nyt puhelinta mukana, koita vaikka soittaa jonkun ovikelloa.
- Kun mä koitin tuolla, mutta kukaan ei oo kotona.
- OK... vien nämä äkkiä ja haen sitten puhelimen.

Vein roskat ja niitä viedessä mietin, mitä ihmettä oikein teen. Toinen voi olla hengenvaarassa ja minä menen ensin viemään roskat ennen kuin haen puhelimen! Toisaalta mies ei vaikuttanut yhtään hätääntyneeltä ja omaan arviooni tilanteesta ei voinut olla vaikuttamatta miehen humalatila.

Kun palasin roskiksilta, mies odotti pihassa ja jatkoi selittämistä siitä, että oma puhelin on rikki ja vaimon puhelintakin oli yrittänyt... tosin jäi epäselväksi, mikä siinä oli vikana. Lupasin hakea puhelimeni ja kipaisin juoksuun.

Hain puhelimeni ja näppäilin hätänumeron valmiiksi miestä varten ja ojensin puhelimen miehelle. Mies sai vaikeasti selvitettyä hätäkeskukseen, että vaimo ei herää ja on aiemmin pudonnut lauteilta saunassa ja päässä on tikit ja kun nousee ylös, vain oksentaa ja näkee kolme päätä... Kadun nimen sai sanotuksi oikein, mutta numero meni pahasti vikaan. Sen korjasin ja mies korjasi hätäkeskukselle sen. Puhelu loppui kotvan kuluttua ja kysyin, tuleeko ambulanssi. Koska mies oli puhunut niin sekavia ja oli selvästi humalassa, epäilytti, mitä hätäkeskus oli tapauksesta päätellyt ja löytäisivätkö perille, kun osoitetieto ei ollut täydellinen. Olen ehkä lukenut liikaa Hätäkeskus-blogia. Kysyin mieheltä, käskivätkö jäädä ulos odottamaan. Mies sanoi, että "kai ne tulevat tuohon oven eteen". Sitten hän kiitti kädestä pitäen puhelimen lainasta. Minä totesin, että toivottavasti asiat selviävät.

Menin sisälle. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan minua. Halusin nähdä, miten tilanne kehittyy. Kävin pari kertaa katsomassa rappukäytävän ikkunasta sisäpihalle. Ensimmäisellä kerralla näin miehen odottavan ulko-ovella. Toisella kertaa olin helpottunut: oven edessä seisoi ambulanssi. Se oli siis tullut ja löytänyt perille, eikä tarvinnut miettiä, olisiko pitänyt tehdä jotain enemmän. Jäin seuraamaan, tuodaanko asunnosta joku ulos. Kun olin odottanut noin vartin, näin, kun kaksi ambulanssimiestä poistui rapusta rauhallisesti ilman potilasta. Siitä päätellen, että viipyivät siellä noinkin kauan, siellä oli jokin tilanne päällä, mutta ilmeisesti ei onneksi niin vakavaa kuitenkaan, että olisi tarvinnut viedä potilasta sairaalaan. Kaikesta huolimatta sitä jäi miettimään, olisiko pitänyt toimia itse toisin, tehdä jotain muulla tavalla...

Sikainfluenssakammoa ilmassa

Sikainfluenssasta kohistaan sen verran paljon, että pitäisiköhän se uhka alkaa ottaa tosissaan? Olen kyllä jo lisännyt käsien pesua, mutta muuten en ole juuri tehnyt mitään. Enkä tiedä voinkokaan.

Varotoimet ovat tulleet hetki hetkeltä lähemmäs:

• Töissä intranetissa on ohjeita, miten torjua tautitartuntaa.
• Projektiryhmälle laaditaan taudin varalle varautumissuunnitelma.
• Tänään alkoi musiikin perusteet 4 -kurssi konservatoriolla. Opettaja pyysi kaikkia luokkaan tulleita käymään käsipesulla ennen istuuntumista. Käsipesupyyntö ei paljon kaivannut selittelyjä, kun oviin oli kiinnitetty sikainfluenssajulisteita...

Tuskin etukäteismurehtimalla voittaa juuri mitään, joten en aio käsienpesun lisäämisen lisäksi kovin paljoa miettiä asiaa.